Säätynsä uhri

Veri nousi Lilyn poskille: hänelle alkoi selvitä, että Bertha ajoi takaa jotakin seuraten sitä suuntaa, jonka hän oli merkinnyt itselleen. Vaan miten tuollaisen tuomion uhatessa hukata aikaa näihin lapsellisiin ponnistuksiin ilmaista se? Yrityksen poikamaisuus haihdutti Lilyn suuttumuksen: eikö se vain todistanut, miten pelästynyt Bertha parka oli?

"Ei, vaan yksinkertaisesti pysymällä Nizzassa kaikki yhdessä", vastasi hän.

"Pysymällä yhdessä? Kun sinä käytit hyväksesi ensimmäistä tilaisuutta livistääksesi tiehesi herttuattaren ja hänen ystäviensä kanssa? Lily hyvä, sinä et ole kädestä talutettava lapsi!"

"Enpä en – mutta en tosiaankaan ole myöskään läksytettävä, Bertha, jos nyt aiot sitä."

Rouva Dorset hymyili hänelle nuhtelevasti. "Läksyttääkö sinua – minäkö? Taivas varjelkoon! Koetin vain antaa sinulle ystävällisen huomautuksen. Mutta asiahan on tavallisesti toisin: pidetään luonnollisena, että minulle tehdään huomautuksia, sen sijaan että antaisin niitä muille. Olen niitä saanut alituisesti näiden viimeisten kuukausien kuluessa."

"Huomautuksiako? – minultako?" toisti Lily.

"Ah, vain epäsuorasti – mitä ei tehdä ja nähdä ja miten ei olla. Ja luulen ottaneeni ne ihailtavasti vastaan. Vain, jos sallit minun sanoa sen, Lily hyvä, minä en käsittänyt, ettei joku epäsuorista velvollisuuksistani ollut varoitukseksi myöskin sinulle, kun varomattomuutesi meni liian pitkälle."

Miss Bart tunsi pelon väreitä: hänestä tuntui kuin olisi hän muistellut petosta, joka oli kuin puukon välähdys pimeässä. Mutta myötätunto sai hänessä tällä hetkellä voiton. Mitä muuta oli tämä järjettömän katkeruuden purkaus kuin tuon kiinnijoutuneen onnettoman yritystä peittää jälkensä? Lilyn huulilta oli pääsemäisillään huudahdus: "Olento parka, älä mutkistele ja kääntyile – tule suoraan takaisin minun luokseni ja me keksimme yhdessä ulospääsyn." Mutta sanat kuolivat Berthan talttumattoman julkeaan hymyyn. Lily istui hiljaa, kestäen sen levollisena; sitten hän nousi sanaa sanomatta ja laskeutui hyttiinsä.

III

Lawrence Selden sai Miss Bartin sähkösanoman hotellinsa ovella. Luettuaan sen hän palasi huoneeseensa odottamaan Dorsetia. Tuo sanoma jätti paljon sijaa arveluille, mutta kaikesta siitä mitä hän oli äskettäin kuullut ja nähnyt, hänen oli hyvinkin helppo päättää asian oikea laita. Yleensä hän oli hämmästynyt, sillä vaikka hän oli oivaltanut, että tilanne oli täynnä räjähdysaineksia, oli hän kyllin usein omasta kokemuksestaan nähnyt juuri sellaisien sotkuisuuksien selviävän. Dorsetin häilähteleväisyys ja hänen vaimonsa muusta maailmasta piittaamattomuus tekivät kuitenkin aseman omituisen epävarmaksi; ja Selden päätti saattaa tuon avioparin turvaan enemmän puhtaasta ammattiharrastuksesta kuin erikoisesti asiaan kohdistuvasta velvoituksesta. Hänen tehtävänään ei ollut tarkastella, oliko tällä hetkellä molempien pelastus tuon niin uhatun siteen jälleensolmiamisessa: yleensä hänen oli ajateltava vain häväistyksen estämistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän pelkäsi, että siihen sekaantuisi myöskin Miss Bart. Tuossa pelossa ei ollut mitään erikoista, hän toivoi vain säästävänsä Lilyn siltä ikävyydeltä, jonka tuottaisi vaikkapa vähäinenkin sekaantuminen Dorsetien julkiseen pyykinpesuun.

Miten väsyttävä ja epämiellyttävä tuollainen juttu tulisi olemaan, sen huomasi Selden selvästi keskusteltuaan pari tuntia onnettoman Dorsetin kanssa. Selden näki, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä muuta kuin rauhoittaa, kehoittaa varovaisuuteen ja osoittaa myötätuntoa. Dorset lähti Seldenin luota vakuutettuna siitä, että hänen tehtävänsä tällä hetkellä rajoittui asioiden tarkkaamiseen. Selden tiesi kuitenkin, ettei hän voisi kauan pitää sellaisia rajuja tunteita tasapainossa, ja hän lupasi tavata Dorsetia seuraavana aamuna eräässä Monte Carlon hotellissa. Sillävälin hän luotti, että heikkous ja epäluottamus itseään kohtaan seuraa, kuten tavallisesti sellaisilla luonteilla, tuota henkisen voiman epätahallista käyttöä, ja hänen vastaussähkösanomansa Miss Bartille sisälsi yksinkertaisesti tiedotuksen: "Oletan, että kaikki on kuten tavallisesti."

Niin oli todellakin asianlaita seuraavan päivän aamupuolella. Dorset, ikäänkuin totellen Lilyn harrasta pyyntöä, oli palannut ajoissa myöhästyneelle päivälliselle aluksella. Ateria oli ollut päivän vaikeimpia hetkiä. Dorset oli käynyt aivan äänettömäksi, kuten tavallisesti "kohtauksiensa" jälkeen – kuten hänen vaimonsa niitä kutsui – niin että oli helppoa viedä se tämän tapahtuman tilille palvelijoiden silmissä. Mutta Bertha itse näytti – kylläkin nurinkurisesti – vastahakoisesti käyttävän hyväkseen tätä läpinäkyvää suojeluskeinoa. Hän jätti taistelun kuumuuden yksinkertaisesti miehensä käsiin. Lilystä tämä suhtautuminen oli tilanteen turmiollisin aines, koska se sekoitti sitä enimmän. Koettaessaan lietsoa puhetta käyntiin ja yhä uudestaan pystyttää jälleen sovinnaisuuden horjuvaa rakennusta, häiritsi hänen omaa huomiotaan lakkaamatta kysymys: "Mitä ihmettä Bertha saattaa hautoa mielessään?" Berthan erilläänpysyttelevän epäluuloisessa käyttäytymisessä oli jotakin todella katkeroittavaa. Jos hän olisi antanut ystävättärelleen ohjauksenkaan, niin he olisivat saattaneet vielä toimia menestyksellä yhdessä, mutta miten Lily saattoi olla hyödyksi, kun hänet näin itsepintaisesti pysytettiin erillään? Ja hänen rehellinen toivonsa oli olla hyödyksi – ei oman itsensä, vaan Dorsetien takia. Hän ei ollenkaan ajatellut omaa asemaansa, hän koetti yksinkertaisesti järjestää hieman heidän asemaansa. Mutta lyhyen ikävän illanvieton jälkeen hän tunsi ponnistustensa toivottomuuden. Hän ei ollut koettanut päästä Dorsetin kanssa kahdenkesken: hänellä ei ollut todellakaan halua joutua jälleen hänen uskotukseen. Berthan luottamusta hän etsi ja tämä olisi yhtä helposti saanut osakseen hänen luottamuksensa, mutta nyt hän torjui hänen ojennetut kätensä ikäänkuin itsehävityksen huumeessa.

Lily meni aikaisin levolle jättäen avioparin yksin, ja näytti kuuluvan yleiseen häntä ympäröivään salaperäisyyteen, että kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hän kuuli Berthan hiljaa laskeutuvan makuuhyttiinsä. Aamulla ei mikään ilmaissut, mitä oli tapahtunut aviopuolisoiden kesken. Vain eräs seikka ilmaisi ulkonaisesti muutoksen, josta he kaikki koettivat olla tietämättä: Ned Silvertonia ei näkynyt, ei kuulunut. Ei kukaan huomauttanut siitä, ja tämä vaikeneminen piti sitä seikkaa tietoisuudessa. Mutta oli toinenkin muutos, jonka vain Lily huomasi: Dorset karttoi häntä ehkä yhtä huolellisesti kuin vaimoaankin. Ehkä hän katui edellisen päivän äkillistä purkaustaan; ehkä hän vain koetti kömpelöllä tavallaan mukautua Seldenin neuvoon "olla kuin tavallisesti".

Joka tapauksessa oli siitä seurauksena, että Lily jouti omiin hoteisiinsa. Hän oli lähtiessään hytistään saanut tietää, että rouva Dorsetia ei ollut vielä näkynyt ja että Dorset oli lähtenyt laivalta aikaisin. Tuntien itsensä liian rauhattomaksi jäädäkseen yksin soudatti hän itsensä maihin. Kulkiessaan Kasinoon päin hän yhtyi Nizza-tuttaviensa seuraan, söi heidän kanssaan ja oli heidän kanssaan palaamassa sisälle, kun hän kohtasi äkkiä Seldenin, joka kulki torin poikki. Lily ei voinut sillä hetkellä lopullisesti erota seurueestaan, joka oli vierasvaraisesti pyytänyt hänet seuraansa lähtöönsä saakka. Mutta hän sai aikaa hetkiseksi tiedustellakseen asioita. Selden ilmoitti hänelle nopeasti: "Tapasin taas Dorsetia – hän läksi juuri luotani."

Lily odotti hätääntyneenä Seldenin edessä. "No? Mitä on tapahtunut?

Mitä on tapahtuva?"

"Ei mitään tähän saakka – eikä luullakseni tulevaisuudessakaan."

"Onko kaikki ohi? Onko asia järjestetty? Oletteko varma?"

Selden hymyili. "Antakaa minulle aikaa. En ole varma – mutta olen hyvän joukon varmempi." Ja tähän oli Lilyn tyydyttävä ja kiirehdittävä portailla odottavan seurueen luo.

Selden oli todellakin saanut Lilyyn osan omaa varmuuttaan. Pois kääntyessään ja astellessaan mäkeä alas asemalle päin Lilyn pelokkaisuus oli hänen mielessään hänen pelkonsa näkyvänä oikeutuksena. Hän ei kuitenkaan pelännyt mitään erityisesti: oli ollut sananmukaisesti totta, mitä hän oli selittänyt, ettei hänen luullakseen tapahtuisi mitään. Häntä hämmensi se, että vaikka Dorsetin käyttäytyminen oli huomattavasti muuttunut, ei tuosta muutoksesta tahtonut saada selkoa. Sitä ei varmaankaan ollut aiheuttanut Seldenin todistelu tai hänen oman selkeämmän järkensä toiminta. Viiden minuutin puhelu riitti osoittamaan, että Dorset oli ollut jonkun vieraan vaikutuksen alaisena ja ettei se ollut niinkään paljon saanut väistymään hänen kostonhaluaan kuin heikontanut hänen tahtoaan, niin että hän liikkui tylsänä kuin mielipuoli, joka on saanut myrkkyjuomaa. Tilapäisesti se epäilemättä vaikutti yleistä turvallisuutta: kysymys oli, kuinka kauan se kestäisi ja millainen vastavaikutus sitä seuraisi. Näihin kohtiin Selden ei saanut valaistusta, sillä hän näki, että yhtenä muutoksen vaikutuksena oli ollut, että se sulki hänet pois vapaasta seurustelusta Dorsetin kanssa. Tällä oli kuitenkin vastustamaton halu väittää hänen olevan väärässä, mutta niin itsepäisesti kuin hän pysyikin tuossa väitteessään, Selden tiesi, että jokin yhä esti häntä täydellisesti ilmaisemasta ajatuksiaan. Hänen tilansa oli omansa ensin ikävystyttämään hänen kuulijansa ja sitten tekemään hänet kärsimättömäksi. Ja kun heidän keskustelunsa oli päättynyt, alkoi Selden tuntea, että hän oli pannut parhaansa ja saattoi hyvällä syyllä pestä kätensä seurauksista.

Tässä mielentilassa hän kulki asemalle, kun Miss Bart tapasi hänet. Mutta vaikka hän, vaihdettuaan nuo muutamat sanat tämän kanssa, jatkoi koneellisesti matkaansa, tunsi hän vähittäistä muutosta aikeessaan. Tuon muutoksen oli aiheuttanut Lilyn katse, ja innoissaan päästä selville tuosta katseesta hän istuutui puiston penkille miettimään tuota ongelmaa. Oli tietenkin aivan luonnollista, että Miss Bart näytti pelästyneeltä: nuori nainen, joka on joutunut yhteisen merimatkan aiheuttamaan läheiseen yhdyselämään onnettomuuden partaalla olevan avioparin kanssa, ei saata olla tuntematta oman asemansa tukaluutta. Pahinta oli, että Miss Bartin mielentilan saattoi tulkita niin monella eri tavalla. Ja Seldenin hämmentyneeseen mieleen tuli rouva Fisherin ruma tulkitsemisvaihtoehto. Jos Miss Bart pelkäsi, niin pelkäsikö hän oman itsensä vai ystävättärensä puolesta? Mihin määrin hänen tuhon pelkoaan lisäsi tunne siitä, että hän oli auttamattomasti kietoutunut siihen? Rouva Fisher otaksui epäilemättä, että Dorset naisi Lilyn, jos jotakin tapahtuisi. Ja vaikka rouva Fisherin johtopäätökset olivat selvästi hätiköityjä, oli tämä kyllin ovela tajutakseen merkit, joista hän ne teki. Dorset oli ilmeisesti osoittanut erikoista mielenkiintoa Miss Bartiin, ja tämä mielenkiinto saattoi olla riittävänä syynä rouva Dorsetin sovintopyrkimyksiin. Selden tiesi, että Bertha tulisi tekemään kaikkensa säilyttääkseen viime kädessä vallan itsellään, mutta hänen ajattelematon käytöksensä sopi huonosti yhteen hänen kylmän päätöksensä kanssa päästä vapaaksi sen seurauksista. Selden ei tällä hetkellä nähnyt selvästi, mihin rouva Dorset pyrki, mutta Miss Bartin neuvottomuus lisäsi hänen pelkoaan ja sen mukana tunnetta siitä, että hänen oli ennen lähtöään puhuteltava vielä häntä. Mikä sitten olikaan tämän osuus tilanteessa – ja Selden oli aina rehellisesti koettanut olla tuomitsematta häntä hänen ympäristönsä mukaan – miten erillään hän siitä omasta kohdastaan olikaan, olisi parempi, jos hän ei joutuisi mukaan mahdolliseen romahdukseen; ja kun hän oli kerran pyytänyt häneltä apua, niin oli selvästi Seldenin tehtävä sanoa tämä hänelle.

Tämä päätös sai vihdoin Seldenin jaloilleen ja menemään pelisaleihin, joiden ovista hän oli nähnyt Miss Bartin menevän sisälle. Mutta siellä hän ei päässyt hänen jäljilleen. Hän näki sen sijaan hämmästyksekseen Ned Silvertonin pöyhkeilevän pöytien ääressä. Ja se huomio, ettei tuo draaman asianosainen ainoastaan räpytellyt siipiään, vaan tällä hetkellä pyrki esiintymään täydessä valaistuksessa, ikäänkuin kaikki vaara olisi ohi, oli omansa syventämään pahan aavistuksen tunnetta. Tämä vaikutelma mielessään hän palasi toriaukeamalle toivoen näkevänsä Miss Bartin kulkevan sen yli, kuten jokainen Monte Carlossa näytti ehdottomasti tekevän ainakin kaksitoista kertaa päivässä. Mutta täälläkin hän odotti turhaan ja hän tuli vähitellen siihen päätökseen, että hän oli palannut Sabrinaan. Olisi vaikeaa seurata häntä sinne ja vieläkin vaikeampaa päästä siellä hänen kanssaan kahdenkeskisiin puheisiin, ja hän olisi ehkä tyytynyt kirjoittamaankin hänelle, kun hän huomasi äkkiä edessään Lord Hubertin ja rouva Bryn.

Lord Hubertilta hän kuuli, että Miss Bart oli juuri palannut Sabrinaan Dorsetin seurassa. Tämä tieto pahoitti niin hänen mieltään, että rouva Bry, saatuaan seuralaiseltaan katseen, joka näytti vaikuttavan kuin paine vesisuihkuun, teki nopean esityksen, että Selden tulisi tapaamaan ystäviään päivällisille tänä iltana – "Becassinilla – pienet päivälliset herttuattarelle", tuli hänen suustaan, ennenkuin Lord Hubert ehti hellittämään painetta.

Tuntien minkä etuoikeuden hänelle oli tuottanut joutuminen sellaiseen seuraan Selden tuli jo aikaisin illalla ravintolan ovelle; johon hän pysähtyi tarkkaamaan päivällisjärjestelyjä läheten kirkkaasti valaistua terassia. Täällä hän odotti Sabrinasta tulevia vieraita. Näiden mukana oli herttuatar, Lord ja Lady Skiddaw ja Stepneyt. Tästä ryhmästä hän sai helposti erilleen Miss Bartin, muka katselemaan loistavia myymälöitä terassin sivulla, sanoakseen hänelle, kun he katselivat yhdessä erään jalokivikauppiaan ikkunan välkettä: "Jäin tavatakseni teitä – pyytääkseni, että lähtisitte pois koko aluksesta."

Lilyn Seldeniin kohdistuneessa katseessa näkyi välähdys hänen entisestä pelostaan. "Lähtisin pois —? Mitä te tarkoitatte? Mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään. Mutta jos jotakin tapahtuisi, niin miten siitä selviytyä?"

Jalokivikaupan ikkunan säteily lisäsi Lilyn kasvojen kalpeutta ja antoi niiden hienoille piirteille traagillisuuden leiman. "Ei mitään tule tapahtumaan, olen siitä varma; mutta jos sitä saattaa kerran epäilläkin, niin kuinka voitte ajatella, että jättäisin Berthan?"

Nuo sanat herättivät Seldenissä tyytyväisyyden sävyä – oliko se mahdollisesti tyytyväisyyttä häneen itseensä? No hyvä, hän oli halukas saattamaan vaaranalaiseksi sen uudistumisenkin väittämällä vastaan epäämättömästi lisääntyneellä mielenkiinnolla: "Teidän on ajateltava itseänne, tiedättehän —", johon Lily vastasi omituisen alakuloisella äänellä, katsoen häntä silmiin: "Jos tietäisitte, miten vähän sillä on väliä!"

"No niin, mitään ei tule tapahtumaan", sanoi Selden enemmän omaksi kuin Lilyn vakuuttamiseksi, ja Lily myönteli urhokkaasti: "Ei mitään, tietystikään ei mitään!" heidän kääntyessään kulkemaan seuralaistensa luo.

Täpötäydessä ravintolassa heidän asetuttuaan paikoilleen rouva Bryn juhlavalaistun pöydän ääressä heidän luottamuksensa näytti saavan tukea heidän pöytätoveriensa tuttavallisuudesta. Täällä Dorset ja hänen vaimonsa esiintyivät vielä kerran keskenään hyvissä väleissä maailman edessä, jälkimmäinen uuden uutukaisessa juhlaleningissä, edellinen kauhistuen niitä moninaisia vaatimuksia, mitä ruokalista asetti hänen ruoansulatukselleen. Jo yksin se seikka, että he näin näyttäytyivät yhdessä mahdollisimman julkisesti, näytti hälventävän kaikki epäilykset siitä, etteivät heidän välinsä olisi entisellään. Miten se oli tapahtunut, oli vielä ilmeinen ihme, mutta selvää oli, että Miss Bart oli tällä hetkellä tyytyväinen tulokseen; ja Selden oli samaa mieltä sanoen itsekseen, että Miss Bartilla oli parempi tilaisuus tarkasteluun kuin hänellä.

Sitä mukaa kuin päivällinen kului, Seldenin tarkkaavaisuus alkoi kohdistua Miss Bartiin. Tämä oli niitä hänen päiviään, jolloin hän oli niin kaunis, että pelkkä kauneus olisi riittänyt, ja kaikki muu – hänen viehkeytensä, pirteytensä, hänen seuraelämäkykynsä – näyttivät olevan anteliaan luonnon yltäkylläisyyttä. Mutta erikoisesti pisti Seldenin silmään se tapa, millä hän erosi sadoin selittämättömin vivahduksin henkilöistä, jotka kuuluivat hänen seurapiiriinsä. Juuri tuollaisessa seurassa, joka muodosti sen tilan, kukan ja täydellisen ilmenemismuodon, johon hän pyrki, nuo eroavaisuudet tulivat erikoisesti esille, hänen viehkeytensä himmensi toisten naisten hienouden kuten hänen vaiteliaisuutensa sai heidän lörpöttelynsä tuntumaan typerältä. Viime hetkien tapahtumat olivat palauttaneet hänen kasvoilleen sen syvemmän ilmehikkäisyyden, jota Selden oli äskettäin niiltä kaivannut, ja hänen Seldenille lausumiensa sanojen urhokkaisuus tuntui jo hänen äänessään ja silmissään. Niin, hän oli verraton – se oli ainoa sattuva sana hänestä, ja Selden saattoi ihailla häntä vapaasti, koska siihen sisältyi niin vähän persoonallista tunnetta. Selden oli todellakin irtaantunut hänestä, ei silmien aukenemisen kalseana hetkenä, vaan nyt, näin jälkeenpäin selvästi arvostellessaan asemaa, kun hän näki Miss Bartin lopullisesti eronneeksi itsestään oman jyrkän valintansa kautta. Se oli taas hänen tehtävänään tuo valinta, jossa Lily näytti niin viihtyvän: tuossa pöydän ylellisyydessä ja keskustelun komeilevassa typeryydessä ja vapaudessa, joka ei koskaan päässyt toiminnan nerokkuudeksi ja vapaudeksi. Ravintolan räikeä järjestely – heidän pöytänsä näytti olevan asetettu erikoisesti yleisön nähtäväksi – ja "Rivieran Uutisten" pikku Dabhamin läsnäolo tehostivat sen maailman ihanteita, jossa silmiinpistävyyttä pidetään erikoisena hienoutena ja asema seuraelämässä määrää maineen.

Seldenin mielestä tuo pikku Dabham oli kuin sellaisten tilaisuuksien ikuistaja, ja niinpä tämä joutui äkkiä hänen tarkastelunsa keskipisteeksi, kun hän oli vaatimattomana tarkkaajana tunkeutunut kahden loistavan naapurin väliin. Miten paljon hän mahtoi tietääkään siitä, mitä oli tekeillä, ja miten paljon oli vielä hänen tarkoitusperälleen löytämisen arvoista? Hänen pienet silmänsä olivat kuin tuntosarvet, jotka ojennettuina tavoittelivat uskottuja salaisuuksia, joita Seldenistä ilma näytti tällä hetkellä olevan täynnä. Sitten se taas sai tavallisen tyhjyytensä ja hän ei saattanut nähdä siinä sanomalehtimiehelle mitään muuta kuin tilaisuutta panemaan merkille naisten pukujen uhkeuden. Erittäinkin rouva Dorsetin puku vaati kaiken Mr. Dabhamin sanavaraston. Aluksi, kuten Selden oli huomannut, se oli ehkä liiaksi vetänyt omistajansa huomion puoleensa, mutta nyt rouva Dorset hallitsi sitä täydellisesti ja osasi sillä vaikuttaa odottamattoman vapaasti. Eikö hän kuitenkin ollut liian vapaa, liian liukas ollakseen täysin luonnollinen? Ja eikö Dorsetkin, johon Seldenin katse osui hänen vaimostaan kuin itsestään, häilynyt liian silmiinpistävästi näiden kahden äärimmäisyyden välillä? Dorset oli aina äkkinäinen, mutta tänä iltana Seldenistä näytti, että jokainen värähdys töytäsi hänet edemmäksi keskustastaan.

Päivällinen läheni sillä välin voittoisaa loppuaan rouva Bryn ilmeiseksi tyydytykseksi, joka istuen kuin valtaistuimelleen halpaantunut kuningatar Lord Skiddawin ja Lord Hubertin välissä, näytti hengessään kutsuvan rouva Fisherin olemaan aikaansaannoksensa todistajana. Ilman rouva Fisheriä hänen kutsujaan olisi saattanut kutsua täydellisiksi, sillä ravintola oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet sinne vain katselemaan ja saamaan selkoa kuuluisuuksien nimistä ja näöstä. Rouva Bry, joka tiesi että kaikki hänen naisvieraansa kuuluivat näihin, katsoi Lilyyn tuolla tukahdutetulla kiitollisuudella, jota rouva Fisher ei ollut ansainnut. Selden, joka huomasi tuon katseen, ihmetteli, mikä osa Miss Bartilla oli ollut kutsujen järjestämisessä. Tällä oli ainakin suuri osa sen kaunistamisessa. Ja kun Selden tarkkasi sitä loistavaa varmuutta, jota Miss Bart osoitti käyttäytymisessään, niin, hän hymyili ajatellessaan, että oli kuvitellutkaan hänen tarvitsevan hänen apuaan. Hän ei ollut koskaan esiintynyt selvemmin tilanteen valtiaana kuin lähtöhetkellä, jolloin hän, hieman eristäydyttyään pöydän ympärillä olevasta ryhmästä, kääntyi hymyillen ja viehkeästi taivuttaen olkapäitään ottamaan vastaan vaippansa Dorsetiltä.

Päivällisen päättäjäisiksi oli Mr. Bry tarjonnut erikoisia sikareja ja hämmästyttävän liköörivalikoiman, ja useat pöydät olivat jo tyhjät. Mutta riittävä määrä oli vielä jälellä muodostamaan taustan rouva Bryn huomattavien vieraiden hyvästijätölle. Tälle seremonialle antoi leimansa se seikka, että herttuatar ja Lady Skiddaw sanoivat lopullisesti jäähyväiset ja tekivät lupauksia pikimmältään tapaamisesta Pariisissa, jonne he pysähtyisivät täydentämään vaatevarastoaan matkalla Englantiin.

Katsahdettuaan kelloaan herttuatar huudahti sisarelleen, että oli aika kiiruhtaa junalle, ja tästä aiheutuneessa lähtötouhussa Stepneyt, joiden auto odotti ovella, tarjoutuivat saattamaan Dorsetit ja Miss Bartin satamaan. Tarjous otettiin vastaan, ja rouva Dorset lähti ovelle miehensä kanssa, joka oli hänelle erikoisen huomaavainen. Miss Bart viipyi sanoakseen viimeisen sanan Lord Hubertille, ja Stepney, jolle Mr. Bry tyrkytti viimeistä ja yhä kallisarvoisempaa sikaria, kutsui: "Joutukaa, Lily, jos olette menossa takaisin laivalle."

Lily kääntyi totellakseen kutsua, mutta samassa rouva Dorset, joka oli seisahtunut, kulki muutamia askelia takaisin pöytään päin.

"Miss Bart ei ole menossa takaisin laivalle", sanoi hän ihmeen täsmällisellä äänellä.

Jokainen katsoi hämmästyneenä toisiinsa; rouva Bry oli tukahtumaisillaan; rouva Stepney pujahti hermostuneesti miehensä taa ja Selden tunsi vain mielenkuohussaan, miten häntä halutti tarttua Dabhamia kauluksesta ja lennättää hänet kadulle.

Dorset oli sillä välin asettunut vaimonsa rinnalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän katsoi ympärilleen pelokkaan näköisenä. "Bertha! – Miss Bart… tämä on joku väärinkäsitys… joku erehdys…"

"Miss Bart jää tänne", jatkoi hänen vaimonsa pistävästi. "Ja luulen, George, että on parempi, ettemme pidätä rouva Stepneytä kauempaa."

Miss Bart pysyi tämän lyhyen sananvaihdon aikana ihmeen jäykkänä, hieman erillään ympärillään olevasta hämmentyneestä seurueesta. Hän oli hieman kalvennut kuultuaan tuon herjauksen, mutta muiden tyrmistyneet ilmeet eivät kuvastuneet hänen kasvoillaan. Hänen hymyssään hieman kuvastuva halveksuminen näytti kohottavan hänet kauas vastustajansa ulottuvilta ja vasta sitten kun hän oli antanut rouva Dorsetin tuntea, millainen välimatka heidät erotti, hän kääntyi ja ojensi emännälle kätensä.

"Tapaan herttuattaren huomenna", huudahti hän, "ja minusta näyttää mukavammalta jäädä yöksi maihin."

Hän katsoi tiukasti rouva Bryn häilyviin silmiin tehdessään tämän selityksen, mutta sitten Selden näki hänen tutkivasti tarkastelevan jokaisen naisen kasvoja. Lily huomasi heidän katseestaan ja heidän takanaan olevien miesten hiljaisista, surkeannäköisistä kasvoista uskomattomuutta, ja onnettoman puolen sekunnin ajan Selden luuli hänen hoipertelevan epäonnistumisen partaalla. Sitten kääntyen Seldeniin päin kevein liikkein ja huulilla urhoollinen verhottu hymy hän sanoi – "paras herra Selden, te lupasitte hankkia minulle vaunut."

Ulkona oli myrskyistä ja taivas oli pilvessä, ja Lilyn ja Seldenin kulkiessa autioita puistoja kohti, puhalsi tuuli lämpimiä sadepuuskia heidän kasvoilleen. Vihjaus vaunuihin oli kuin hiljaisesta sopimuksesta jätetty sikseen; he kävelivät hiljaa käsi kädessä, kunnes he pääsivät puistojen syvempiin varjoihin, ja seisahtuen erään penkin viereen Selden sanoi: "Istukaa hetkiseksi."

Lily painui penkille sanaakaan vastaamatta ja polun mutkassa oleva sähkölyhty loi valoa hänen tuskanvääntämille kasvoilleen. Selden istui hänen viereensä, odottaen hänen puhuvan ja peläten, ettei vain jokin hänen käyttämänsä sana koskisi liian raskaasti hänen haavaansa, ja pidättäytyi siis sanomasta mitään; häntä kalvoi epäilys, joka oli vähitellen nostanut jälleen päätään hänessä. Mikä oli Miss Bartin saattanut tähän asemaan? Mikä heikkous oli ajanut hänet niin kauheasti vihollisensa armoille? Ja miksi Bertha Dorset oli käynyt vihollisensa kimppuun samalla hetkellä, jolloin hän niin kipeästi tarvitsi sukupuolensa apua. Vaikkakin hänen hermonsa raivosivat sitä vastaan että miehet alistuivat vaimojensa tahtoon ja että nämä olivat niin julmia miestensä hyvyyttä vastaan, niin järki itsepäisesti piti kiinni siitä, "ettei savua ilman tulta". Rouva Fisherin vihjauksien muisteleminen ja hänen omien vaikutelmiensa vahvistus, samalla kun ne syvensivät hänen sääliään, lisäsivät myöskin hänen painostustaan niin että, miten hän koettikaan ilmaista myötätuntoaan, sitä oli estämässä pelko, että hän tekee pahan erehdyksen.

Äkkiä hänen mieleensä jysähti, että hänen vaitiolonsa näytti syyttävältä, mutta ennenkuin hän löysi sopivaa sanaa, oli Lily tehnyt hänelle äkkiä erään kysymyksen.

"Tiedättekö rauhallista hotellia? Voinhan aamulla lähettää hakemaan palvelustyttöäni."

"Hotellia – täällä – jonne voisitte mennä yksinänne? Se ei ole mahdollista."

Lilyn vastauksessa oli kalpea välähdys entistä leikillisyyttä. "Entä sitten? On liian kosteaa nukkua puistossa."

"Mutta jonkun täytyy olla —"

"Jonkun, jonka luo voin mennä? Tietenkin – koko joukkokin – mutta tähän aikaan? Käsitättehän, että suunnitelmani muutos tuli jokseenkin äkkiä —"

"Hyvä Jumala, jos olisitte kuunnellut minua!" huudahti Selden purkaen avuttomuutensa ahdistushuutoon.

Lily piti häntä yhä loitolla suopealla ivahymyllään. "Mutta enkö ole sitä tehnyt?" vastasi hän. "Te neuvoitte minua jättämään laivan ja nythän minä sen jätinkin."

Selden näki silloin, ettei Lily aikonut selittää eikä puolustaa itseään, ja itsesyytös vihlasi hänen mieltään. Hän ymmärsi myös, että onnettomalla vaitiolollaan hän oli turmellut mahdollisuuden auttaa häntä, ja että ratkaiseva hetki oli mennyt ohi.

Lily oli noussut ja seisoi Seldenin edessä kylmän majesteetillisena, kuten jokin karkoitettu prinsessa lähtiessään rauhallisena maanpakoon.

"Lily!" huudahti Selden epätoivoisena kutsuvalla äänensävyllä; mutta hän sai vastaukseksi sävyisän varoituksen: "Oh, ei nyt". Ja sitten jatkoi Lily jälleensaavutetun tyyneytensä koko sulolla: "Kun minun täytyy saada suojaa jossakin ja kun te olette niin ystävällisesti auttamassa minua täällä —"

Vaunuissa he jatkoivat vaitioloaan lyhyen matkan ajan sen hotellin valaistulle ovelle, jossa Stepneyt asuivat. Täällä Selden jätti hänet ulkopuolelle pää päähineen peitossa, ja lähetettyään nimikorttinsa Stepneylle asteli edestakaisin eteishallissa odottaen Stepneyn alastuloa. Kymmenen minuutin kuluttua molemmat miehet tulivat yhdessä ulos, mutta vestibyylissä Stepney pysähtyi viimeisen vastahakoisuuden puuskan pidättämänä.

"Onko asia siis sovittu?" epäröi hän hermostuneesti käsi Seldenin käsikoukussa. "Hän lähtee huomenna aikaisella junalla – ja vaimoni nukkuu eikä häntä voi häiritä."