Читать книгу: «Johanna d'Arc», страница 7

Kahdeksas luku

Sanoma jumaluusoppineiden julistuksesta levisi kuin kulovalkea ja se herätti joka paikassa erinomaista riemua. Kuollut Ranska heräsi äkkiä eloon, rohkeana ja taistelunhaluisena kiiruhti kansa sotimaan Johannan lipun johdolla ja aseiden kalske ja rumpujen pärinä täytti ilman ja kulki kuin ukkosen ääni läpi maan ja sai veren kaikkein suonissa kiivaammin virtaamaan.

Sanotaan, että onnettomuus harvoin tulee yksin, mutta saman voi onnestakin sanoa. Niin kävi nytkin. Moni hurskas kirkonpalvelija oli vakavasti epäillyt, oliko naisella laillista oikeutta esiintyä miehen vaatteissa, ja Johannaa oli siitä varotettu, vaikk'ei hän sitä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta nyt oli pari kolme kuuluisaa jumaluusoppinutta, joista yksi oli itse Parisin yliopiston kansleri, antanut siihen suostumuksensa. He päättivät, että "koska Johannan täytyi toimittaa miehen ja sotilaan tehtäviä, niin on oikeus ja kohtuus, että hän käyttää siihen soveliasta pukua".

Airueet lähetettiin heti viemään kuninkaalle tietoa oikeuden lopullisesta päätöksestä. Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme torventoitotuksiin, ja äkkiä kiiruhdimme vuoteistamme kadulle, sillä tuo ilmoitustapa oli kuninkaan, ja sitä käytettiin vain silloin kuin kuninkaan oma airut julisti kansalle tärkeitä kuulutuksia. Kaikki kaupungin asukkaat olivatkin jo liikkeellä ja joka talosta kiirehti miehiä, vaimoja ja lapsia, osaksi vielä puolipukeissaan ja uni silmissä, yhtenä miehenä isolle torille, jossa airut loistavassa puvussa ja hovipoikain ja palvelijain ympäröimänä jo oli asettunut korokkeelle tien risteykseen, keskelle toria. Hetken perästä hän voimakkaalla ja kuuluvalla äänellä luki seuraavan julistuksen:

"Olkoon täten kaikille tiettävä, että kaikkein voimallisin ja kunniakas herra, Kaarle, Jumalan armosta Ranskan kuningas, suvaitsee kutsua ja nimittää rakkahimman alamaisensa ja palvelijansa, Johanna d'Arcin, jota sanotaan Domrémyn neitsyeksi, Ranskan sotajoukon ylipäälliköksi, ja olkoon hänellä kaikki edut, oikeudet ja arvonimet, jotka tämmöistä nimitystä seuraavat." —

Nyt kaikki päät paljastuivat ja kuului loppumattomia riemuhuutoja; mutta vihdoinkin airut sai uudelleen äänensä kuuluville:

– "jonka ohella hän kenraaliluutnantiksi ja alipäälliköksi suvaitsee määrätä erään prinssin kuninkaallisesta huoneesta, armollisen herran, Alençonin herttuan."

Nyt puhkesi riemu uudestaan ilmoille ja rajutuulen tavalla kiiti se pitkin katuja ja kujia yli koko kaupungin. Nyt oli Johanna Ranskan sotajoukkojen johtaja, hänen käskynsä alaisina olivat prinssit ja vanhat kuuluisat sotasankarit, niinkuin La Hire, Saintrailles, Orleansin Bastardi y.m. semmoiset. Nämä suuret ihmeet täyttivät mieleni tällä hetkellä.

Sitten ajatukseni kääntyivät kuluneisiin aikoihin ja äkkiä johtui mieleeni eräs kuva kotikylästäni, joka tapahtuma vielä oli tuoreessa muistissani, koska siitä ei ollut pitkiä aikoja kulunut. Kaukaisessa kylässä näin nuoren, ei vielä seitsemäätoista vuotta täyttäneen tytön, joka oli maailmalle niin tuntematon kuin olisi hän elänyt toisessa maailmassa. Tuo tyttö oli kävellessään pitkin kylätietä tavannut pienen, harmaan kissanpojan, laihan, nälkiintyneen ja perin kurjassa tilassa. Hän oli ottanut eläinraukan kotiinsa, syöttänyt ja hoidellut sitä ja nyt se kiemurassa makasi hänen sylissään niin turvallisesti ja hän itse neule kädessä istui mietteissään – haaveksien – kaikille tuntemattomia asioita. Tuo koditon eläin oli tuskin ehtinyt kasvaa suureksi, kun tyttö jo oli Ranskan armeijan päällikkönä ja hänen nimensä kaikui tuhansien huulilta maan äärestä toiseen. – Tosiaankin, pyhäintarut ja vanhat aikakirjat eivät ole koskaan kertoneet suurempia ihmeitä!

Yhdeksäs luku

Poitiersistä lähti Johanna Toursiin, siellä järjestääkseen valloitusretkeä Orleansiin. Ennen sitä hän antoi minun kirjoittaa kirjeen englantilaiselle sotapäällikölle Orleansin edustalla, kehottaen häntä luopumaan piirityksestä ja poistumaan Ranskasta. Hän oli varmaankin jo ennen miettinyt kirjeen, niin luonnollisesti ja varmasti hän sitä saneli. Tämä kirje lähetettiin sitten Bloisista. Mutta nyt oli tullut kylliksi ruokavaroja ja rahaa, ja Johanna määräsi, että sekä sotamiehet että varastot koottaisiin viimeksimainittuun kaupunkiin ja että La Hire ryhtyisi siellä järjestämään joukkoja. Orleansin kuvernööri, Dunois, jota myöskin sanottiin Bastardiksi, koska hänkin oli sukua kuninkaalle, oli jo kauvan pyytänyt, että Johanna viipymättä lähetettäisiin hänen avukseen. Ja nyt tuli jälleen sanansaattaja, vanha d'Aulon, jalo ritari ja tottunut sotasankari. Hänet kuningas määräsi Johannan huoneenhaltijaksi ja sitten antoi hän Johannalle vallan mielensä mukaan valita muut virkailijansa ja apulaisensa ja samalla hän käski, että nämä henkilöt parhaimmalla tavalla varustettaisiin ja hankittaisiin heille aseet, vaatteet ja hevoset.

Kuningas teetätti myöskin Johannalle täydellisen sota-asun hienoimmasta teräksestä koristettuna hopealla ja kuvapiirroksilla ja se välkkyi kuin kuvastin.

Johannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin pyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän lähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä miekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian alta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon ruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin, että miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä ei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta Johanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan aikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.

Toursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power valmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata liinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala istumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen hänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena oli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan kruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu pyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.

Nyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien toitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot olivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien kasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna osasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa, eikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa voittoon.

Hänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin oli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää sotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa näimme hänet ani harvoin.

Me olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut vielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen suosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja kuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui ikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka olisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme häntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja koetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä kaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.

Eräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:

"Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä sait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran."

Paladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta sitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja juhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo katosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:

"Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla totta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut, että hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen korviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina koettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi anteeksi – mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee." Poika raukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: "Tämä kerta on ainoa, jolloin olen valehdellut."

Samassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että

Johanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui:

"No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle viran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!"

Mutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.

Kohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien sotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen ja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä joukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä. Meille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän näin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja kuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet puhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä hetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme. Molemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy, saivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet Jaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja kirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli sitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen jakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän d'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän katseli ympärilleen ja kysyi:

"Mutta missä on Paladin?"

Ritari Bertrand sanoi:

"Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali."

"Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne."

Niin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan ja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui ystävällisesti ja sanoi:

"Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta vähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi – mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata minua?"

"Vaikka tuleen!" hän sanoi – ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin itsekseni: "Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin. Siinä taas uusi ihmetyö!"

"Minä uskon sinua", sanoi Johanna. "Tässä, ota lippuni. Saat seurata minua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen minulle takaisin."

Hän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna d'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:

"Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin pyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen, jonka pelkuri ansaitsee! – "

Kymmenes luku

Eräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista Bloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain, Johanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja Paladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki nuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat täynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna ystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät hänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin monen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi vavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista ei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät ilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus. Kaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko ratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja meidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi ensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme uneksineet.

Pari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili La Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja sissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta kaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin, tapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin siveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli sotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.

Tuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme La Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo lapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä kantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella jättiläismiekka.

Hän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan leirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja että hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys. Tätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä avulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja vasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui, kaatui maahan.

"Kirottu joukko!" hän sanoi, "täällä te noidutte ja juotte itsenne juovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!" ja taas hän kaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.

Me seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen – kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme kuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.

Johannan uskottuina palvelijoina pääsimme siihen saliin, missä hän, sotajoukon korkeimpien johtajien, komeiden ja arvokkaiden miesten ympäröimänä vastaanotti odotetun vieraan. Kun La Hire astui sisään, näytti hän hämmästyvän Johannan nuoruutta ja kaunista ulkomuotoa ja tämä taas hymyili, iloisesti tervehtiessään lapsuutensa sankaria. La Hire kumarsi syvään hänelle ja Johanna tervehti häntä kunnioittavasti. Kohta huomasi, että heidän välillään syntyi ystävyyssuhde, joka sitten kesti sodan monissa vaiheissa.

Hetken perästä Johanna antoi toisten poistua, mutta pyysi La Hiren vielä viipymään ja he maistelivat viiniä ja puhuivat ja nauroivat toistensa kanssa kuin vanhat ystävät. Mutta sitten hän antoi vieraalleen muutamia neuvoja järjestyksen ylläpidosta leirissä ja tuntui kuin kenraali olisi hämmästyksestä henkeään pidättänyt. Ensiksi sanoi hän vakavasti tahtovansa, että kaikki irstaat naiset poistettaisiin leiristä. Sitten hän käski, että kaikki juopumus olisi ankarasti rangaistava. Järjestystä ja kuria oli ylläpidettävä ja kaikki vallattomuus kiellettävä. Vihdoin hän sanoi tahtonsa olevan, että jokaisen, joka oli ruvennut hänen lippuansa seuraamaan, piti ripittää itsensä niinkuin oikean kristityn tulee, ja ottaa synninpäästö, jonka ohella koko sotajoukon piti kahdesti päivässä kuunnella messua.

La Hire istui hyvän aikaa ikäänkuin salaman lyömänä, vihdoin hän sanoi huolestuneella äänellä:

"Voi, hyvä lapsi, sinä et tunne minun miesraukkojani! – Ne ovat helvetin sikiöitä! – kuunnella messua! – Ennemmin antaisivat meidät paholaiselle! sydänkäpyni."

Näin hän pitkitti vielä hetken aikaa vuoroon kiroten, vuoroon siunaten, jotta Johanna vihdoin purskahti nauruun, enkä ollut hänen kuullut niin sydämmellisesti nauravan, sittenkun lapsena kotikylän leikkikentällä.

Mutta kuitenkin hän oli luja päätöksessään, kunnes La Hire selitti, että koska Johanna niin tahtoi, ei hänen ollut muuta kuin totteleminen, jolloin hän vahvasti vannoi, että hän kyllä kurittaisi jokaista, joka ei kääntyisi ja eläisi kristillisesti; – hän katkaisisi hänen kaulansa. Mutta tämä taas pelotti Johannaa; ei hän tahtonut semmoiseen menettelyyn suostua.

Hän sanoi, että paheista luopumisen piti olla vapaaehtoista.

La Hire arveli, ettei hän aikonut tappaa niitä, jotka vapaaehtoisesti kääntyivät, vaan nuo toiset.

Ei, ei ketään saanut tappaa – Johanna ei siihen suostunut. Jos itse päällikkö olisi heille hyvänä esimerkkinä ja kävisi ahkerasti ripillä ja messussa, niin hän tiesi varmaan, että kansa, jonka sankari ja epäjumala hän epäilemättä oli, ei myöskään olisi käyttämättä näitä armon välikappaleita.

"Minäkö – minä kävisin ripillä ja messussa?" huudahti hän hyvin hämmästyneenä. "Sinä et tiedä mitä sanot!"

"Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo huomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä, niinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun täytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan nimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on kielletty."

"Mahdotonta, kenraalini", huudahti hän. "Vaadi jotakin muuta vanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta tavattomia, lapsi!"

Hän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän kiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.

Vanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen luotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan, ja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen seuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen tuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut itsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan laiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin tarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.

Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin leiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis olento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen kuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä. Ensin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai heidät tekemään, mitä vain tahtoi.

Nyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot, raa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei ymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota. Hän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti pyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli vallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma saattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse paholaista.

Hän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin luonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni, edellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä oli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä; hänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja hienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat. Tämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa näytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon katse oli tulinen ja taistelunhaluinen.

He ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen joka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät, ei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa rinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo hoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at sotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti tervehtien heitä sanoivat:

"Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!"

Tähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon kuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin tieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta puhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä kyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina vielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea päästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. – Hän tahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt vaikka tuleen hänen tähtensä – mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei ollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.

Mutta kuitenkin – kuka olisi uskonut? – vihdoin Johanna tässäkin asiassa voitti. Hän sai sotilaan rukoilemaan. Niin, tämä seisoi siinä Johannan edessä ja taivutti kätensä rukoukseen. Ja hän rukoili omalla tavallaan sanoen:

"Jalo Herra Jumala, minä rukoilen sinua, menettele La Hiren kanssa, niinkuin hän menettelisi sinun kanssasi, jos nimittäin sinä olisit La Hire ja hän olisi Jumala, amen."

Sitten hän painoi päähänsä kypärin ja lähti Johannan luota tyytyväisenä itseensä niinkuin se, joka on kaikkein mieliksi täyttänyt vaikean ja hämmästyttävän tehtävän.

Jos olisin tiennyt, että hän oli rukoillut, niin olisin ymmärtänyt, miksi hän näytti niin juhlalliselta, mutta sitä tietysti en tiennyt.

Tulin sillä hetkellä telttaan ja näin hänen lähtevän sieltä. Hän oli todellakin komea ja ylevä nähdä. Mutta kun menin teltan ovelle, seisahduin siihen, sillä kuulin Johannan itkevän, itkevän, niinkuin luulin, oikein sydämmensä pohjasta. Mutta niin ei ollut, hän nauroi vain La Hiren rukoukselle.