Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten katsella alaspäin keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsia leikitteli, ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi käppyrässä. Kupeille ei nähnyt, kun oli toisella puolen porstuan seinä ja toisella kellarin pääty. Ylemmä ei uskaltanut, vaikka olisi vähän matkan päässä ollut toinen pii, yhtä paksu kuin neljäs, ja sieltä olisi jo kellarin katon yli nähnyt. Eikä saanut tässäkään kauan iloita. Lapsentyttö huomasi ja sieppasi alas ja retuutti pois, eikä kimakka itku auttanut.

Mutta kun ikä jatkui, ja pääsi tytöstä erilleen, niin piitä korkeammalle joka päivä. Tuo toinen paksumpi pii oli kahdeksas, ja se oli kellarin harjan tasalla. Siitä varovasti kellarin katolle, syrjäsittäin, sydänalassa vähäinen vavistus, että jos äiti näkee ja huutaa pois. Mutta ei äiti nähnyt eivätkä lapset rappusilla. Ja kun kerran kellarin katolle pääsi, niin sieltä ei kukaan nähnyt, ja siellä saattoi olla kuinka kauan tahansa, luisulla katolla lämpimässä paisteessa.

Ja jopa näkyi maailmaa sinne! Vo-ooi! Ja vaikka minnepäin! Rakennuksen päitse järvelle päin venheranta kokonaan ja venheet teloiltaan ja nuottakota. Niityn rannassa mies vielä, joka käesteli Lahnalahdessa, venheen kokassa pikkuinen tyttö. Tuolla edempänä sitten, toisella puolen järven, Iinmäen korkeat kukkulat, jonne päivä paistoi ja josta näkyi taloja ja kellertäviä peltoja.

Pihamaan ja puutarhan yli oli maantielle päin peltoja aina kirkolle saakka. Maantietä ei näkynyt korkean ruispellon takaa, mutta maantien kohdan arvasi aidan seipäistä ja nousevasta pölystä ja ajavain päistä. Olisi tehnyt mieli välistä ihan siitä ilosta hyppiä, että täällä oli eikä kukaan tiennyt ja saattaisi olla vaikka kuinka kauan, jos vain saisi. Mutta ei uskaltanut hyppiä … näkisivät ja ehkä huutaisivat pois. Parasta oli olla hiljaa, painautua pitkäkseen luisulle katolle eikä hiiskua mitään … »niinkuin sirkka seinän raossa»…

Tie keittiöstä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alinomaa liikkui, mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitä kellarissakin, ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässä liikuttelivat, mutta ei niistä kukaan mahtanut aavistaakaan, kuka oli katolla … vaikka se siellä mahallaan loikoi ja katseli päädyn kohdalta alas aivan heidän päälakeensa ja tukan jakaukseen. Äitikin kulki monet kerrat kellariin, vaan ei hänkään huomannut … kantoi milloin niitäkin ja välistä meni tyhjin käsin. Sydäntä kutitti … tuskin sai naurunsa pidätetyksi, kun äitiä katseli… Jos olisi hiljaa uukahtaa tai sammalta tai lastua heittää äidin päälle… Ei, ei, parasta on olla hiljaa, hiiskumatta … eivät ehkä milloinkaan löydä, saa olla täällä koko viikon … aivan likellä … eivätkä tiedä, missä on…

–Elli! huudettiin yht'äkkiä alhaalta. Missä Elli on? Oletteko nähneet, lapset, Elliä?

Se oli äiti, joka huusi. Elli painautui lujemmin kattoon ja koetti pidättää nauruaan, joka pyrki tulemaan.—Ei tiedä äiti, missä Elli on … mutta ei Ellikään sano … antaa niiden ensin etsiä … missähän luulevat olevan…?

–Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliä?

–Ei olla nähty!

–Menkää etsimään jostain … puutarhasta tai…

Lapset juoksivat etsimään.—Antaa niiden etsiä … ei Elli huuda.

Äiti odotti kellarin edessä, ja lapset tulivat sanomaan, ettei Elliä ole puutarhassa. Äiti käski vielä etsiä huoneiden takaa ja pellon pientarilta tai mistä tahansa. Mutta eivät lapset mistään löytäneet…

Siitä tuli äidin mieli levottomaksi ja hän rupesi toden teolla huutamaan.

–Elli hoi! huusi hän, ja lapset huusivat mukana. Silloin pääsi Elliltä naurun tirskahdus, ja hän äänteli alas:—Uu—uu!—mutta ei äiti eivätkä muutkaan huomanneet, vaikka hän vähän kurkisti kellarin päädyn ylitse.

–Missä sen ääni kuului? … kuulitteko, lapset?

–Uu piilossa … uu kellarin katolla … uu!

Nyt hänet jo huomattiin, ja häneltä pääsi itseltään hillitön nauru. Ja hän kuvitteli, että muut nauraisivat yhtä paljon…

Mutta äiti vihastui niin, ettei ollut saada ääneen ensiksi…

–Tyttö!—sinä! … heti paikalla alas! … nouse heti istumaan! … et saa liikahtaakaan!

Ja kun Elli sanoi, että kyllä hän itse osaa tulla tikapuille ja sitten alas, niin äiti uhkasi antaa vitsaa, jos ei hän kohta jää yhteen paikkaan … siihen, missä on, ja pitele käsillään kiinni, niin kauan kuin joku joutuu ottamaan.

Ja Ellin täytyi odottaa siksi, kunnes renki tuli ja otti hänet räystäältä syliinsä ja laski maahan.

Vitsaa oli vähällä tulla, mutta torumisiin se kuitenkin jäi tällä kertaa…

Mitä hän siellä … kellarin katolla … ja ilman lupaa?

Hän vain tahtoi nähdä, kun niin paljon maailmaa näkyi … ja kun oli niin helppo päästä…

Vai paljon maailmaa! … jos olisi pudonnut ja taittanut jalkansa, se olisi ollut maailmaa!… Muistakoon sen, että jos vasta sinne kiipee, niin…!

–Enkö minä, äiti, enää milloinkaan saa kellarin katolle? … en minä putoa…

–Et milloinkaan saa, muista se,—koetti äiti sanoa vihaisesti ja lähti menemään keittiöön.

–Saanpa minä kuitenkin vielä tikapuille, sanoi Elli itsekseen, mutta kerjäläislapset kuulivat sen.

–Rouva! huusivat he, se aikoo kiivetä vielä tikapuille…

Mutta nyt äiti vasta oikein vihastui.

–Vai vielä tikapuille … ei alimmalle piillekään … ei yhdellä jalalla … muista se!

Nyt pääsi Elliltä itku, ja hän meni huoneen taa itkemään. Sieltä meni puutarhaan ja teki sitä samaa vielä sielläkin… Ei saa enää milloinkaan nousta kellarin katolle … ei katsoa rantaan eikä peltoja pitkin maantien kohtaan, missä ihmisiä ajaa … eikä olla yksin niin, ettei kukaan näe.

Minkätähden on kaikki niin surkeata tässä maailmassa?—niin oli hän kerran kuullut äitinsä huokaavan, ja hänestä sopi hänenkin nyt huokaista niin. Ja huokaistuaan oli hän mielestään, niinkuin olisi ollut melkein aikaihminen. Siitä tuli kuin jonkunlainen uhka rintaan. Ja kyyneletkin kuivuivat siinä puutarhan koivua vasten seistessä ja tuohen helpeitä irti repiessä.

Aikansa revittyään ja repimiänsä suussaan purtuaan heittäytyi Elli selälleen nurmikolle ja pani kädet pään alle ristiin. Ja siinä hän loikoi kauan aikaa suu yhteen nipistettynä ja ajatteli, että nyt kai eivät korkealta löytäisi, jos tulisivat etsimään … ei kai tarvinnut pelätä, että tästä putoisi … ei kai, pyh!…

Puut humisivat pään päällä, koivun oksat notkistuivat tuulen mukana, mutta haavassa liikkuivat vain lehdet ja lepattivat alinomaa. Se alkoi näyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja jäi katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet lepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat… Mikähän se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet lepattivat?… Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan… Mieli livahti muuanne… Onkohan paljon lehtiä puissa … yksi, kaksi, kolme, viisi … kymmenen … sata … kymmenen sataa … tuhatta… Ei hän enää viitsinyt, paljon näkyi olevan…! Voi, jos hän olisi edes lintu … tai olisi hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä puiden tasalle … ja jos olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko päivän ja yön!… Se koivu oli niin korkea, paljon korkeampi kuin talo … saisi kukkua senkin latvassa, jos olisi siipi, jolla lentäisi… —Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita koko talossa, niin nousisi jotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja kiipeäisi, kiipeäisi … oksalta oksalle … latvaan … ja pistäisi sieltä päänsä ulos oksien välitse tuolta … tältä puolen puun ja katselisi … olisi hiljaa hiiskumatta … eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin. Mutta ei hän huutaisikaan enää … ei, vaikka kuinka etsisivät. Ja olisi yötäkin puussa…

Ja kun oli päässyt se ajatus mieleen, niin ei se tahtonut siitä erota. Puuhun, korkeaan koivuun, joka ulottui yli katonharjan … ihan oksien suojaan … siellä olisi hauskempi olo kuin kellarin katolla ja millään katolla. Voi, jos sinne pääsisi! Ja Elli hyppäsi ylös maasta ja juoksi koivun luo… Paksu se oli ja oksat liian ylhäällä, eivätkä kädet edes ympärikään ulottuneet… Ei pääse … ei pääse! Elli kierteli koivua ja katseli joka haaralta, mutta ei missään oksaa niin alhaalla, että olisi sille päässyt. Kun olisi kerran alimmalle oksalle päässyt, niin kyllähän sitten… Mutta sekin oli liian korkealla, eikä ollut kuka nostaisi.—Ja niin täytyi olla sillä kertaa pääsemättä ja lähteä pois koko koivun luota…

Mutta yhä sinne halu kuitenkin toi puutarhaan. Joka päivä ja monesti päivässä kesken muiden leikkien yht'äkkiä johtui koivu mieleen, ja suoraa päätä piti juosta puutarhaan sen luo. Jos jotenkuten kuitenkin pääsisi! Mutta eihän sitä! Jos vain alimmalle oksallekaan … mutta kovin oli korkealla alinkin oksa…

Pääsemättä olisi mahtanut ainiaksi jäädä, jos ei olisi muutamana lauantaipäivänä seisonut kirkkomiehen poika puutarhan aidan takana ja katsellut sieltä aidan yli, kun Elli koetti kiikkulaudan pukin avulla ulottua alimmalle oksalle. Mutta ylhäällä oli sittenkin oksa, ei päässyt koettelemaankaan…

–Mitä sinä siinä teet? kysyi poika.

–En mitään.

–Etkö pääse puuhun?

–Pääsisitkös sinne?

–Tuohonko puuhun?—Ja samassa oli poika kiivennyt aidan yli ja tullut koivun luo.

–Kenenkä sinä olet poika?—Koetapas päästä puuhun, jos pääset!

–Mitä minä siellä? … eihän tuo ole edes pihlajakaan … jos olisi edes marjojakaan…

–Muuten vaan … koetapas päästä … etpä pääsekään!

–Pääsen minä vaikka mihin puuhun, jos tahdon.

–Tämänkö pukin päältä hyppäät?

–Enkä hyppää … mutta jos haet korennon tai muun seipään, niin minä näytän.

Elli haki korennon keittiön seinämältä.

–Tuoss' on korento!—No?

–Näin vain!—Ja poika asetti korennon puuta vasten alimman oksan varaan ja kiipesi sitä myöten ylös.

–Kyllä minäkin nyt! huusi Elli alhaalta ja hyppeli malttamattomuudesta.—Tule alas, että minäkin pääsen!

Ja kun poika oli tullut alas ja Elli punasta hehkuvin poskin seisoi alimmalla oksalla, huusi hän sieltä maassa seisovalle pojalle:

–Mene nyt pois, poika! Mene heti paikalla, etteivät näe, että minä olen täällä!

Mutta poika ei mennyt … jäi avosuin ylös puuhun katsomaan, kun tyttö oksalta oksalle kiipesi aina ylemmäs latvaan eikä pysähtynyt, ennenkuin alkoi runko huojua. Mutta siellä se erosikin lähellä latvaa kaksihaaraiseksi, ja siihen istuutui Elli lehvien peittoon. Melkein hän hihkaisi sydämessään. Nyt, viimeinkin! … ja niin hyvässä piilossa! … ja kuitenkin hän itse näki lehvien välitse joka haaralle … mutta tänne ei kukaan, ellei ihan alle tulisi… Tuolla alhaalla pellot … ja maantiekin näkyi selvästi… Paljoa korkeammalla kuin talon katto … voi, voi!… Huojui ja humisi ja lehvät sihisivät korvaan niin somasti!…

Se oli niin hurmaavan hauskaa, ettei osannut oikein sitä vielä ajatellakaan. Ja vähän väliä viilsivät suloiset väreet pitkin selkäpiitä ja poskissa särisi…

Mutta sill'aikaa seisoi poika alhaalla ja katseli yhä ylös.

–Etkö sinä, tyttö, jo tule pois … mitä sinä siellä teet?—mutta ei tyttö kuullut.—Minä otan korennon pois, niin et pääsekään!—Mutta ei Elli sitäkään kuullut.—Jo osasi hän istua niin, ettei olisi tarvinnut kiinnikään pitää. Mutta piti hän kuitenkin kiinni ja antautui taapäin, niin pitkälle kuin kädet ulottuivat ja niin, että sinisen taivaan näki lehtien välitse päänsä päältä … ja eteenpäin, molemmilla kainaloillaan kahden puolen puusta pidellen.

Silloin sattui äiti kulkemaan pihamaan poikki ja näki vieraan pojan puutarhassa.

–Mitä sinä, poika, siellä puutarhassa teet? Mitä sinä katsot?

–Kun on tyttö tuolla koivussa—

–Mikä tyttö…?

–Eikö lie tämän talon tyttö … se sinne nousi…

Äiti aavisti, että se oli Elli. Ja Ellihän se olikin. Eikä hän kuullut äidin ensi huutoa eikä toistakaan. Ei ennen kuin äiti tuli ihan alle ja huusi ylös ja käski hetikohta tulemaan alas. Alas tullessaan repi Elli hameensa ja siitä oli äiti vielä vihaisempi. Ei hän kuitenkaan ollut niin vihainen kuin Elli ensin oli luullut.

Mutta hän käski kuitenkin mennä heti kohta vitsaa noutamaan, sillä nyt täytyy hänen kurittaa … johan hän viime kerralla siitä varoitti … miksi ei Elli totellut? Ja mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy?

Ei Elli ensin virkkanut mitään, mutta kun äiti vaati toisen kerran ja kysyi itse aluksi, oliko se sitä samaa, jota varten hän kellarin katolle … että muka maailmaa näkisi … vai mitä se oli?—niin sanoi hän sen sitä olevan. Ja kun Elli oli sen sanonut, innostui hän sanomaan lisää. Siellä oli niin äärettömän hauskaa … ei hän putoaisi eikä repisi hamettaan … jos saisi edes välistä … saahan hän kiivetä … välistä vain … ei kuin alimmalle oksalle…

Äiti kielsi, mutta ei vitsaakaan antanut. Olisihan pitänyt, mutta ei hän ainakaan tällä kertaa voinut. Jo ajoissa olisi äidin mielestä pitänyt semmoista estää… Kuinka kummasti silmät hänen päässään paloivat, kun hän pyysi. Ensin tikapuille ja katolle ja nyt puuhun. Äiti muisti jotain omilta lapsuutensa ajoilta, ja häntä rupesi todenteolla huolettamaan tuo tyttö. Eikä hän tiennyt, kieltäisikö yhä vai—.

Hän kielsi, mutta kun hän sen teki, ei tyttö moneen päivään puhunut sanaakaan eikä syönytkään juuri mitään. Öillä hän sen sijaan haasteli unissaan, ja äiti kuuli, että hän oli olevinaan puussa tai katolla ja löi käsiään yhteen ja nauroi… Tai sitten yht'äkkiä purskahti itkuun ja kuului pyytävän, että pääsisi … pääsisi! Ja niin kauan itki hän, että äidin täytyi nousta ylös ja herättää…

–Mitä sinä itket, lapsi?

–Anna minun olla täällä … anna minun olla … en minä putoa … voi, minkä tähden sinä…?

Tyttö puhui vieläkin unen horroksissa, mutta herkesi, kun heräsi. Ja useamman kerran yössä sai äiti tehdä samaa.

Mutta aamulla ei hänellä ollut sydäntä kieltää ja pyytämättä hän lupasi tytön mennä puuhun.

Ja tyttö kiiruhti ulos, kiipesi ylös koivuun ja kukkui siellä ja kuvitteli olevansa lintu, joka kohta muuttaa muille maille … kesämaahan kauas, jonne pilvet pohjatuulella kulkevat ja jossa on vieläkin korkeampia puita kuin täällä ja jossa kaikki ihmiset asuvat puissa.

Mutta tuollaisina öinä valvoi äiti kauan eikä osannut päästä selville siitä, mitä tytölle oikeastaan olisi tehtävä. Kyllähän hän ymmärsi tuon halun ja eihän se semmoisenaan mitään… Ei hän oikeastaan sitä kiipeämistä eikä sitä, että jos putoaa … mutta joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy … ja Jumala varjelkoon!—Niin äiti ajatteli, mutta ei hän koskaan tahtonut ajatella loppuun sitä ajatusta, ja hän lohdutti itseään sillä, että ehkä hän on kuitenkin väärässä ja ehkä se on turha pelko. Jos vain ei olisi niin hyvin tiennyt itse.

Mutta sitten ajatteli äiti, että ehkä olisi parasta puhua isälle. Vaikka suuresti hän epäili, olisiko siitäkään apua. Ei isä semmoisia tavallisesti ymmärtänyt.—Ja isä käsittikin sen aivan väärältä kannalta.

–Niin, olen minäkin sitä jo huomannut ja kummastellut, miksi sinä et kiellä … niin, ei se sovi, ja tietysti repii hameensa ja muut vaatteensa … sinun täytyy kerrassaan kieltää hänet siitä…

–Parempi ehkä, jos sinä…

–Missä hän on? minä sanon heti paikalla…

Äiti huusi Ellin sisään. Se oli hänestä melkein kuin väärin tehty, mutta ehkä sentään oli parasta, että isä sanoi kerrassaan…

Isä ensin torui hameen repimisestä, ja äiti miltei oli tyytyväinen, kun näki, ettei Elli ollut juuri millänsäkään. Mutta sitten rupesi isä tapansa mukaan tekemään pilkkaa hänen kiipeilemisestään ja siitä, kun oli kuullut hänen käkenä kukkuvan…

–Iso tyttö jo, ja viitsii olla niin lapsellinen … kaikkihan sinua vieraatkin katsovat sinne koivuun ja nauravat sinulle…

Äiti näki, että Elli punastui silmäteräänsä myöten, ja ymmärsi, että isä oli koskenut arkaan paikkaan. Ei hän puhunut mitään eikä puhunut koko sinä päivänä. Ja yönsä hän makasi hiljaa, vaikka äiti oli pelännyt, että hän taas alkaisi uneksia. Mutta aamusella hän oli alakuloinen ja karttoi katsomasta ketään silmiin. Ja niin hän oli pitkän aikaa, ettei äiti saanut niihin nähdä. Ja kun sitten kerran sai, näytti hänestä, että tytön katse oli melkein kuin aikaihmisen. Eikä hän enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.

II

Äidin olisi usein tehnyt mieli tietää, mitä tytön mielessä liikkui tähän aikaan. Hän näytti ikäänkuin kasvavan ja vanhentuvan päivä päivältä ja tulevan yhä totisemmaksi. Isää hän kartteli ja äitiä melkein yhtä paljon. Ei se ollut kumma, jos isää, joka kerran alkuun päästyään yhä ahdisteli ja pilkkasi samasta asiasta, mutta olihan äiti koettanut olla ystävällisempi ja hellempi kuin ennen. Ruokapöytään muiden kanssa syömään häntä ei varsinkaan tahtonut saada tulemaan. Ja usein hän oli suorastaan itsepäinen siinä asiassa. Täytyi äidin olla ankarakin välistä, ennenkuin sai tottelemaan. Ja joskus hän katosi päivällisen ajaksi kokonaan niin, etteivät auttaneet huudot eivätkä etsimiset. Vasta monissa miehin etsittyä löytyi tyttö jostain kummallisesta paikasta metsästä tai pellon pientarelta, jonne oli nukkunut. Silloin täytyi äidin torua, mutta siitä heidän välinsä yhä jäykistyi.

Isä ei sitä huomannut, että iloinen tyttö oli muuttunut sulkeutuneeksi. Välistä vain huomasi hän sen, että tyttö ei tullut pöytään, ja kun oli pahalla tuulella, torui, mutta hyvällä tuulella ollessaan laski leikkiä, jonka Elli otti pilkaksi. Varsinkin silloin kiusasi isä, kun sattui olemaan joku vieras.

–Oletko sinä, Elli, nyt jo monta hametta repinyt tänä päivänä? alkoi isä taas muutaman kerran.

–En ole repinyt yhtään.

–Etkä ole puussakaan käynyt kukkumassa?

–En.

–Tämä meidän Elli se on linnun sukua … jos sillä vain olisi siivet … mutta ehkä ne vielä kasvavat.

Vieraat nauroivat isän mukana, mutta äiti näki, että tytön kasvojen piirteet ikäänkuin jähmettyivät.

–Lintuhan se on … käki … kukkuu puiden latvoissa, niin että pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki.—Kukkuisit nyt, niin että vieraatkin kuulisivat.—Annapas leipäkori tänne, Elli!

Mutta Elli ei liikahtanut.

–Elli, anna isälle leipäkori, sanoi äiti.

Mutta Elli tuijotti jäykästi eteensä tyhjälle lautaselle.

–Elli…?~—mitä tämä merkitsee?

–Mene ulos, Elli! käski äiti ja työnsi leipäkorin isälle.

Elli nousi, mutta kaasi noustessaan tuolinsa, niin että se pahasti rämähti selälleen, eikä äiti ollut varma siitä, tapahtuiko se vahingossa vai kaasiko hän sen tahallaan. Mutta isä oli niin vihainen, että tuskin osasi hillitä itseänsä lyömästä nyrkkiä pöytään. Ja pitkän aikaa hän katseli vihaisin silmin äitiin toiselle puolen pöytää, ikäänkuin koko tapaus olisi ollut tämän syy. Vieraat olivat hämillään eivätkä tienneet, kuinka olisivat.

Vieraiden mentyä meni äiti isän kamariin, jossa tämä kulki edestakaisin lattialla ja poltti vihaisesti piippuaan.

–Ei hän kärsi sitä, että sinä aina häntä pilkkaat … sinun pitäisi lakata siitä…

–Hänen täytyy! … vai semmoinen letukka? … vai onko tuommoinen käytös sopiva sinun mielestäsi … ja vieraiden läsnäollessa?

–Enhän minä sitä sanokaan…

–Niin no! Ja äidin täytyy pitää huolta siitä, ettei hänen lapsensa osoita röyhkeyttä isälleen! Semmoinen letukka… Ja on kumma, ettei äiti osaa lapsiaan sen paremmin… Minun täytyy ottaa hänet huostaani … hänen kasvatuksensa on laiminlyöty—

–Mutta ei häntä saa sillä tavalla…

–Milläs tavalla?

Ja odottamatta toisen puolustusta meni isä tavallisesti tällaisissa keskusteluissa jonnekin ulos.

Ja äiti meni toimeenpanemaan isän käskyjä, vaikka hän joka kerta tunsi, että olisi pitänyt jotenkin toisin.

Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt epäili, kummin olisi ollut hänen parempi … niinkö vai aivan toisin. Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty … ettei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.—Hän itse ei ollut milloinkaan saanut luonnolleen valtaa antaa, ei missään suhteessa. Tuskin oli saanut juostakaan, vielä vähemmin puihin kiipeillä ja olla lentelevinään. Se oli sopimatonta ja se oli syntiä hänen lasna ollessaan. Vaikka ei hän milloinkaan ollut saanut siitä vakuutetuksi itseään. Vaan hänen oli täytynyt silloin ja täytynyt jälkeenpäin. Ei milloinkaan, mitä itse oli halunnut, aina sitä, mitä muut tahtoivat. Ja olihan hän tottunut siihen ja elänyt tähän asti. Olisikohan hänen elämänsä ollut sittenkään parempi, jos olisi saanut omaa mieltään noudattaa, niinkuin muutamat muut tässä maailmassa?… Mutta tämä oli ainakin väärä ajatus ja synnillinen. Ei saisi moittia sitä, mikä on sallittu, eikä kadehtia muita. Kullekin on oma kohtalonsa annettu, ja kunkin täytyy ristinsä kärsivällisesti kantaa. Sitähän hänen olisi pitänyt oppia koko elämänsä kaiken, mutta sitäpä hän ei juuri ollut oppinut. Ei ollut milloinkaan kaikki hänessä tukahdutettu, vaikka hän oli välistä niin luullut. Ehkei oltu häntä kyllin ankarasti jo lapsuudesta… Ehkä olikin siinä syy eikä missään muussa…

Näin äiti ajatteli, kun jäi isän ulos mentyä istumaan paikoilleen, mutta kun hän nousi lähteäkseen Ellin luo, tunsi hän, ettei hän kuitenkaan osaisi tehdä läheskään niin kuin oikeastaan olisi pitänyt. Ja oikeastaan hänen olisi pitänyt tehdä niinkuin isä, repiä säälimättä haaveilemisen ja rajun luonteen ituja, ja jos tyttö sitä luontoaan näyttäisi, olla ankara ja kurittaa. Mutta hyvähän oli isän, joka ei tiennyt, kuinka semmoinen koskee. Mutta hän sen tietää ja hän sen tuntee nyt vielä monien vuosien päästä… Ei, ei hän osaa … ei ainakaan nyt vielä … vaikka oikeastaan olisi pitänyt jo aivan ensi kerralla olla ankara…

–Sinä teit siinä hyvin pahasti, Elli … kuinka sinä voit sillä tavalla?—Mene nyt pyytämään isältä anteeksi.

Elli seisoi selin huoneeseen ja katseli ulos ikkunasta eikä kääntynyt, kun äiti puhui.

–Ei sinun sovi, Elli, tuolla tavalla olla ja kantaa vihaa mielessäsi … sinun olisi pitänyt antaa leipäkori isälle, kun isä pyysi … Ja on suuri synti olla tottelematon vanhemmilleen… Etkö muista mitä neljännessä käskyssä sanotaan?…

Äidistä tuntui aivan kuin olisi hän kuullut oman äitinsä puhuvan silloin, kun hän itse oli Ellin sijassa. Se vain oli eroa, että hänen äitinsä ääni oli ollut ihan toisenlainen. Mutta hän kuuli kyllä oman äänensä heikkouden ja ymmärsi sen, ettei ollut kumma, jos ei se vaikuttanut. Eikä hän itsekään ollut varma siitä, tarkoittiko hän todella sitä, että Ellin olisi pitänyt mennä anteeksi pyytämään.

–Ja minkä tähden sinä oikeastaan et antanut isälle leipäkoria ja kaasit tuolin kumoon?…

–Minkä tähden—isä aina—pilkkaa minua? sanoi Elli jyrkkätaitteisella äänellä.

–Eihän isä pilkkaa … ja jos pilkkaisikin, niin et sinä kuitenkaan saa … ja ehkä se vain olikin leikkiä … ei lapsi saa olla tottelematon … Jumala rankaisee, ja se on suuri synti…

Äiti huomasi, että rupesi tulemaan sitä, mitä jo oli ennen sanonut. Ja mitä siinä hyvin puhuminen auttoi … olihan tytöllä ollut syytä tavallaan, ja äiti muisti taas itsestään, kuinka vähän puheet olivat silloin vaikuttaneet. Muu oli häneen pantu vaikuttamaan, vitsa, mutta ei äiti sitä osannut käyttää. Eikä hän tahtonutkaan, ei, vaikkei olisi mitenkään muuten… Ei, ennen kaikkea muuta kuin sitä, että tyttö ehkä vielä, kun äiti muistuu mieleen, tuntisi vitsan kivut…

–Sinä saat nyt, Elli, vielä tämän kerran anteeksi, mutta toisen kerran, jos semmoista sattuu…

Äidin täytyi häpeäkseen tunnustaa, että hän sen sanoi enemmän itse päästäkseen kunnialla pulasta kuin tyttöä peloittaakseen.

Isä oli tästä lähin vähän aikaa kasvattavinaan, vaati esimerkiksi joka päivä leipäkorin, mutta unohti sitten koko tytön. Mutta tyttö muuttui totisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Ei ollut juuri koskaan iloinen, ei hänen nähty leikkivän eikä ollut hänellä halua mihinkään ryhtyä. Jos joskus oli luonto kevenemäisillään ja ilo tulemaisillaan, niin hän kohta melkein kuin säikähti sitä ja herkesi. Pihasalla ei hän tahtonut millään viihtyä, ja joka kerta, kun hän jonnekin loittoni, näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut päästä kenenkään näkemättä. Äiti sen huomasi ja alkoi pitää häntä silmällä. Tyttö meni ensin takapihalle, poikkesi sieltä huoneiden taitse pellon pientarelle ja hiipi melkein kumarassa aitovartta myöten rantaan. Siellä pujahti hän nuottakodan taa … ja kerran lähti äiti häntä sinne salaa seuraamaan. Nuottakodan suojasta näki hän, että tyttö oli työntänyt pyöriviltä teloilta venheen puoleksi veteen ja istuutunut perään. Mela oli hänellä kädessä, ja hän oli aivan innostunut sillä vettä melomaan. Välistä hän viskasi vettä korkealle ilmaan ja katseli, kuinka se roiskahti alas järveen. Silloin hän hymyilikin itsekseen ja odotettuaan, että veden pinta silisi, heitti hän uudelleen vettä melalla ja hymyili uudelleen. Ja silmässä oli silloin sama lapsellinen katse, joka siinä ennenkin oli ollut ja jota äiti oli ruvennut siinä yhä enemmän kaipaamaan…

Äiti hiipi pois, ja pihaan noustessa tuli hänelle vesi silmiin. Hän olisi voinut suudella lastaan nyt ja puristaa rintaansa vasten niinkuin ennen hyvin pienenä… Mutta ehkä se on sitä turhaa heikkoutta taas? … ja ehkä hän on semmoinen kummallinen ihminen? Ja onkohan oikein, että hän tuota lastaan niin liiaksi rakastaa?…