Jumalallista ja inhimillistä

Ensi silmänräpäyksessä häntä hämmästyttää ja vieroittaa tuokauhistuttava yhtäläisyys vainajan kasvojen ja unessa näkemänsä ukonkasvojen välillä, mutta hän karkoittaa tämän ajatuksen. Ja tehtyänsäristinmerkin, hän koskettaa lämpöisillä huulillaan kylmää, vahamaistaotsaa, suutelee sitten pieniä, ristiinpantuja kätösiä, ja äkkiähyasinttien tuoksu se ikäänkuin puhuu hänelle jotain uutta, puhuusiitä, että poissa on poikanen eikä enää milloinkaan palaja. Javalloilleen pyrkivä itku silloin on tukauttamaisilkan hänet… Hänsuutelee vielä kerran lapsen otsaa… Ja nyt hän itkee ensi kertaa.

Hän itkee, mutta hänen kyyneleensä eivät ole toivottomuuden, vaanalistumisen ja liikutuksen kyyneleitä. Kipeältä tuntuu sydämessä, muttaei hän enää napise, eikä valita. Hän tietää nyt, että se, mikä olluton, oli niin olevakin ja oli siis hyvä.

– Väärin on itkeä, rouva kulta, – puhelee njânja, astuen vainajan luoja kokoonkäärityllä nenäliinalla pyhkäisten pois Kóstjan kuulakalleotsalle jääneet äidin kyyneleet. – Kyyneleet ne hänen sieluansapienoista vain rasittavat. Hyvä on hänen olla nyt. Enkelinä on, synnitönnä. Mutta jos elää olisi saanut, ties miten olisi käynyt…

– Niin, niin… mutta sydämessä tuntuu niin kipeältä, niin kipeältä, – virkkaa äiti.