Jumalallista ja inhimillistä

Illalla hän mielikuvituksessaan käväisi jälleen kaupungilla ja istuituttavainsa, miesten ja naisten, seurassa. Siellä pidettiin hupaisia, sukkelia, väliin vakavamielisiäkin keskusteluja, joita todellisuudessaoli tapahtunut, tai joita hän itse keksi tilaisuutta varten. Ja niinkului päivä loppuun. Ennen maata-panoa hän astui 2000 askeltakopissaan, saadaksensa ruumiillista liikettä. Ja sitten hän pani maataja vaipui tavallisesti kohta uneen.

Huomispäivä kului samalla tapaa. Välisti hän oli matkustavinaanetelään, kiihottamaan kansaa tai panemaan alkuun kapinata, ja siellähän yhdessä kansan kanssa karkoitti tilan-omistajat ja jakoi heidänmaansa talonpoikain kesken. Tätä kaikkea hän ei kumminkaan kuvailluttapahtuvaksi yhtähaavaa, vaan vähitellen, askel askeleelta.Hänen mielikuvituksessaan oli vallankumous-puolue voitolla jokaikkialla, hallitus menettänyt mahtinsa ja pakotettu kutsumaanlainsäätäjäkokouksen. Keisarillinen perhe ja kaikki kansan sortajatkatosivat, tasavalta julistettiin ja hän, Mezhenjétski, valittiin senpresidentiksi. Välisti hän pääsi näin pitkälle liiankin pian, ja läksisilloin taas käymään kaiken tuon läpi alusta alkaen, päästenpäämääräänsä toisia teitä.

Näin hän vietti vuoden ja toisen ja kolmannenkin, joskus poiketen tästätarkoin määrätystä elämänlaadusta, mutta useimmiten kumminkin jälleenpalaten siihen. Järkensä toimintaa valvomalla hän pelastuivastentahtoisista harhakuvista. Joskus hän vain sai unettomuudenkohtauksia ja näki hirvittäviä kasvoja. Silloin hän kyllä taas katselituulotus-aukkoa, mietiskellen, kuinka hän hankkii nuoran, sitoosilmukan siihen ja hirttää itsensä. Mutta hän voitti nämä kohtaukset, eikä ne kauan kestäneetkään.

Näin kului melkein seitsemän vuotta. Kun hänet sitten, koppivankeus-ajan loputtua, määrättiin vietäväksi pakkotöihin, niinhän oli aivan reipas ja terve sekä täysissä hengenvoimissa.

XI

Mezhenjétskia kuljetettiin, niinkuin erittäin raskaan rikoksen tehnyttäkonsanaankin, aivan erinänsä vartijain välissä, päästämättä häntämihinkään yhteyteen muitten kanssa. Krasnojárskin vankilassa vasta, matkalla pakkotöihin, oli hänellä tilaisuus puhella muutamien muittenvaltiollisten vankien kanssa. Heitä oli kuusi: kaksi naista ja neljämiestä. He olivat kaikki nuorta väkeä, uuden, Mezhenjétskille jotenkinoudon koulun, opetuslapsia. He olivat nuoremman sukupolvenrevolutionisteja, hänen jälkeläisiään, ja siksipä hän tunsi erityistäintressiä heitä kohtaan. Mezhenjétski toivoi kohtaavansa heissä hänenomain askeltensa noudattajia, sellaisia, jotka korkeassa arvossapitävät kaikkea sitä, minkä heidän edelläkävijänsä, varsinkin hän,Mezhenjétski, olivat aikaansaaneet. Hän oli valmis kohtelemaan heitäystävällisesti ja isällisesti.

Mutta hänen hämmästyksekseen ja harmikseen tämä nuoriso ei pitänytkäänhäntä heidän edellänsä käyneenä profettana ja mestarina, vieläpäkohteli häntä jonkinlaisella alentuvaisuudella, katsellen häntä olkansayli ja pitäen hänen kantaansa vanhettuneena. Kaikki se, minkäMezhenjétski ystävineen oli aikaansaanut, kaikki heidän ponnistelunsakansan nostattamiseksi, koko heidän terroristinen menettelynsä sekäkuvernööri Krapótkinin, Mezéntsowin, jopa itse keisari AleksanderII: nkin murha – kaikki tuo oli näitten uusien revolutionistienmielestä ollut yhtämittaista erehdystä. Kaikesta tästä oli ollutseurauksena vain se reaktioni, joka oli noussut huipuimmilleen keisariAleksander III: n hallitessa ja pannut kansan vajoamaan melkein siihentilaan, jossa se oli ollut maaorjuuden aikana. Kansan vapauttaminen – niin he sanoivat, nämä uudet opettajat, – kulki nyt jo aivan toistatietä.

Näitä väittelyitä Mezhenjétskin ja hänen uusien tuttavainsa välilläkesti melkein kaksi vuorokautta. Heidän joukossaan oli yksi, joka olimuitten johtaja, ja jota sanottiin vain ristimänimeltänsä Romániksi.Tämä se varsinkin ärsytti Mezhenjétskia itseluottoisella varmuudellaanmielipiteittensä oikeudesta ja alentuvalla, ivallisella tavalla, jollahän puhui Mezhenjétskin ja hänen kumppaliensa toiminnasta.

Kansa – niin puhui Román – on vain raakaa joukkiota. Rahvas onnykyjään sellaisessa kehitysalassa, ett'ei sen eduksi voi tehdä yhtäänmitään. Yritä mitä hyvänsä Venäjän maalaisväestön kohottamiseksi, se onsamaa kuin viritä valkea kiven tai jään alle. Kansa on kasvatettava, siihen on istutettava solidaarisuuden, yhteisen edesvastuun, tunto, jatämä käy päinsä ainoastaan suurteollisuuden syntymisen kautta. Vastasilloin on luonnollinen siirtyminen yhteiskunnalliseen järjestöönmahdollista. Maa ei ole ainoastaan tarpeetonta kansalle, vaan maa sejuuri tekee kansan konservativiseksi ja orjamieliseksi. Eikä niin olelaita yksin meillä, vaan Europassakin.

Ja näitten mielipiteittensä tueksi hän ulkomuistilta luki oppineittenmielipiteitä ja toi esiin tilastollisia numeroita. Kansa on päästettäväirti maasta, mitä pikemmin, sitä parempi. Mitä enemmän maalaisetperehtyvät tehdas-elämään, mitä enemmän heidän maansa joutuu pomojenkäsiin, mitä enemmän he ovat sorron alaisia, sitä parempi. Despotismija ennen kaikkea kapitalismi kukistuu ainoastaan työväen luokkainsulautumisella, ja tätä sulautumista on avustaminen seuroilla, liitoilla, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että kansa lakkaa olemastamaan-omistajana ja muuttuu proletariaatiksi.

Mezhenjétski kiisteli ja kiivastui. Varsinkin oli hänet saattaaepätoivoon toinen seuran naisista, muuan nuori, tuuheatukkainen jaerittäin kirkassilmäinen brynetti. Hän istui akkunalaudalla, keskusteluun suorastaan sekaantumatta, mutta silloin tällöin virkkaensanan ja toisen Románin väitteiden vahvikkeeksi tahi, paremmin sanoen, ivaten Mezhenjétskin mielipiteitä.

– Mutta kuinka on mahdollista muuttaa koko maata-viljelevä väestötehtaalaisiksi? – kysyi Mezhenjétski.

– Miksikä ei? – vastasi Román moittivasti. Sehän on yltyleinentaloudellinen laki.

– Mistä sen näkee, että se on yltyleinen?

– Lukekaa Kautskia, – pisti tyttö omasta puolestaan väliin, ylenkatseellisesti myhähtäen.

– Ja jospa se nyt myönnettäisiinkin – puhui Mezhenjétski, – vaikkaminä sitä en myönnä, jospa myönnettäisiinkin, että koko väestöstätulisi proletariaati, niin mistä te tiedätte, että kansa hyväksyy juurisen muodon, minkä te olette sille ennalta säätäneet?

– Se on tieteellisesti todistettu, – vastasi brynetti, katsahtaenylös.

Kun sitten keskustelu rupesi kajoamaan toiminnan muotoja näittentarkoitusten saavuttamiseksi, silloin kävi erimielisyys Mezhenjétskinja hänen uusien toveriensa välillä entistä kiihkeämmäksi. Román jahänen ystävänsä väittivät kivenkovaa, että sitä varten on työväkisaatava heidän puolelleen ja sitten pyydettävä sitä avuksi talonpoikainkääntämisessä tehtaalaisiksi. Senjälkeen on levitettävä sosialismiakansan keskuuteen. Kaiken sen ohella pitää välttää julkista taisteluahallituksen kanssa; hallitusta käytettäköön välikappaleena omientarkoitusten saavuttamiseksi.

Mezhenjétski taas vakuutti, että hallitukselle on tehtävä julkistavastarintaa ja säikytettävä sitä, sillä hallitus se sittenkin onvoimallisempi ja viekkaampi heitä.

– Ette te hallitusta harhaan saa, vaan se saa teidät harhaan. Kun meläksimme kansan keskuuteen, propagandaa tekemään, silloin metaistelimme julkisesti hallituksen kanssa.

– Ja kuinka pitkälle pääsitte? – kysyi brynetti pilkallisesti.

– Niin, julkinen taistelu hallituksen kanssa on minun mielestänihyödytöntä tarmon tuhlaamista, virkkoi Román.

– Maaliskuun 1: nen päiväkö tarmon tuhlaamista [nimittäin vanhaa lukuase päivä, jolloin Aleksander II murhattiin. Suom. muist.]! – huudahtiMezhenjétski. – Me uhrasimme oman itsemme, sitä vastoin kuin tenurkassa istutte kotona, nauttien elämästä ja saarnaten vain!

– Eipä tässä kovinkaan paljoa elämästä nautita, – virkkoi Romántyynesti, luoden silmänsä toveripiiriin ja voiton riemulla naurahtaenmaltilliseen, selvään, itseluottoiseen tapaansa.

Brynetti puisteli päätään, ylenkatseellisesti myhähtäen.

– Ei vainkaan tässä ylenmäärin elämästä nautita, – toisti Román vieläkerran. – Siitä, että nyt istumme tässä, siitä saamme kiittääreaktionia, ja reaktioni on juuri maaliskuun 1 päivän tuloksia.

Mezhenjétski ei puhunut mitään. Hän oli tukehtua harmista ja läksikäytävään.

XII

Koettaen tyynnyttää mieltänsä, Mezhenjétski alkoi astua edestakaisinpitkin käytävää. Makuukomeroitten ovet olivat vielä auki, ne kunsuljetaan vasta iltahuudon jälkeen. Siinä lähestyi Mezhenjétskiä muuankookas, vaaleatukkainen vanki, jonka kasvoilla ilmeneväähyväntahtoisuutta ei lainkaan vähentänyt se seikka, että toinen puolipäätä oli ajettu paljaaksi. [Pakkotyöhön tuomituilta ajettiin toinenpuoli päätä paljaaksi. Ennen vanhaan lyötiin sitä paitsi poskiin jaotsaan kulumaton merkkikin ("poltinmerkki"). Suom. muist.]

– Muuan vanki meidän makuukomerossa on nähnyt teidät ja pyysi minuakutsumaan teitä luokseen.

– Mikä vanki?

– "Tupakka-valtakunta", niinkuin häntä pilkkanimellä sanotaan. "Käykäätänne se mies", sano. Ja teitä hän tarkoitti.

– Missä hän on?

– Tuolla meidän makuukomerossa. "Kutsukaa tänne", sano, "se herra."

Mezhenjétski astui vangin kanssa pieneen komeroon, jossa vankeja istuitai loikoi lavereilla.

Laverin päässä makasi pelkillä laudoilla harmaan peitteen alla sesamainen vanha lahkolainen, joka seitsemän vuotta sitten oli haastelluthänen kanssaan Svjetlogubista. Vanhuksen kalpeat kasvot olivat yltäänsärypyissä, mutta tukka oli yhtä tuuhea kuin silloinkin. Parrasta olipieni tukko käynyt ihan valkoiseksi ja käpertynyt ylöspäin. Sinisissäsilmissä loisti hyväntahtoisuus ja tarkkaavaisuus. Hän makasikyljellään, nähtävästikin horkassa, kasvoillaan heleä, tautiperäinenpuna.

Mezhenjétski astui hänen luokseen. – Mitäs te? – kysyi hän.

Vaivoin nousi vanhus kyynäspäänsä nojaan ja ojensi pienen, kovastitutisevan, näivettyneen kätensä. Hän yritti puhua, mutta hengitys kävivaikeasti; näytti kuin mies tekisi hirmuisen raskasta työtä. Vihdoinhän virkkoi hiljaa:

– Te ette sitä minulle ilmoittanut silloin, ja antakoon Jumala senteille anteeksi, mutta minäpä löysin sen.

– Minkä niin?

– Karitsan… Karitsan… niin, minä löysin Hänet… Tuollanuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitäävoittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat, ovat valitut ja uskolliset.

– En ymmärrä, – virkkoi Mezhenjétski.

– Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan senpedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.

– Mitkä kuninkaat? – kysyi Mezhenjétski.

– Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toineneivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaahallitsee… siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan…Ymmärrättekö?

Mezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensäja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänenasuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassaMezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänenhuomiotansa, ja viittasi vanhukseen.

– Meidän "Tupakka-valtakunta" se jutella jaarittelee yhtämittaa, – virkkoi hän – mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.

Näin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesikyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvääsisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'eipaha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella jasiveydellä voittava kaikki… että Karitsa on pyhkivä pois kaikkikyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikäkuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa, niinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuolemankirkastamassa.

– Niin, tule pian! Amen! Niin, tule, Herra Jesus, tule!

Näin hän hiljaa haasteli, huulillaan hieno, merkitsevä, mutta

Mezhenjétskin silmissä mieletön hymy.

XIII

– Tuossa se nyt on, kansan edustaja, – arveli Mezhenjétski,lähtiessään vanhuksen luota. – Tämä on yksi parhaimpia, ja – mikäpimeys! Nuo tuolla – hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään – nuotuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyiselläkannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.

Mezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessatoiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojantenhottomuuden, "inertian", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunutsotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissäja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävätvälttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihintodisteluilla.

Hän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänytluonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulunrevolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.

– He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit,Kibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä,jopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III: naikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemmeherättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on mukalähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä,että hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!.. Kuinka nurinpäistä!Mikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä!ajatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.

Kaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusienrevolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuoninhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen.Nähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:

– Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitätekevät. Mutta heissä oli paljo…

Mezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea "paljoa"heissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin joosoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä,revolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoistaajastaikaa elämästään.

Ja Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moistaollut ennen koskaan tuntenut, – viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuotatympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisiaraukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisiapuolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noitaröyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.

Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétskipoistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytäväänjälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven jakehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen tottelikoneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.

Mezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.

– Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunutturhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? – Hän piti itseäänhengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. – Kaikkiko tuohukkaan uhrattu?

Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan,Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu – hänenmielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, – moittiMezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon, vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän olivain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitätarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?

Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubinystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hänrupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa. – Onkomahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?

Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsisaavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisenkuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taasnoita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä,pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviäolentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissahousuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisenajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää,mihin saattaisi sitoa nuoran.

Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän eikestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansakarkoittamaan.

– Mitenkä? – rupesi hän jo kyselemään itseltään.

– Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se seselvintä.

Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillänuora.

– Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskeleevahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnespääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaankomerooni ja sidon sen tuulotusreikään.

Ovensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuontuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän.Mutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétskiyhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.

Mutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa, jossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien, unissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtuitällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainenoli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyikaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannutelin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsakirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisistakansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, jasuuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa.Kaikki tämä sen vanhus tiesi – tapahtui hänen sydämessään, ja setapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänenmielensä.

Mutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mieshaukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuriheräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen…Vanha mies vaikeni kokonaan… kylmeni… Tuon huomattuaan, huonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.

Vahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksivankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänetruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytäväjäi nyt tyhjäksi.

– Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! – ajatteli Mezhenjétski, silmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. – Nyt etenää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä,kauheasta sekasorrosta.

Mezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikäänoli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaanajatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensatoteutumista.

Sykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki, nykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa.Siellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunanympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuliliian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansakorkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen, nousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen…sysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.

Vasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan, polvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukastairti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románinolevan lääkärin, kutsui hänet apuun.

Kaikki tunnetut keinot koeteltiin, mutta Mezhenjétskiä ei saatu enääeloon.

Hän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiinlaudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.

MISTÄ SYYSTÄ?

Kertomus puolan kapinan ajoilta

I

Keväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwskisai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänenystävä vainajansa ainoan pojan.

Jatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainenpatriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen, viikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isänkanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, kokopatriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi,Ilmestyskirjan porttoa, Katarina II: ta, ja tuota kavaltajaa, häneninhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan[Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista respublica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varmakuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.

Vuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleoninarmeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hänsilloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaanelpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander Iavasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleenelpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa,Konstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14: nnen päivänkapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymäänyhä tuonnemmas…

Ikä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyimaalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaenaikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien jakirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansavaltiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän, kauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämäavioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätätoista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntähuonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, ettäoli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa eiollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkeakaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään.Nuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaaleatukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukanatoisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloinkuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana,käynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, muttanyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena, vapaana miehenä.

Mieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. UkkoJatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrskimuistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi, että hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoirevolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaanulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni JatshéwskilleMigúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessaukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaankaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito olivakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä.Vánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kutenitse sanoi: lui tenir la dragée haute ["pitää hänestä namuakorkealla", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koskakaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka olivakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossakaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan[lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämänsoman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonutajatustansa kuuluville.

Ja totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta, oltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille jalevottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtöhämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaanmuu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseenlähtöön.

Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkäRozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vainhänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiähänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albinaaavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen, vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässäkatseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan jokakerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.

Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuoMigúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän olikoettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpämiellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaanteki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskinkatsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, jokatuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisityttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsellahäntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvanheleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansajatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin[puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa; mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloinvanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itseMigúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennenkaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vastanyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden jarientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainenelämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri setieto, että se ihastuttaa Migúrskia.

Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaakosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi milläänehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitäsanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen olitahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albinakummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaanja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut ollatietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut ollaolematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimallarakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensikertaa ja kerran vain elämässä.

II

Syksymmällä sanomalehdet tiesivät kertoa Parisin vallankumouksesta.Sittemmin alkoi tulla tietoja mellakoista, joita valmisteltiinVarsovassa. Pelon ja toivon sekaisilla tuntein Jatshéwski odotteli jokaposti sanomia Konstantinin murhasta ja vallankumouksen alkamisesta.Marraskuussa saapui Rozhánkaan vihdoin viesti hyökkäyksestä palatsiin,Konstantin Paulowitshin paosta ja sitten, että valtiopäivät olivatjulistaneet Románowien hallitsijasuvun menettäneeksi Puolan kruunun, että Hlopitski on huudettu diktaatoriksi ja Puolan kansa jälleenvapaana.

Kapinaliike ei ollut vielä ennättänyt Rozhánkaan saakka, mutta kaikkisen asujaimet seurasivat kapinan kulkua, odottivat sitä sinnekin javalmistautuivat sen varalle. Ukko Jatshéwski, ollen myötäänsäkirjevaihdossa erään vanhan tuttavansa kanssa, joka oli yksi kapinanjohtajia, otti vastaan salaperäisiä juutalaisia kaupustelijoita, eitaloudellisissa, vaan vallankumousasioissa, ja varustihe ajan tullenliittymään kapinaan hänkin. Páni Jatshéwski piti miehensä aineellisistatarpeista huolta ei ainoastaan niinkuin ennen, vaan enemmin kuinkoskaan ennen, mutta sai hänet sillä, niinkuin ainakin, yhä vainäreämmäksi ja äreämmäksi. Vánda oli lähettänyt jalokivensä eräälleystävättärelleen Varsovaan, pyytäen häntä myömään ne ja antamaan rahatrevolutioni-komitealle. Albinan mieltä kiinnitti vain se, mikä koskiMigúrskia. Isältä hän oli kuullut hänen astuneen Dvernitskin osastoonja koetti nyt saada tietää kaikki, mikä tätä osastoa koski.

Migúrski kirjoitti kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän ilmoittiastuneensa riveihin, toisella kertaa, helmikuun puolivälissä, hänriemukkain sanoin kertoo puolalaisten voittaneen Sotshekin tappelussaja anastaneen 6 tykkiä ja saaneen vankeja. "Zwyciestwo Polákow ikleska Moskáli! Vivat!" [Voitto puolalaisille ja tappio moskáleille(venäläisille)! Eläköön! Suom. muist.] Niin hän huudahtaa kirjeensälopulla.

Albina oli riemuissaan. Hän tutkisteli karttaa, teki laskuja siitä,missä ja miten moskaalit lopullisestikin voitetaan, ja kalpeni javapisi joka kerta kuin isä verkalleen avasi postissa tulleitapaketteja. Emintimä, astuessaan kerran sattumalta hänen huoneesensa, tapasi hänet seisomasta peilin edessä, housut jalassa ja konfederátkapäässä. [Konfederátka = puolalainen, turkisnahalla reunustettu korkealakki, yläpää neliskolkkainen, Suom. muist.] Albina oli varustautunutkarkaamaan kotoansa, mieheksi puettuna, liittyäkseen puolalaiseensotaväkeen. Emintimä ilmoitti asian isälle. Tämä kutsui hänethuoneesensa ja – salaten sisällisen myötätuntoisuutensa, jopaihailunsakin, – antoi hänelle ankarat nuhteet ja vaati häntähylkäämään mielestänsä moiset houkat aikeet. "Naisillahan ontoisenlainen tehtävä edessään: rakastaa ja lohduttaa niitä, jotkauhraavat itsensä isänmaan edestä", puheli ukko. Isä tarvitsee häntänyt; hänhän se on isän ilo ja lohdutus, ja ajan tullen hänellä on olevatehtävää tulevan miehensä vaimona. Ukko tiesi, millä tyttäreenvaikuttaa, ja viitaten huomautti olevansa niin yksin ja niin onneton.Albina painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten, salatakseen kyyneliään, jotka kumminkin kastelivat isän aamunutun hihaa, ja lupasi ollaryhtymättä mihinkään ilman isän suostumusta.

III

Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolanjaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinenosa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivatkäsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31, jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisentoivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt.Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen.Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjänmiehiä Puolaan, jossa he – milloin Dibitshin, saksalaisen juopon, milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I: n, vielätylymmän ylikäskijän, johdolla – itsekään tietämättä, miksi, kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Janiin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöistenihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikäpuolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saadatyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.