"Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä,

varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani

Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."

Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.

– Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? – virkkoi hän. – Eikö mitään?

Toki sentään. Mutta mitä?

Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikäsaatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.

– Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Eisaa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätäkirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaasitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemuatäynnä… kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuotakirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidänpitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaanaja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.

Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssasydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä"kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänenvahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hänpyysi häntä kutsumaan inspehtorin.

Tämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.

– Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.

Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänensilmiinsä.

Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän olilähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.

– Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näinjulmaan toimeen? – virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.

Toinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:

– Omalla tavallaanhan kukin elää.

– Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa,ja tehän olette niin hyvä mies… Minä kenties…

Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan jariensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.

Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilonkyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan, tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessamielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästämaailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta, kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? – se näytti nyt olevanratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaantietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.

Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanonteille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."

– Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti! – mietti hän.

– Jospa nyt voisi nukkua! – virkkoi hän sitten, – jott'ei voimatkokonaan pettäisi!

Hän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.

Hän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäöntunnelmissa.

Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa, kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiäkirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjatputoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä,kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan jaottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, janauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa, itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä.Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloinvati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovallahelinällä maahan.

Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää.Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita jakiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.

– Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! – ajattelee Svjetlogub.

Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa.Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaenaukenee.

Sisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.

– Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin – miettiiSvjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessamielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.

VI

Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaistenlahkoa.

Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisiauskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, ettähallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hänsanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiinmielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hänjoutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntäkuljetettu vankilasta toiseen.

Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijatkohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toisetvangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin, kieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoinsaastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. – Sellaistahan hän olinähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesiolevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskonja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, ettätotinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskonsydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luulilöytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta:

"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoonvielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielähurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi."

"Ja katso, Minä tulen pian, ja Minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullenkin, niinkuin hänen työnsä on."

Ja hän luki myötäänsä tätä salaperäistä kirjaa, odotellen joka hetki"Hänen tulemustansa", joka ei ainoastaan "anna kullekin, niinkuin hänentyönsä on", vaan ilmoittaa ihmisille Jumalan koko totuuden.

Sinä aamuna, jolloin Svjetlogub oli teloitettava, tämä vanha mies, kuultuaan ulkoa rummunpärinää, kiipesi akkunaansa ja ristikon läpi näkirattaiden ajavan pihalle, näki kähärätukkaisen ja kirkassilmäisennuoren miehen hymysuin astuvan vankilasta pihalle ja nousevanrattaille. Pienessä, valkoisessa kädessään hän piteli kirjaa, puristaensitä sydäntänsä vasten. Lahkolainen tunsi sen Uudeksi Testamentiksi, januori mies, nyökytellen päätään akkunoista katseleville vangeille, myhähtäen kohtasi hänenkin katseensa.

Hevoset nykäsivät, ja rattaat nuoren kulkijansa kanssa vierivätvankilan portista ulos, sotamiesten ympäröiminä ja kolisten kadunkivityksellä.

Lahkolainen laskeutui alas akkunalta, istahti vuoteensa laidalle javaipui mietteisin:

– Tämä yksi se on löytänyt totuuden, – virkkoi hän itsekseen. – Antikristuksen palvelijat ne hirttävät hänet nyt, estääkseen häntä vainjulistamasta sitä jokaiselle.

VII

Oli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmintuuli puhalsi mereltä.

Raitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, – kaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä,seljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässäastuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.

Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkeinautioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita, tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä,katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättäänhuiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tulivastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen.Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseenvankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevallauteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. – Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä,astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat,pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Jasitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmättaarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. – Mies huonoissavaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotainportinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellenSvjetlogubia. – Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaitakohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssakatukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen, pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan jakauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyiperässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaanpoikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liiketuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poikaparan niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suuauki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänellelentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasihänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.

Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällämatkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.

Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, jaSvjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niittenpäässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta sillointuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni jakääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavanedustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotkaliikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemäänrattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hänsäikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissaistui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.

Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hänmuisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, jasilloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitähän nyt tietää… – Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen, mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat jatahtovat olla onnellisia, en minä yksin…

Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, jaupseeri luki luonnottomalla äänellä – joka rummunpärinän perästäkuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä – luki tuontyperän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossapuhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedääntapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteentähtäävästä tarkoituksesta.

– Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? – ajatteliSvjetlogub. – Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitäheille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selveneejokaiselle.

Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astuiSvjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussakädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.

– Laupias Jumala… – alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmastakädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.

Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyätuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuulaupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä,mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:

– Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulleanteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!

Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä,puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astuilavalta alas.

Rummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.

Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinenmies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hänastui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaittenaskeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivanlähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua, tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki, veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyövelipysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubistamuutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuollapoikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveliastui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubialähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.

Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittääkaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleentajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellenkatseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti jahuolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivantavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteenkohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaavälttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.

– Hiukan eteenpäin, – sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntälähemmäksi laitaa.

Svjetlogub siirtyi.

– Herra, auta minua, armahda minua! – kuiskasi hän itsekseen.

Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotkauskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntäsanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi, että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä häntietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön jatärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.

Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihinja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerranajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?

Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänensilmäänsä.

– Eikö sinun ole sääli minua? – virkkoi hän, katsahtaen pyövelinvilkkaisin, harmaisin silmiin.

Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

– Näin se nyt käy! Älä törise! – mutisi hän, nopeasti kumartuen lavanlattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsintakaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alasvyötäisille.

– Sinun käsiisi minä annan henkeni, – ajatteli Svjetlogub, muistaenevankeliumin sanat.

Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroisitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.

Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassasilmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja – kaikki oli kadonnut.

Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivatja laskivat.

Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laskikätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.

Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pääoli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilansukat näkyivät niissä.

Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nytsaa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.

Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaanhautausmaahan.

Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa eiollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääliminua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.

Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossahänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia.Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oliottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaanrahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseentilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltäsairaalaan.

VIII

Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, IgnátiiMezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksivallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinnimaaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuinhän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinkaSvjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittuvietäväksi ennen pitkää Siperiaan.

Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä jamitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan, muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenutiloinen hymy huulillaan.

Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa jaheidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojaltaluvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.

Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistuisittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vainodotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanuttsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamiaerikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansasuunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kunylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoittierään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoentämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsäkanssa.

– Kuka se on?

– Talonpoika.

– Mitä hänellä on asiaa?

– Hän tahtoo puhua uskosta.

Mezhenjétski myhähti.

– No antaa hänen tulla, – lausui hän. – Nuo lahkolaiset – arvelihän itsekseen – vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kentiesolla hyötyäkin.

Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä ovenuudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuheatukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.

– Mitäs teillä on asiaa? – kysyi Mezhenjétski.

Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensihänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.

– Mitäs teillä on asiaa? – kysyi Mezhenjétski toistamiseen.

– Tahtoisin puhella teidän kanssanne.

– Mistä?

– Uskosta.

– Mistä uskosta?

– Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonkaantikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.

– Minkä nuorukaisen?

– No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.

– Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?

– Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko jokakerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään, laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.

– Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.

– Ja yhtä uskoa?

– Nähtävästi, – vastasi Mezhenjétski myhähtäen.

– Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.

– Mitäs te oikeastaan tahdotte?

– Saada tietää, mikä teidän uskonne on.

– Meidän uskomme… no niin… istukashan, – sanoi Mezhenjétski, olkapäitään kohauttaen. – Meidän uskomme on tämä: me uskomme, ettävalta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja ettämeidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa, vapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat – totuttuun tapaansaMezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta: kettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitäätappaa, kunnas mielensä muuttavat.

Vanha lahkolainen loi silmänsä maahan ja huokasi.

– Meidän uskomme, – jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitääkukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, jaaikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.

Ukko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja, heittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen, painaen otsansa likaiseen lattiaan.

– Mitäs te tuossa ryömitte?

– Älkää kierrelkö… sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, – sanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.

– Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enäänyhtään sanaa.

Ukko nousi.

– Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? – kysäisi lahkolainen, vilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luodenkatseensa taas maahan.

– Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskontähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.

Vanhus teki syvän kumarruksen ja läksi ääneti pois.

– Ei, ei tämä uskoa ole, – arveli lahkolainen itsekseen. – Se toinentiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensasamaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä… Noniin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä…Jumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin onkaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.

Niin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Seaukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahtiikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.

IX

Kului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensaajan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.

Paljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, muttamielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaanmurtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennenlinnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaanlujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassahän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään, että hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitätehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei.Muitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua.Kyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdäkiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille jatutkintatuomarille.

Kun hänen puoleensa käännyttiin tuolla tavanmukaisella tiedon-annolla: "Te voitte saada tilanne paljoa lievemmäksi, jos teette vilpittömäntunnustuksen", silloin hän myhähti ylenkatseellisesti ja hetken aikaavaiettuaan vastasi:

– Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minutpakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvosteletteminua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä,ryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisivalmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saahämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte jatahdotte; minä en sano mitään.

Ja hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivattoisiansa.

Mutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin sielläpieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katonrajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia, vaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.

Kamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, jatieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noittenläpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi, kahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevätitsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvatja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukatiesystäviäkin.

– Vuosia kuluu, – ajatteli hän, – niinpä minäkin vihdoin menetänjärkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.

Ja hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkinniitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan.Tämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua.Mutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuinäänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivätkysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia…Ruoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiäpistäytyy koppiin… Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista… Jasitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita jasamoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna…

Ja viha, löytämättä itselleen pääsemää, raastoi hänen sydäntänsä.

Hän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta eikuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet jaumpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.

Uni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sensijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana jaaskaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestääneivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän olisoittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuorianaisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin seja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestäkeksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdostakiitospuheita juhlapäivällisillä.

Raskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juurisiinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä,pääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja kokoihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, jataas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestälampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toisellelaidalle vatkautunut.

Uni oli hänen parhain aikansa. Mutta mitä kauemmin vankilassa-oloakesti, sitä enemmän unettomuuskin alkoi saada hänessä valtaa. Hänhalusi unta korkeimpana onnenansa, mutta mitä enemmän hän sitätavoitteli, sitä pahemmin unettomuus häntä vaivasi. Hänen maksoi vaansanoa itselleen: "Jokohan minä nyt vaivun uneen?" niin samassa oliunikin paennut.

Juoksentelemisesta ja pyörimisestä pienessä kopissa ei lähtenyt mitäänvirkistystä. Näistä ponnistuksista hän kävi yhä heikommaksi jaheikommaksi, ja hermot ne vaan ärtymistään ärtyivät. Päälaessa tuntuipakotusta, ja kun hän silmänsä sulki, silloin hänelle näkyi tummalla,täplikkäällä pohjalla aavemaisia kasvoja, hajahapsisia, paljaspäisiä,suurisuisia, vinosuisia, yksi toistaan hirvittävämpiä. Ja kaikki neirvistelivät niin kamalan ilkeästi. Myöhemmin alkoi niitä näkyä silmäinaukikin ollessa, eikä ainoastaan kasvoja, vaan koko olentojakin, jotkarupesivat puhumaan ja tanssimaan. Häntä hirvitti silloin, hänheittelihe sinne tänne, hän löi päätänsä seinään ja huusi. Silloinaukeni pieni "kurkko" ovessa, ja hiljainen ääni virkkoi:

– Huutaminen on kielletty!

– Kutsukaa inspehtori! – kirkui Mezhenjétski.

Ääni ei vastannut ja "kurkko" sulkeentui.

Ja silloin valtasi hänet sellainen epätoivo, että hän halusi yhtä vain – kuolemaa.

Kerran tuommoisessa tilassa ollessaan hän päätti tehdä itsemurhan.Kopissa oli tuulotusreikä. Siihenhän sopii sitoa nuora, nousta sittenvuoteelle seisomaan ja hirttäytyä. Mutta nuoraa ei ollut. Hänrupesi repimään paitaansa kapeiksi kaistaleiksi. Mutta ei näyttänytniitäkään olevan riittämiin asti. Sitten hän päätti tappaa itsensänälällä eikä syönyt kahteen päivään mitään. Kolmantena hän saimielenhäiriö-kohtauksen.

Ruokaa hänelle tuotaessa, hän makasi lattialla tunnotonna, silmätselkoseljällään.

Lääkäri tuli. Mezhenjétski pantiin vuoteelle, sai rommia ja morfinia janukkui.

Huomenissa herätessään, hän huomasi lääkärin seisovan kumartuneenahänen ylitsensä ja puistelevan päätään. Syvälle syöpynyt vihamieli, jota Mezhenjétski ei ollut moneen aikaan tuntenut, virisi äkkiä eloon.

– Ettekö te häpeä palvella täällä? – sanoi Mezhenjétski lääkärille, kun tämä pää kallellaan tutki hänen valtasuontaan. – Miksikä teparannatte minua, jotta vain pääsisivät minua jälleen kiduttamaan?Sehän on samaa kuin olla läsnä ruoskituksessa ja sallia sen sittentapahtua uudestaan.

– Kääntykääpäs nyt seljällenne, – virkkoi lääkäri aivan tyyneesti, katsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.

– Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä nejäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkäähiiteen! – kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. – Menkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.

– Ei tuo nyt kaunista ole, nuori mies. Röyhkeydestä joutuuedesvastaukseen.

– Menkää hiiteen! Menkää hiiteen!

Ja Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiirelähteä pois.

X

Lääkkeetkö vai sekö, että kriisi oli nyt mennyt ohi, vai tohtoriavastaan purkaunut vihako lienee tehnyt hänet terveeksi, pääasia se, että hän tästä päivästä saakka rupesi pitämään itsestään huolta jaaloitti aivan uuden elämänlaadun!

– Eiväthän he saata pitää minua täällä iät kaiket – ajatteli hän. – Jonakin päivänä he päästävät minut pois. Kenties, ja se onkinluultavinta, hallitusmuoto muuttuu – meikäläisethän jatkavat työtään – ja senpä vuoksi tässä täytyy pysyä hengissä, jotta pois päästessäolisi terve ja kykenisi jälleen ryhtymään työhön.

Kauan aikaa hän harkitsi, mikä elämänlaatu se olisi hänentarkoitukselleen edullisinta, ja päätti noudattaa seuraavaajärjestystä: Maata hän pani kello yhdeksän ja oli pystyssä kello viisi, huolimatta siitä, nukuttiko vielä vai eikö. Sitten hän pesi itsensä japukeutui, teki muutamia ruumiinliikkeitä ja läksi sitten, niinkuin hänsanoi, toimiinsa. Mielikuvituksessaan hän käveli kaupungilla, NewskiltäNadjézhdinskajalle asti, koettaen luoda eteensä, mitä kaikkea hän tällätiellä näkee: kauppapuotien kilpiä, taloja, poliseja, ajopelejä jajalkamiehiä. Nadjézhdinskajalla hän pistäysi erään ystävänsä jatyötoverinsa luokse. Siellä oli muitakin kumppaleita koolla, ja nytsyntyi keskustelua heidän tulevista suunnitelmistaan. Todistuksia javastaväitteitä tuotiin esiin. Mezhenjétski puhui sekä omasta ettämuitten puolesta. Välisti hän puheli niin kovaa, että vartija "kurkon"kautta varoitti häntä, mutta hänestä huolimatta Mezhenjétski vainjatkoi mielikuvituksessa elämäänsä kaupungilla.

Istuttuaan kaksi tuntia ystäväinsä seurassa, hän meni päivällisille, ensin ajatuksissaan, sitten todellisuudessa, syöden hänelle tuotuaruokaa ja aina kohtuullisesti. Sitten hän istui kotona ja tutki jokohistoriaa tai matemaatikaa, sunnuntaisin välisti kirjallisuuttakin.Hänen historialliset tutkimuksensa kävivät sillä tapaa, että hän ottiesille jonkun erityisen aikakauden ja muisteli mielessään tapauksia javuosilukuja. Matemaatillisissa tutkimuksissaan hän suoritteli laskujaja ratkaisi geometrillisia problemoja – hänen mieluisin tehtävänsä.Sunnuntaisin hän muistutteli Pushkinia, Gogolia, Shakespearea, välistivähän itsekin jotain sepitteli.