Jumalallista ja inhimillistä

Sinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkustiennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistäei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasiMoskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joinyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaanteuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän tekiuuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellävuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa.Hänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt, mutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.

Ensin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, muttarupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttavahankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänytsiinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä,eikä sinne harmikaan sallinut mennä.

– Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, – ajatteli hän.

Yhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinuttulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesikarjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.

Mitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitäkatkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.

Viimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalleisännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypääollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan ettähänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteäpyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihenteetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestämiellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athosluostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastuivilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1rupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteäkotia poikansa luokse.

– Kenties – arveli hän, – kenties vaimoni, senkin konna, on jokuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematanisanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.

Ja niin hän läksi kotia kohden.

Vilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeniheikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15virstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaanloppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaadesjâtskoitten toimesta.

– Ole mielissäs nyt, ettäs olet minut tähän tilaan saattanut, – ajatteli hän itsekseen, totuttuun tapaansa puristaen nyrkkiin vanhojaja heikkoja käsiään Mutta ei ollut enää ketä lyödä, eikä ollutnyrkeissäkään enää voimaa.

Kaksi viikkoa häneltä meni noitten 200:n virstan vaeltamiseen, ja aivansairaana ja heikkona hän vihdoin saapui neljän virstan päähän kodistasiihen paikkaan, missä tuntematta ja tuntematonna kohtasi sen samaisenAgâshkan, jota pidettiin hänen tyttärenään, vaikk'ei se hänentyttärensä ollut, ja jolta hän oli käden katkaissut.

III

Hän teki, niinkuin Agáfja [Varsinainen nimi on Agâfja (= Agâta), jostaAgâsha on hyväilymuoto ja Agâshka osittain leikillinen, osittainrumennusmuoto. Suom. m.] oli neuvonut. Saavuttuaan Zinovéjewin tuvallehän pyrki yöksi ja pääsi sisään.

Tupaan tultuaan hän, niinkuin tapansa aina oli, risti silmänsäpyhänkuviin päin ja tervehti isäntäväkeä.

– Johan sin'oot ihan kohmeissasi, vaari. Mene, mene tuonne uuninpäälle, – sanoi ryppykasvoinen, hilpeä vanha emäntä, hääräillen pöydänääressä.

Agâfjan mies, nuorehko talonpoika, istui lavitsalla pöydän takana, lamppua korjaillen.

– Ja kylläpäs oot märkä kans, vaari! – sanoi hän. – No minkäs sillemahtaa. Alahan kuivailla itseäs.

Kornéi riisui vaatteensa, veti saappaat jaloistaan, ripustijalkariepunsa takan eteen, ja kiipesi uunin päälle.

Sisään tuli Agáfja ruukku kädessä. Hän oli ennättänyt ajaa karjanpihaan ja lypsää lehmät.

– Eik's tääll'oo näkynyt ukkoa, pyhissävaeltajaa? – kysäisi hän. —

Minä käskin häntä meille.

– Tuoll' on, – vastasi isäntä, osoittaen uunin päälle, jossa Kornéiistui hieroskellen karvaisia, luisevia sääriään.

Isäntäväki rupesi teetä juomaan ja kutsui osalle Kornéinkin. Hänlaskeutui uunilta ja istahti lavitsan laidalle. Hänelle annettiin kuppija palanen sokeria.

Ilmasta puheltiin ja elonkorjuusta. Ei tahdo saada viljaa pelloltapois. Moisioilla näet ihan jyvä kuhilaissa itää. Käyt vetämään – jotaas sataa. Talonpojat saivat omansa jo talteen, mutta herroilla ihanhöyryt huuruaa.

Kornéi kertoi nähneensä tien varrella kokonaisen pellon täynnäänkuhilaita.

Nuori emäntä kaasi hänelle viidennen kupin laihaa, tuskin kellertävääteetä.

– Äl'oo milläskään, vaari! – sanoi emäntä, ukon kieltäytyessä. – Juoterveydekses.

– Mitenkäs sinulla tuo käsi ei ole niinkuin oikein olla pitää? – kysyi Kornéi, varovasti ottaessaan vastaan täyttä kuppia ja liikutellensilmäkulmiaan.

– Jo se sill' on ollut pienestä pitäin, – vastasi puheliasanoppimuori. – Oma isähän se oli tappaa meidän Agâshan.

– Kuinka niin? – kysäisi Kornéi, katsoen nuorta emäntää kasvoihin.Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen Jevstignéi Bjély ja hänen sinisetsilmänsä, ja kuppia pitelevä käsi alkoi vavista niin, että puolet sensisällystä läikähti maahan, ennenkuin ukko sai kupin pöydälle.

– No semmoinenpa vaan oli meillä Gâjassa mies, Agâshkan isä, KornéiVasiljewiksi sanottiin. Rikas oli. Suuttui vaimoonsa ja löi hänetpuolikuolijaksi ja tästäkin näät tuli raajarikko.

Kornéi oli ääneti, yhä liikahtelevien kulmainsa alta katsahdellenvuoroin isäntää, vuoroin Agâshaa.

– Mistä syystä? – kysyi hän, puraisten nurkan sokeripalasesta.

– Kuka heitä tietää? Pianhan ne meistä naisväestä juttuja keksii; menepäs kaikesta vastaamaan! puheli muori. – Miten lie heille rengintähden riita noussut. Renki oli meidän kylästä, ja kelpo olikin renki.Siellähän se sitten heidän talossaan kuolikin.

– Kuoliko? – kysäisi Kornéi yskäisten.

– Jo siit'on pitkä aika. Sieltä me tää miniäkin käytiin. Hyvinvoipaaväkeähän ne olivat, ensimmäisiä koko kylässä niinkauan kuin isäntä eli.

– Mitenkäs isännän kävi?

– Kuollut lie jo sekin. Sen koommin ei ole kuulunut miehestä mitään.

Ja siitä taitaa olla jo viistoista vuotta.

– Eiköhän lie jo enemmänkin! Äiti kertoo niihin aikoihin juurivieroittaneensa minut.

– No oletkos sinä pahoillasi häneen siitä, että hän tuon kädensulta… – yritti Kornéi kysyä, mutta purskahti äkkiä itkemään.

– Eihän hän mulle mikä vento vieras ole. Isä on. Juothan vielälämpimikses? Kaanko ma?

Kornéi ei vastannut mitään, itki vaan nyyhkien.

– Mikäs sull'on?

– Muutoin minä vaan. Ka niin, suur kiitos, kost' Jumala!

Vapisevin käsin Kornéi tarttui makuulavan pylvääsen ja kiipesi suurine, laihoine jalkoineen uunin päälle.

– Kas sitä! – virkkoi muori pojalleen, viitaten päällään ukkoa kohti.

IV

Huomenissa Kornéi heräsi ennen muita. Hän laskeutui alas uunilta, hieraisi kovettuneet jalkariepunsa pehmeiksi, veti käpertyneet saappaatähkien jalkaan ja nosti laukun selkäänsä.

– Minnes nyt, vaari? Jää murkinalle, – sanoi vanha emäntä.

– Kiitos. Lähdenpä tästä liikkeelle.

– No ota tuosta edes eilisiä kakkaroita. Annas, kun pistän niitäpussiis.

Kornéi kiitti ja sanoi jäähyväiset.

– Poikkea taloon, kun tästä takamatkallas ohi kuljet, jos eloss'ollaan…

Ulkona oli kaikki raskaan, syksyisen usman peitossa. Mutta tuttua oliKornéille tie, tuttuja joka painanne ja ylänne, joka pensas ja pajupuutien varrella niin oikealla kuin vasemmallakin, vaikka 17: ssa vuodessamuutamia oli jo kaadettu maahankin, ja monen vanhan sijaan tullutnuori, ja moni nuori kasvanut vanhaksi.

Gâjan kylä oli entisellään. Tähän päähän vain oli rakennettu uusiataloja, joita siinä ennen ei ollut.

Ja puutalojen sijalle oli rakennettu taloja tiilistä. Hänen kivitalonsaoli entisellään, vanhettunut vain oli koko joukon. Katto oli jäänytmaalaamatta, kolkista oli tiilikiviä putoillut pois ja kuistikallistunut.

Hänen lähetessään entistä taloansa, portti naristen aukeni, ja siitäjuoksi ulos tamma varsansa kanssa, vanha harmaa ruuna ja kolmivuotinensälkö. Harmaa ruuna oli aivan sen tamman näköinen, jonka Kornéi vuottaennen lähtöänsä oli tuonut markkinoilta.

– Tuota kai se tamma silloin oli perässä – ajatteli hän. – Samatloivat lanteet, sama leveä rinta ja takkukarvaiset jalat.

Hevosia ajoi juottamolle mustasilmäinen poika, uudet niinivirsutjalassa.

– Vunukka kai, Fetjkan poika, isäänsä mustasilmäinen – ajatteli

Kornéi.

Poikanen vilkaisi äijään ja läksi orivarsan perään, joka hyppirapakossa. Pojan perään juoksi koira, yhtä musta kuin entinen Voltshók.

– Ettäkö Voltshók? – mietti Kornéi, mutta muisti, että nythän sekävisi jo kolmatta kymmentä.

Hän astui kuistin juurelle ja vaivoin nousi siitä samoja portaita, joilla silloin oli istunut ja ahminut lunta kaidepuista. Hän avasiporstuanoven.

– Mitäs siinä pyrkimättä sisään väännyt! – kajahti hänelle vastaannaisen ääni tuvasta.

Hän tunsi Márfan äänen. Ja tuossa tuo jo itsekin pilkisti tuvan ovestaporstuaan, vanhana, kuivana, jäntevänä, ryppyisenä eukkona. Kornéi oliodottanut näkevänsä nuoren, kauniin Márfan, joka oli loukannut häntä.Kornéi oli vihannut häntä, aikonut nuhdella, ja nyt äkkiä oli senMárfan sijasta hänen edessään vanha eukko.

– Akkunan alla almua pyydetään, – tiuskasi Márfa kimeällä, terävällääänellä.

– En minä almua, – virkkoi Kornéi.

– Mitäs sitten? Mitäs täältä tahdot?

Hän vaikeni, ja Kornéi huomasi hänen kasvoistaan, että Márfa olituntenut hänet.

– Kyllä täällä käy kulkureita jos minkin näköisiä. Mene matkaas,

Herran huostaan.

Kornéi painautui seljin seinää vasten ja sauvaansa nojaten katselihäntä tarkasti. Siinä hän ihmeeksensä tunsi, ett'ei hänen sydämessäänenää asukaan sitä vihaa, jota vuosikausia oli siinä kantanut. Omituinenhempeä heikkous oli hänet vallannut.

– Márfa! Kuollaanhan me kumpainenkin.

– Mene, mene Herras nimeen, – virkkoi toinen äreästi.

– Eikö sinulla ole muuta sanomista?

– Mitä minull'olis sanomista? – vastasi Márfa. – Mene matkaas, mene, mene! Kyllä teitä, lemmon laiskureita, täällä kuljeksii liiaksikin!

Ja Márfa pyörähti tupaan, paiskaten oven perässään kiinni.

– Mitäs turhia ärhentelet? – kuului äkkiä miehen ääni, ja porstuaanastui tuvasta tummaverinen mies, kirves seljän takana vyön alla.Ulkonäöltään hän oli samallainen kuin Kornéi oli ollut 40 vuottasitten, laihempi vain ja varttansa vähäisempi, mutta silmät yhtä mustatja kirkkaat.

Siinä se samainen Fétjka, jolle hän 17 vuotta sitten oli tuonutMoskovasta kuvakirjan. Hän se oli moittinut äitiään tylyydestäkerjäläistä kohtaan. Hänen mukanansa oli tullut porstuaan mykkäveljenpoika, kirves niinikään vyössä. Nyt hän oli kookas,täysikasvuinen, harvapartainen, jäntevä mies, kasvoissa ryppyjä, kaulapitkä ja katse päättävä, läpitunkeva. Miehet olivat, vast'ikäänmurkinoimansa, lähdössä metsään.

– Vuota, vaari! – sanoi Fétjka, viitaten mykälle ensin ukkoa kohti jasitten tupaseen päin ja osoittaen kädellään, mitenkä leipää leikataan.

Fétjka astui kujalle, mutta mykkä palasi tupaan. Kornéi seisoiseisomistaan, pää nuokallaan, seinään painauneena ja sauvaansa nojaten.Häntä raukaisi kovasti, ja tuskin hän jaksoi pidättää kyyneleitään.Mykkä tuli tuvasta, suuri viipale vastapaistettua, hyvänhajuistaruisleipää kädessään ja ojensi sen ukolle. Kun Kornéi, ristittyäänsilmänsä, oli ottanut leivän, silloin mykkä kääntyi kynnykselle, pyyhkäisi molemmilla käsillään kasvojansa ja oli sylkäisevinään. Sillätapaa hän osoitti paheksumistansa tädille. Mutta äkkiä hän pysähtyikuni huumautuneena ja jäi seisomaan suu auki, tuijottaen Kornéihin, niinkuin olisi tunnustellut hänessä tuttavaa.

Kornéi se ei enää voinut pidättää itkuansa. Kauhtanansa liepeellä hänpyhki silmiään, nenäänsä ja harmaata partaansa, kääntyi vihdoin seljinmykkään ja astui porstuasta kuistille. Hänet valtasi omituinenhempeämielinen, juhlallinen alistumisen tunne, tunne nöyryytyksestäihmisten edessä, vaimonsa edessä, poikansa edessä, kaikkein, ja tämätunne se sekä suloisesti että kirpeästi raastoi hänen sydäntään.

Márfa katseli akkunasta, ja silloin vasta pääsi häneltä helpotuksentunne, kun oli nähnyt ukon katoavan nurkan taakse.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, että vanhus on lähtenyt pois, hän nousikangaspuihin ja rupesi kutomaan. Hän helskäytti kaidetta kymmenisenkertaa, mutta työ ei ottanut luistaaksen. Hän pysähtyi miettimään…Hän muisteli, millaisena vast'ikään oli nähnyt Kornéin, ja Márfa tiesi, että se oli hän, tuo samainen mies, joka oli ollut vähällä murhatahänet, ja joka ennen oli häntä rakastanut… Ja Márfaa hirvitti, ajatellessaan äskeistä menettelyänsä. Toisin olisi pitänyt tehdä. Muttamitenkäs häntä olisi pitänyt kohdella? Miks'eikäs se sanonut, ettätässähän muka minä olen, se Kornéi, ja olen tullut kotia?

Ja hän sieppasi syöstävän sormiinsa ja kutoi hamaan iltaan asti.

V

Töin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan japyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.

– No, vaari, et lähtenytkään kauemmas?

– Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän.

Saako olla yötä teillä?

– Ka, eihän se sija sun allas kulu. Käy ja kuivaa vaattees.

Horkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin.Hänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensaitsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.

Kornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori olilevittänyt hänen alleen.

Agâfja oli ottamassa leipiä uunista.

– Kuulehan, kultaseni, – virkkoi Kornéi heikolla äänellä, – käyhäntänne.

– Koht'sillään, vaari, – vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. —

Juodako tahtoisit? Sahtia, vai?

Kornéi ei vastannut.

Agâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen, sahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennutjuomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoipuhua.

– Gâsha, – sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aikajättää. Minä kuolen nyt, niin… tuota… anna sinä anteeksi minulle, anna Herran tähden.

– Jumala sulle anteeksi antaa. Mitäpäs pahaa sinä minulle olet tehnyt?

Toinen oli ääneti.

– Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokseja sano hänelle… että se pyhissä-vaeltaja, sano… se eilinenpyhissä-vaeltaja, sano…

Hän alkoi nyyhkyttää.

– Kävitkös sinä siellä minun vanhassa kodissani?

– Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja… vaeltaja, san'niin… – hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi javihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: – ois tahtonut hänellejäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.

Ja sen sanottuaan hän rupesi kopeloimaan povestansa.

– Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? – kysäisi Agâfja.

– Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini.Jumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! – Ja hänenkasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmätkatsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.

– Tuohus! – äänsi hän, huuliaan liikuttamatta.

Agâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneentuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihenkeskisormellaan.

Agâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaantakaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmätolivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut.Agâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaankäsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille…

* * * * *

Márfa ei saanut sinä yönä unta silmiinsä. Hän ajatteli myötäänsäKornéita. Aamun koittaessa hän heitti haljakan hartioilleen, sitaisihuivin päähänsä ja läksi peräämään eilistä vanhusta ja varsin piansaikin tietää hänen olevan Andréjewkassa. Márfa nykäisi säleaidastakepin ja läksi Andréjewkaan. Mitä kauemmas hän kulki, sitä enemmänalkoi häntä hirvittää.

– Käyn sanomassa hänelle jäähyväiset ja anteeksi pyydän; otamme hänetsitten kotia, jotta synti tulee sovitetuksi. Kuolkoon edes kotonapoikansa luona.

Niin hän mietiskeli.

Lähestyessään tyttärensä kotoa, hän huomasi tuvan edustalla suurenjoukon ihmisiä. Kaikki tiesivät jo, että se entinen kuuluisa rikasKornéi Vasiljew, josta 40 vuotta sitten paikkakunnalla niin paljonpuhuttiin, oli nyt köyhänä pyhissä-vaeltajana kuollut tyttärensätalossa. Tupakin oli täynnä kansaa. Akkaväki supsutteli keskenään, huokaili ja voivotteli.

Márfan tultua tupaan, väki väistyi syrjään, tehden tietä hänelle.Tuolla pyhänkuvain alla makasi pesty, siistitty ja hurstilla peitettyruumis, jonka pääpuolessa hyvälukija Filip Kônonitsh, lukkareitatavoitellen, luki laulavalla äänellä slaavilaisia sanoja psalttarista.

Myöhäistä oli nyt jo anteeksi-anto, niinkuin anteeksi-pyyntökin. MuttaKornéin ankarista, kauniista, vanhoista kasvoista ei osannut päättää,oliko hän anteeksi antanut vai vieläkö on vihoissaan.

RUKOUS

… Teidän Isänne tietää kyllä, mitä te tarvitsette, ennenkuin te Häneltä rukoilettekaan…

Mat. 6, 8.

– Ei, ei, ei! Se on mahdotonta!.. Tohtori! Eikö mitään enää?.. Muttamiksikä te olette ääneti kaikki?..

Näin puheli nuori äiti, astuen päättävin askelin lastenkamarista, missähänen ensimmäinen ja ainoa kolmivuotias poikansa, sairastaen vettäaivoissa, oli kuolemaisillaan.

Hänen miehensä ja tohtori olivat hiljaa haastelleet keskenänsä. Nyt hevaikenivat. Mies astui arjistellen hänen luoksensa, kosketti lempeästikädellään hänen hajaantuneita hivuksiansa ja huokasi raskaasti. Tohtoriseisoi pää painuksissa ääneti ja liikahtamatta, ja tämä se kylläosoitti, kuinka toivottomalla kannalla asiat ovat.

– Minkäs tekee! – virkkoi mies. – Minkäs tekee, armas!

– Ah, älä puhu noin, älä puhu noin! – huudahti äiti ikäänkuinvihaisena, nuhtelemalla, kääntyi sitten äkkiä ympärinsä ja läksitakaisin lastenkamaria kohti.

Mies yritti pidättää häntä.

– Katja! Älä mene…

Toinen ei vastannut, loihan vain häneen katseen suurista väsyneistäsilmistään ja palasi lastenkamariin.

Poikanen makasi njânjan sylissä, pää valkoisella pieluksella. Silmätolivat auki, mutta hän ei nähnyt niillä. Pieni suu oli kiinni, ja siitäpursuili vaahtoa. Njânjan kasvoilla asui ankara juhlallisuus. Hänkatsoi lapsen pään ohitse jonnekin muuanne eikä liikahtanutkaan, äidintullessa sisään. Kun äiti oli astunut aivan hänen lähellensä japistänyt kätensä pieluksen alle, ottaakseen lasta, silloin hän hiljaavirkkoi: "lähtöä tekee" ja siirtyi äidistä kauemmas. Mutta äiti eitotellut. Nopealla, tottuneella liikkeellä hän otti pojankäsivarsilleen. Pojan pitkät suortuvat olivat joutuneetepäjärjestykseen. Äiti suori ne ja katsahti lasta kasvoihin.

– En, en voi – kuiskasi hän, laskien hänet kiiruusti, mutta varovastijälleen njânjan syliin, ja läksi huoneesta.

Poikanen oli sairastanut jo toista viikkoa. Koko tämän ajan kuluessaoli äidin epätoivo monta kertaa päivässä elpynyt toivoksi. Koko tämänajan hän ei ollut maannut puoltatoistakaan tuntia vuorokaudessa. Kokotämän ajan hän oli useampia kertoja päivässä mennyt makuukammioonsa, asettunut suuren, kultakehyksisen Vapahtajankuvan eteen ja rukoillutJumalaa pelastamaan hänen poikansa. Tummakasvoisella Vapahtajalla olipienessä mustassa kädessä kullattu kirja, johon mustilla kirjaimillaoli merkitty: "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette jaolette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa." Tämän kuvanedessä äiti oli rukoillut, koko sielunsa voimat vuodattaenrukoukseensa. Ja vaikka hän sisimmissään ja kesken rukoustansa olituntenut, ett'ei hän saa vuorta siirretyksi, vaan että Jumala tekeeoman mielensä mukaan eikä niinkuin hän tahtoo, niin oli hän sittenkinrukoillut, lukenut tunnetuita rukouksia ja omiakin keksimiään, lausuennäitä ääneen erityisellä mielen-innolla.

Nyt, ymmärrettyänsä, että poikanen on kuollut, nyt hän tunsi niinkuinpäässä olisi jotain liikahtanut, niinkuin mitä revennyt, niinkuinalkaisi siellä pyöriä. Makuukammioon tultuansa, hän katsahtikummastellen ympärinsä: kaikki siellä näytti niin oudolta. Hän heitäysivuoteelle, laski päänsä ei pielukselle, vaan miehensä aamunutulle jameni horroksiin.

Ja nyt hän näkee unessa Kóstja poikansa terveenä ja iloisena, hivuksetkiharoissa, kaula hieno ja valkoinen, istuvan pienessä nojatuolissa.Siinä hän heiluttelee pieniä, pulleapohkeisia jalkojansa ja suu mytyssäkoettaa saada pientä nukkepoikaa kestämään kolmijalkaisen, repaleisenpaperihevosen seljässä.

– Voi kuinka tuntuu hyvältä, että hän on elossa – ajattelee äiti. – Ja kuinka armotonta tuo, että hän oli kuollut. Ja miksi? SaattoikoJumala, jota olin rukoillut, sallia hänen kuolevan? Mitä hyvää siitä onJumalalle? Olikos lapseni kenenkään tiellä? Eikös Jumala tiedä, ettäkoko minun elämäni on lapsessani, ett'en minä voi elää ilman häntä? Jasitten äkkiä siepata ja tuskilla runnella tuo poloinen, armas, viatonolento, ja murtaa koko minun elämäni ja vastaukseksi kaikkiin minunrukouksiini tehdä hänen silmänsä liikkumattomiksi, panna hänetoikaisemaan itsensä, kylmenemään, jähmettymään!

Ja hän näkee taas. Kas, poikanen tulee. Tulee tuommoisena pienenäsuurista ovista semmoisista ja käsiään heiluttelee, niinkuinaika-ihmisetkin. Ja katselee ja myhäilee… Armas! Ja hänetkö Jumalatodellakin tahtoi näännyttää ja kuolijaksi kiduttaa! Minkästähden Häntärukoillaankaan, koska Hän saattaa menetellä noin kauheasti?

Ja äkkiä Matrjósha, njânjan apulaistyttö, alkaa puhua jotainkummallista. Äiti tietää hänen olevan Matrjóshan, mutta sittenkin hänon sekä Matrjósha että enkeli.

– Mutta jos hän enkeli on, niin miks'eikäs hänellä ole siipiäseljässä? – arvelee äiti.

Niin vainenkin, olihan joku – ei hän muista, ken, mutta joku hyvinluotettava henkilö – sanonut, että nykyjään on siivettömiäkinenkeleitä. Ja näin se haastaa, se Matrjósha enkeli:

– Turhaan te, rouva hyvä, Jumalaan olette pahoillanne. Eihän Hän saatakaikkia kuulla. Ihmiset ne pyytävät sellaista, että jos yhdelle tekeemieliksi, niin jo toinen pahakseen panee. Niin nytkin. KokoVenäjänmaassa rukoillaan, ja milliset, aatelkaas, rukoilijat! Kaikkeinkorkeimmat piispat ja munkit temppeleissä ja kirkoissa pyhimystenjäännösten edessä… kaikki rukoilevat, että Jumala antais meillevoiton japanilaisista. Mutta onkos se hyvä asia se? Ei sitä semmoistasaa rukoilla, eikä Hän siinä asiassa saata kenenkään mieliksi tehdä.Japanilaiset ne rukoilevat nekin voittoa itselleen. Mutta Hänhän onsama Isä, niin heidän kuin meidänkin. Mitenkäs Hänen nyt pitäisitehdä?.. Mitenkäs Hänen pitäisi tehdä? kyselee Matrjósha.

– No, niin, niin. Tuo nyt on vanha juttu. Siitä jo Voltairekin puhui.

Sen tietää jokainen, ja se on jokaisen suussa. En minä sitä tarkoita.

Mutta miks'eikäs Hän saata täyttää minun pyyntöäni, kun en pyydä mitään pahaa, vaan ainoastaan sitä, ett'ei minun poikani armas kuolisi?

Minähän en voi elää ilman häntä. —

Niin puhuu äiti ja tuntee, kuinka poikanen ottaa häntä kaulastapulleilla kätösillään, ja äiti tuntee, kuinka poikasen pieni ruumispuristuu niin lämpöisenä hänen ruumistansa vastaan.

– Hyvä oli, ett'ei niin käynyt, – ajattelee äiti itsekseen.

– Eikä siinä vielä kaikki, rouva hyvä, – jankuttaa Matrjósha yhtäsekavasti kuin ennenkin. – Ei vainkaan siinä vielä kaikki. Sattuusemmoistakin, että yksi ainoa vain pyytää, mutta ei sovi hänenkäänpyyntöönsä suostua, ei millään muotoa. Meille se asia on aivan selvä.Tiedänhän minäkin sen, sillä minähän se mitä milloinkin käynherrasväelle ilmoittamassa, – sanoo Matrjósha enkeli ja sanoo sen ihansamalla äänellä, jolla hän eilen, kun rouva oli lähettänyt hänet jotainilmoittamaan herralle, oli njânjalle sanonut: "Tiedänhän minä sen, ettäherra on kotona, sillä minähän se kävin ilmoittamassa."

– Niin, niin – puhelee Matrjósha, – olenhan minä jo niin monastisaanut käydä ilmoittamassa, että tuossa nyt esimerkiksi muuan hyvämies, nuorenläntä, niinkuin semmoiset enimmäkseen ovat, rukoilee, jott'ei joutuis pahoille teille, jott'ei juopottelis, jott'ei eläisirstaisesti, pyytää, että hänestä pahuus kiskaistais pois kuin sormestatikku.

– Hyvinhän se Matrjósha puhuukin! – ajattelee rouva.

– Mutta Jumala, – jatkaa Matrjósha – Jumala ei saata mitenkäänsiihen suostua. Ei tule tolkkua, ellei ihminen itse aherra. Tehän, rouva hyvä, annoitte minulle luettavaksi sadun siitä mustasta kanasta.Siinä lukee, mitenkä poika kerran oli pelastanut mustan kanan hengen,ja palkinnoksi siitä se musta kana antoi pojalle hampunsiemenen, taikajyvän semmoisen, että niinkauan kuin se jyvä oli pojalla housuntaskussa, niin sen pojan ei tarvinnut kirjaa avatakaan, muutoinkinosasi kaikki läksynsä, ja mitenkä se poika sitten lakkasi kokonaanopettelemasta ja kadotti muistinsa. Ei se taivaallinen Isä saatapahuutta ihmisestä irti kiskoa. Eikä ihminen saa sellaista häneltäpyytääkään, vaan ihmisen itsensä pitää nykiä ja nyhtää ja pestä poispahat itsestään.

– Mistä hän lienee tuommoisia sanoja saanutkaan? – ajattelee rouva jasanoo sitten ääneensä: Mutta etpäs vastaakaan minun kysymykseeni,Matrjósha.

– Malttakaas aikaa, niin sanon kaikki, – haastelee Matrjósha. – Välisti käy näinkin: minä ilmoitan, että perhe on joutunut ilman omaasyytänsä köyhyyteen, kaikki itkevät, ei ole enää entisiä upeitahuoneita heillä, nurkassa asuvat, ei ole edes teetäkään; he pyytävätedes jonkinlaista apua. Mutta Hän ei saata millään muotoa tehdä heidänmieltänsä myöten, sillä Hän tietää, ett'ei se olisi heille hyödyllistä.He eivät näe, mutta Hän, Isä, näkee, että jos he hyvissä varoissaolisivat, niin jo he perin hukille hemmostuisivat.

– Kyllähän se on totta, – ajattelee rouva. Mutta miksikäs hän käyttääniin vulgäärisiä sanoja, Jumalasta puhuessaan? "Perin hukille"… Eihänse sovi. Kyllä minä hänelle siitä joskus vielä sanon. —

Ja ääneen hän lausuu:

– Enhän minä sitä sinulta kysy. Minä kysyn: miksikä tuo sinun Jumalasitahtoi ottaa minulta poikaseni pois? – Ja äiti näkee edessäänKóstjansa ilmi elävänä ja kuulahtelee hänen nauruansa, tuota niinherttaista lapsennaurua, heleätä kuin hopeakellon ääni. – Miksikä heottivat hänet minulta pois? Jos Jumala niin saattoi tehdä, niin Hän onhäijy, paha Jumala; en tarvitse Häntä, enkä tahdo Hänestä tietääkään.

Mutta mitäs tämä on? Matrjósha ei ole enää lainkaan Matrjósha, vaanaivan toinen, uusi, kummallinen, epäselvä olento, eikä se enää ääneenpuhu suullansa, mutta jollain erityisellä tavalla suoraan äidinsydämeen haastaa.

– Sinä kurja, sokea ja julkea, korskeileva luomus! – puhelee tuoolento. – Sinä näet Kóstjasi sellaisena kuin hän oli. Viikko sitten, katselet hänen lujia ja notkeita jäseniään, hänen pitkää tukkaansakiharaista ja kuuntelet hänen lapsellista lempeää, järkeväähaasteluansa. Mutta olikos hän aina sellainen? Olihan aika, jolloinsinä iloitsit, kun hän osasi lausua "mam-mam" ja "bab-bab" ja tunsi, kuka kenkin on; ja sitäkin ennen sinä riemuitsit siitä, että hän osasiseisoa pystyssä ja huojuen juosta taapotti pehmeillä jaloillaan tuoliinkiinni; ja sitäkin ennen kaikki ihastelivat, kun hän kissanpoikasenanelinkontin ryömi lattialla; ja sitäkin ennen he iloitsivat, että hänosasi tuntea ihmisiä ja osasi pitää pystyssä paljasta päätään, jossaonturan tykytykset niin selvään erotti; ja sitäkin ennen he ihastuivatsiitä, että hän osasi ottaa tullon ja puristella sitä hampaattomainikeniensä välissä; ja sitäkin ennen he iloitsivat, kun hän, ihanpunaisena ja yhä vieläkin sinun rinnallasi, valittaen huusi, keuhkojansa uudistellen. Ja sitäkin ennen – vuotta ennen – missä hänoli, kun ei hän ensinkään ollut olemassa? Te luulette kaikkiseisovanne, luulette, että teidän ja niitten, joita te rakastatte, tulee aina olla sellaisina kuin nyt. Mutta ettehän te seisosilmänräpäystäkään; kaikki te valuen juoksette kuin virrassa vesi,syöksette kuin vedessä kivi alaspäin, kohti kuolemaa, joka odottaateitä kaikkia saapuviksi ennemmin tai myöhemmin. Kuinkas sinä etymmärrä, että jos hän tyhjästä tuli siksi, mikä oli, niin ei hänsilmänräpäystäkään olisi pysynyt sellaisenaan kuin oli kuollessansa? Jasamoin kuin hän tyhjästä tuli imeväksi vauvaksi, ja imevästä vauvastalapseksi, samoin olisi lapsesta luontunut poika, koululainen, nuorukainen, nuori mies, aika-ihminen, ikäpuoli ja ukko. Ethän sinätiedä, mikä hänestä olisi tullut, jos eloon olisi jäänyt. Minäpätiedän.

Ja katso, äiti näkee sähkölampuilla kirkkaasti valaistunyksityishuoneen jossain restaurantissa (hänen miehensä oli kerranvienyt hänet katsomaan sellaista restaurantia). Pöydällä on illallisenjäännöksiä, ja sen takana istuu inhottavan näköinen, nuorteleiva ukko, kasvot turpeat ja rypyissä, viikset ylöspäin käherrettyinä. Siinä hänistuu, syvälle uponneena pehmoiseen sohvaan, juopuneilla silmilläänahnaasti katsellen irstaista, maaliposkista naista, jonka valkoinen, paksu kaula on paljaana. Ja siinä hän päihtyneen kangertavalla kielellähuudahtelee, useampaan kertaan uudistellen rietasta komppaa,nähtävästikin mielissään siitä, että toinen samallainen pari hyväksyenhänelle nauraa hohottaa.

– Eihän se ole minun Kóstjani, eihän toki! huudahtelee äiti, kauhuissaan katsellen tuota inhottavaa ukkoa, joka on kauhea juurisiitä syystä, että hänen katseessaan ja huulissaan on jotain, mikämuistuttaa Kóstjaa. – Hyvä on, että tämä on unta, – ajattelee hän. – Tässähän oikea Kóstja on.

Ja hän näkee poikansa valkoisena, alastonna, pikku rinta pulleana, istuvan ammeessa ja nauraa hihittäen polskivan jaloillaan. Eikä vaannäe äiti, vaan tuntee, kuinka poikanen tarttuu hänen käsivarteensa, kyynärpäätä myöten paljastettuun, tarttuu siihen ja suutelee, suuteleeja vihdoin puraisee sitä, eikä tiedä, mitä hän vielä tekisi tuollearmaalle käsivarrelle.

– Niin, tämä se Kóstja on, eikä tuo hirvittävä ukko, – sanoo äitiitsekseen.

Ja näihin sanoihin hän herää ja kauhistuen tuntee olevansa keskellätodellisuutta, josta ei enää mihinkään voi herätä.

Hän menee lastenkamariin, Njânja on tällä välin jo pessyt ja pukenutKóstjan. Poikanen makaa jollain korotuksella; nenä on terävä,vahamainen, kuopat sieranten ympärillä, hivukset pyhkäisty otsalta.Ympärillä tuohukset palavat, ja pienellä pöydällä pääpuolessa onvalkoisia, sinertäviä ja punertavia hyasintteja. Njânja nouseetuoliltaan ja silmäkulmat koholla ja totisena katselee vainajaa, jokatuossa makaa leuka koholla ja kasvot värähtämättöminä kuin kivi.Toisesta ovesta astuu äitiä vastaan Matrjósha, yksinkertaisen jahyväntahtoisen näköisenä kuin ennenkin, silmät itkussa.

– Mitenkäs tämä? Hän sanoi minulle, ett'ei saa olla pahoillaan, jaitse on itkenyt! – ajattelee äiti. Ja hän siirtää katseensa vainajaan.