Ylimys

John Galsworthy

Ylimys / Romaani

I OSA

I LUKU

Valo tunkeutui suureen huoneeseen – niin suureen, että sen korkeaa, veistokuvilla koristettua kattoa oli mahdoton lähemmin tarkastaa – ja kulki koitteen tutkivalla, kylmällä uteliaisuudella aikain muovaileman, fantastisen varushuoneen läpi. Vapaana ihmissilmän ennakkoluuloista se paljasti outoja epäjohdonmukaisuuksia, ikäänkuin valaisten historian kiihkotonta kulkua.

Sillä tähän ruokasaliin – joka oli Englannin hienoimpia – Caradoc-suku oli kerännyt vuosisatain kuluessa kaikki voitto- ja muistomerkkinsä. Tämän ruokasalin ympärille he olivat rakennelleet, sen ympäriltä purkaneet, sen ympärillä korjailleet, kunnes se, mikä jäi jäljelle Monkland Courtista, näytti kauttaaltaan yhdenmukaiselta. Vain täällä he olivat jättäneet koskemattomaksi vanhain, munkkeja matkivain rakentajain työn ja tietämättään sijoittaneet tänne sielunsa. Sillä täällä oli valon paljastamina monia liikuttavia merkkejä ihmisen halusta elää ikuisesti, täällä oli hänen muinaisten ruumiittensa ulkokuoria ja hänen uskontunnustuksensa mukaisia fetishejä ja muita kummallisia, ajan hampaan säälimättömästi raastamia todistuskappaleita.

Aikakirjain laatija olisi voinut löytää täältä kaikki tarvitsemansa todisteet; analyytikko muodosti tämän aineiston perusteella ylevän syntyperän oikean yhtälön; filosofi osoitti aristokratian kehityksen sen varhaisimmasta, raakaan voimaan tai viekkauteen perustuvasta alusta alkaen läpi mahtavuuden vuosisatojen aina sen maalaukselliseen rappeutumiseen ja viimeisen vastarinnan alkamiseen asti. Kenties olisi taiteilijakin saanut täällä vahvan, selittämättömän, läpitunkevan hengen, samalla lailla kuin vanhassa katedraalissa kävijä näyttää vainuavan sen sielun.

Siitä tarunomaisesta miekasta alkaen, joka oli kuulunut sille walesilaiselle heimopäällikölle, joka hyvinpalkitun kavalluksen kautta oli osannut sukeltautua Wilhelm Valloittajan suosioon ja saanut, erään normannin lesken ohella, suuria maa-aloja Devenesciressä, aina siihen maljaan asti, jonka Geoffrey Caradocin, nykyisen Valleysin kreivin devonshireläiset vuokraviljelijät olivat yhteisesti ostaneet hänelle hänen naimisiin menonsa muistoksi lady Gertrude Semmeringin kanssa – kaikki muistomerkit oli haalittu kokoon, lukuunottamatta niitä perheen jäsenten kuvia, jotka olivat Valleysin talon taulukokoelmassa Lontoossa. Vieläpä siellä oli jäljennös vanhasta, keltaisesta, repaleisesta paperikääröstä, joka antoi kuninkaallisen vahvistuksen Caradoc-suvun kaikkein huomattavimman jäsenen, Johnin maille ja arvonimille, Johnin, joka valitettavasti ei ollut huomannut syntyä laillisesta aviosta tuon humoristisen laiminlyönnin vuoksi, jollaisia tavataan vanhimpien sukujen sukutauluissa. Niin, siellä se oli, ripustettuna melkein kyynillisesti erääseen nurkkaan. Sillä tämä seikka, vaikka epäilemättä oli ollutkin polttavana kysymyksenä viidennellätoista vuosisadalla, antoi vain aiheen pieneen ivalliseen tarinaan sen johdosta, että Johnin "oman" veljen, Edwardin, jälkeläisiä epäilemättä tavattiin erään lähipitäjän mäkitupalaisten joukossa.

Heijastaen asevarustuksista niiden alla oleviin tiikerintaljoihin, jotka perheen nuorempi poika Bertie Caradoc oli tuonut Intiasta vain vuosi sitten, valo näytti esittävän, miten ne, jotka kerta olivat olleet ensimmäisiä sen yksinkertaisen luonnonlain perusteella, joka kruunaa seikkailijat ja vahvat, ollen nyt melkein kokonaan syrjäytettyinä kansallisen elämän päävirtauksista, olivat pakotetut keksimään itselleen seikkailuja, jotteivät menettäisi uskoaan omaan voimaansa.

Kevätaamun ensimmäisen puolentunnin säälimätön valo ilmaisi monta muuta muutosta kulkiessaan synkistä gobeliineista samettimattoihin, esittäen vastakohtien avulla varman todistuksen nykyisen kreivin ja kreivittären käytännöllisestä älystä, joka oli vieras menneitten aikain asketismille. Ja sitten se näytti jättävän kriitillisen kulkunsa ja ikäänkuin tahtovan peittää kaikki lumouksen verhoon. Sillä aurinko oli noussut, ja itäisten ikkunain kautta tunki sisään sen tasainen ja salaperäinen ilo. Ja sen mukana tuli sisään avonaisesta ristikosta villi mehiläinen ja laskeutui kukkasiin, jotka sijaitsivat pöydällä, huoneen itäpäässä, mitä käytettiin niissä tapauksissa, kun talossa oli koolla vain pienempi seurue. Tunnit kuluivat hiljaisesti, kunnes aurinko oli korkealla ja ensimmäiset kävijät saapuivat – kolme punaposkista, äänekkäänpuoleista palvelijatarta harjoineen. He menivät tiehensä, mutta heti ilmestyi kaksi lakeijaa – kaksi aamiaisbrigadin etuvartiota, jotka seisoivat ammattimaisesti hetken, tekemättä mitään, mutta sitten ryhtyivät tyynesti kattamaan pöytää. Sitten tuli sisään pieni kuusivuotias tyttö, katsomaan, oliko siellä mitään mielenkiintoista – pieni Ann Shropton, sir William Shroptonin ja hänen vaimonsa, lady Agathan lapsi, Agathan, joka oli talon vanhin ja neljästä nuoresta Caradocista ainoa naimisissa oleva tytär. Hän tuli sisään varpaillaan, aikoen yllättää kenen vain tapasi. Hänellä oli pienet leveät kasvot, suuret, teeskentelemättömät, vaaleanruskeat silmät pienen nenän yläpuolella, joka pisti esiin suoraan ja äkisti. Hänen hienoliinaisessa nutussaan oli väljä vyö, joka oli kiinnitetty paljon alemmaksi vyötäisiä, ikäänkuin vapauden vertauskuvaksi, ja hän näytti pitävän kaikkea hyvän pilan arvoisena. Ja pian hän löysikin sellaista, joka kiinnitti hänen mieltään.

"Täälläpäs on hörriäinen, William. Luuletteko, että voisin kesyttää sen pienessä lasilippaassani?"

"Sitä en luule, miss Ann, mutta varokaakin, ettei se vaan pistä teitä!"

"Ei se pistä

minua

."

"Miks'ei?"

"Siksi, että se ei tahdo."

"Eipä tietenkään – koska te niin sanotte – "

"Mihin aikaan auto on käsketty?"

"Kello yhdeksäksi."

"Minä aion mennä isoisän kanssa aina veräjälle asti."

"Ajatelkaapas, jos hän tekisi esteitä."

"Silloin minä menisin joka tapauksessa."

"Vain niin."

"Minä voisin mennä hänen kanssaan aina Lontooseen asti! Meneeköhän täti Babs?"

"Ei, minä en luule kenenkään menevän hänen ylhäisyytensä kanssa."

"Minä menisin, jos tätikin. William!"

"Jaa."

"Onkohan eno Eustace varma siitä, että hänet valitaan?"

"Tietysti hän on."

"Luuletteko hänestä tulevan hyvän parlamentinjäsenen?"

"Lordi Miltoun on hyvin taitava, miss Ann."

"Onko hän?"

"Kyllä, ettekö tekin luule?"

"Luuleeko Charles myöskin niin?"

"Kysykää häneltä."

"William!"

"Jaa."

"Minä en pidä Lontoosta. Minä pidän olosta täällä, ja minä pidän Cattonista, ja minä pidän kodistani aika paljon, ja minä pidän Pendridnystä – ja – minä pidän Ravenshamista."

"Hänen ylhäisyytensä poikkeaa tänään Ravenshamiin, niin olen kuullut."

"Oh, silloin hän tulee näkemään isoäidin! William – "

"Miss Wallace tulee."

Leveä- ja kalpeakasvoinen, kärsivännäköinen nainen sanoi ovelta:

"Tulkaa, Ann."

"Hyvä, minä tulen! Päivää, Simmons!"

Sisäänastuva isännöitsijä vastasi:

"Päivää, päivää, miss Ann!"

"Minun täytyy mennä."

"Olen varma, että se surettaa meitä suuresti."

"Jaa."

Ovi avautui hiljakseen, ja suuressa huoneessa syntyi toimelias hiljaisuus, kuten aina aterian edellä. Äkisti nuo neljä miestä asettuivat paikoilleen pöydän ympärillä. Lordi Valleys oli tullut sisään.

Hän lähestyi hitaasti, lukien sinistä sanomalehteä, ja hänen harmaiden silmiensä välissä oli pieni, hänelle outo ryppy. Hänellä oli ruskettuneet, punertavat, tarkkapiirteiset kasvot. Hänen kähärät hiuksensa ja viiksensä alkoivat jo käydä raudanharmaiksi – hänellä oli sellaisen miehen kasvot, joka tuntee oman mielensä ja on tyytyväinen tähän tuntemukseensa. Myöskin hänen jäntevä, suora vartalonsa ja hänen sotilaanniskansa vahvisti sitä vaikutusta, että hän oli, joskaan ei suorastaan itsetyytyväinen, niin tyytyväinen kuitenkin elämäntapoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja hänen liikkeistään näkyi tuo erikoinen välinpitämättömyys ympäristöstä, joka on ominaista niille, jotka ottavat osaa julkiseen elämään, joilla on käytettävänään olemassaolon aineellinen koneisto ja joiden ei koskaan tarvitse ajatella sitä, mitä muut heistä ajattelevat. Istuutuen ja silmäillen edelleen lehteään hän alkoi heti syödä sitä, mitä oli pantu hänen eteensä. Huomattuaan sitten, että hänen vanhin tyttärensä oli tullut sisään ja istuutui hänen viereensä, hän sanoi:

"Ikävä, kun täytyy lähteä Lontooseen tällaisella ilmalla!"

"Tuleeko ministeristöllä olemaan kokous?"

"Kyllä, tuon sotkuisen ilmapallojutun vuoksi."

Mutta Agathan suloisten ja kapeitten kasvojen huolestunut katse tarkasti syrjäpöydällä olevaa tarjotinta, joka piti ruokia lämpimänä, ja hän ajatteli: "Minä luulen, että tämä olisi sittenkin parempi kuin se, jonka minä olen saanut. Jos William vain tahtoisi sanoa, pitääkö hän tosiaankin näistä leveistä tarjottimista enemmän kuin niistä erityisistä lämminvesialtaista!" Hän sai kuitenkin kysytyksi hellällä äänellään – sillä kaikki hänen sanansa ja liikkeensä olivat helliä, vieläpä hieman arkojakin, jos jokin näytti uhkaavan hänen miehensä tai lastensa hyvinvointia:

"Luuletko, isä, tämän sodanpelon olevan edullista Eustacen suunnitelmille?"

Mutta hänen isänsä ei vastannut, vaan tervehti uutta tulokasta, hoikkaa, hienoltanäyttävää nuorta miestä, jolla oli tumma tukka ja sievät viikset, miestä, joka ei ollut ollenkaan hänen sukulaisensa, vaikkakin epäsuorasti muistutti häntä. Claud Fresnay, Harbingerin kreivi, muistutti tosiaankin niin sanottua "normannilaista" tyyppiä – hänellä kun oli voimakkaat, säännölliset piirteet ja hieman kaareva nenä – mutta se, mikä vanhassa miehessä näytti osoittavan vain tiedotonta oman itsensä mallinapitämistä, vaikutti nuoremmassa miehessä siltä, kuin hän olisi ollut vaativampi ja väkinäinen, ikäänkuin huolissaan sen johdosta, ettei saanut aina vastata jotakin.

Hänen perässään oli tullut sisään pitkä, täysivartaloinen ja hieno-olemuksinen nainen, jonka hiukset olivat vielä ruskeat – lady Valleys itse. Vaikka hänen vanhin poikansa oli kolmikymmenvuotias, hän itse oli vain hieman yli viidenkymmenen. Hänen äänestään, tavoistaan ja koko olemuksestaan saattoi päätellä, että hän oli ollut tunnustettu kaunotar, mutta nyt oli hänen vielä eloisilla kasvoillaan, hänen harmaansinisissä silmissään ja karhenneessa hipiässään muutakin kuin täysi-ikäisyyden vivahdusta. Kaikista hänen piirteistään ja koko hänen äänensä sävystä saattoi päättää, että hän oli hyvä toveri ja oikea "maailmannainen". Hänen olentonsa viittasi tosiaankin siihen, että hän oli elänyt voimakasta ulkoilmaelämää ja että häneltä ei puuttunut huumoria. Hän se vastasi Agathan huomautukseen:

"Tietysti, rakkaani, parhaalla mahdollisella tavalla."

Lordi Harbinger lausui:

"Sivumennen sanoen, Brabrook tulee puhumaan siitä. Oletteko koskaan kuullut häntä, lady Agatha? 'Herra puheenjohtaja, minä nousen – ja minun mukanani nousee koko demokraattinen periaate – '."

Mutta Agatha vain hymyili, sillä hän ajatteli:

"Jos minä annan Ann'in mennä veräjälle asti, niin hän saa siitä vain aiheen johonkin uuteen vaatimukseen huomenna." Välittämättä vähääkään yleisistä asioista hänen perinnäinen halunsa käskeä ilmeni liiallisessa talousasiain järjestelemisessä. Se oli hänellä uskontona, kiihkona – aivan kuin hän olisi tuntenut itsensä kansallisen kotitalouden mallikuvaksi, isänmaallisen liikkeen johtajaksi.

Syötyään, mitä piti välttämättömänä, lordi Valleys nousi.

"Onko sinulla, Gertrud, mitään sanottavana äidillesi?"

"Ei ole, minä kirjoitin hänelle eilisiltana."

"Pyydä Miltounia pitämään silmällä tuota mr Courtieria. Minä kuulin hänen puhuvan eräänä päivänä – hän puhuu melkein hyvin."

Lady Valleys, joka ei ollut vielä istuutunut, seurasi miestään ovelle.

"Sivumennen sanoen, minä olen puhunut äidille siitä naisesta, Geoff."

"Oliko se välttämätöntä?"

"Kyllä, niin luulen. Minä olen levoton – kuitenkin kaikitenkin, äidillä on jotakin vaikutusvaltaa Miltouniin."

Lordi Valleys kohautti olkapäitään, puristi heikosti vaimonsa käsivartta ja meni ulos.

Vaikka itse olikin hieman levoton juuri tämän asian tähden, hän oli kuitenkin mies, joka ei hakenut ikävyyksiä. Hänellä oli sellaiset hermot, jotka eivät tuntuneet hermoilta ollenkaan – sellaiset, joita erikoisesti tavataan hänen luokkaansa kuuluvilla henkilöillä, jotka ovat paljon tekemisissä hevosten kanssa. Hänen mielestään kullakin päivällä oli riittävästi suruja itsestään. Sitäpaitsi hänen vanhin poikansa oli hänestä arvoitus, jonka ratkaisusta hän oli kauan sitten luopunut ainakin sikäli, mikäli naiset olivat kysymyksessä.

Mennen ulompaan saliin hän viivytteli hetken, muistellen, ettei ollut nähnyt nuorempaa tytärtään, lempilastaan.

"Eikö lady Barbara ole vielä tullut alas?"

Kuultuaan, ettei ollut, hän pisti kätensä autotakin hihoihin, takin, jota Simmons piteli, ja astui ulos valkeaan pylväskäytävään, jota Caradocien kiveenhakatut haukat koristivat.

Pienen Ann'in ääni kuului hänen korviinsa selvänä ja kirkkaana auton hillityssä hyrinässä. "Rientäkää, isoisä!"

Lordi Valleys nyrpisti hieman nenäänsä – isoisän nimi tuntui hänestä aina omituiselta, hänestä, joka oli vain viisikymmentäkuusi vuotta vanha eikä sitä millään lailla tuntenut – ja viitaten hansikoidulla kädellään Ann'ia kohden sanoi:

"Lähettäkää joku ulkoveräjälle noutamaan

tätä

."

Pikku Ann'in ääni vastasi kuuluvasti:

"Ei, minä tulen itse takaisin."

Lähtevän auton ääni tukahdutti keskustelun.

Ajaessaan siinä autolla lordi Valleys oli melkein liikuttava esimerkki siitä, miten vanhat laitokset saavat väistyä niiden hävittäjän, tieteen tieltä. Kilpa-ajojen ystävänä, joka sitäpaitsi oli joku aika sitten ollut metsästysseuran johtajana, ja miehenä, joka koko sielullaan (mikäli sitä riitti politiikalta) oli kiintynyt hevosiin, hän oli joutunut, käytännöllisen älynsä pakottamana, ei ainoastaan sietämään, vaan myöskin edistämään niiden syrjäyttäjien asiaa. Hänen itsesäilytysvaistonsa oli tässä salaa työssä, johtaen häntä hänen perikatoaan kohden, pakottaen hänet luulottelemaan itselleen, että tiede ja sen raa'asta luonnosta saamat voitot voitiin saattaa palvelemaan mainetta ja arvoa, joka lepäsi kiteytyneellä ja muuttumattomalla perustalla. Kaikki tämä ajan seuraaminen, tämä vaipuminen uudenaikaisiin keksintöihin, tämä ylenmääräinen rientäminen ilman syvempää perustaa – lisääntyvä epävakaisuus, kosmopoliittisuus, vieläpä kommersialismi, josta hän maailmanmiehenä pikemmin oli ylpeä – kaikki tämä teki hänen huomaamattaan lopun siitä eristyneisyydestä, joka loogillisesti kuului hänen asemassaan olevalle henkilölle. Taipumattomana ja notkeutta vailla, vaikk'ei mitenkään ollutkaan älytön käytännöllisissä asioissa, hän antoi päättävästi virran viedä itseään mukanaan, pitäen lujasti peräsimestä kiinni, huomaamatta, että oli pyörteen keskellä. Hänen käytännöllinen älynsä vei hänet jatkuvasti senlaatuisesta taantumuksellisuudesta, jota niin viljalti oli hänen pojassaan Miltounissa, siihen lievempään taantumuksellisuuteen, joka, eläen henkisestä pääomastaan, käyttää hyväkseen aineellisesti niin paljon kuin mahdollista vihollistaan, kehitystä.

Hän ohjasi itse autoaan, tarkasti ja hillitysti, istuen mukavasti, lakki painettuna syvään vakaville silmille. Ja vaikka tämä odottamaton ministeristön kokous näin pääsiäisloman aikana ei ollut ainoastaan harmillinen, vaan antoi aihetta pelkoon, niin hän saattoi nauttia nopeasta, tyynestä kulusta kesäisessä ilmassa, joka tulvi häntä vastaan ystävällisen suloisesti pitkän lehtokujan suurien puiden alla. Hänen vieressään pikku Ann istui hiljaa, jalat ojollaan ja aikalailla harallaan. Autolla-ajo tarjosi uutta kiihdykettä, sillä kotona se oli kiellettyä, ja miettivä innostus paistoi hänen silmistään pienen äkkinykerän nenän yläpuolella. Vain kerran hän puhui, silloin kun auto hiljensi vauhtiaan lähellä vartiomökkiä ja he sivuuttivat portinvartijan pienen tytön:

"Päivää, Susie!"

Mitään vastausta ei kuulunut, mutta katse Susien pienillä kalpeilla kasvoilla oli niin nöyrä ja kunnioittava, että lordi Valleys, joka ei ollut mikään tarkka havaintojentekijä, pani sen tyydytyksellä merkille. "Niin", hän ajatteli, jotenkin kuulumattomasi, "maa on sydämeltään terve!"

II LUKU

Ravensham Housessa, Richmond Parkin laidassa, missä Casterley-suvulla oli ollut esikaupunkihuvila aina niiltä ajoilta alkaen, kun oli tullut tavaksi asua sopivan matkan päässä Westminsteristä – suuressa, hallin viereisessä ansarissa seisoi lady Casterley muutamien japanilaisten liljojen edessä. Hän oli hoikka, lyhyt, vanha nainen, jonka kasvot olivat norsunluun väriset, nenä ohut ja terävät silmät puoleksi hienojen, ryppyisten luomien peittäminä. Vallan liikkumattomana, harmaassa puvussaan ja harmaine hiuksineen hän muistutti hienosta, hiestautuneesta teräksestä tehtyä muotokuvaa. Lujassa hämähäkinkädessään hänellä oli vapaalla, jossain määrin suikertelevalla käsialalla kirjoitettu kirje.

Monkland Court, Devon.

Rakas äitini.

Geoffrey ajaa huomenna Lontooseen. Hän poikkeaa katsomaan sinua, jos voi. Tämä uusi sodanpelko on saanut hänet liikkeelle. Minä itse en pääse kaupunkiin, ennenkuin Miltounin vaali on ohitse. Asia on niin, että minä en uskalla jättää häntä tänne yksin. Hän tapaa 'Tuntemattomansa' joka päivä. Se mr Courtier, joka kirjoitti sotaavastustavan kirjan – mikä sellaisen miehen teoksi oli hävytöntä, joka itse on ollut palkkasoturina, vai mitä arvelet? – asuu majatalossa ja työskentelee radikaalien hyväksi. Hän tuntee myöskin tuon naisen – ja toivokaamme, Miltounin vuoksi, – liiankin hyvin, hän on itse puoleensavetävä henkilö, melkein soma ja hullu pienine viiksineen. Bertie on juuri tullut tänne, minun täytyy toimittaa niin, että hän joutuu puheisiin Miltounin kanssa, saadaksemme tietää, millä kannalla maa oikein on. Bertiehin voi luottaa – hän on totisesti hyvin teräväsilmäinen. Minun täytyy sanoa, että tuo nainen on vallan sievän näköinen, mutta hänestä ei todellakaan tiedetä täällä mitään muuta, kuin että hän on eronnut miehestään. Miten olisi mahdollista saada tietoja ihmisistä? Kun Miltoun on niin tavattoman ahdasmielinen, niin asia käy vielä nurinkurisemmaksi. Tämän nousevan sukupolven vakavuus on mitä merkillisintä. Minä en muista nuoruudessani ottaneeni elämää niin vakavalta kannalta.

Lady Casterley antoi kruunatun paperiarkin vaipua alas. Hänen kasvonsa kävivät irveeseen – hän ei ollut unhottanut tyttärensä nuoruutta. Nostaen taas kirjeen ylemmäksi hän jatkoi lukuaan:

Olen varma siitä, että Geoffrey ja minä tun