Jumalallista ja inhimillistä

Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle.Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeilläkuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuoriMigúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itselähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.

Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden,hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heillekirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskastakuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyykestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiäisänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonkaedestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmisantamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisitilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.

Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuuneikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osankirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että mitä aikeitaja haaveita hänellä lienee ollutkaan viimeisellä käynnillänsä, jokaiäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hänei saata eikä tahdokaan puhua niistä.

Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omallatavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hänne käsittää.

Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samallaleikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleensilloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa, tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koirankanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaaterveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestäVándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.

IV

Ukko Jatshéwskin terveys huononi huononemistaan, ja v. 1833 koko perhemuutti ulkomaille. Vánda kohtasi Badenissa puolalaisen emigrantin jameni hänen kanssaan naimisiin. Ukko Jatshéwskin tauti sai äkkiä pahankäänteen, ja muutaman kuukauden perästä hän veti viimeisen henkäyksensäAlbinan sylissä. Vaimoansa hän ei laskenut luokseen viimeisilläänkääneikä saattanut hänelle antaa anteeksi sitä, että oli nainut hänet. PániJatshéwski palasi Albinan kanssa kotia.

Albinan elämänharrastusten tärkeimpänä esineenä oli Migúrski. Hän seoli Albinan silmissä suurin sankari ja marttyri, jonka palvelukseen hänpäätti pyhittää koko elämänsä. Jo ennen heidän lähtöänsä ulkomaille hänoli ruvennut kirjevaihtoon Migúrskin kanssa, ensi alussa isänpyynnöstä, sittemmin omasta puolestaan. Isän kuoleman jälkeen Venäjällepalattuaan, hän jatkoi kirjeenvaihtoa ja vihdoin, täytettyään 18vuotta, ilmoitti äitipuolelleen päättäneensä lähteä Uralskiin Migúrskinluokse, mennäkseen siellä avioliittoon hänen kanssansa. Páni Jatshéwskimoittimaan Migúrskia siitä, että tämä itsekkäästi kyllä tahtoo turvataoman ahdinkotilansa, ottamalla vaimokseen rikkaan tytön, tehdäkseenhänet sitten osalliseksi onnettomuuteensa.

Albina närkästyi, sanoen hänelle, ett'ei muut kuin páni Jatshéwskisaata ajatella niin halpaa miehestä, joka on kaikki uhrannutkansalleen, että Migúrski päinvastoin on kieltäynyt vastaan-ottamastahänen tarjoamaansa apua, ja että hän, Albina, on järkähtämättömästipäättänyt lähteä Uralskiin ja mennä naimisiin hänen kanssansa, josMigúrski vain tahtoo hänelle sellaisen onnen suoda. Albina oli nyttäysikasvuinen ja rahojakin hänellä oli, ne 300,000 zlótia [zlót = 0,85Smk. Suom. m.], jotka eno vainaja oli jättänyt molemmille sisaruksille, niin ett'ei mikään enää voi häntä pidättää.

Marraskuussa 1833 Albina sanoi ikuiset jäähyväiset kotolaisille, jotkakyynelsilmin siunasivat häntä matkalle tuonne kaukaiseen, outoonseutuun barbaarisessa Moskôviassa. Ja niin hän vanhan Ludvika njânjansakanssa, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa, istui isän uudestikorjattuun rekeen ja läksi pitkälle taipaleellensa.

V

Migúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. NikolaiPaulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksialennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkonsotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joittenalaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osaniitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensäjäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujenraskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensälaiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.

Niinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuanpuolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllätämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan,ja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänellekaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuonvalkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantinhyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostuiantamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa, jotka valmistautuivat kadettikouluun.

Seitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsäei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaanraskastakin. Tuttavia – paitsi pataljonanpäällikköä, josta hänkoetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin – oli hänellä ainoastaanmuuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva,epämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskinelämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänenomaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varojaminkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla, joita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.

Ainoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihtoAlbinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, olisielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossatämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiäkirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessääntarkoittanut näillä sanoilla: "mitä aikeita ja haaveita minulla lieneeollutkaan." Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän olihaaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansahäntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisituota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisisaattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinäkyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaantoteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaanaivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.

Piakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000: llezlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleenAlbinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikilläänmaininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksellakaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopakirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti netakaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisiheidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän,ja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä onsellainen ystävä.

Siihen se heidän kirjevaihtonsa keskeytyikin.

Marraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona jaopettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, piannarahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistineteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäihuoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, muttahuoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.

– Teillehän tuli vieraita, pan, – virkkoi hän. – Pari rouvas-ihmistätuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne; puolattaria näkyvät olevan.

Jos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloatänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se oleajateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odottelihäntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen.Siellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huiviapäästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaanaskeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen altavälkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa.Migúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa, miten tervehtiä häntä.

– Juzö! – huudahti Albina, käyttäen samaa nimeä, jota isäkin olikäyttänyt, häntä puhutellessaan, ja jolla Albina itsekin oliajatuksissaan häntä puhutellut, heitti käsivartensa hänen kaulaansa, painoi punaiset, kylmät, kasvonsa hänen kasvoihinsa ja nauroi ja itki.

Hellämielinen överstiluutnantin rouva, saatuaan tietää, kuka Albina onja mille asialle tullut, otti hänet häihin asti luoksensa asumaan.

VI

Hyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallaltanaimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin.Pataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaistapyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreenastuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] jaBrzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.

Albina – niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestäänintohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hänrupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä,joka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä jaepärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessäänkannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaaja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää,mitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaanja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa, tiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensamenettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeatasankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomillaruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevantyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinenmies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuotatunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinenhymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhävieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkinraskautensa aikana.

Nyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaanaisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän eiollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppinaista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämäänhänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisiherättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa.Albinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallistaalentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaanhellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamattavelka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattomanonnen.

Migúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensakoko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmistenkeskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessakylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämänonnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen astiuskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen jakaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.

Onnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyipoika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsäilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttöoli terve, punaposkinen tyllykkä.

Onnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukanakotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavannöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvintuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehenihanne – hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoanupseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa jatottelemaan nurkumatta.

Puolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikkiläheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas, menetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskientilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat japonnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta, upseeriksi ylennystä, – kaikki ne raukesivat tyhjiin. NikolaiPaulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävinaamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömistelitarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin,Pietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosiakuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä jaanoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeilletahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisenisänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti, silloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihinsattui, sanoen: "Palvelkoon. Ei vielä!" ikäänkuin hän olisi tiennyt, milloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita: kenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivatravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämänsuuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.

Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuinonnettomuutta.

Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton, kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästäpoika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilmanlääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksipäivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.

Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanutolla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanomaAlbinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuoennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuoletLudvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellensiihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahtiylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimattamiehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäenheitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.

Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaensydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enääsaata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukatiesolisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa, missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. – Mistä syystä? – ajattelihän. – Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muutakuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut janiinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisinelää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaaliaheitä… Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, jaminulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa.Miksi? Mistä syystä? – Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.

Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan.Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä seoli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähänsaakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla, oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin, joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.

VII

Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuanpuolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessakapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassasuunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.

Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotkaoli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivattahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, olisekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksisamaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikanopettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla jaotsa rypyssä.

Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hänvitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitätapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.

Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisenseuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksenaoli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avullavapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaanja valloittaa Omskin tykistö.

– Mutta olikohan se mahdollista? – kysyi Migúrski.

– Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidänkäsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa kokomaassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Josyritys onnistuu – semmoinen oli tuuma – niin Siperia eroaa Venäjästäja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaisetpakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseenIndiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisijoukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski olimahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, muttariemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolemahänelle itselleen.

– Teloittivatko he hänet? – kysyi Migúrski.

– Kyllä, niinkuin he teloittavat – kepeillä! – vastasi Rosolówskijyrkästi. – Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.

Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuonrangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen jamuitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinäpiestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty – keisarillinenukaasi oli näet niistäkin olemassa: – ne eivät saaneet olla senhienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtuipyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessarivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeätuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottunapyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.

[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujanläpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet.Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niinett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]

Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskinystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. TämäShakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen, uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa, venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoilääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niinpäiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.

– Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienosenisairastivat! – ajatteli Albina.

– Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, – kertoi Rosolówski. – Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakinvirkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies;hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisintehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, kenhiljaa löi.

Min'en voinut – jatkoi Rosolówski – nähdä mitään siltä paikalta, jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää,mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen, silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantinkuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, millointoiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan: "Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakintunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut, vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minäsiristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee, vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.

– Ja sitten, – kertoi Rosolówski edelleen – sitten he kuljettivatkujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivatmaahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoakatselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kellokahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnythäntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän olinäöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen jaharmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänenpaljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissäkutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätäänheitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minäkuulin hänen ääneensä rukoilevan: "Miserere mei Tuum; da miserere mei,Deus; da secundum misericordiam tuam." [Armahda minua, armahda minua,Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]

– Ei! – keskeytti kertoja. – En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.

Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.

– Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! – huudahti Albina,värähtämättä katsoen Rosolówskiin.

Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan japarraltaan.

Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.

– Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! – huudahtiMigúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeäänmakuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään nurkkaan!

VIII

Huomis-aamuna, harjoituksista palattuansa, Migúrski hämmästyi jaihastui, nähdessään vaimonsa: tämä tuli, kuten entisinäkin aikoina, kevein askelin ja loistavin kasvoin miestänsä vastaan ja vei hänetmakuuhuoneesen.

– Kuulehan nyt, Juzö.

– Kuulen. Mitäs nyt?

– Minä ajattelin koko yön sitä, mitä Rosolówski kertoi. Ja minäpäätin, ett'en saata enää elää tällä tapaa, en saata elää täällä. En!Kernaammin kuolen kuin jään tänne.

– Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä?

– Karata.

– Karatako? Millä tavoin?

– Minä olen miettinyt kaikki valmiiksi. Kuuntelehan vain.

Ja nyt hän ilmoitti sen suunnitelman, minkä oli yöllä keksinyt. Se olitämä. Migúrski lähtee kerran illalla kotoansa, jättää Ural joenrannalle sinellinsä ja sen päälle kirjeen, jossa ilmoittaa tehneensäitsemurhan.

Viran-omaiset ymmärtävät hänen hukuttaneen itsensä, ja nyt alkaaetsinnät ja asiakirjain lähettelemiset. Migúrski on sillä välinpiilossa. Albina lupasi kätkeä hänet niin visusti, ett'ei kukaan löydä.Täten saattaa mennä kuukausi. Kun sitten melu on asettunut, niin sopiilähteä karkuun.

Ensi hätään hänen aikeensa tuntui Migúrskista mahdottomalta toteuttaa, mutta illemmällä, Albinan yhä innokkaasti ja suurella varmuudella häntätaivutellessa, hän alkoi kallistua vaimonsa puoleen. Tähän vaikuttivielä lisäksi sekin ajatus, että rangaistus onnistumattomastakarkaamisesta – samallainen kuin se, mistä Rosolówski eilen olikertonut – oli kohtaava häntä yksin, mutta yrityksen onnistuminen olipäästävä vapauteen Albinankin, jonka elämä, kuten Migúrski huomasi, olilasten kuoleman jälkeen käynyt ylen raskaaksi.

Asia uskottiin myöskin Rosolówskille ja Ludvikalle, ja niinpä monenneuvottelun ja muutoksen ja korjauksen perästä karkaussuunnitelmavihdoinkin oli täysin valmiina. Ensi alussa oli aiottu tehdä niin, ettäMigúrski, heti kuin hänen hukkumisensa on virallisesti vahvistettu,lähtee karkuun jalkaisin yksin. Mutta kun Rosolówski oli kertonutkaikista karkaamis-yrityksistä Siperiassa viimeisten viiden vuodenaikana, joista yksi ainoa vain, Pjotrówskin, oli onnistunut, niinAlbina ehdotti toisen keinon: Juzö kätketään ajoneuvoihin ja lähteeyhdessä Albinan ja Ludvikan kanssa Sarátowiin saakka. Sieltä hän astuuvalevaatteissa alas Volgan rantaa pitkin sovittuun paikkaan asti, jonneAlbina hankkii Sarátowista veneen. Siinä he sitten yhdessä kulkevatVolgaa alas Astrahaniin ja sieltä Kaspian meren poikki Persiaan. Tämänsuunnitelman hyväksyivät kaikki, yksin hankkeen pääjohtajakin,Rosolówski. Kysymys vain oli, mitenkä saisi ajopeleihin laitetuksisemmoisen komeron, joka ei herättäisi viran-omaisten huomiota, ja jokaolisi niin avara, että mies siihen mahtuu.

Kun Albina kerran, lasten haudalta tultuansa, oli sanonutRosolówskille, että hänen on niin raskas jättää lastensa maallisetjäännökset tänne vieraalle maalle, silloin Rosolówski, hiukanmietittyään, virkkoi:

– Pyytäkää viran-omaisilta lupaa saada ottaa lasten kirstut mukaanne.

Se myönnetään.

– En, en tahdo, en voi! – sanoi Albina.

– Pyytäkää, siinä kaikki. Kirstuja ei oteta mukaan, vaan laitetaanniitä varten suuri laatikko ja siihen me sitten kätkemme Juzetin.

Ensi hetkenä Albina hylkäsi moisen ajatuksen: hänen oli vastenmielistäliittää petosta lapsi vainajainsa muistoon, mutta kun Migúrskikin oliilomielin tuuman hyväksynyt, niin hänkin vihdoin suostui.

Ja tällaiseksi se suunnitelma nyt lopulti muodostui: Migúrski tekeekaiken voitavansa, saadakseen päällikkönsä siihen vakaumukseen, ettähän on hukuttanut itsensä. Sittenkuin kuolema on virallisestivahvistettu, niin Albina antaa viran-omaisille anomuskirjan, jossapyytää saada palata kotimaahansa ja ottaa lastensa kirstut mukaansa.Tämän luvan saatua ollaan kaivavinaan hauta auki ja ottavinaan kirstutylös, mutta nämä jätetäänkin paikoilleen, ja niitä varten valmistettuunlaatikkoon käykin Migúrski. Laatikko nostetaan sitten tarantassiin, janiin matkustetaan Sarátowiin.

Siellä he käyvät veneesen, ja siinä vasta Juzö astuu laatikosta ulos,ja niin lasketaan alas Kaspian merelle. Siell'on sitten Persiat jaTurkinmaat ja – vapaus.

IX

Ensi työkseen Migúrskit ostivat tarantassin. [Venäjällä yleisestimatkoilla käytetyt mukavat ajoneuvot ilman linjaaleja, mutta notkuvillapuuvivuilla varustetut. Suom. m.] Ludvika muka lähtee kotipuolelleen.Sitten ruvettiin rakentamaan sellaista laatikkoa, jossa mies saattaatukehtumatta maata kyyrysillään, ja josta on helppo kenenkäänhuomaamatta astua ulos ja puikahtaa jälleen sisään. Kolmisin he sitten,Albina, Rosolówski ja Migúrski itse, suunnittelivat ja laittelivatlaatikkoansa. Sangen paljo apua oli Rosolówskista, hän kun oli taitavapuuseppä. Laatikko oli laitettu sellaiseksi, että se, sidottunatarantassin perälle, tiviisti liittyi kuomun takaseinään.Kuomun-puoleisen laidan saattoi laatikossaolija ottaa irti ja oikaistaitsensä osittain laatikon sisälle, osittain tarantassin pohjalle. Sitäpaitsi oli laatikko varustettu ilmare'illä. Päältä ja sivuilta se olikatettava niinimatoilla ja nuoritettava. Laatikon sisään ja laatikostaulos pääsi tarantassin kautta istuinsijan alitse.

Tarantassi ja laatikko olivat kunnossa jo ennen Migúrskin katoamista.Valmistaakseen viran-omaisia jo ennakolta asiaan, Albina eräänä päivänämeni päällikön luokse ja ilmoitti miehensä olleen viime aikoinasynkkämielisenä ja tehneen itsemurhan yrityksiä, jonka vuoksi hän,Albina, on hyvin levoton hänen tähtensä ja pyytää hänelle joksikinaikaa virkalomaa. Albinan synnynnäiset näyttelijälahjat tulivat nythyvään tarpeesen. Levottomuus ja pelko miehensä tähden näyttivät niinluonnollisilta, että päällikkö liikutettuna lupasi tehdä mitä suinkinvoi. Senjälkeen Migúrski sepitti kirjeen, joka oli löydettävä Uralinrannalla hänen sinellinsä hihantaipeesta.

Sovittuna päivänä hän sitten illansuussa läksi Ural joelle, odottelipimeän tuloa, jätti rannalle päällysvaatteensa, sinellin kirjeineen, jahiipi salavihkaa takaisin kotiansa. Siellä oli varustettu hänelletyyssija lukitussa ullakossa. Yöllä Albina lähetti Ludvikanilmoittamaan pataljonan päällikölle, että Migúrski, lähdettyäänkotoansa jo 20 tuntia sitten, on yhä vieläkin poissa. Aamulla tuotiinAlbinalle hänen miehensä kirje, jonka hän sitten vei päällikölle, itkien ja osoittaen mitä hurjinta epätoivoa.

Viikon perästä Albina pyysi kirjeellisesti lupaa saada lähteäkotipuolelleen. Hänen ilmaisemansa tuska liikutti kaikkia, jotka hänetnäkivät. Jokainen säälitteli tuota onnetonta äitiä ja vaimoa. Saatuanluvan, hän antoi viran-omaisille toisen anomuskirjan, jossa pyysi, ettähänen sallittaisiin kaivaa ylös lastensa ruumiit ja ottaa ne mukaansa.

Esivalta kummasteli hiukan tätä hempeämielisyyttä, mutta myöntyisiihenkin pyyntöön.

Sittenkuin tämäkin lupa oli saatu, läksi Rosolówski Albinan ja Ludvikankanssa seuraavana iltana vuokrarattailla hautuumaalle, otettuaanmukaansa laatikon lasten kirstuja varten. Nähdessään lastensa haudat, jotka hän pian oli jättävä, Albina hyrskähti valtavaan itkuun, lankesimaahan kumpujen juurelle. Ja siinä hän rukoili kauan, myötäänsäkysellen: "Mistä syystä? Mistä syystä?"

– No niin, páni Albina, – virkkoi Rosolówski, – meidän täytyy ryhtyätoimeen.

Albina kavahti ylös, pyyhkäsi kyyneleensä ja sanoi:

– Tehkää, mikä tehtävä on, mutta älkää koskeko heitä.

Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään.

Rosolówski ja Ludvika nostivat hautakiven syrjään ja myllersivät kummunpäällimmäiset mullat, niin että näytti siltä, kuin hautoja olisiuudestaan käyty kaivamassa auki. Kaiken tämän tehtyään, he kutsuivatAlbinan ja läksivät kotia, mullalla täytetty laatikko mukanaan.

Koitti vihdoin lähtöpäivä. Rosolówski iloitsi tämän jo melkein loppuunsuoritetun hankkeen onnistumisesta. Ludvika oli paistanut eväiksileivoksia ja piirakaisia ja, hokien lempilausettaan: "Jak mame köham"[Niin on! rakas kuin oma äiti. Suom. muist.] puheli, kuinka hänelläsydän on ihan pakahtumaisillaan ilosta ja pelvosta. Migúrski iloitsisekä pääsystä ullakolta, jossa hän oli istunut toista kuukautta, että erittäinkin Albinan vilkastumisesta ja entisen elämän-ilonpalajamisesta häneen. Albina näytti unohtaneen kaikki entiset tuskat jaedessä olevat vaarat ja tuon tuostakin riensi hänen luokseen ullakolle, riemusta loistavin silmin, kuten ennenkin, tyttönä ollessaan.