Jumalallista ja inhimillistä

Kello kolme aamulla saapui saattajaksi määrätty kasakka, tuodenmukanansa kolme kyytihevosta. Albina Ludvikan ja pienen koiran kanssanousivat tarantanssiin, matolla katettujen pielusten päälle. Kasakka jahollimies kävivät kyytipenkille. Migúrski, talonpojaksi puettuna, loikoi tarantassin pohjalla.

Uljas troikka [Kolmivaljakko. Suom. m.] nykäisi ja läksi kiidättämääntarantassia tasaista, kovaksi ajettua tietä myöten halki äärettömän, auran koskemattoman aron, jota yltäänsä verhosi viimevuotinenhopeanharmaa sulkaruoho.

X

Albinan sydäntä kouristi sekä toivo että pelko. Tunteitansa purkaakseenhän välisti myhähti Ludvikalle, päällään viitaten milloin kasakanleveään selkään, milloin tarantassin pohjalle. Ludvika istuijuhlallisen näköisenä, järkähtämättä katsellen eteenpäin, sillointällöin vain huuliansa liikauttaen.

Sää oli kirkas. Kummallakin puolen tietä levittelihe suunnaton, autioaro, hopeisen sulkaruohon välkähdellessä aamuisen auringon vinoissasäteissä. Tie oli tasainen, kuni asfaltilla laskettu, ja äänekästäkalketta siinä pitivät bashkiriläisten hevosten kengättömät, nopsatkaviot. Joskus näki milloin puolella milloin toisella peltorottainkaivamia mättäitä. Vartioitseva peltorotta istui takakäpälillään, kimakalla vihellyksellä ilmaisten lähenevän vaaran ja puikahtaenpiiloon. Harvoin sattui vastaantulijoita: kasakoita vehnäkuormineentahi ratsastava bashkiri, jonka kanssa kasakka uljaasti vaihtoimuutamia sanoja tatarinkielellä. Kaikissa majataloissa oli vereksiä,hyvin syötetyitä hevosia, ja Albinalta juomarahaksi saatu puoliruplanenteki sen, että kyytimiehet ajoivat lentoa koko matkan, oikein, niinkuinhe sanoivat, sitä kenttäjääkärin joutua.

Jo ensimmäisessä majatalossa, kun entinen kyytimies oli vienythevosensa pois, kasakka mennyt tupaan eikä uusia hevosia vielä oltutuotu, Albina kumartui tarantassin pohjalle ja tiedusteli mieheltään, mitenkä tämä jaksaa.

– Mainiosti. Minun on varsin hyvä olla. En kaipaa mitään. Täällä minäolisin vaikka kaksi vuorokautta yhteen menoon.

Illalla tultiin suureen Dergatshin kirkonkylään. Hankkiakseenmiehellensä tilaisuutta oikaisemaan jäseniänsä ja hengittämään raitistailmaa, Albina ei poikennutkaan majataloon n.s. postikartanoon, vaantavalliseen syöttöpaikkaan ja, heti pihaan tultua, antoi kasakallerahaa, käskien tuoda maitoa ja munia. Tarantassi kun seisoi katoksenalla, ja iltakin jo oli pimeä, niin Albina, pantuaan Ludvikanvartioimaan kasakan tuloa, päästi miehensä ulos ja ravitsi hänet. Ennenkasakan palajamista oli Migúrski jälleen kontannut laatikkoonsa.Saatiin taas uudet hevoset ja lähdettiin taipaleelle.

Albina alkoi tuntea yhä suurempaa mielenrohkeutta rinnassaan eikävoinut pidättää riemuaan ja iloisuuttaan. Puhekumppaleita hänellä eiollut muita kuin Ludvika, kasakka ja pikku koira Trezórka, ja näittenkanssa hän huvikseen haastelikin. Rumuudestaan huolimatta Ludvika yhävain aavisteli lemmen ajatuksia jok'ainoassa mies-eläjässä, jonkakanssa yhteen sattui, ja samaa hän nytkin epäili tuossa pulleassa, hyväntahtoisessa Uralin kasakassa, jolla oli niin tavattoman kirkkaatja suopeat silmät, ja joka oli pantu heille saattomieheksi.Suoruudellaan ja hyväntahtoisella notkeudellaan hän miellyttikin naisiasuurissa määrin. Albinaa huvitti Trezórka, jota hän myötäänsä uhkaili, estellen nuuskimasta tarantassin perä-istuimen alustaa, mutta vieläenemmin häntä huvitti Ludvika ja hänen koomillinen virnailunsa kasakankanssa, joka ei osannut aavistaakaan, että häntä moisista aikeistaepäillään, ja ystävällisesti vain naurahteli kaikkeen, mitä hänellesanottiin.

Yrityksen vaaran-alaisuus ja sen yhä lähenevä toteutuminen sekäosaltaan myös aron ilma saivat Albinan mielen yhä enemmän kuohuksiin.Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lapsellista riemua ja iloa, jotaei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut. Migúrski kuuli hänen hilpeäthaastelunsa, ja silloin hän, huolimatta asemansa hankaluudesta (kuumuusja jano ne varsinkin häntä rasittivat) unohti oman itsensä ja iloitsiAlbinan ilosta.

Toisen päivän iltana alkoi jälleen häämöttää asunnoita tuolla kaukana.Se oli Sarátow ja Volga. Kasakka se arosilmillään erotti sekä Volganettä mastojen nenät ja osoitti niitä Ludvikalle. Tämä sanoi näkevänsähänkin. Albina ei voinut erottaa mitään, mutta puheli ääneensätahallaan, jotta Migúrski kuulisi.

– Sarátow, Volga! – Niin hän haasteli, ikäänkuin Trezórkalle, siinäsivussa puolankielellä kertoen miehelleen lähimmistä aikeistaan.

XI

Ajamatta sisään Sarátowin kaupunkiin, Albina pysähtyi Pokrówskin kyläänVolgan vasemmalla rannalla, ihan vastapäätä kaupunkia. Täällä häntoivoi saavansa yön aikana puhutella miestään, jopa päästää hänet uloslaatikostakin. Mutta kasakka se vaan ei lähtenyt tarantassin äärestäminnekään; koko yön, lyhyen keväisen yön, hän istui läheisissä tyhjissärattaissa katoksen alla. Ludvika istui Albinan käskystä tarantassissa,täysin vakuutettuna siitä, että kasakka juuri hänen tähtensä niinluopumattomasti pysyttelekse tarantassin läheisyydessä. Ja hän iskisilmää ja nauraa tirskahteli, kätkien rokon-arpiset kasvot nenäliinaan.Mutta Albinan mielestä ei tuossa enää ollut mitään hauskaa. Hän rupesikäymään yhä levottomammaksi, kosk'ei ymmärtänyt, miksikä kasakka eihetkeksikään lähde tarantassin äärestä pois.

Useampia kertoja tuon keväisen yön kuluessa, jossa rusko ruskoonsulautuu, Albina astui ulos majatalon kamarista ja kulki haisevankäytävän ohitse pihanpuoliselle kuistille. Kasakka se yhä valvoi, jalatriipuksissa tyhjillä rattailla. Vasta aamun sarastaessa, jolloin kukotjo olivat heränneet ja huudelleet toisilleen pihalta pihalle, vastasilloin Albina sai tilaisuuden puhutella miestään, sillä kasakkakuorsasi pitkällään rattaiden pohjalla. Albina lähestyi varovastitarantassin ja kopautti laatikkoon.

– Juzö!

Ei vastausta.

– Juzö! Juzö! – äänteli Albina säikäyksissään kovempaa.

– No mitäs nyt? – vastasi Migúrski unisella äänellä laatikosta.

– Miks'et vastannut?

– Makasin, – virkkoi Migúrski, ja hänen äänestäänkin jo Albina arvasihänen hymyilevän. Joko ma tulen ulos?

– Ei sovi: kasakka on täällä. – Sen sanottuaan hän vilkaisikasakkaan.

Ja merkillistä! Kasakka kuorsasi, mutta hänen siniset, hyväntahtoisetsilmänsä olivat auki. Hän katseli Albinaa ja sulki silmänsä vastasilloin kuin kohtasi Albinan katseen.

– Näyttiköhän minusta vain siltä? – arveli Albina itsekseen. – Vaivalvooko hän todellakin?.. Kyllä kaiketi minusta vain siltä näytti, – ajatteli hän sitten ja kumartui jälleen laatikkoon päin.

– Kärsi vielä hetkinen, – virkkoi hän. – Tahdotko syödä?

– En, mutta tupakkaa polttaisin.

Albina vilkaisi jälleen kasakkaan. Tämä nukkui.

– Niin, siltä minusta vain näytti, – ajatteli hän jälleen.

– Minä lähden nyt kuvernöörin luokse.

– Onnea matkalle!

Albina otti matkalaukusta toiset vaatteet ja meni sisään pukeutumaan.

Pukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensäVolgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo, jonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäileväleski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkinnuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin jakutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystäTsaritsinin pormestarille.

Iloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jotakuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinkaonnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa jaajaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsäntakaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan jaleikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuutkuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksuaympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoisetpurjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvavedenpinnalla.

Laiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältävuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensikymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksiheistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksikatsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria.Vene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä javastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturialekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi, että tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaanveneesen.

– Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla.Sois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennäsolautetaan Astrahaniin.

Albina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskinkylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaanetumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan.Mitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki, maksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.

XII

Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta.Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidänperhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia, edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, olivanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksitytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisiavastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksiparia härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.

Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääseväsotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: eipolttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiastamaallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaanhän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oliannettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikäänhylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaantehtävänsä täyttänyt.

Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta, joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli, ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisestikulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänenoli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.

Ja näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidänkoiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivatolleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin, eivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässähän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiranhyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Jatarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen.Toinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa, jotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.

– Jotain tässä vaan on, – oli kasakka silloin arvellut ja ruvennuttarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hänoli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehenäänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'eine hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene, koskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.

Riemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle, vakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaanpäivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensahuomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset, riiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, jakansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.

Hän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunutmieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistähänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksenalle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juurihänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.

Ja nyt oli tapahtunut kauheinta, mitä tapahtua saattoi.

Tarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta, yllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen japuolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotainkuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.

Hänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa jaheinänkorsia takkuisessa tukassaan – hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikeinkäsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroinkohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka, tietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkuivimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä,Migúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehetpidättivät.

– Ei hätää, Albina, ei hätää! – virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällätavallaan.

– Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! – sanoi polisimestari. – Suvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? – kysäisi hän sitten, vilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.

Albina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katselikauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.

Niinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkinratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassasilmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määräntunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomattaonnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu: loukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynänoitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansapitelevät.

– Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta? – välkähti hänen mielessään.

Toinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuustapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoonhänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsieloon kysymys: "Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?" Jatämä kysymys: "mistä syystä lapset otettiin pois?" herätti toisen: "Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistäparhain?" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainenhäpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hänyksin on syypää kaikkeen.

– Kuka tämä on? Miehennekö? – kysäisi polisimestari.

– Mistä syystä? Mistä syystä? – parkaisi Albina ja, purskahtaenhysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt olinostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmätpunaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.

– Pánenka, armas pánenka! Jak Böha köham [Niin totta kuin Jumala onminulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, – puheli hän, mielettömästi silitellen häntä käsillään.

Migúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaanhäntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.

– Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. – Minä, minä yksinolen syypää!

– Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkinvuoro, – sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.

Migúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekääntietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikanesteleviä puheita.

Kasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräinkohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloinAlbinaan, milloin jalkoihinsa.

Kun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoihäntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkallatottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota, tempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsiTrezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasiviinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa javasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuotahänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein, ilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.

Migúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepiniskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissätuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiinSiperiaan elin-ajakseen.

Albina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmisetsanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, ettäsuru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakkahän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niintunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänenainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuolemanjälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välistiriemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainenJuzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasiolevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.

Migúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hänveltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana eläävielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiätäynnä.

Mutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltärikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hänoli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan,jälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaanpidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehetkullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, ettähän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksisiunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonkaalenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli kohdistettu.

MARJAT

Yhä jatkuu kesäkuun kuumia, tyyniä päiviä. Lehti on puissa mehukas,täyteläinen, vihreä; siellä täällä vain putoaa maahan kellastunut lehtikoivusta ja lehmuksesta. Orjantappura-pensaat ovat yltäänsä tuoksuvassakukassa, metsäniityt metisen apilaan peitossa, pitkä sankka ruislainehtii, varjoja heitellen, jyvä melkein puolillaan. Notkommissapaikoin ruisrääkät toisilleen huutelevat; kaura- ja ruisvainioissapeltopyyt vuoroin narisevat, vuoroin naksuttelevat. Satakieli metsässäsilloin tällöin vain aloittaa lirityksen ja vaikenee sitten. Hellepaahtaa. Teitä peittää sormenpaksuinen pöly; se nousee sakeana savunaja kiirii puoleen tai toiseen aina sitä myöten, mistä ilmanhenki sattuuhiukan huhahtamaan.

Talonpojat viimeistelevät rakennustöitään ja ajavat lantaa pelloille.Karja näkee nälkää kuihtuneilla kesannoilla ja odottelee äpäriköillepääsemistä. Lehmät ja vasikat kiilivät, karvaiset hännät pystyssä,juosten paimenia pakoon. Pojat kaitsevat hevosia tienvarsilla jaatvikoissa. Akkoja tulee metsästä, kantaa raahaten ruoholla täytettyjäsäkkejä seljässään. Impiä ja tyttösiä puikahtelee kilpaa pensaittenvälitse metsän-aukioissa, poimien marjoja, joita sitten myöskenteleväthuvilain asukkaille.

Huvilalaiset, jotka asuvat siroiksi maalatuissa, rakennustaiteellisestisomissa kesäasunnoissa, joko kävelevät keveissä, puhtaissa ja kalliissapuvuissa, päivänvarjot kädessä, hiekotettuja käytäviä myöten taiistuvat puitten siimeksessä tai lehtimajoissa, koristettujen pöytäinääressä, ja juovat teetä tai vilvoitusjuomia.

Komea on Nikolai Semjónowitshin huvila: siinä tornit ja verannat jabalkonit ja galleriat, kaikki niin tuoretta, uuden-uutukaista, siistiä.Portilla seisoo vuokratut kaleskat, edessä troikka, kulkuset kaulassa.Nämä kaleskat ovat tuoneet taloon pietarilaisen herran, 15: sta ruplasta"sinne ja tänne", niinkuin jamshtshik (ajuri) sanoo.

Tämä herra on tunnettu, toimelias liberaali. Hän on ollut osallisenakaikissa komiteoissa ja komissioneissa ja kaikenlaisissa korkeimpaanpaikkaan jätetyissä adresseissa, jotka on kokoonpantu sangen ovelasti: muodolleen kaikkein alamaisimpia, mutta itse asiassa sittenkin kaikkeinliberaalisimpia. Hän on tullut kaupungista (jossa hän, kuten hirmuisenkiireissä työpuuhissa oleva konsanaankin, ei jouda viipymään kuinvuorokauden), tullut tervehtimään ystäväänsä, lapsuutensa kumppalia, jonka kanssa he pitävät melkein yhtä yleisissä asioissa.

Heidän välillään on vain hiukan erimielisyyttä siitä, mitenkäkonstitutionaalisia alkeita olisi käytännössä pantava toimeen.Pietarilainen herra on europpalaistuneempi, kallisteleepa hiukankorvaansa sosialisminkin aatteille ja kantaa toimistansa runsaatpalkat. Nikolai Semjónowitsh taas on aitovenäläinen mies, oikeauskoinen, mielipiteissään vivahduksia slavofiilisyyteen. Hänelläon monta tuhatta desjatinaa maata.

He söivät päivällistä puutarhassa. Pöydässä oli viisi ruokalajia, muttahelteeltä he tuskin söivät niitäkään, niin että 40:n ruplan kokkiapulaisineen, jotka olivat panneet parastansa juuri tämän vieraanvuoksi, olivat tehneet melkein turhaa työtä. Syötiinhän vainjäänsekaista valkolohi-botvinjaa [botvinja = kalasta ja kasviksistasahtiin tehty liemi. Suom. muist.] ja moniväristä jäätelöä, joka olivalettu somaan muottiin ja sangen sirosti juovitettu sokerileivoksilla.Päivällispöydässä istuivat: vieras, liberaali lääkäri, lasten opettaja – muuan huimapäinen sosialisti-revolutionääri ylioppilas, – jotaNikolai Semjónowitsh kumminkin osasi pitää aisoissa, Mari, NikolaiSemjónowitshin rouva, ja kolme lasta, joista nuorin sai tulla pöytäänvasta jälkiruuan ajaksi.

Kankeanlaista noilla päivällisillä oli ensinnäkin siitä syystä, ettäMari, muutoinkin peräti hermostunut rouva, oli huolissaan Gôgan tähden – nuorimman pojan, Nikolain, jota sanottiin Gôgaksi, niinkuin hienossamaailmassa on tapana. – Gôgalla oli näet vatsa joutunut epäkuntoon.Toinen syy oli se, että heti kuin vieraan ja isännän välillä syntyikeskustelua valtiollisista asioista, heti ylioppilaskin, huimapää,sekaantui kaikella innolla puheesen, osoittaakseen, ett'ei hän aiovääjätä ketään, mielipiteitään julkilausuessaan. Vieras vaikenisilloin, ja Nikolai Semjónowitsh koetteli hillitä tuota vallankumoustenmiestä.

Päivällinen syötiin kello 7. Aterian jälkeen ystävykset asettuivatverannalle haastelemaan, vilvoitellen itseään narzâni-vedellä[kaukaasilaista kivennäisvettä] ja valkoviinillä.

Erimielisyyttä ilmaantui varsinkin siitä, minkälaiset pitäisi Venäjälläolla vaalit, välillisetkö vai välittömät. Ja siitä oli syntymäisilläänkiivaskin väittely, kun samassa tultiin kutsumaan teelle ruokasaliin, joka oli verkoilla suojattu kärpäsiltä. Teepöydässä vieraat haastelivatMarin kanssa, jota tämä keskustelu ei ensinkään huvittanut, hän kunyksinomaa ajatteli vaan Gôgan vatsakivun oireita. Puheltiinmaalaustaiteesta, ja Mari todisteli, että dekadenttisessamaalaustaiteessa on un je risais quoi [en tiedä mitä. Suom. muist.],jota ei käy kieltäminen. Tällä hetkellä hän ei ajatellut lainkaandekadenttista maalaustaidetta, vaan sanoi, mitä jo monasti ennenkinoli sanonut. Vieras ei tuosta välittänyt vähääkään, mutta koskahän oli kuullut puhuttavan dekadenttisuutta vastaan, niin hänkinpuhui sitä vastaan, vieläpä niin luontevastikin, ett'ei kukaanosannut aavistaakaan, että viis hän dekadenttisuuksista jaepädekadenttisuuksista. Nikolai Semjónowitsh sitä vastoin katselivaimoansa, tuntien hänen olevan jostain pahoillansa ja aavistellen, että kai sitä tän'iltana vielä ikävyyksiä tulee. Sitä paitsi oli hänenperäti ikävä kuulla sitä, mitä Mari puhui, sillä sellaista hän, NikolaiSemjónowitsh, oli mielestänsä kuullut jo senkin sata kertaa.

Sisällä sytytettiin pronssilamput ja pihalla lyhdyt. Lapsettoimitettiin makaamaan, sittenkuin Gôga oli ensin ollut lääkeopillistenkäsittelyjen alaisena.

Vieras astui isännän kanssa ulos verannalle. Lakeija toi hupuillavarustetut kynttilät ja vielä lisää narzâni-vettä. Ja nyt vasta, kello12:n tienoilla, alkoi vilkas keskustelu siitä, minkälaisiinvaltiollisiin toimiin olisi ryhdyttävä nykyisenä, Venäjälle niintärkeänä aikana. Kumpainenkin tupakoitsi ja puheli taukoamatta.

Ulkona portin edustalla kyytihevoset kilauttelivat nälissäänkulkusiansa. Kaleskoissa istui vanha jamshtskik, vuoroin haukotellen javuoroin kuorsaten. Hän oli 20 ajastaikaa palvellut samaa isäntää jasäännöllisesti lähettänyt koko kuukauspalkkansa veljelleen maalle, paitsi 3-5 ruplaa, jotka joi suuhunsa. Nyt, kun useammista huviloistaalkoi kuulua kukkojen kiekumista, ja lähimmäisen huvilan kukkovarsinkin piti peräti kovaa ja kimeätä ääntä, nyt ukko jo rupesiajattelemaan, että hänet lienee kai kokonaan unohdettu. Hän astuikaleskoista maahan ja meni huvilaan.

Hän näki kyydittävänsä herran istuvan tuolla, syövän jotain ja ainaväliin haastelevan jotain. Ei uskaltanut ukko mennä suoraan herranpuheille, vaan läksi hakemaan lakeijaa. Tämä nukkui istuvillaaneteisessä, yllään lyhyt livreatakki. Hän oli entisiä kotiorjia jaelätti nyt itseään ja suurta perhettään, viittä tytärtä ja kahtapoikaa, palveluksella – ja hyvä olikin hänellä paikka; 15 ruplaakuukaudessa ja vierailta juomarahoja välisti sataankin ruplaan. – Hänkavahti pystyyn, puistelihe ja oikaisihe, ja läksi ilmoittamaan, ettäjamshtshik on levoton ja pyrkii pois.

Lakeijan tultua verannalle, oli väittely kiivaimmillaan. Siihen ottinyt osaa tohtorikin, joka oli liittyen seuraan.

– En saata myöntää, – puhui vieras, – että Venäjän kansan pitäisikulkea toisia teitä kehityksessään. Ennen kaikkea tarvitaan vapautta…valtiollista vapautta… sitä vapautta… niinkuin kukin tietää… mitäsuurinta vapautta… ja samalla mitä laajimpain oikeuksien myöntämistämuille…

Vieras tunsi takertuneensa, tunsi, ett'eihän sitä nyt niin pitäisipuhua, mutta väittelyn vauhdissa ei muistanutkaan, mitenkä sitäoikeastaan puhua pitäisi.

– Niinpä niinkin, – vastasi Nikolai Semjónowitsh, kuuntelemattavieraan sanoja ja tahtoen vain esiintuoda oman ajatuksensa, joka hänenomasta mielestään oli kerrassaan onnistunut. – Niinpä niinkin, muttase on saavutettavissa toista tietä, ei äänten enemmistöllä, vaanyhteisellä suostumuksella. Katsokaapas nyt esimerkiksi mirin päätöksiä.[Mir = kuntakokous.]

– No se mir!

– Ei sovi kieltää, – virkkoi tohtori, – ett'ei slaavilaisillakansoilla olisi erityinen katsantokantansa. Esimerkiksi puolalaistenveto oikeus. Min'en suinkaan väitä, että se olisi parempi…

– Sallikaas… – keskeytti Nikolai Semjónowitsh, – sallikaas minunpuhua loppuun. – Venäjän kansalla on erikoiset ominaisuutensa. Ja nämäominaisuudet…

Samassa tuli Ivan unissa silmin ja keskeytti hänet.

– Jamshtshik on levoton…

– Sanokaa – pietarilainen vieras teititteli lakeijoita aina ja oliylpeäkin siitä – sanokaa hänelle, että minä lähden kohta; yliajastamaksan.

– Kyllä.

Lakeija läksi, ja Nikolai Semjónowitsh sai sanoa ajatuksensa loppuunasti. Mutta sekä vieras että tohtori olivat sen kuulleet jo 20 kertaa(siltä heistä ainakin näytti) ja rupesivat, varsinkin vieras, kumoamaansitä historian todistuksilla. Vieras oli erittäin taitava historiassa.

Tohtori oli vieraan puolella ja ihaili hänen suurta oppiansa, ollenmielissään tutustumisestansa hänen kanssaan.

Keskustelua kesti niin kauan, että metsän takaa alkoi jo sarastaa.Satakieletkin jo heräsivät, mutta yhä vain seurakumppalit polttivat jahaastelivat, haastelivat ja polttivat.

Puhelua olisi kenties kestänyt vieläkin kauemmin, mutta huoneesen astuisisäkkö.

Tämä sisäkkö oli orpo, jonka oli täytynyt lähteä palvelukseen, elatustaan hankkimaan. Ensin hän palveli kauppiaan luona, jossakaupanhoitaja vietteli hänet. Lapsensa kuoltua hän tuli palvelukseenerään virkamiehen luo, jossa talon oma poika, kymnasisti, ei antanuthänelle rauhaa. Vihdoin hän pääsi apusisäköksi Nikolai Semjónowitshintaloon. Tässä paikassa hän tunsi olevansa onnellinen, siellä kun eikukaan häntä ahdistellut ja kunnollinen palkkakin maksettiin. Hän tulinyt ilmoittamaan, että rouva "pyytävät" luokseen tohtoria ja NikolaiSemjónowitshiä.

– Kas niin, – arveli Nikolai Semjónowitsh.

– Gôgalla taas jotain.

– Mikäs on? – kysyi hän ääneen.

– Nikolai Nikolájewitsh eivät voi oikein hyvin – vastasi sisäkkö.Nikolai Nikolájewitsh, tuo "he", oli Gôga, joka oli syönyt liiaksi jasaanut ripulin.

– Jaha! Jopa on aika lähteä! – virkkoi vieras. – Katsokaas, kuinkavaloisa jo on aamu! Kylläpäs meillä on puhetta piisannut! – lisäsihän, hymysuin, ikäänkuin kehaisten itseään ja seurakumppaleitaan siitä,että olivat niin kauan istuneet ja haastelleet. Hän sanoi jäähyväiset.

Ivan sai väsyneillä jaloillaan kauan aikaa juoksennella etsimässävieraan hattua ja sateenvarjoa, jotka vieras itse oli pistänyt johonkinaivan arvaamattomaan paikkaan. Ivan toivoi saavansa juomarahaa, eikävieras, sangen avokätinen mies, olisi ruplaa säälinytkään, muttaväittelystä vieläkin kiihkeänä hän unohti koko asian. Matkalla vastahän muisti, ett'ei ollut antanut lakeijalle mitään.

– Minkäpäs sille nyt enää! – arveli hän.

Jamshtshik kiipesi ajopenkille, kokosi ohjakset kouraansa ja asettuisyrjin hevosiin. Kulkuset kilahtivat, ja troikka läksi liikkeelle.Joustavilla linjaaleilla siinä keinuessaan, pietarilainen herraajatteli ystävänsä ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja.

Samaa ajatteli Nikolai Semjónowitshkin, joka ei vielä heti mennytvaimonsa huoneesen.

– Kauheata tuo pietarilainen ahdasmielisyys. Eivät vaan kykenevapautumaan siitä. – Niin hän ajatteli.

Vaimonsa luokse hän ei kovinkaan suurta kiirettä pitänyt, hän kun eituosta kohtauksesta odottanut mitään hyvää. Ne marjat näet. Kylän pojatolivat aamulla käyneet marjoja kaupan. Nikolai Semjónowitsh oli ostanuttinkimättä kaksi lautasellista raa'anpuoleisia marjoja. Lapset olivattulla tuhahtaneet siihen, mankuneet marjoja ja ruvenneet syömään niitäsuoraan lautaselta. Mari oli siiloin vielä ollut omalla puolellaan, mutta, tultuaan sisään ja kuultuaan Gôgan saaneen marjoja, olisuuttunut kauheasti, koska pojan vatsa jo ennestäänkin oli ollutepäkunnossa. Hän oli ruvennut moittimaan miestään, mies häntä, ja siitäoli syntynyt ikävä keskustelu, melkein riita. Illan suussa oli Gôganvatsa todellakin tehnyt vallankumouksen. Nikolai Semjónowitsh oliluullut, että siihenhän se juttu päättyikin, mutta lääkärin kutsuminentiesi asian saaneen pahan käänteen.

Nikolai Semjónowitshin astuessa vaimonsa puolelle, seisoi rouvalastenkamarissa, yllään silkkinen aamuviitta, josta hän piti paljonkin, mutta jota hän nyt ei muistanutkaan. Siellä hän seisoi tohtorin kanssakumarruksissa yöastian yli ja tippuva kynttilä kädessä näyttitohtorille valoa.