Säätynsä uhri

Lily nosti päätään ilostuen hieman tuosta vetoumuksesta. Hänen ajatustensa sekamelskankin läpi oli Rosedalen miljoonien kilahduksella hieman viekoitusvoimaa. Ah, ne kyllä riittäisivät hänen onnettoman velkansa maksuksi! Mutta niiden omistaja tuli yhä vastenmielisemmäksi Seldenin tuloa odotellessa. Vastakohta oli liian jyrkkä: Lily saattoi tuskin pidättää hymyä, jota se herätti. Hän päätti, että suoruus olisi paras.

"Jos tarkoitatte minua, Mr. Rosedale, niin olen hyvin kiitollinen, se on minulle hyvin imartelevaa: mutta minä en tiedä, mikä teidät on aiheuttanut ajattelemaan —"

"Ah, jos tarkoitatte, ettette ole hullaantumiseen asti rakastunut minuun, niin minulla on kyllä sen verran tajuntaa jäljellä, että huomaan sen. Enkä puhukaan teille ikäänkuin sitä olisitte – otaksun tuntevani sen puheentavan, joka sopii näihin oloihin. Te ette ole kovin ihastunut minuun, mutta te olette ihastunut loistoon ja aistikkuuteen ja huvituksiin ja siihen, että pääsette ikävistä vekseliasioista. Te pidätte hauskuudesta, mutta ette mielellänne näe siitä vaivaa, ja minä ehdotan, että saan huolehtia hauskuudesta ja nähdä siitä vaivaa."

Hän pysähtyi, ja Lily vastasi jäätävä hymy huulillaan: "Erehdytte yhdessä kohdassa, Mr. Rosedale: kaikesta, mistä nautin, olen valmis näkemään myöskin vaivaa."

Hän puhui siinä tarkoituksessa, että saisi Rosedalen näkemään, että, jos tämä koetti näillä sanoillaan vihjata hänen yksityisasioihinsa, hän olisi valmistunut torjumaan ne. Mutta joskin Rosedale käsitti hänen tarkoituksensa, ei se saattanut häntä hämilleen, ja Rosedale jatkoi samassa äänilajissa: "Tarkoitukseni ei ollut loukata. Suokaa anteeksi, jos olen puhunut liian yksinkertaisesti. Mutta, miksi ette ole minua kohtaan suora? Miksi käytätte noin kömpelöä temppua? Muistatte, että on ollut aikoja, jolloin olitte tukalassa asemassa – helkkarin tukalassa asemassa – ja naisen vanhetessa ja tapahtumien kulkiessa kulkuaan hänen haluamansa asiat pyrkivät kulkemaan hänen ohitseen eivätkä tule takaisin. En tahdo sanoa, että se olisi lähellä teitä, mutta te olette saanut maistaa ikävyyksiä, joita teidän kaltaisenne naisen ei olisi pitänyt koskaan tulla tuntemaan, ja minun tarjoukseni tarkoittaa, että voitte kääntää niille ainaiseksi selkänne."

Lilyn kasvoihin nousi puna. Rosedalen tarkoitus oli päivänselvä, ja antaa sen toteutua vastustelematta oli turmiollinen heikkouden tunnustus, kun taas sitä liian avoimesti vastustamalla joutuisi vaaraan suututtaa Rosedale vaarallisella hetkellä. Suuttumus väreili Lilyn huulilla. Mutta sitä tukahdutti salainen ääni, joka varoitti häntä riitaantumasta Rosedalen kanssa. Tämä tiesi liian paljon hänestä, ja tälläkin hetkellä, jolloin Rosedalelle oli tärkeää esiintyä parhaassa valossaan, hän ei arkaillut antamasta Lilyn nähdä, miten paljon hän tiesi. Miten hän sitten käyttäisikään valtaansa, kun Lily olisi ylenkatseellaan antanut siihen aiheen? Lilyn koko tulevaisuus saattoi riippua siitä tavasta, millä hän vastaisi hänelle: hänen oli pysähdyttävä ja harkittava sitä, kuten hengästynyt pakolainen pysähtyy teiden risteykseen ja koettaa kylmästi harkita, mille tielle hän lähtisi.

"Olette aivan oikeassa, Mr. Rosedale. Minä olen ollut tukalassa asemassa ja olen teille kiitollinen, että tahdotte vapauttaa minut siitä. Ei ole aina helppoa olla aivan riippumaton ja oman arvonsa tunteva, kun on köyhä ja elää rikkaiden parissa. Olen ollut huolimaton raha-asioissani ja minulla on ollut ikävyyksiä laskujeni kanssa. Mutta olisin itsekäs ja kiittämätön, jos siitä syystä ottaisin vastaan kaikki, mitä tarjootte, voimatta omasta puolestani mitään muuta kuin haluta päästä vapaaksi ikävyyksistäni. Teidän täytyy suoda minulle aikaa – aikaa ajatella hyvyyttänne – ja sitä, mitä minä voin antaa teille sitä vastaan —"

Lily ojensi viehättävin liikkein kätensä hyvästiksi. Rosedale nousi tottelevasti hieman punastuneena odottamattomasta menestyksestään ja rotunsa tavoin tottuneena mukautumaan siihen, mitä oli tarjolla, kiiruhtamatta liiaksi kiristämään enempää. Hänen nopeassa taipuvaisuudessaan oli jotakin, joka peloitti Lilyä; hän näki siinä kärsivällisyyden patoutuneen voiman, joka taltuttaisi voimakkaimmankin tahdon. Mutta he olivat joka tapauksessa eronneet ystävällisesti, ja Rosedale oli lähtenyt talosta kohtaamatta Seldeniä – Seldeniä, jonka itsepintainen poissaolo sai Lilyn uudelleen hätääntymään. Rosedale oli viipynyt yli tunnin, ja Lily tunsi, ettei Seldenin tulosta ollut enää toivoakaan. Tämä tietystikin kirjeellisesti selittäisi poisjääntinsä; iltaposti toisi kirjeen häneltä. Mutta Lilyn täytyi jättää tunnustuksensa tuonnemmaksi, mikä sattui raskaasti hänen uupuneeseen mieleensä.

Isku kävi yhä raskaammaksi, kun iltaposti ei tuonutkaan hänelle kirjettä ja hänen oli noustava huoneeseensa viettämään yksinäistä yötä – yhtä julmaa ja unetonta kuin hänen kidutettu mielikuvituksensa oli loihtinut esille Gertyn luona. Hän ei ollut koskaan oppinut elämään omien ajatustensa parissa.

Päivänsarastus karkoitti mielikuvien joukon ja selvensi hänelle, että hänen oli saatava Seldeniltä tietoja vielä aamupäivällä. Mutta päivä kului Seldenin kirjoittamatta tai tulematta itse. Lily pysyi kotona syöden aamiaisen ja päivällisen yksin tätinsä kanssa, joka valitti sydäntään ja jonka puhelu oli jäätävän kylmää. Rouva Peniston meni hyvin aikaisin levolle, ja hänen mentyään Lily istui ja kirjoitti kirjeen Seldenille. Hän oli soittamaisillaan kirjeenviejää, kun hänen katseensa osui iltalehden uutiseen: "Mr. Lawrence Selden oli niiden matkustajien joukossa, jotka lähtivät tänään iltapäivällä Havannaan ja Länsi-Intiaan."

Hän laski sanomalehden pois ja istui liikahtamatta tuijottaen kirjeeseensä. Nyt hän ymmärsi, ettei Selden tulisi koskaan, että hän oli lähtenyt, koska hän pelkäsi, että hän saattaisi muuten tulla. Lily nousi ja käyden huoneen poikki hän tarkasteli kauan itseään kirkkaassa peilissä. Hänen kasvojensa viirut näkyivät hirveän selvästi – hän näytti vanhalta. Ja kun nainen näyttää itsestään vanhalta, niin miltä hän näyttääkään muista? Hän kääntyi pois ja alkoi kulkea huoneessa edestakaisin. Äkkiä hän huomasi, että kynä, jolla hän oli kirjoittanut Seldenille, oli yhä aukinaisen mustetolpon suulla. Hän istuutui jälleen ja kirjoitti nopeasti kuoreen Rosedalen osoitteen. Sitten hän otti paperiarkin ja istui sen ääressä kynä kädessä. Oli ollut kylläkin helppo kirjoittaa päivänmäärä ja "Paras Herra Rosedale", mutta sitten hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän aikoi pyytää häntä tulemaan, mutta hän ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän alkoi: "Olen ajatellut —" sitten hän laski kynän pois ja istui kyynäspäihinsä nojaten ja peittäen kasvonsa käsiinsä.

Äkkiä hän hypähti ylös kuullessaan ovikellon soivan. Ei ollut myöhä – kello oli tuskin kymmentä – ja saattoi vielä tulla kirje Seldeniltä – tai sana – tai hän saattoi olla itse oven takana! Uutinen hänen lähdöstään saattoi olla erehdys – saattoi löytyä toinenkin Lawrence Selden, joka oli lähtenyt Havannaan – kaikki nämä mahdollisuudet ennättivät liikkua hänen ajatuksissaan ja saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän saisi lopultakin nähdä ja kuulla Seldenistä, kunnes salongin ovi aukeni ja sisään astui palvelija, joka toi sähkösanomaa.

Lily avasi sen vapisevin käsin ja luki Bertha Dorsetin nimen seuraavan ilmoituksen alla: "Matkustamme odottamatta huomenna. Tule mukaan Välimerenmatkalle."

II KIRJA

I

Seldenistä tuntui elävästi Kasinon portailla, että Monte Carlolla oli suuremmassa määrin kuin millään muulla hänen tuntemallaan paikalla kyky sopeutua joka miehen mielialaan.

Hänen oman mielialansa mukaan se oli tällä hetkellä kuin valmis viettämään tervetuliaisjuhlaa, mikä kylmälle tarkastelijalle olisi voinut esiintyä maalattuina poskina ja kevyenä elämänä. Kun hän tarkasteli valkoista toriaukeamaa, jota reunusti keikaileva arkkitehtuuri, puutarhojen tavoiteltua troopillisuutta, etualalla päilyviä ryhmiä taustana vuoret, jotka vaikuttivat kuin ylevä näyttämöllepano, mikä oli kuin siihen unohtunut kuvaelmien kiireisesti vaihtuessa – kun hän sai tuta valon ja huolettomuuden vaikutelman koko laajuudessaan, tunsi hän vapautusta elämänsä viimeisistä kuukausista.

New Yorkin talvi oli ollut loppumaton sarja lumisia päiviä, joita oli seurannut kevät kalseine auringonpaisteineen ja rajuilmoineen, ympäristön rumuuden loukatessa silmää ja kolean tuulen piestessä ihoa. Selden oli työhönsä syventyneenä ajatellut, etteivät ulkonaiset olosuhteet merkitsisi paljoa hänen asemassaan olevalle miehelle ja että kylmyys ja rumuus olivat hyvä panssari niiden pehmeyttä vastaan. Kun hänen oli kiireellisen asian takia lähdettävä Pariisiin neuvottelemaan erään asiakkaan kanssa, keskeytti hän vastahakoisesti totutun toimistoaskartelunsa. Ja vasta nyt, toimitettuaan asiansa ja päästyään viikoksi etelään, alkoi hän tuntea uudelleen tarkasteluintoa, mikä on niiden lohdutus, jotka osoittavat objektiivista mielenkiintoa elämään.

Sitä moninaisuutta, mitä se tarjosi – sitä lakkaamatonta yllätystä, mitä saivat aikaan sen vastakohdat ja samanlaisuudet! Siinä ne nyt olivat kevään mukana kaikki nuo näyttämön juonet ja käänteet hänen ympärillään, hänen laskeutuessaan Kasinon portaita ja pysähtyessään sen edustalla olevalle kivitykselle. Hän ei ollut ollut matkoilla seitsemään vuoteen – miten paljon olikaan sillä aikaa muuttunut! Joskin elämä oli syvimmässä syvyydessään pysynyt koskemattomana, niin ulkokuoressa löytyi tuskin pienintäkään kohtaa, joka olisi pysynyt samana. Ja tämä oli oikea paikka tuomaan näkyviin muutoksen täydellisyyden.

Oli huhtikuun puoliväli ja tuntui jo siltä, että juhliminen oli saavuttanut kiinteän pisteensä ja torilla ja puistoissa häilyvät ryhmät pian hajaantuisivat ja näyttämö vaihtuisi. Sillävälin näytti esityksen viimeisille hetkille antavan uutta loistoa väliverhon laskeutumisen uhka. Ilman ihanuus, kasvien uhkeus, meren ja taivaan voimakas sini saivat aikaan loppukuvaelman vaikutuksen, kun kaikki valot ovat yht'äkkiä sytytetyt. Tätä vaikutelmaa lisäsi tällä hetkellä se tapa, millä tietoisesti huomiotaherättävä ihmisryhmä lähestyi Kasinon keskipäätyä ja seisoi Seldenin edessä ikäänkuin ne olisivat olleet loppukohtaukseen yhteenkokoontuneita näytelmän päähenkilöitä. Heidän ilmaantumisensa vahvisti sitä vaikutelmaa, että näytelmän kustannuksista ei oltu välitetty. Naiset seisoivat erilaisissa asennoissa, jotka olivat harkittuja saamaan aikaan yksilöllisiä vaikutelmia, ja miehet kieppuivat erillisinä heidän ympärillään kuin näyttämösankarit, joiden räätälien nimet ovat ohjelmassa. Selden itse se tietämättään sekoitti ryhmän herättämällä erään sen jäsenen huomion puoleensa.

"Mitä? Mr. Selden!" huudahti rouva Fisher hämmästyneenä. Ja osoittaen rouva Stepneytä ja Brytä hän lisäsi valittaen: "Me olemme nälkään nääntymäisillämme, kun emme voi päättää, minne mennä aamiaiselle."

Kun Selden oli lausuttu tervetulleeksi seuraan, kuuli hän hauskuudekseen, että oli useitakin paikkoja, joiden aamiaisen kokematta jättäminen olisi vahinko tai joiden aamiaiselle meneminen olisi erehdys, niin että syöminen otettiin nyt vähemmin lukuun kuin se oikea paikka, jossa sen menot suoritettaisiin.

"Parasta tarjotaan tietenkin Terrassella, mutta siellä oleminen näyttää kuin sinne menisi vain sen vuoksi: amerikkalaiset, jotka eivät tunne ketään, ryntäävät aina parhaan ruoan kimppuun. Ja Beltshiren herttuatar oli hiljattain Bécassinillä", toimitti rouva Bry totisena.

Rouva Bry ei ollut rouva Fisherin kauhuksi edistynyt siltä asteelta, jolla julkisesti harkitaan seuraelämän vaihtoehtoja. Hän ei voinut saavuttaa sitä esiintymisastetta, että tehdään jotakin, koska halutaan sitä tehdä ja valinta suoritetaan vain kelvollisuutta silmällä pitäen.

Mr. Bry, lyhyt, kalpea ja puuhailevan näköinen mies, jolla oli väljä puku, otti asian kevyeltä kannalta.

"Minä luulen herttuattaren käyvän siellä, missä on huokeinta, jolleivät muut maksa hänen ateriaansa. Jos tarjoatte hänelle aterian Terrassella, niin hän kyllä tarttuu koukkuun."

Mutta rouva Stepney ehätti väliin. "Suurherttuattaret käyvät pienessä Condaminessa. Lord Hubert sanoo sen olevan ainoan ravintolan Euroopassa, missä osataan keittää herneitä."

Lord Hubert Dacey, hoikka, rähjääntyneen näköinen, jonka hymy oli viehättävän raukea ja joka näytti kuluttaneen parhaat vuotensa ohjaamalla varakkaita oikeaan ravintolaan, huudahti myöntäen: "Aivan niin."

"Herneitä?" sanoi Mr. Bry miettivästi. "Osaavatko ne keittää terrapinia? Siitä sen juuri näkee", hän jatkoi, "mitä nämä eurooppalaiset ovat, kun herneiden keittotaidolla saa itselleen mainetta!"

Jack Stepney sekaantui puheeseen arvovaltaisena. "En tiedä, voinko täysin yhtyä Daceyhin: Pariisissa, Quai Voltairen lähellä, on pieni loukko – mutta missään tapauksessa minä en voi suositella tuota Condaminea, en ainakaan, kun on naisia seurassa."

Stepney oli naimisiin jouduttuaan lihonut ja tullut turhankainoksi, kuten Van Osburghin suvusta naineen sopikin. Mutta hänen vaimonsa käynti oli hänen hämmästyksekseen ja pettymyksekseen kehittynyt maatatärisyttävän raskaaksi, mikä sai hänet henkeään pidättäen kulkemaan vaimonsa jälkiä.

"Sinne me menemme!" selitti tämä heilauttaen raskaasti hattusulkiaan. "Olen niin kyllästynyt Terrasseen: siellä on niin pitkäveteistä kuin äidin päivällisillä. Ja Lord Hubert lupasi sanoa meille, ketä kunnianarvoista väkeä on muualla – eikö luvannutkin, Carry? No, Jack, älä ole niin juhlallisen näköinen!"

"Hyvä", sanoi rouva Bry, "en halua tietää muuta kuin ketä heidän räätälinsä ovat."

"Epäilemättä voi Dacey sanoa teille senkin", huomautti Stepney ivallisesti, mikä herätti toisissa pientä mutinaa, "minä voin ainakin löytää, toveri paras." Ja kun rouva Bry oli selittänyt, ettei hän voinut käydä enää askeltakaan, huusi seurue pari kolme kevyttä ajoneuvoa, jotka odottivat kyydittäviä puistojen varsilla, ja kulkue vyöryi Condamineen päin.

Heidän määräpaikkansa oli eräs niitä pieniä ravintoloita, jotka kohoavat Monte Carlosta pitkin rannikkoa alhaalla sijaitsevaan kaupunginosaan johtavan boulevardin varrella. Ikkunasta, jonka luo he olivat asettuneet, he näkivät yli sataman syvänsinisen kaarelman, jota reunusti kaksoiskallionienten vihreys; oikealla näkyi jyrkkäkallioinen Monaco kirkkonsa ja linnansa keskiaikaisine ääriviivoineen, vasemmalla pelihuoneen terassit ja tornit. Näiden välillä kyntivät lahden vettä kevyet huvialukset ja juuri tällä hetkellä veti seurueen huomion herneistä puoleensa suuren höyryjahdin majesteetillinen satamaan tulo.

"Totta totisesti, luulenpa, että se on Dorsetien laiva!" huudahti Stepney; ja Lord Hubert, pudottaen monokkelinsa, vahvisti: "Se on Sabrina."

"Niinkö pian? Heidänhän piti viettää kuukausi Siciliassa", huomautti rouva Fisher.

"Arvaan heistä tuntuvan kuin olisivat he sen viettäneetkin: koko Siciliassa on vain yksi kunnon hotelli", moitti Mr. Bry.

"Se oli Ned Silvertonin keksintö – mutta Dorset-paralla ja Lily Bartilla on varmaankin ollut hyvin ikävä", huomautti rouva Fisher ja lisäsi hiljentäen ääntään Seldenille: "Toivon, ettei siellä ole ollut riitaa."

"On hirveän hauskaa, kun Miss Bart on mukana", sanoi Lord Hubert lempeällä varovaisella äänellään, ja rouva Bry lisäsi vilpittömästi: "Vakuutan, että herttuatar tahtoo nyt, kun Lily on täällä, syödä päivällistä kanssamme."

"Herttuatar ihailee häntä suunnattomasti: olen varma, että hän on ihastuksissaan, kun asia on näin järjestynyt", myönteli Lord Hubert nopeasti kuten ainakin mies, joka on tottunut käyttämään hyväkseen helpottavia seuraelämän kosketuksia, niin että Seldeniä kummastutti hänen käytöksensä muutos.

"Lilyllä on ollut täällä suurenmoinen menestys", jatkoi rouva Fisher pitäen yhä Seldeniä uskottunaan. "Hän näyttää kymmentä vuotta nuoremmalta – hän ei ole minusta koskaan ollut niin sievä. Lady Skiddaw otti hänet mukaansa, kaikkialle Cannesiin ja Makedonian prinsessa pidätti häntä viikon Cimiezissä. Sanotaan sen olleen yhtenä syynä, miksi Bertha toimitti höyryjahdin pois Siciliasta: prinsessa ei ollut huomaavainen hänelle eikä hän voinut katsella Lilyn voittokulkua."

Selden ei vastannut mitään. Hän oli ollut hämärästi tietoinen siitä, että Miss Bart risteili Välimerta Dorsetien kanssa, mutta hän ei osannut odottaa, että hän kohtaisi hänet Rivieralla, missä varsinainen sesonki oli päättymäisillään. Nojatessaan tuolin selkämystää vastaan ja hiljaa tarkastellen kullalla kirjailtua turkkilaista kahvikuppia hän koetti jotenkin järjestää ajatuksiaan, saada selville, miten Lilyn läheisyys todella vaikutti häneen. Hänellä oli taipumus pakottaa itsensä sisäisen liikutuksenkin hetkinä saamaan selvän tunteistaan, ja häntä todellakin hämmästytti se hämminki, minkä Sabrinan näkeminen hänessä aiheutti. Hänellä oli syytä ajatella, että hänen katkeraa pettymystään seuranneet kolme ankarassa työssä kulunutta kuukautta olisivat haihduttaneet hänen mielestään kaikki tunteelliset ajatukset. Hän tunsi ennen kaikkea kiitollisuutta pakoonpääsystään; hän oli kuin matkustaja, joka on niin kiitollinen tapaturmasta pelastumisestaan, että hän on aluksi tuskin tietoinen ruhjevammoistaan. Nyt hän äkkiä tunsi kipua ja totesi, ettei hän sittenkään ollut päässyt ehjin nahoin.

Tuntia myöhemmin hän rouva Fisherin rinnalla Kasinon puistoissa koetti löytää uusia syitä sen vääryyden unohtamiseen, joka häntä oli kohdannut tarkastellessaan vältettyä vaaraa. Seurue oli hajaantunut kauan aikaa tuumailtuaan kuten on tavallista Monte Carlossa, jossa kaikki näyttää houkuttelevan joutilaisuuteen. Lord Hubert Dacey oli lopultakin mennyt etsimään Beltshiren herttuatarta ja hän sai evästyksekseen rouva Bryn vaatimuksen, että hänen oli varmasti tuotava herttuatar päivällisille; Stepneyt olivat lähteneet automobiilillaan Nizzaan ja Mr. Bry oli mennyt ottamaan osaa kyyhkysenampumakilpailuun, jossa hän tällä hetkellä sai koetella korkeimpia kykyjään.

Rouva Bryn, jolla oli taipumus punehtua aterian jälkeen, taivutti Carry Fisher ovelasti vetäytymään hotelliinsa levähtämään tunnin ajaksi, ja Selden ja hänen seuralaisensa saattoivat täten kuljeskella ja pitää toisilleen tuttavallisesti seuraa. He istuutuivat pian rauhalliselle penkille, jota varjostivat laakeri ja ruusut ja jolta he näkivät viirun sinistä merta marmoripylväiden välitse ja ylpeitä kaktuksien varsia, jotka meteorin tavoin kohosivat kalliosta. Heidän lymypaikkansa pehmeä varjoisuus ja ilman väreily heidän ympärillään houkuttelivat haaveiluun ja paperosseja polttamaan. Ja Selden näihin vaikutuksiin antautuneena salli rouva Fisherin kertoa itselleen viimeiset kokemuksensa. Tämä oli lähtenyt Bryn herrasväen kanssa matkalle, kun hienosto pakenee New Yorkin tylyä kevättä. Ensimmäisen menestyksensä huumaamina Bryt jo halusivat uusia kuningaskuntia, ja rouva Fisher, jonka mielestä Rivieralta on helppo pääsy Lontoon seurapiireihin, oli ohjannut heidän kulkunsa sinne. Hänellä oli seurustelututtavia joka pääkaupungissa ja erikoinen kyky löytää ne jälleen pitkien poissaolojen perästä. Ja huolellisesti tiedotettu maine Bryn herrasväen rikkauksista oli yhtäkkiä kerännyt heidän ympärilleen kansainvälisen huvinhaluisten joukon.

"Mutta asiat eivät ole menneet niin hyvin kuin odotin", lisäsi rouva Fisher suoraan. "Voi kyllä sanoa, että jokainen, jolla on rahoja, pääsee seuraelämään mukaan; mutta oikeampi on sanoa, että melkein jokainen pääsee. Ja Lontoon tori on niin tupaten täynnä uusia amerikkalaisia, että heidän tulee olla joko hyvin viisaita tai hirveän omituisia saavuttaakseen siellä menestystä. Mutta Bryt eivät ole kumpaakaan. Ukko kyllä menisi mukiin, jos hänen rouvansa jättäisi hänet yksin; ne pitävät hänen solkkauksestaan ja kerskailustaan ja tuhmuuksistaan. Mutta Luisa tärvelee kaiken koettaessaan estää ukkoa ja työntää itseään etualalle. Jos hän olisi luonnollinen oma itsensä – lihava ja jokapäiväinen ja jäntterä – niin kaikki olisi hyvin. Mutta heti kun hän tapaa jotakin hienoa, hän koettaa olla solakka ja kuningatarryhtinen. Niin oli asianlaita, kun hän tapasi Beltshiren herttuattaren ja Lady Skiddawin, ja nämä livistivät tiehensä. Olen koettanut parastani saadakseni hänet näkemään erehdyksensä – olen sanonut hänelle yhä uudelleen ja uudelleen: 'ole juuri kuten olet, Luisa'; mutta minuunkin nähden hän pitää yllä tuota humpuukia – luulen hänen pitävän yllä kuningatarryhtiään omassa huoneessaankin, lukitun oven takana."

"Pahinta on", jatkoi rouva Fisher, "että hänen mielestään kaikki on minun vikani. Kun Dorsetit tulivat tänne kuusi viikkoa sitten ja kaikki alkoivat kieppua Lilyn ympärillä, niin saatoin nähdä, miten Luisa ajatteli, että jos Lily olisi ollut hänen seurassaan minun asemestani, niin hän olisi päässyt juomaan maljoja kaikkien ajan kuninkaallisten suuruuksien kanssa. Hän ei saa päähänsä, että Lilyn kauneus se saa sen aikaan. Lord Hubert kertoo, että Lilyä pidetään vieläkin kauniimpana kuin silloin kun hän tutustui häneen Aixissa kymmenen vuotta sitten. Hän näyttää siellä saaneen täysin määrin ihailua osakseen. Eräs italialainen ruhtinas, rikas ja mukava mies, halusi naida hänet. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä ilmaantui sievännäköinen poikapuoli, ja Lily oli kyllin yksinkertainen flirttaillakseen hänen kanssaan, kun naimishommat isäpuolen kanssa olivat käynnissä. Jotkut sanoivat, että nuori mies teki sen tahallaan. Voitte kuvitella sitä skandaalia: miesten kesken syntyi kauhea riita ja ihmiset alkoivat katsoa Lilyyn niin omituisesti, että rouva Penistonin oli pantava kampeensa kokoon ja lopetettava kylpykautensa muualla. Ei niin, että hän sitä ikinä ymmärsi: tänäkin päivänä hän on siinä luulossa, ettei Aix sopinut hänelle, ja mainitsee, että hänet oli lähetetty sinne epäpätevien ranskalaisten lääkärien kokeeksi. Lily se on kaiken takana tietenkin; hän työskentelee kuin orja muokaten maata ja kylväen siementään; mutta kun hänen pitäisi korjata satoa, unohtuu hän nukkumaan tai lähtee pitkälle retkelle."

Rouva Fisher pysähtyi ja katsoi miettiväisesti merenvälkettä kaktuksien välitse. "Joskus", lisäsi hän, "ajattelen, että se johtuu vilkkaudesta, joskus taas ajattelen, että se on siitä syystä, koska hän sisimmässään halveksii sitä, mitä hän tavoittelee. Ja tuo ratkaisun vaikeus se tekee hänet niin mielenkiintoiseksi." Hän katsahti kuin tutkien Seldenin liikkumattomaan profiiliin ja jatkoi taas kevyesti huokaisten: "Niin, kaikki mitä voin sanoa, on se, että toivoisin, että hän antaisi minulle muutamia hyljeksimistään etuisuuksista. Toivon, että esimerkiksi nyt voisimme vaihtaa paikkoja. Hänellä voisi olla suurta hyötyä Bryistä, jos hän suhtautuisi heihin oikealla tavalla, ja minä tietäisin, miten käsitellä George Dorsetia, kun Bertha lukee Verlainea Neddy Silvertonin kanssa."

Seldenin vastaväitemutinan kuullessaan hän katsahti häneen naurahtaen. "No, mitä tässä teeskentelemään! Kaikkihan me tiedämme, miksi Bertha otti hänet matkoille mukaan. Kun Bertha haluaa saada vapaat kädet, on hänen hankittava Georgelle askartelua. Aluksi luulin Lilyn pelaavan korttinsa hyvin tällä kertaa, mutta puheita kuuluu, että Bertha kadehtii hänen menestystään täällä ja Cannes'issa, eikä olisi hämmästyttävää, jos välit rikkoutuisivat jonakin päivänä. Lilyn ainoa turva on se, että Bertha tarvitsee häntä välttämättä. Silvertonin juttu on kriitillisimmällä asteellaan: on välttämätöntä, että Georgen huomio on yhä kääntynyt toisaanne. Ja minun täytyy sanoa, että Lily kiinnittää puoleensa hänen huomionsa; luulen että George menisi huomispäivänä hänen kanssaan naimisiin, jos hän huomaisi, ettei Berthan laita ole niinkuin olla pitää. Mutta tehän tunnette Georgen – hän on yhtä sokea kuin hän on mustasukkainen; ja Lilyn nykyinen tehtävä on pitää häntä sokeana. Viisaan naisen on osattava juuri oikealla hetkellä katkaista side. Mutta Lily ei ole tässä suhteessa viisas, ja kun George saa silmänsä auki, on hänen luultavasti onnistunut päästä pois hänen näköpiiristään."

Selden heitti pois paperossinsa, "Minun täytyy lähteä junalleni", huudahti hän, katsahtaen kelloonsa, ja vastaukseksi rouva Fisherin hämmästyneeseen huomautukseen – "mitä, luulin teidän tietenkin olevan Montessa!" – mutisi hän jotakin, että hän tekee Nizzasta pääkortteerinsa.

"Pahinta asiassa on se, että hän nolaa nyt Bryt", kuuli Selden sinkautettavan jälkeensä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Selden kokosi erään hotellin ylhäällä sijaitsevassa huoneessa kapineensa kantajan odottaessa ulkopuolella viedäkseen ne hotellin ovella odottaviin vaunuihin. Hänen tarvitsi ajaa vain lyhyt matka äkkijyrkkää, valkoista tietä päästäkseen turvallisesti Nizzan iltapäiväpikajunaan. Ja vasta sitten, kun hän oli asettunut tyhjän vaunun nurkkaan, huudahti hän itsekseen: "Mitä täytistä minä oikein lähden hakemaan?"

Tuo kysymys askarrutti itsepintaisesti hänen mieltään ennen junan lähtöä. Oli naurettavaa paeta kuin mikäkin säikähtynyt pelkuri mielettömyydestä, joka oli vallannut hänen järkensä. Hän oli ilmoittanut pankkiireilleen, että hänen tärkeät liikekirjeensä lähetettäisiin Nizzaan, ja Nizzassa hän tahtoi rauhassa odottaa niitä. Hän jo pahoitteli itsekseen Monte Carlosta lähtöään, jossa hän oli aikonut viettää Euroopasta lähtönsä edellisen viikon. Mutta nyt olisi vaikea palata jäljilleen näyttämättä häilyvältä, mitä taas hänen ylpeytensä ei sallinut. Sisimmässään hän ei surrut, että oli kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt itselleen mahdottomaksi Miss Bartin tapaamisen. Niin täydellisesti kuin hän olikin eronnut hänestä, hän ei kuitenkaan voinut pitää häntä pelkkänä seuraelämän tekijänä. Satunnaiset kohtaamiset tai jopa hänen nimensäkin usein kuuleminen saattaisivat hänen ajatuksensa urille, joilta hän oli päättäväisesti ne irroittanut; muutoin, jos Lily voisi olla täydelleen ulossuljettu hänen elämästään, täydentäisivät pian uudet ja vaihtelevat vaikutelmat, joihin ei liittynyt Lilyn muisto, eron. Rouva Fisherin keskustelu oli kuitenkin vaikuttanut päinvastoin. Mutta hoitotapa oli liian tuskallinen, jotta sen olisi valinnut vapaaehtoisesti, kun lievempiä keinoja oli vielä koettelematta; ja Selden ajatteli, että hän saattoi luottaa itseensä niin paljon, että voi taas vähitellen asettua järjelliselle kannalle Miss Bartiin nähden, jos hän vain ei nähnyt häntä.

Jouduttuaan aikaisin asemalle hän oli päässyt tälle kohtaa mietteissään, ennenkuin lisääntyvä tungos asemasillalla ilmaisi hänelle, ettei hän voinut toivoa saavansa olla yksin. Seuraavalla hetkellä käsi tarttui oveen ja kääntyessään sinnepäin hän näki edessään ne kasvot, joita hän oli paennut.

Miss Bart, kasvot hehkuen junaan kiiruhtamisesta, astui ryhmän etunenässä, johon kuuluivat Dorsetit, nuori Silverton ja Lord Hubert Dacey ja joka oli töintuskin ennättänyt hypätä vaunuun ja tervehti Seldeniä hämmästyshuudoin, ennenkuin lähtövihellys kuului. Seurue kiirehti, kuten kävi selville, Nizzaan, jonne se oli kutsuttu Beltshiren herttuattaren päivällisille katsomaan venetsialaista iltaa lahdella – ilmeisesti yht'äkkiä tehty suunnitelma – huolimatta Lord Hubertin vastaväitteistä – jonka kiireellisenä tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi rouva Bryn ponnistukset saada käsiinsä herttuatar.

Tämän tempun kertomisen aiheuttaman naurun aikana Seldenillä oli aikaa saada nopea vaikutelma Miss Bartista, joka oli istuutunut häntä vastapäätä illan hohteeseen. Siitä oli tuskin kolmea kuukautta, kun he olivat eronneet Bryn kasvihuoneen kynnyksellä, mutta Miss Bartin kauneuden laadussa oli tapahtunut huomattava muutos. Silloin se oli ollut läpinäkyvää, joka joskus traagillisesti kuvasti hänen mielenliikkeitään; nyt sen läpitunkematon ulkopinta oli kuin jähmettynyt kovaksi loistavaksi aineeksi. Tuo muutos oli rouva Fisheristä näyttänyt nuorentumiselta; Seldenistä se näytti tuolta pysähdyshetkeltä, jolloin nuoruuden lämmin neste jähmettyy lopulliseen olotilaansa.

Hän tunsi sen tavasta, millä Lily hymyili hänelle, ja siitä valmiudesta ja varmuudesta, millä hän, odottamatta jouduttuaan Seldenin seuraan, sai jälleen heidän seurustelulankansa päästä kiinni ikäänkuin ei tuo lanka olisikaan katkennut niin äkkiä, että hän oli vieläkin töperryksissä. Tuollainen helppous teki hänelle pahaa – mutta hän vakuutti itselleen, että siihen yhtyy äkillinen tuska, joka käy parantumisen edellä. Nyt hän tahtoi todellakin parantua – poistaa viimeisen myrkkypisaran verestään. Hän tunsi jo itsensä rauhallisemmaksi hänen läsnäollessaan kuin mitä hän oli oppinut olemaan, kun hän ajatteli häntä. Lilyn puhetapa, kylmyys, jolla hänen onnistui suhtautua Seldeniin silloinkin, kun ei ollut näkyvissä haitallista vilahdustakaan menneisyydestä, toi näkyviin, miten hän oli edistynyt tuossa taidossa sitten heidän viime tapaamisensa. Selden tunsi, että Lily oli päässyt ymmärrykseen oman itsensä kanssa: oli tehnyt sopimuksen kapinallisten mielijohteidensa kanssa ja lopullisesti muodostanut yhtenäisen itsehallintajärjestelmän, jossa hänen epävakaiset taipumuksensa olivat joko vangittuina tai pakotettuina valtion palvelukseen.

Ja Selden näki muutakin hänen esiintymisessään: näki, miten se oli mukautunut tilanteen salaisiin sotkuisuuksiin. Rouva Fisher ei tosiaankaan voinut enää syyttää Miss Bartia siitä, että tämä jätti ottamatta vaarin otollisista tilaisuuksista! Selden teki sen katkeran huomion, että Lily oli liiankin kärkäs niihin. Hän esitti osansa moitteettomasti kaikkiin nähden: hän alistui Berthan arkaan hallitsevaan asemaan, otti hyväluontoisesti vaarin Dorsetin mielentiloista, oli loistavan hupaisa Silvertonille ja Daceylle, joka kohteli häntä vanhalla ihailulla, kun taas pahaenteisesti itseensä syventynyt nuori Silverton näytti pitävän häntä jollakin tavoin itselleen haitallisena. Ja äkkiä Seldenin mieleen jysähti, huomatessaan Lilyn esiintymisen hienot vivahdukset, joiden kautta hän pysyi sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, että hänen asemansa mahtoi olla epätoivoinen, koska hänen tarvitsi toimia niin taitavasti. Lily oli kuilun partaalla – se vaikutelma jäi Seldenille. Hänestä tuntui, että hän näki hänet ammottavan kuilun partaalla, viehättävä jalka eteenpäin ojennettuna vakuuttamassa hänen tietämättömyyttään siitä, että perusta oli pettämäisillään hänet.

Promenade des Anglais'lla, missä Ned Silverton oli yhtynyt häneen puoli tuntia ennen päivällistä, Selden sai vielä syvemmän yleisen epävarmuuden vaikutelman. Silvertonin mieli oli titaanisen pessimistinen. Miten saattoi tulla sellaiseen kirottuun loukkoon kuin Riviera on – kukaan, jolla on hituinenkaan mielikuvitusta – kun on valittavana koko Välimeri: siten vain, että johonkin paikkaan mieltyminen riippui tavasta, jolla siellä käristetään kananpoika! Lempo vie, minkä tutkielman saattaisi tehdä vatsan tyranniudesta; naisen elämän voi tärvellä se, ettei mies voi sulattaa tuoresta leipää. Groteskiako? Niin – ja traagillista – kuten useimmat muutkin mielettömyydet. Ei ole mitään julmempaa kuin koomillisuuteen verhottu traagillisuus… Missä hän oli? Oh – syykö, miksi he pötkivät pois Siciliasta ja töytäsivät tänne takaisin? Niin – osaksi epäilemättä Miss Bartin halu päästä takaisin bridgen peluuseen ja keikailemaan. Kuollut kuin kivi taiteelle ja runoudelle – valo ei ollut maalla tai merellä koskaan häntä varten! Ja tietysti hän sai Dorsetin vakuutetuksi siitä, että italialainen ruoka ei sovi hänelle. Ah, hän saisi Dorsetin kyllä uskomaan kaikki – kaikki! Rouva Dorset tiesi sen – täydellisesti. Ei ollut mitään, mitä hän ei nähnyt! Mutta hän saattoi pitää suunsa kiinni. Miss Bart oli hyvä ystävä – rouva Dorset ei tahtonut kuulla sanaakaan, mikä oli häntä vastaan. Mutta se koskee naisen ylpeyttä – on asioita… "Kaikki tämä meidän kesken, eikö niin?" Ah, tuolta naiset antoivat merkkejä hotellin balkongilta… Hän meni puistotien yli, jättäen Seldenin mietiskellen polttamaan sikaria.