Säätynsä uhri

VIII

Ensimmäinen tuhannen dollarin shekki, jonka Lily sai varustettuna Gus Trenorin huolimattomalla nimikirjoituksella, nosti hänen itseluottamustaan siihen määrin kuin se vähensi hänen velkojaan.

Tuon teon tekivät oikeutetuksi sen tulokset: Lily näki nyt, kuinka tyhmä hän olisi ollut, jos olisi lapsellisen epäröimisen antanut estää itsensä käyttämästä tätä helppoa velkojainsa hyvittämiskeinoa. Lily tunsi menettelevänsä todella hyveellisesti kuluttaessaan tuon summan käyttämiensä liikkeiden makupaloiksi, ja se seikka, että uusi tilaus seurasi jokaista maksua, ei suinkaan vähentänyt hänen epäitsekkyyden tunnettaan. Kuinka moni nainen olisi hänen asemassaan tehnyt tilauksia maksamatta!

Hän oli huomannut Trenorin hyvällä tuulella pitämisen lohdullisen helpoksi. Hänen juttujensa ja salaisuuksiensa kuunteleminen, hänen pilapuheilleen nauraminen näytti tällä hetkellä olevan kaikki, mitä Lilyltä vaadittiin, ja se hyvänsuopaisuus, millä rouva Trenor katseli näitä eleitä, vapautti ne kokonaan siitä, mikä vähänkin vivahti väärinkäsitykseen. Rouva Trenor ilmeisesti oletti, että Lilyn lisääntyvä tuttavallisuus hänen miehensä kanssa oli yksinkertaisesti jonkinlainen epäsuora tulos hänen omasta hyväntahtoisuudestaan.

"Olen niin iloinen, että sinä ja Gus olette tulleet niin hyviksi ystäviksi", sanoi hän hyvillään. "On liian kiltisti tehty sinulta, että olet niin hyvä hänelle ja jaksat kuunnella kaikkia hänen ikäviä juttujaan. Tiedän, mitä ne ovat, koska minun täytyi kuunnella niitä, kun olimme kihloissa – olen varma siitä, että hän kertoo yhä vielä niitä samoja. Ja nyt minun ei aina tarvitse kutsua Carry Fisheriä pitämään häntä hyvällä tuulella. Carry on oikea korppikotka, kuten tiedät; ja hänellä ei ole hituistakaan moraalia. Hän saa aina Gusin keinottelemaan hyväkseen, ja olen varma siitä, ettei hän maksa koskaan, kun häviää."

Miss Bartin ei tarvinnut sovelluttaa tätä asiantilaa itseensä. Hänen oma asemansahan oli aivan erilainen. Eihän saattanut olla kysymys hänen maksamattajättämisestään, kun hän menetti, kun kerran Trenor oli vakuuttanut hänelle, että hän saattoi olla varma siitä, ettei hän menettäisi. Lähettäessään hänelle shekin Trenor oli selittänyt voittaneensa hänelle viisituhatta Rosedalen yrityksissä ja panneensa takaisin neljätuhatta samaan yritykseen, koska toinen "hyvä apaja" näytti olevan luvassa. Lily ymmärsi, että Trenor keinotteli nyt hänen omilla rahoillaan ja ettei hän siis ollut Trenorille muuta velkaa kuin sen kiitollisuuden, mitä tuollainen palvelus vaati. Lily aavisti hämärästi, että nostaessaan ensimmäisen summan Trenor oli lainannut hänen arvopapereitaan vastaan, mutta tämä oli seikka, joka ei kiinnittänyt hänen uteliaisuuttaan. Se oli tällä hetkellä keskittynyt seuraavaan mahdolliseen "hyvään apajaan".

Tästä hän sai tiedon muutamia viikkoja myöhemmin Jack Stepneyn ja Miss Van Osburghin häissä. Sulhasen sukulaisena häntä oli pyydetty morsiustytöksi, mutta hän oli kieltäytynyt sillä tekosyyllä, että koska hän oli paljon pitempi kuin muut morsiusneidot, niin hänen läsnäolonsa saattaisi häiritä ryhmän sopusuhtaa. Todellinen syy oli se, että hän oli ollut saattamassa liian monta morsianta alttarille. Hän tiesi, miten lasketaan leikkiä naimattomista tytöistä, jotka ovat liian kauan yleisön nähtävänä, ja hän päätti karttaa tilaisuuksia, jotka saattoivat ihmiset luulemaan häntä vanhemmaksi kuin mitä hän todella oli.

Van Osburghin häät vietettiin kyläkirkossa, joka oli lähellä Hudsonlahden rannalla sijaitsevaa sukutilaa. Ne olivat "yksinkertaiset maalaishäät", johon kutsutut saatettiin erikoisjunilla ja josta poliisin väliintulo piti loitolla kuokkavieraiden lauman. Sillä aikaa kuin juhlamenoja suoritettiin hienosti koristetussa kirkossa, kuljeskelivat sanomalehtien edustajat muistiinpanovihko kädessä häälahjojen labyrintin läpi ja biograafiyhdistyksen asiamies asetti kompeensa kirkon ovelle. Tuo oli näytelmä, jossa Lily oli usein kuvitellut suorittavansa pääosaa, ja se seikka, että hän vielä tässäkin tilaisuudessa oli pelkkä satunnainen katselija eikä tuo salaperäisesti verhottu henkilö, joka on huomion keskipisteenä, vahvisti hänen päätöstään päästä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen. Joskin hän oli päässyt välittömästä ahdinkotilastaan, niin hän oli kyllin selvänäköinen huomatakseen, että se saattoi uudistua. Se seikka antoi hänelle vain voimaa vapautua vielä kerran epäilyksistään ja luottaa jälleen kauneuteensa, voimaansa ja kykyynsä loihtia itselleen loistava elämänura. Eihän ollut mahdollista, että henkilö, joka tunsi itsessään sellaisia kykyjä, oli tuomittu iät päivät epäonnistumaan; ja hänen erehdyksensä näyttivät helposti korjattavilta hänen takaisinsaamansa itseluottamuksen valossa.

Näihin mietteisiin sopi erikoisesti, kun hän huomasi naapuripenkissä istuvan Mr. Percy Grycen vakavan profiilin ja huolellisesti suitun parran. Itse tämän näkemisessä oli jo jotakin häitä muistuttavaa: hänen suuri valkoinen kukkansa näytti Lilystä olevan hyvän enteen vertauskuva. Loppujen lopuksi hän ei siinä samankaltaisten ihmisten joukossa ollut naurettavan näköinen. Lily kuvitteli, että Percy oli senlaatuinen mies, jonka tunne-elämän sovinnaiset häämenot saattoivat liikkeeseen, ja hän kuvitteli Van Osburghin kasvihuoneiden kätköissä taitavasti käyttävänsä hyväkseen hänen täten herkistynyttä mielentilaansa. Itse asiassa, kun hän katseli toisia naisia ympärillään ja muisteli omaa kuvaansa peilistä, niin ei näyttänyt tarvittavan erikoista taitoa hänen erehdyksensä korjaamiseen ja Percy Grycen saattamiseen jälleen hänen jalkoihinsa.

Huomatessaan Seldenin tumman pään melkein häntä vastapäätä olevassa penkissä hänen hyvä mielensä hetkiseksi hämmentyi. Veri nousi hänen poskilleen, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta tätä seurasi päinvastainen liikutus, vastustuksen ja peräytymisen tunne. Lily ei halunnut nähdä häntä uudestaan, ei siksi, että hän pelkäsi hänen vaikutustaan, vaan koska Seldenin läsnäolo vaikutti aina haitallisesti hänen suunnitelmiinsa ja saattoi koko hänen maailmansa pois teloiltaan. Sitäpaitsi Selden oli hänen elämänuransa pahimman erehdyksen elävä muistuttaja, ja se seikka, että hän oli ollut sen aiheuttaja, ei suinkaan edistänyt Lilyn tunteita häntä kohtaan. Lily saattoi yhä kuvitella olemassaolon ihanteellista tilaa, jossa kaiken muun lisäksi seurustelu Seldenin kanssa olisi ylellisyyden huippuna; mutta nykyisellään sellainen etuoikeus tuntui maksavan hänelle enemmän kuin minkä arvoinen se oli.

"Lily rakas, minä en ole nähnyt sinua koskaan niin suloisena! Sinä olet sen näköinen kuin olisi sinulle juuri sattunut jotain onnellista!"

Se nuori nainen, joka täten ilmaisi ihastuksensa loistavaan ystäväänsä, ei omasta kohdastaan herättänyt niin onnellisia mahdollisuuksia. Miss Gertrude Farish edusti itse asiassa keskinkertaisuutta ja vähäpätöisyyttä. Joskin tätä korvasivat avoin katse ja hänen hymynsä raikkaus, niin nämä ominaisuudet huomasi vain myötätuntoinen tarkastelija ennen sitä huomiota, että hänen silmänsä olivat arkipäiväisen harmaat ja huulensa suorat. Lily itse osaksi häntä sääli, osaksi oli kärsimätön, että tämä niin mielellään tyytyi huonoon osaansa. Se näytti Lilystä, samoin kuin hänen äidistäänkin, olevan typeryyden merkki. Ja oli hetkiä, jolloin hän, tietoisena omasta kyvystään olla ja esiintyä täydellisesti tilaisuuden mukaan, melkein tunsi, että toiset neitoset olivat tahallaan jokapäiväisiä ja häntä alempana. Totta totisesti ei kenenkään tarvitse osoittaa sellaista tyytyväisyyttä osaansa kuin mikä tuli ilmi Gerty Farishin puvun värissä ja hänen hattunsa kuosissa: on ehkä yhtä typerää osoittaa vaatteillaan tietävänsä, että on ruma, kuin siten ilmaista luulevansa, että on kaunis.

Koska kohtalo oli määrännyt Gertyn köyhäksi ja rumaksi, niin oli viisasta, että hän turvautui hyväntekeväisyys- ja sinfoniakonsertteihin. Mutta oli jotain suututtavaa siinä hänen väitteessään, ettei elämä vaatinut korkeampia nautintoja ja että vaatimatonkin elämä tarjoaa yhtä paljon mielenkiintoista ja jännittävää kuin Van Osburghien loistelias elämä. Tänään ei hänen ihastuksensa kuitenkaan ärsyttänyt Lilyä. Se näytti vain tuovan paremmin esille hänen oman erikoisuutensa ja antavan hänen elämismuodolleen korkealle tähtäävän, laajan leiman.

"Mennään vilkaisemaan lahjoja, ennenkuin kukaan muu lähtee ruokasalista!" kuiskasi Miss Farish tarttuen ystävättärensä käsikoukkuun. Hänelle oli ominaista, että hän osoitti tunteellista ja epäitsekästä mielenkiintoa häiden kaikkiin ykstyisseikkoihin: hän oli sitä ihmislajia, että hän piti nenäliinansa valmiina koko vihkimistoimituksen ajan ja lähti hääkakkurasia kädessä.

"Eikö kaikki olekin kauniisti järjestetty?" vakuutti hän, kun he astuivat salonkiin, johon oli asetettu Miss Van Osburghin morsiuskapiot. "Olen aina sanonut, ettei kukaan osaa järjestää paremmin kuin serkku Grace! Oletko sinäkään maistanut koskaan mitään herkullisempaa kuin oli hummerihyytelö samppanjakastikkeen kanssa? Jo viikkoja edeltäpäin pidin mielessäni nämä häät ja kaikki tuli yhtä hauskaksi kuin kuvittelin. Kun Lawrence Selden kuuli, että tulisin, kävi hän minut välttämättä noutamassa asemalle, ja palatessamme kotiin tänä iltana minun on mentävä hänen kanssaan päivällisille Sherrylle. Tunnen todellakin sellaista liikutusta kuin jos olisin itse naimisiin menossa!"

Lily hymyili: hän tiesi, että Selden oli aina ollut kiltti rumaa serkkuaan kohtaan, ja hän oli joskus ihmetellyt, miksi Selden tuhlasi niin paljon aikaa hyödyttömästi; mutta nyt tuo ajatus toi hänelle epämääräistä mielihyvää.

"Näetkö häntä usein?" kysyi hän.

"Kyllä, hän käy mielellään sunnuntaisin katsomassa. Ja silloin tällöin käymme yhdessä huveissa, mutta viime aikoina en ole häntä nähnyt paljoa. Hän ei ole oikein terveen näköinen, hän näyttää hermostuneelta ja epävarmalta. Poika parka! Toivon, että hän naisi jonkun sievän tytön. Puhuinkin siitä hänelle tänään, mutta hän sanoi, ettei hän välitä todella sievistä, ja toiset taas eivät välitä hänestä – mutta sen hän tietenkin sanoi leikillään. Hän ei koskaan naisi tyttöä, joka ei olisi sievä. Ah, rakas ystävä, oletko koskaan nähnyt tuollaisia helmiä?"

He seisahtuivat pöydän eteen, jolle morsiamen jalokivet olivat asetetut. Lilyn sydän tykytti kiivaasti kateudesta, kun hänen silmänsä kohtasivat niiden säteilyn ja säihkeen – täysin yhdenmukaisten helmien maidonkarvaisen hohteen, rubiinien välkkeen samettitaustaa vastaan, safiirien syvänsiniset säteet sulautuneina ympäröivien timanttien hehkuun: kaikkia näitä vivahteita vahvisti ja syvensi niiden erilainen asettamistapa. Kivien hehku lämmitti Lilyn suonia kuin viini. Täydellisemmin kuin mikään muu maailmassa ne olivat sen elämän vertauskuvana, johon hän pyrki, elämän, jonka jokainen yksityiskohta olisi jalokivellä koristettu.

"Ah, Lily, katsopas tuota riippuvaa timanttia – se on suuri kuin lautanen! Kuka sen on mahtanut antaa?" Miss Farish kumartui likinäköisesti tarkastamaan siinä olevaa nimikorttia. "Mr. Simon Rosedale. Mitä, tuoko hirveä mies? Ah, niin – minä muistan, hän on Jackin ystävä, ja luulen, että serkku Gracen oli kutsuttava hänet, mutta hänestä on varmaankin ollut vastenmielistä antaa Gwenin ottaa vastaan sellainen lahja häneltä."

Lily hymähti. Hän epäili rouva Van Osburghin vastenmielisyyttä, mutta tiesi kyllä, että Miss Farishin tapana oli sovittaa oma, hieno tuntemistapansa henkilöihin, jotka olivat siitä aivan vapaat.

"No hyvä, jollei Gwen välitä käyttää sitä, niin hän voi sen aina vaihtaa johonkin muuhun", huomautti hän.

"Aha, tässä on vielä somempaa", jatkoi Miss Farish. "Varmaankin on henkilö, joka sen on valinnut, nähnyt siitä erikoista vaivaa. Mikä nimi siinä on? Percy Gryce? Aha, silloin ei ole ihmekään!" Hän hymyili merkitsevästi asettaessaan kortin paikoilleen. "Tietystikin olet kuullut, että hän on hyvin kiintynyt Evie Van Osburghiin? Serkku Grace on siitä niin mielissään – se on täydellinen romaani! Percy Gryce tapasi Evien ensi kerran Dorseteilla vasta kuusi viikkoa sitten. Se onkin mahdollisimman sopiva avioliitto Evielle. En tarkoita rahoja – niitä hänellä kyllä on yllin kyllin – mutta hän on sellainen rauhallinen koti-ihminen, ja Percy Gryce näyttää olevan juuri samaa maata, niin että he ovat kuin luodut toisilleen."

Lily seisoi tuijottaen ajatuksissaan valkoiseen safiiriin, joka oli samettialustalla. Evie Van Osburgh ja Percy Gryce? Nuo nimet välähtelivät hänen aivojensa läpi, herättäen hänessä hilpeyttä. Evie Van Osburgh? Tuo nuorin, vantterin, hidasälyisin niistä neljästä hidasälyisestä ja vantterasta tyttärestä, jotka rouva Van Osburgh oli "sijoittanut" yksitellen olemassalon kadehdittavan onnellisiin komeroihin. Oi niitä onnellisia tyttöjä, jotka saavat kasvaa äidinrakkauden turvissa! Järkevinkin tyttö saattaa laskea väärin, kun hänen omat etunsa ovat kysymyksessä; hän saattaa antaa liian paljon perään jonakin hetkenä ja paeta liian kauas seuraavana, tarvitaan äidin erehtymätöntä tarmoa ja huolenpitoa saattaakseen tyttärensä turvallisesti rikkaaseen ja mukavaan elämään.

Lilyn mielenkeveys haihtui pian, kun hänet taas valtasi epäonnistumisen tunne. Elämä oli liian typerää, liian erehtyväistä! Miksi piti Percy Grycen miljoonien yhtyä toiseen suureen omaisuuteen, miksi tuon tytön tantturan piti joutua valta-asemaan, jota hän ei koskaan osaisi käyttää?

Näistä mietteistä hänet herätti tutunomainen kosketus hänen käsivarteensa ja käännettyään päätään hän näki Gus Trenorin vieressään. Hän tunsi pientä kiusaantumisen tapaista: mikä oikeus Gus Trenorilla oli koskettaa häntä? Onneksi oli Gerty Farish mennyt seuraavan pöydän luo ja he olivat yksin.

Trenor, frakkipuvussaan uljaamman näköisenä kuin koskaan ja aika tavalla hääjuominkien liikuttamana, tuijotti häneen peittelemättömällä mielihyvällä.

"Kautta taivaan, Lily, te olette lumoava!" Hän oli huomaamatta alkanut puhutella Lilyä ristimänimeltään eikä tällä ollut ollut koskaan sopivaa tilaisuutta korjata sitä. Sitäpaitsi hänen seurapiirissään kaikki miehet ja naiset kutsuivat toisiaan ristimänimeltään, vain Trenorin suusta tuolla tuttavallisuuden osoituksella oli epämiellyttävä merkitys.

"No niin", jatkoi Trenor hilpeydessään yhä huomaamatta Lilyn kiusaantumista, "oletteko miettinyt, millaisia koristeita aiotte hankkia huomenna Tiffanyltä? Minulla on taas teille shekki taskussani, ja tätä menoa jatkuu vielä pitkältäkin!"

Lily loi häneen pelästyneen katseen. Trenor puhui kovemmin kuin tavallisesti, ja huoneeseen alkoi tulla ihmisiä. Mutta kun hän näki, etteivät he olleet vielä kuulomatkan päässä, mielihyvän tunne sai hänet valtoihinsa.

"Toinenko voitto-osuus?" kysyi hän hymyillen ja meni Trenoria lähemmäksi, jotteivät muut kuulisi.

"No, ei aivan: möin nousun vallitessa ja voitin teille neljä tuhatta. Se ei ole mikään huono alku, eihän? Otaksun teidän alkavan luulla, että olette aika näppärä keinottelija. Ja ehkä te ette pidä vanhaa Gus-parkaa sellaisena peloittavana aasina kuin jotkut pitävät."

"Pidän teitä ystävistä kilteimpänä, mutta nyt en voi teitä tässä asianmukaisesti kiittää."

Lilyn katse korvasi kädenpuristuksen, jota Trenor olisi vaatinut, jos he olisivat olleet yksin – miten iloinen Lily oli, etteivät he olleet yksin! Tuo uutinen täytti hänet innolla, jonka aiheuttaa fyysillisen kivun äkillinen lakkaaminen. Maailma ei ollut sittenkään niin typerä ja erehtyväinen: silloin tällöin tuli onnen muru onnettomimmankin osaksi. Tuo ajatus sai hänen henkensä liikkeelle: hänelle oli kuvaavaa, että pieni onnenpotkaus antoi siivet kaikille hänen toiveilleen. Hän rupesi heti miettimään, ettei Percy Gryce ollut auttamattomasti menetetty, ja hän hymyili ajatellessaan, minkä melun saisi aikaan, kun hän valloittaisi hänet takaisin Evie Van Osburghilta. Mitä edellytyksiä sellaisella tyhmeliinillä olisi hänen rinnallaan, jos hän vain ponnistaisi voimansa? Hän katsahti ylös toivoen saada nähdä vilahduksen Grycestä, mutta hän huomasikin sen sijaan kiiltävänaamaisen Mr. Rosedalen, joka oli pujahtanut väkijoukon läpi puoleksi liehittelevän, puoleksi tungettelevan näköisenä.

Lily käänsi äkkiä katseensa jälleen Trenoriin, jolle jo suoritettu kiitollisuuden osoitus ei näyttänyt antaneen täydellistä hyvitystä, jota Lily oli tarkoittanut.

"Vähät kiitoksista – en niistä välitä, mutta mielelläni haluaisin sanoa teille pari sanaa silloin tällöin", mutisi Trenor. "Luulin teidän aikovan viettää meillä koko syksyn, ja viime kuukautena olen teitä kovasti pitänyt silmällä. Miksette voi palata Bellomontiin tänä iltana? Olemme aivan yksin ja Judy on äreä kuin karhu. Tulkaa ratoksemme. Jos suostutte, niin saatan teidät automobiililla ja te voitte soittaa palvelustytöllenne, että hän tuo kapineenne kaupungista ensi junalla."

Lily pudisti päätään ikäänkuin mitä viehkeimmin valittaen. "Toivon, että voisin – mutta se on aivan mahdotonta. Tätini on tullut kaupunkiin ja minun täytyy olla hänen kanssaan seuraavat päivät."

"Olen nähnyt teitä paljon vähemmän kuin silloin, kun te olitte Judyn ystävä", jatkoi hän tietämättään tungettelevasti.

"Kun minä olin Judyn ystävä? Enkö muka enää olekaan hänen ystävänsä? Te totta totisesti puhutte aivan päättömiä! Jos olisin aina Bellomontissa, niin te väsyisitte minuun paljon pikemmin kuin Judy – mutta tulkaa katsomaan minua tätini luo, kun tulette ensi kerran kaupunkiin; silloin saamme puhua rauhassa ja te voitte neuvoa minua sijoittamaan edullisimmin rahani."

Viimeisten kolmen tai neljän viikon aikana hän oli todellakin ollut poissa Bellomontista sillä tekosyyllä, että hänen oli välttämättömästi noudatettava muita kutsuja.

Lilyn ehdotus ei näyttänyt niinkään tyydyttävän Trenoria kuin hän oli toivonut, ja Trenorin kulmakarvat yhä rypistyivät hänen sanoessaan: "En tiedä, voinko luvata teille uutta voitto-osuutta joka päivä. Mutta on eräs asia, jonka te voitte tehdä minulle, nimittäin se, että olette hieman kohtelias Rosedalelle. Judy on luvannut kutsua hänet päivällisille, kun tulemme kaupunkiin, mutta hän ei millään suostu kutsumaan häntä Bellomontiin, ja jos te sallitte minun tuoda hänet nyt luoksenne, niin asia olisi toinen. En luule, että löytyy kahtakaan naista, jotka olisivat puhutelleet häntä tänään, ja voin sen sanoa teille, että hän on mies, jonka puhutteleminen maksaa kyllä itsensä."

Miss Bart teki kärsimättömän liikkeen, mutta tukahdutti sanat, jotka näyttivät seuraavan sitä. Tämä oli sittenkin odottamattoman helppo keino kuitata laskunsa; ja eikö hänellä ollut omasta puolestaan syytä toivoa olevansa kohtelias Mr. Rosedalelle?

"No, tuohan hänet kaikin mokomin", sanoi hän hymyillen, "ehkä minäkin hyödyn hänestä omaan laskuuni."

Trenor pysähtyi äkkiä ja loi häneen katseen, joka sai hänet punastumaan.

"Minä sanon, tehän tiedätte – olkaa hyvä ja muistakaa, että hän on menestyvä mies", sanoi Trenor. Ja naurahtaen kääntyi Lily avoimeen ikkunaan päin, jonka lähellä he seisoivat.

Tungos huoneessa oli lisääntynyt, ja Lily halusi tilaa ja raitista ilmaa. Sitä hän löysi terassilta, missä oli vain muutamia miehiä paperosseja poltellen ja likööriä maistellen, kun hajanaisia pareja kulki aukkopaikan yli syksyn värittämille kukkaistarhan reunamille.

Lilyn ilmaantuessa tuli eräs mies tupakoitsijoiden joukosta häntä kohti, ja hän huomasi edessään Seldenin. Sitä hämminkiä, jota tämän läheisyys aina aiheutti, lisäsi lievä pelon tunne. He eivät olleet tavanneet tuon sunnuntaisen kävelyretken jälkeen Bellomontissa, ja tuo episoodi oli vielä niin elävästi Lilyn mielessä, että hän saattoi tuskin luulla, ettei Selden muistaisi sitä yhtä hyvin. Mutta tämän tervehtiminen ilmaisi vain tyydytystä, jota jokainen sievä nainen odottaa kuvastuvan miehen katseessa; ja tämä huomio, niin vähän kuin se miellyttikin hänen turhamaisuuttaan, rauhoitti hänen hermojaan. Mietittyään, miten päästä pakoon Trenoria ja tunnettuaan epämääräistä pelkoa Rosedalen tapaamisesta, oli mieluista tavata ihminen, jonka kanssa hänellä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä.

"Sepä oli onni", sanoi Selden hymyillen. "Ihmettelin juuri, enkö saisi puhua sanaakaan kanssanne ilman erikoista retkeä. Tulin Gerty Farishin kanssa ja lupasin pitää huolta siitä, ettei hän myöhästyisi junasta, mutta olenpa varma siitä, että hän vielä hakee lohdutusta tunteilleen häälahjoista. Hän näyttää pitävän niiden lukua ja arvoa nuoren parin epäitsekkään kiintymyksen ilmaisuna."

Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään hämmennyksestä ja kun hän puhui, nojaten kevyesti ikkunanpieltä vastaan ja antaen katseensa levätä Lilyn katseessa ja nauttien kursailematta tämän sulosta, tunsi Lily pientä mielipahan vilahdusta, että Selden oli mennyt pois, yrittämättä palauttaa samanlaista suhdetta, missä he olivat toisiinsa ennen heidän viimeistä puheluaan keskenään. Lilyn turhamaisuutta loukkasi Seldenin avoin hymyily. Hän halusi olla hänelle jotakin enempää kuin kauneustajuntaa tyydyttävä sievä nainen, ohimenevä silmien ja aivojen ilo; ja tuo kaipaus ilmeni hänen äänessään.

"Ah", sanoi hän, "minä kadehdin Gertyä, jolla on kyky antaa runollisuutta rumille ja jokapäiväisille laitteillemme! En ole koskaan enää saanut takaisin itsekunnioitustani sen jälkeen kuin te osoititte minulle, miten köyhiä ja mitättömiä minun pyyteeni olivat."

Tuskin olivat nuo sanat lausutut, kun hän totesi niiden huonon vaikutuksen. Näytti olevan hänen kohtalonsa, että hän esiintyi huonoimmassa valossa Seldenille.

"Luulin päinvastoin", vastasi Selden kevyesti, "olleeni välikappaleena osoittamaan, että ne olisivat teille tärkeämpiä kuin mikään muu."

Oli kuin Lilyn olemuksen innon olisi äkkiä lamauttanut äkillinen este, joka ajoi sitä takaisin itseensä. Hän katsoi Seldeniin avuttomana kuin pelästynyt lapsi: hänen todellinen itsensä, jonka Selden kykeni vetämään esille syvyyksistä, oli niin tottunut kulkemaan yksin!

Lilyn avuttomuus kosketti Seldenissä, kuten tavallisesti, myötätunnon salaista kieltä. Hänelle ei olisi merkinnyt mitään se huomio, että hänen läheisyytensä teki Lilyn loistavammaksi, mutta tämä epäröinnin välähdys, jonka hän yksin saattoi aiheuttaa, näytti yhä enemmän asettavan hänet erikoisasemaan hänen suhteensa.

"Ainakaan ette voi ajatella mitään pahempaa minusta kuin mitä sanotte!" huudahti Lily naurahtaen, mutta värisevällä äänellä; mutta ennenkuin Selden ennätti vastata, keskeytti heidän alkavan keskinäisen ymmärtämyksensä äkkiä Gus Trenorin ja Mr. Rosedalen läheneminen.

"Hitto vieköön, Lily, luulen teidän antaneen minulle lähtöpassin:

Rosedale ja minä olemme tähystelleet teitä kaikkialta!"

Hänen äänessään oli aviomiehen tuttavallisuuden sävy: Miss Bart luuli huomanneensa Rosedalen vilkuttaneen ymmärtäväisesti silmää, ja se ajatus teki tämän yhä vastenmielisemmäksi hänelle.

Lily vastasi hänen syvään kumarrukseensa hieman nyökäyttämällä päätään, sitäkin ylenkatseellisemmin, kun hän huomasi Seldenin hämmästyvän siitä, että Rosedale kuului hänen seurapiiriinsä. Trenor oli kääntynyt pois ja hänen seuralaisensa seisoi yhä Miss Bartin edessä, huomaavaisena ja odottavana, huulensa jo valmiina hymyilemään, kaikelle, mitä ikinä Miss Bart sanoisikaan, ja täysin tietoisena siitä etuoikeudesta, että hänet nähdään Miss Bartin seurassa.

Se hetki kysyi tahtia, nopeaa aukon yli kulkemista. Mutta Selden yhä nojasi ikkunaa vastaan, kohtauksen erillisenä tarkastelijana, ja hänen tarkastelunsa lumouksen alaisena Lily tunsi olevansa voimaton käyttämään hyväkseen tavallista taitoaan. Pelko, että Selden epäilisi hänen puutteen pakottamana turvautuvan Rosedalen tapaiseen mieheen esti hänet lausumasta tavallisia kohteliaisuuksia. Rosedale seisoi yhä hänen edessään odottavan näköisenä, ja Miss Bart katsoi häneen hiljaa.

Rosedale punastui vähitellen, muuttaen jalkaa, hypisteli kömpelötekoista mustaa helmeä kaulaliinallaan ja sipaisi hermostuneesti viiksiään; sitten, silmäillen Miss Bartia, hän vetäytyi takaisin ja, luoden syrjäsilmäyksen Seldeniin, hän sanoi: "Kautta sieluni, moista en ole koskaan nähnyt! Onko tämä Benedickissä asuvan räätälinne viimeistä työtä? jos on, niin ihmettelen, etteivät kaikki toisetkin naiset tee myöskin häneltä tilauksiaan!"

Sanat olivat jyrkkänä vastakohtana Lilyn vaikenemiselle, ja hän näki äkkiä, että hänen oma menettelynsä oli antanut niille niiden pontevuuden. Tavallisessa puheessa ne olisivat voineet jäädä huomaamatta, mutta seuratessaan hänen pitkää vaitioloaan ne saivat erikoisen merkityksen. Hän tunsi katsomattaankin, että Selden oli heti käsittänyt sen ja yhdistäisi tuon vihjauksen Lilyn käynnin kanssa hänen luonaan. Tuo tietoisuus lisäsi hänen kiihtymystään Rosedalea kohtaan, mutta myöskin hänen tunnettaan, että nyt, jos koskaan, oli tilaisuus tehdä hänet suopeaksi, niin vastenmielistä kuin se olikin Seldenin läsnäollessa.

"Miten te tiedätte, etteivät toiset naiset tee tilauksiaan räätälilläni?" kysyi Lily vastaan. "Näettehän, etten pelkää antaa hänen osoitettaan ystävilleni!"

Lilyn katse ja ääni sulki Rosedalen niin täydellisesti tähän etuoikeutettuun piiriin, että hänen pienet silmänsä ilmaisivat kiitollisuutta ja ymmärtäväinen hymy kohotti hänen viiksiään.

"Ette totta totisesti!" selitti Rosedale. "Te antaisitte heille koko varustukset ja sittenkin voittaisitte kilpanelistyksessä!"

"Ah, se on teiltä hyvin kiltisti tehty ja olisi vieläkin kiltimpää, jos huolehtisitte minut johonkin rauhalliseen sopukkaan ja toimittaisitte minulle jotakin viatonta juotavaa, ennenkuin meidän kaikkien on rynnättävä junalle."

Lily kääntyi puhuessaan poispäin antaen hänen tallustella rinnallaan terassille kokoontuneiden ryhmien sivuitse, kun jokainen hermo hänessä värähti tietoisena siitä, mitä Selden mahtoi ajatella tuosta kohtauksesta.

Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi mieliapeutta asioiden nurinkurisuudesta, ja jutteli kevyesti Rosedalen kanssa, kolmas ajatus pysyi itsepintaisesti: hän ei aikonut olla yrittämättä saada ilmi, mikä Percy Grycen jutussa oli totta. Sattuma tai ehkä tämän oma päätös oli pitänyt heidät erillään Bellomontista lähdön jälkeen. Mutta Miss Bart oli kyllin kokenut saamaan mahdollisimman paljon aikaan odottamattomasta, ja muutamien viimeisten minuuttien ilkeät tapahtumat – juuri sen hänen elämänsä puolen ilmaiseminen Seldenille, jonka hän tahtoi häneltä salata enimmän – lisäsivät hänen ikäväänsä saada suojaa, päästä sellaisista nöyryyttävistä mahdollisuuksista. Mika tahansa määrätty tilanne olisi siedettävämpi kuin tämä sattumien sysiminen, niin että hän sai olla varuillaan kaikkia elämän mahdollisuuksia vastaan.

Sillä välin oli yleistä lähtötouhun tuntua ilmassa, ikäänkuin jos yleisö olisi tehnyt lähtöä päänäyttelijöiden jättäessä näyttämön. Mutta jäljellejääneistä ryhmistä ei Lily voinut huomata ei Gryceä eikä nuorinta Miss Van Osburghia. Se että molemmat livahtaisivat hänen käsistään, vihlaisi pahaenteisesti hänen mieltään, ja hän ihastutti Mr. Rosedalen ikihyväksi ehdottamalla, että he suuntaisivat kulkunsa kasvihuoneisiin talon ulompaan päähän. Niissä huoneissa, joiden läpi he kulkivat, oli juuri kylliksi jäljellä ihmisiä, jotta heidän kulkunsa yhdessä herätti huomiota, ja Lily tiesi, että häntä seurasivat ilvehtivät ja kysyvät katseet, jotka näkivät yhtä selvästi hänen välinpitämättömyytensä kuin hänen seuralaisensa tyytyväisyyden. Hän vähät välitti tällä hetkellä, jos hänet nähtiin Rosedalen seurassa: kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet hänen etsintänsä esineeseen. Tämä ei kuitenkaan ollut löydettävissä kasvihuoneista, ja Lily, jonka sydäntä kouristi epäonnistumisen äkillinen varmuus, aikoi juuri livistää pakoon haitallista seuralaistaan, kun he kohtasivat rouva Van Osburghin palavissaan ja hengästyneenä, mutta säteillen velvollisuutensa täyttämisen tietoisuutta.

Hän katseli heitä hetkisen suopeana ja ajatuksettomana kuten ainakin väsynyt emäntä, jolle hänen vieraansa ovat käyneet pelkiksi panoraaman hyöriviksi pisteiksi; sitten hänen huomionsa sai äkkiä määrätyn suunnan ja hän tarttui Miss Bartiin kuten ainakin hyvään uskottuun.

"Lily rakas, minulla ei ole ollut aikaa puhua sanaakaan kanssasi ja nyt luulen sinun olevan vapaan. Oletko nähnyt Evietä? Hän on etsinyt sinua kaikkialta: hän halusi uskoa sinulle pienen salaisuutensa; mutta otaksun, että olet sen jo arvannut. Kihlausta ei julaista ennenkuin ensi viikolla – mutta kun sinä olet niin hyvä ystävä Mr. Grycen kanssa, niin he molemmat toivoivat, että sinä saisit ensimmäisenä tietää heidän onnestaan."