Säätynsä uhri

Hän nojasi taaksepäin hetken ajan sulkien silmänsä ja hänen siinä istuessaan, kalpeat huulet hieman raollaan ja silmäluomet painuneina hänen väsyneesti loistavan katseensa yli, huomasi Gerty hämmästyksekseen muutoksen hänen kasvoissaan ja miten tuhkanharmaa päivänvalo näytti äkkiä sammuttavan niiden keinotekoisen loisteen.

"Se ei kai kuulosta kovin hauskalta? Eikä se sitä olekaan – olen siihen kuolemaan asti kyllästynyt! Ja kuitenkin ajatus, että minun olisi se kokonaan jätettävä, melkein tappaa minut – se se pitää minua valveilla öisin ja saa minut niin kärkkääksi väkevälle teellesi. Sillä, näes, kauempaa en voi jatkaa tällä tavalla, pitemmälle en juuri pääse. Ja mikä minun eteeni sitten tulee, miten ihmeessä minä pysyn hengissä? Minulla on nähtävästi edessäni sama kohtalo kuin tuolla neiti Silverton paralla – kulkea ympäri ja koettaa myydä maalattuja imupapereja! Ja on olemassa tuhansia naisia, jotka jo koettavat tehdä samaa eikä kukaan heistä ole niin neuvoton kuin minä saamaan dollaria kokoon!"

Hän nousi taas vilkaisten kelloonsa. "On myöhä, ja minun on lähdettävä – olen luvannut tavata Carry Fisheriä. Älä nyt ole noin huolestuneen näköinen, hyvä ystävä, älä välitä liikoja siitä hölynpölystä, mitä sinulle puhuin." Hän oli taas peilin edessä, korjaten hellävaroen hiuksiaan, vetäen harson kasvoilleen ja asetellen ketterästi turkiksiaan. "No, eihän minun ole vielä tarvinnut turvautua paikanvälitystoimistoihin eikä imupaperimaalailuun, mutta juuri tällä hetkellä olen aika pulassa ja jos löytäisin jotain tehtävää, niin olisin autettu siksi, kun saan perinnön. Ja Carry lupasi toimittaa jonkun, joka tarvitsisi jonkinlaista seuraelämäkirjuria – sehän on hänen erikoisalansa."

Miss Bart ei ollut ilmaissut Gertylle hätänsä koko suuruutta. Hän tarvitsi todellakin kipeästi ja nopeasti rahaa: rahaa tavallisiin viikon tarpeisiin, joita ei voinut siirtää eikä välttää. Luovuttaa pois asuntonsa ja tyytyä pahaiseen täysihoitolaan tai tilapäisesti turvautua Gerty Farishin vierashuoneen vuoteeseen – se saattoi vain lykätä tuonnemmaksi tuon häntä vaivaavan kysymyksen. Ja hänestä tuntui sekä viisaammalta että mukavammalta jäädä paikoilleen ja keksiä jokin keino, miten ansaita elatuksensa. Mahdollisuutta, että oli pakotettu siihen, hän ei vielä koskaan ollut vakavasti ajatellut, ja se huomio, että henkensä elättäjänä hänen oli osoitettava samanlaista avuttomuutta ja saamattomuutta kuin Miss Silvertonraukan, oli kova kolahdus hänen itseluottamukselleen.

Tottuneena pitämään itseään yleisen mielipiteen mukaan tarmokkaana ja neuvokkaana ihmisenä, joka luonnostaan kykeni hallitsemaan jokaista tilannetta, hän epämääräisesti kuvitteli mielessään, että sellaiset lahjat olisivat arvokkaat seuraelämäohjausta etsiville. Mutta kovaksi onneksi ei ollut mitään erikoista otsaketta, jolla varustettuna oikein sanomisen ja tekemisen taidon olisi voinut tarjota kaupaksi, eikä rouva Fisherinkään neuvokkaisuus kyennyt keksimään keinoja, jotta Lilyn viehätysvoima ja kyvyt olisivat päässeet oikeuksiinsa. Rva Fisher teki voitavansa hankkiakseen ystävättärelleen toimeentulon ja hän saattoi hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että hän oli aikaisemmin usein onnistunut. Tiedustelujensa tuloksena hän saattoikin ilmoittaa "löytäneensä jotakin".

Yksikseen jäätyään Gerty mietiskeli hajamielisenä ystävättärensä tukalaa tilaa ja omaa kykenemättömyyttään lieventämään sitä. Hänestä oli selvää, ettei Lily tällä kertaa toivonut mitään sellaista apua, jota hän saattoi antaa. Miss Farish ei voinut nähdä ystävättärellään olevan mitään toivoa, jollei hän alkaisi toisenlaista elämää, erillään kaikesta entisestä. Mutta Lilyn koko tarmo kohdistui tuosta entisestä kiinnipitämiseen, itsensä sen kanssa yhtäläistyttämiseen, niin kauan kuin tuo harhakuva saattoi pysyä yllä. Koska tuo suhtautuminen näytti Gertystä säälittävältä, ei hän saattanut tuomita sitä yhtä ankarasti kuin esim. Selden olisi varmaankin tehnyt. Gerty ei ollut unohtanut tuota liikutuksen yötä, jolloin hän ja Lily olivat levänneet toistensa sylissä ja hän oli luullut tuntevansa oman sydämensä veren siirtyvän ystävättärensä sydämeen. Hänen tekemänsä uhraus oli näyttänyt kylläkin hyödyttömältä; Lilyyn ei jäänyt jälkeäkään tuona hetkenä koetuista vaikutuksista. Mutta Gertyn hellyys, joka oli kouliintunut niiden pitkien vuosien kuluessa, jolloin hän joutui tekemisiin salaisen ja vaiteliaan kärsimyksen kanssa, saattoi valvoa uhriaan hiljaisella kärsivällisyydellä, joka ei pitänyt ajasta lukua. Hän ei kuitenkaan saattanut kieltää itseltään lohdutusta, minkä toi arasteleva neuvon kysyminen Lawrence Seldeniltä, jonka kanssa hän oli uudistanut sukulaistuttavalliset suhteensa tämän palattua Euroopasta.

Selden itse ei ollut koskaan ollut tietoinen siitä, että mitään olisi muuttunut heidän suhteissaan. Hän tapasi Gertyn samanlaisena kuin lähtiessäänkin, yksinkertaisena, vaatimattomana ja uskollisena, mutta se sydämen intelligenssi terästyneenä, minkä Selden tunsi koettamatta selittää sitä. Gertystä itsestään olisi kerran tuntunut mahdottomalta puhua jälleen Seldenin kanssa vapaasti Lily Bartista. Mutta se, mitä oli tapahtunut hänen oman rintansa sopukoissa, näytti, kun hämmingin usva oli selvinnyt, johtavan itsekkyyden kahleiden katkeamiseen ja vaimentuneen persoonallisen liikutuksen muuttumiseen yleiseksi ihmisten ymmärtämiseksi ja sääliksi.

Lilyn käynnistä oli tuskin kulunut paria viikkoa, kun Gerty sai tilaisuuden ilmaista huolensa Seldenille. Tämä, ilmaannuttuaan eräänä sunnuntai-iltapäivänä, oli viivytellyt yli serkkunsa vieraiden vastaanottoajan, huomattuaan hänen äänessään ja katseessaan jotakin, joka pyysi kahdenkeskistä sananvaihtoa, ja heti viimeisen vieraan mentyä Gerty ryhtyi asiaan kysymällä, milloin Selden oli viimeksi nähnyt Miss Bartia.

Seldenin huomattavan pitkä äänettömyys antoi hänelle aikaa hieman ällistymään.

"En ole nähnyt häntä ollenkaan – olen kokonaan ollut häntä näkemättä sitten hänen paluunsa."

Tämä odottamaton myönnytys sai myöskin Gertyn äänettömäksi, ja hän yhä epäröi, jatkaako samaa aihetta, kun Selden rohkaisi häntä lisäämällä: "Olen toivonut näkeväni hänet – mutta Gormerien seurapiiri näkyy vievän hänen aikansa sitten hänen Euroopasta paluunsa."

"Paljon suurempi syy on tämä: hän on ollut hyvin onneton."

"Onneton ollessaan Gormerien seurassa?"

"Oh, en kiellä hänen läheistä suhdettaan Gormereihin; mutta tämäkin on nyt luullakseni lopussa. Nähkääs, ihmiset ovat olleet hyvin tylyjä, sen jälkeen kuin hän riitaantui Bertha Dorsetin kanssa."

"Ah —" huudahti Selden nousten äkkiä kävelemään ikkunan luo, minne hän jäi katselemaan pimenevälle kadulle hänen serkkunsa jatkaessa selittelyään: "Judy Trenor ja hänen omat sukulaisensa ovat myöskin hylänneet hänet – ja kaikki siksi, että Bertha Dorset kertoi niin kauheita juttuja. Ja Miss Bart on hyvin köyhä – tiedättehän, että rouva Peniston kuittasi hänet hyvin pienellä perinnöllä annettuaan hänen ensin ymmärtää, että hän saisi kaiken."

"Tiedän kyllä", myönsi Selden lyhyesti, kääntyen takaisin huoneeseen, mutta vain astellakseen levottomasti oven ja ikkunan väliä. "Niin, – häntä on kohdeltu hirveästi, mutta juuri se seikka on onnetonta, ettei mies, joka haluaa osoittaa hänelle myötätuntoaan, voi sanoa sitä hänelle."

Hänen sanansa aiheuttivat Gertyssä heikon pettymyksen väristyksen.

"Olisihan muitakin keinoja osoittaa hänelle myötätuntoa", esitti hän.

Hieman naurahtaen Selden istuutui hänen taakseen takan ääressä olevalle pienelle sohvalle. "Mitä tarkoitatte, te parantumaton lähetyssaarnaaja?" kysyi hän.

Gerty punehtui, ja hetken ajan tämä olikin hänen ainoa vastauksensa. Sitten hän selitti tarkemmin: "Ajattelen sitä seikkaa, että te ja hän olitte tavallisesti hyviä ystäviä – että hänellä oli siitä hyvin suuri huoli, mitä te hänestä ajattelitte – ja että, jos hän pitää teidän syrjässä olemistanne merkkinä siitä, mitä te nyt ajattelette, niin saatan kuvitella mielessäni, että se suuresti lisää hänen onnettomuuttaan."

"Hyvä lapsi, älkää lisätkö siihen enää mitään – ainakaan sellaiseen kuin miksi te sen käsitätte – otaksumalla hänelle kaikenlaista, mikä on teidän olettamustanne." Selden ei voinut millään keinoin pidättää äänestään kuivuuden vivahdusta; mutta Gertyn hämmästyneen katseen kohdatessaan hän sanoi lempeämmin: "Mutta vaikka hirveästi liioittelettekin sen merkitystä, mitä voin tehdä Miss Bartin hyväksi, niin ette voi liioitella valmiuttani tekemään sitä – jos sitä minulta pyydätte." Hän laski hetkiseksi kätensä Gertyn kädelle, ja heidän välillään tapahtui tuona harvinaisena kosketuksen hetkenä eräs noita ajatuksen vaihtoja, jotka täyttävät myötätunnon salaiset säilöt. Gertyllä oli se tunne, että Selden harkitsi hänen pyyntönsä hintaa yhtä tarkasti kuin hän, Gerty, Seldenin vastauksen merkitystä. Ja tunne kaikesta siitä, mikä oli äkkiä selvää heidän välillään, teki Gertylle helpommaksi löytää seuraavat sanat.

"Minä siis pyydän teitä; pyydän teitä, koska hän sanoi kerran minulle, että te olitte auttanut häntä ja koska hän nyt tarvitsee apua kipeämmin kuin koskaan ennen. Tiedätte, miten riippuvainen hän on aina ollut hyvinvoinnista ja loistosta – miten hän on vihannut kaikkea, mikä on viheliäistä ja rumaa ja epämukavaa. Hän ei voi sitä auttaa – hänet on kasvatettu näin ajattelemaan eikä hän ole koskaan kyennyt pääsemään siitä irti. Mutta häneltä on riistetty kaikki se, mikä oli hänelle jonkin arvoista, ja ne ihmiset, jotka opettivat hänet pitämään sitä arvossa, ovat myös hylänneet hänet. Ja minusta tuntuu, että jos joku voisi ojentaa kätensä ja näyttää hänelle toista puolta – näyttää hänelle, miten paljon on vielä jäljellä elämässä ja hänessä itsessään" – Gerty keskeytti hämmentyneenä omasta kaunopuheisuudestaan ja koska hänen oli vaikeaa tarkalleen ilmaista haluaan pelastaa ystävättärensä. "Minä en voi auttaa häntä itse: hän on mennyt minun ulottuvistani", jatkoi hän. "Luulen, että hän pelkää olevansa minulle taakkana. Kun hän oli täällä viimeksi, kaksi viikkoa sitten, tuntui hän olevan hirveän huolissaan tulevaisuudestaan: hän kertoi Carry Fisherin koettavan löytää hänelle jotain työtä. Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti minulle, että hän oli ottanut yksityissihteerin paikan ja ettei minun tarvinnut hätäillä, sillä kaikki oli hyvin ja hän tulisi luokseni puhumaan minulle siitä, kun hänellä olisi aikaa. Mutta hän ei ole tullutkaan, enkä minä mielelläni mene hänen luokseen, koska pelkään tuppautuvani hänen seuraansa, kun en ole tervetullut. Kun kerran lapsena olin rientänyt hänen luokseen pitkän eron jälkeen ja kietonut käsivarteni hänen ympärilleen, hän sanoi: 'Ole niin hyvä äläkä suutele minua, jollen pyydä sinua, Gerty' – ja muutamia minuutteja myöhemmin hän pyysi minua. Mutta siitä pitäen olen aina odottanut pyyntöä."

Selden oli kuunnellut hiljaa katse keskitettynä, kuten aina, kun hän tahtoi varjella pieniä tummia kasvojaan äkkinäiseltä ilmeenmuutokselta. Kun hänen serkkunsa oli lopettanut, sanoi hän hieman hymyillen: "Koska kerran olette oppinut odottamisen taidon, en käsitä, miksi vaaditte minun ryntäämään päätä pahkaa —", mutta Gertyn katseen hätääntynyt avunanomus sai hänet lisäämään noustessaan lähteäkseen: "Tahdon kuitenkin tehdä, mitä haluatte, mutta en saattaa teitä edesvastuuseen epäonnistumisestani."

Seldenin karttaminen Miss Bartia ei ollut ollut niinkään tarkoituksetonta kuin hän oli antanut serkkunsa ymmärtää. Aluksi kuitenkin, kun muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan Monte Carlossa piti häntä vielä kiihtymyksen vallassa, oli hän tuskallisesti odottanut Lilyn paluuta. Mutta tämä oli tuottanut hänelle pettymystä viipymällä Englannissa, ja kun hän vihdoin ilmaantui New Yorkiin, sattui, että toimi kutsui Seldenin Länteen, josta palattuaan hän parhaiksi kuuli, että Miss Bart oli lähtenyt Gormerien kanssa Alaskaan. Tieto tästä äkkiä solmitusta ystävyydestä sammutti hänen halunsa nähdä Lilyä. Jokainen tämän askel näytti tosiasiallisesti vievän hänet yhä kauemmaksi siitä piiristä, jossa he kerran tai pari olivat tavanneet toisensa kuin kirkastuneen hetken ajaksi. Seldenin oli yksinkertaisempaa arvostella häntä hänen tavallisen käytöksensä mukaan kuin niiden harvojen poikkeamisten mukaan siitä, mitkä olivat heittäneet hänet niin häiritsevästi hänen tielleen.

Mutta Gerty Farishin sanat riittivät saamaan hänet näkemään, miten vähän tämä katsantotapa oli todella hänen ja miten mahdotonta hänen oli pysyä rauhallisena Lily Bartia ajatellessaan. Kuullessaan, että hän oli avun tarpeessa – sellaisenkin epämääräisen avun, jota hän saattoi tarjota – tuo ajatus valtasi hänet jälleen; ja kadulle päästyään hän tuli niin vakuutetuksi avun välttämättömyydestä, että hän heti ohjasi kulkunsa Lilyn hotelliin.

Täällä hänen intoaan jäähdytti se odottamaton uutinen, että Miss Bart oli matkustanut pois. Mutta hänen tiedusteluihinsa muisteli hotellin kirjanpitäjä, että Miss Bart oli jättänyt osoitteensa, jota hän alkoi heti selailla kirjoistaan.

Oli todella omituista, että Lily Bart oli lähtenyt ilmoittamatta Gerty Farishille tästä päätöksestään, ja Seldenin mieltä painoi omituisesti kirjanpitäjän etsiessä osoitetta. Tätä kesti niin kauan, että tuo painostus muuttui peloksi, mutta kun hänelle vihdoin ojennettiin paperilappu, josta hän luki: "Rouva Norma Hatchin luona, Emporium Hotel", niin hän jäi tuijottamaan uskomatta silmiään ja repi sitten vastenmielisyyden valtaamana paperin kahtia ja läksi rauhallisena astumaan kotiin päin.

IX

Kun Lily heräsi Emporium-hotelliin muuttonsa jälkeisenä aamuna, oli hänen ensimmäinen tunteensa puhtaasti ruumiillisen tyydytyksen tunne. Vastakohdan jyrkkyys vielä lisäsi tuota ylellisyyden tunnetta saada maata vielä kerran pehmeällä untuvavuoteella ja katsella yli avaran aurinkoisen huoneen aamujuomapöydälle, joka oli asetettu niin kutsuvasti tulisijan lähelle. Onhan sitä vielä harkintaan aikaa; tällä hetkellä häntä ei edes hämmästyttänyt sisustuksen ylellinen komeus. Tunne siitä, että vielä kerran sai nauttia täyttä mukavuutta, vaimensi täydelleen vähäisimmänkin arvostelun.

Kun hän edellisenä iltapäivänä oli esittäytynyt sille naiselle, jonka luo Carry Fisher oli hänet ohjannut, oli hän tuntenut joutuneensa uuteen maailmaan. Carryn häthätäisestä esittelystä hän sai sen selvän, että rouva Norma Hatch (jonka ristimänimen muutos oli tuloksena hänen viimeisestä avioerostaan) oli tullut "Lännestä" ja tuonut koko lailla rahoja mukanaan. Hän oli lyhyesti sanoen rikas, avuton, seurapiirejä vailla, siis Lilyn oikea holhokki, Rouva Fisher ei ollut määritellyt menettelytapaa, jota hänen ystävättärensä oli noudatettava, hän tunnusti, ettei hän tuntenut tarkemmin rouva Hatchia, johon hänet oli pikimmältään tutustuttanut Malville Staney, joutohetkinään asianajaja ja erinäisen juhlivan klubielämäpiirin Falstaff [kuuluisa Shakespearen näyttämöluoma, mehevä juoma- ja seuraveikko. Suom.]. Seuraelämässä herra Staneyn olisi voinut sanoa muodostavan yhdistävän siteen Gormerien maailman ja sen hämärämmän piirin välillä, johon Miss Bart nyt huomasi joutuneensa. Mutta vain kuvannollisesti saattoi rouva Hatchin maailman valaistusta kutsua hämäräksi; tässä nykyisessä tapauksessa Lily huomasi joutuneensa häikäisevään sähkövaloon. Rouva Hatchissa suurine silmineen oli jotain haalistumatonta ja kuin lasikaapissa säilytettyä. Tämä ei estänyt sitä välitöntä huomiota, että hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin vieraansa ja että hänessä oli hänen komeutensa, hyvinvointinsa, huomiotaherättävän pukeutumisensa ja äänensä ohella tuota poislähtemätöntä viattomuutta, joka hänen kansallisuuttaan olevissa naisissa niin ihmeellisesti yhtyy mitä moninaisimpiin elämyksiin ja kokemuksiin.

Ympäristö, johon Lily oli joutunut, oli hänelle yhtä outo kuin sen asukkaatkin. Hän ei ollut perehtynyt New Yorkin hienoon hotellimaailmaan, – maailmaan, joka oli varustettu kaikkien ajateltavissa olevien vaatimusten tyydyttämisvälineillä, kun sitävastoin todella sivistyneen elämän mukavuudet olivat yhtä saavuttamattomia kuin erämaassa. Tämän kalsean loiston ilmapiirissä liikkui verettömiä olentoja, jotka olivat yhtä rikkaasti varustettuja kuin hotellin kalustokin, olentoja, joilla ei ollut määrättyjä pyrkimyksiä ja pysyviä suhteita ja jotka ajelehtivat velttona uteliaiden virtana ravintolasta konserttisaliin, palmupuistosta musiikkihuoneeseen, taidenäyttelystä räätäliosastoon. Juoksijahevoset ja huolellisesti sisustetut autot odottivat näitä naisia kuljettaakseen heitä maailmankaupungilla, josta he palasivat vielä kalpeampina sopuliturkistensa painosta, joutuakseen takaisin hotellielämän tukahduttavaan toimettomuuteen. Jossakin heidän elämänsä taustalla oli epäilemättä todellinen menneisyys todella inhimillisine toimintoineen; itse he todennäköisesti olivat kiihkeän kunnianhimon, sitkeän tarmon, moninaisten kosketusten tulos elämän terveellisen karkeuden kanssa. Heillä ei enää kuitenkaan ollut enempää todellista olemassaoloa kuin runoilijan varjolla helvetin esikartanoissa.

Lily ei ollut kauan ollut tässä kalpeassa maailmassa, ennenkuin hän huomasi, että rouva Hatch oli sen oleellisin henkilö. Tämä nainen, vaikkakin hän vielä hapuili tyhjää ilmaa, näytti heikkoja täyteläisen elämän merkkejä. Ja tässä pyrinnössä häntä avusti toimeliaasti herra Melville Staney, joka oli siirtänyt rouva Hatchin ensi kehittymisensä näyttämöltä korkeammalle asteelle, nim. maailman kaupungin hotellielämään. Hän se oli valinnut ne hevoset, joilla rouva Hatch oli saanut "sininauha"-palkinnon näyttelyssä, hän se oli ohjannut hänet valokuvaajalle, jonka rouva Hatchista valmistama muotokuva oli toistuvana "Sunday Supplements'in" kansikuvana, ja yhdessä he saivat kokoon ryhmän, joka muodosti heidän seurapiirinsä. Se oli vielä pieni ryhmä: samanlaisia olentoja suurella asumattomalla alalla, mutta Lily huomasi pian, että sen ohjakset eivät enää olleet herra Staneyn käsissä. Kuten usein tapahtuu oli kasvatti kasvanut yli opettajansa, ja rouva Hatch oli jo tietoinen Emporium'in ulkopuoleisesta maailmasta hiottuine hienouksineen ja raskaine loistoineen. Tämä huomio synnytti hänessä heti korkeamman ohjauksen, taitavan naiskäden vaatimuksen, mikä antaisi hänen kirjevaihdolleen oikean sävyn, hänen hatuilleen oikean "näön", hänen ruokalistoilleen oikean järjestyksen. Lyhyesti, Miss Bartia pyydettiin versoavan seuraelämän opastajaksi, koska hänen näköjään suuret sihteerilahjansa eivät päässeet oikeuksiinsa siitä syystä, että rouva Hatch tuskin vielä tiesi ketään, jolle kirjoittaa.

Rouva Hatchin olemuksen jokapäiväiset yksityiskohdat olivat Lilylle yhtä outoja kuin sen yleissävy. Hän ja hänen ystävänsä näyttivät olevan aivan riippumattomia ajasta ja paikasta. Ei ollut mitään määräaikoja eikä määrättyjä velvollisuuksia, yö ja päivä sekaantuivat toisiinsa, niin että lunch-ateria siirtyi teetunneille, kun taas päivällinen usein muuttui meluisaksi teatterinjälkeiseksi illalliseksi, joka jatkui päivänkoittoon. Kaiken tämän tyhjän touhun ohella tuli ja meni omituinen lauma käypäläisiä käsienhoitajia, kauneustohtoreja, kähertäjiä, bridgen, ranskan ja "fyysillisen kehityksen" opettajia. Mutta kaikista ihmeellisintä Lilystä oli kohdata tässä seurassa useita tuttaviaan. Hän oli olettanut, eikä suinkaan ilman helpotuksen tunnetta, päässeensä hetkeksi kokonaan ulkopuolelle oman piirinsä. Mutta hän huomasi, että herra Staney oli vetänyt useita rouva Fisherin maailman loistavimpia koristeita Emporiumin piiriin. Lilyn ensimmäisiä yllätyksiä oli nähdä Ned Silverton rouva Hatchin tavallisten vieraiden joukossa. Mutta pian hän huomasi, ettei tuo nuori mies ollut herra Staneyn tärkein rekryytti. Se oli pieni Freddy Van Osburgh, Van Osburghien miljoonien hento perijä; ja näihin miljooniin keskittyi rouva Hatchin ryhmän huomio. Freddy, joka oli tuskin päässyt koulunpenkiltä, oli Lilyn tähden laskettua noussut seuraelämän taivaalle, ja Lily näki nyt hämmästyksekseen, mitä loistetta tuo nuori mies toi rouva Hatchin olemuksen ulkonaiseen hämärään. Lilyllä oli omituinen tunne siitä, että hän oli seuraelämänverhon takana, sillä puolen, missä langat olivat solmitut yhteen ja niiden päät riippuivat. Hetken ajan häntä jollakin tavalla huvitti tuo näky ja hänen oma osuutensa siihen: tilanne oli mukava ja sovinnaisuudesta vapaa ja se virkisti häntä kaikkien sovinnaisuuksien jälkeen. Mutta nämä hupaisuuden välähdykset olivat vain sen vastenmielisyyden lyhyitä vastavaikutuksia, mitä hänen oleskelunsa täällä hänessä herätti. Verrattuna rouva Hatchin olemassaolon tyhjyyteen Lilyn entisten ystävien elämä näytti järjestetyltä ja toimekkaalta. Hänen tuttavapiirinsä edesvastuuttomammallakin sievällä naisella oli perityt velvollisuutensa, sovinnaiset hyveensä, osuutensa suuren yhteiskuntakoneiston työssä. Ja kaikkia yhdisti yhteinen harrastus näihin perinnäisiin toimiin. Erikoisten määrättyjen velvollisuuksien toimeenpano olisi yksinkertaistuttanut Miss Bartin asemaa, mutta hänen epämääräinen suhtautumisensa rouva Hatchiin teki sen vaikeammaksi.

Näitä vaikeuksia ei suinkaan aiheuttanut hänen emäntänsä. Rouva Hatch osoitti alusta alkaen melkein liikuttavaa halua olla Lilyn mieliksi. Kaukana siitä, että hän olisi vaatinut itselleen vallan ylemmyyttä, hänen kauniit silmänsä näyttivät anovan itselleen kokemattomuuden puolustusta: hän tahtoi tehdä, mikä oli "sievää", oppia sitä, mikä oli "hyvää ja herttaista". Vaikeus oli vain siinä, miten löytää kosketuskohtia hänen ja Lilyn ajatusten ja mielipiteiden välillä.

Rouva Hatch oli epämääräisen innostuksen ja sellaisten pyrkimysten vallassa, joita hän oli saanut näyttämöltä, sanomalehdistä, muotilehdistä ja kirjavasta urheilumaailmasta, joka oli vielä enemmän hänen tuttaviensa näköpiirin takana. Lilyn epäkiitollinen tehtävä oli erottaa näistä hajanaisista käsityksistä ne, jotka olivat eniten omiaan auttamaan tuon naisen edistymistä, mutta tuon tehtävän toimeenpanoa haittasivat nopeasti esiintyvät epäilykset. Lily tuli itse asiassa yhä tietoisemmaksi asemansa eräänlaisesta epämääräisyydestä. Ei niin, että hän olisi tavallisessa mielessä epäillyt rouva Hatchin nuhteettomuutta. Tämän hairahdukset koskivat aina pikemmin makua kuin käytöstä; hänen avioeronsa näytti aiheutuneen pikemminkin maantieteellisistä kuin eetillisistä edellytyksistä, ja hänen pahimmat siveelliset höllyytensä olivat samaten vietävät hänen häilyvän hyväluontoisuutensa tilille. Ned Silvertonin suhde Staneyyn näytti esim. läheisemmältä ja vähemmän selvältä kuin mihin mikään luonnollinen yhteenkuuluvaisuus oikeuttaisi; ja molemmat näyttivät yhteisvoimin edistävän Freddy Van Osburghin kasvavaa taipumusta rouva Hatchiin. Lilyllä oli se epämääräinen tunne, että heidän kokeilujensa esine oli liian nuori, liian rikas ja liian herkkäuskoinen. Hänen levottomuuttaan lisäsi se, että Freddy näytti pitävän itseään osallisena rouva Hatchin seuraelämäkehitykseen, mikä sai hänet osoittamaan pysyväistä mielenkiintoa rouvan tulevaisuuteen. Oli hetkiä, jolloin tämä seikka herätti Lilyssä ivansekaista hauskuutusta, mutta tätä seurasi yhä kasvavia epäilyksen hetkiä.

Nämä epäilykset olivat ylimmillään, kun hän myöhään eräänä iltapäivänä hämmästyksekseen sai vieraakseen Lawrence Seldenin. Tämä tapasi hänet yksinään, sillä rouva Hatchin piirissä teetunti ei ollut omistettu seuraelämän tavoille, ja rouva itse oli hierojan käsissä.

Seldenin saapuminen oli aiheuttanut Lilyssä sisäistä hämminkiä, mutta hän oli pian oman itsensä herra ja hänen äänensä sai äkkiä hämmästyksen ja leikinlaskun sävyn, ihmetellen kursailematta, että Selden oli seurannut hänen jälkiään niin outoon paikkaan, ja kysyen häneltä, mikä hänet oli saanut sellaisille etsintäretkille.

Selden esiintyi tavattoman vakavasti, Lily ei ollut koskaan nähnyt häntä niin epävarmana, niin hänen vastaväitteilleen alttiina. "Minun teki mieleni nähdä teitä", sanoi Selden, ja Lily ei voinut olla vastaukseksi huomauttamatta, että hänen vieraansa oli niin kauan pidättänyt sitä haluaan. Lilylle oli totta puhuen Seldenin pitkä poissaolo tuottanut viime kuukausien katkerimpia pettymyksiä, se oli koskenut häneen syvältä hänen ylpeän kuorensa alla.

"Miksi minä olisin tullut", sanoi Selden suoraan, "kun en luullut voivani olla teille hyödyksi? Se on ainoa puolustukseni siitä, että kuvittelin teidän voivan haluta nähdä minua."

Tämän selittelyn kömpelyys hämmästytti Lilyä ja se antoi hänen vastaukselleen erikoisen terävyyden. "No, te tulitte siis nyt, koska luulette voivanne olla minulle hyödyksi?"

Selden epäröi taas. "Niin, vaatimattomasti vain keskustelemalla asioista."

Se järkevälle miehelle tosiaankin tyhmä alku, ja ajatus siitä, että hänen kömpelyytensä johtui pelosta, että Lily antaisi persoonallisen merkityksen hänen käynnilleen, tappoi Lilyn halun nähdä häntä. Epäedullisemmissakin oloissa tuo halu oli aina olemassa: Lily saattoi vihata Seldeniä, mutta hän ei ollut koskaan voinut toivoa häntä pois luotaan. Hän oli nyt vihaamaisillaan häntä, mutta hänen äänensä sointu, se tapa, jolla valo lankesi hänen pehmeälle tummalle tukalleen, tapa, jolla hän astui ja liikkui ja piti vaatteitaan – Lily oli aina tietoinen siitä, että nämä jokapäiväisetkin seikat yhtyivät hänen sisimpään elämäänsä. Seldenin läsnä ollessa valtasi hänet äkillinen rauha ja hänen mielensä myrsky asettui. Mutta tämän salaa hiipivän vaikutuksen puuska kiirehti häntä nyt sanomaan: "Se on teiltä hyvin ystävällistä, mutta mikä teidät saa luulemaan, että minulla on jotain erikoista puhuttavaa?"

Vaikka hän piti yllä samaa kevyttä keskustelusävyä, tehtiin tuo kysymys tavalla, joka muistutti Seldeniä siitä, ettei hänen hyviä tarjouksiaan tarvittu, ja hetken ajan tämä vaivasi häntä. Heidän välinen tilanteensa oli selvinnyt vain äkillisellä tunteenpurkauksella. Mutta koko heidän kasvatuksensa ja ajatustapansa oli sellaista purkausta vastaan. Seldenin tyyneys näytti pikemminkin jäykistyvän vastustukseksi ja Miss Bartin näköjään säihkyväksi ironiaksi heidän katsellessaan toisiaan rouva Hatchin suunnattoman sohvan nurkista. Tämä sohva ja koko asunto hirveine kalustoineen aiheutti ennen pitkää Seldenin vastauksen.

"Gerty kertoi minulle teidän olevan rouva Hatchin sihteerinä, ja minä tiesin, että hän tahtoi kaikin mokomin tietää, miten te jaksatte."

Miss Bartiin ei tämä selitys huomattavasti vaikuttanut. "Miksei hän tullut sitten itse?" kysyi hän.

"Siksi, että hän pelkäsi käyntinsä olevan teille haitaksi, te kun ette lähettänyt hänelle osoitettanne." Ja Selden jatkoi hymyillen: "Te näette, ettei minua pidätä sellaiset epäröinnit, mutta eipä minulla olekaan niin väliä, jos teen itseni teille vastenmieliseksi."

Lily hymyili vastaan. "Te ette ole sitä vielä tehnyt, mutta minusta tuntuu, että olitte siihen hyvällä alulla."

"Se riippuu teistä, eikö niin? Ymmärrättehän, että minun aloitteeni rajoittuu asettumaan teidän käytettäväksenne."

"Mutta millä tavoin? Mitä minun on tehtävä teille?" kysyi Lily samalla kevyellä äänensävyllä.

Selden loi taas silmäyksen yli rouva Hatchin vierashuoneen. Sitten hän sanoi äänessä päättäväisyys, jonka hän näytti saaneen tästä lopullisesta tarkastelusta: "Teidän täytyy antaa minun viedä itsenne pois täältä."

Lily hätkähti kuullessaan tämän äkillisen hyökkäyksen. Sitten hän rauhoittui ja sanoi kylmästi: "Ja saanko kysyä, mihin te aiotte minut viedä?"

"Takaisin Gertyn luo ensiksikin, jos niin tahdotte; pääasia on, että joudutte täältä pois."

Seldenin äänen oudon karkeuden olisi pitänyt osoittaa hänelle, miten paljon nuo sanat maksoivat niiden lausujalle, mutta Lily ei kyennyt arvostelemaan seuralaisensa tunteita, hänen omansa kun olivat kapinan liekissä. Olla hänestä välittämättä, vieläpä ehkä karttaakin häntä silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi ystäviensä apua, ja sitten äkkiä ja odottamatta ilmaantua hänen tielleen outoine arvovaltavaatimuksineen – se oli omansa herättämään hänessä kaikki ylpeyden ja itsepuolustuksen vaistot.

"Olen teille hyvin kiitollinen", hän sanoi, "että osoitatte sellaista mielenkiintoa minun suunnitelmiini; mutta minä olen täysin tyytyväinen täällä enkä aio lähteä."

Selden oli noussut ja seisoi hänen edessään epämääräisen odotuksen vallassa.

"Se tarkoittaa sitä, että te ette tiedä, missä te olette!" huudahti hän.

Lily nousi myöskin ja viha värähteli hänen äänessään. "Jos olette tullut tänne sanomaan loukkaavaa rouva Hatchista —"

"Minä tarkoitan vain suhdettanne rouva Hatchiin."

"Suhdettani rouva Hatchiin minun ei ole syytä hävetä. Hän on antanut minulle toimeentulon, kun vanhat ystäväni eivät panneet rikkaa ristiin nähdessään minun vaipuvan kurjuuteen."

"Mitä joutavia! Kurjuuteen joutuminen ei ole ainoa mahdollisuus. Tiedättehän, että voitte aina saada kodin Gertyn luona, kunnes olette taas riippumaton."

"Te näytätte tuntevan niin hyvin minun asiani, että otaksun teidän tarkoittavan – kunnes tätini perintö on maksettu?"

"Sitä tarkoitankin; Gerty kertoi minulle siitä", tunnusti Selden joutumatta hämilleen. Hän oli nyt liian vakavalla päällä tunteakseen mitään turhaa pelkoa puhuessaan niin kuin ajatteli.

"Mutta Gerty ei satu tietämään", jatkoi Miss Bart, "että olen jo saanut koko perintöosuuteni."

"Hyvä Jumala!" huudahti Selden, ja tämä odottamaton uutinen järkytti hänen tyyneyttään.

"Joka pennin siitä ja enemmänkin", toisti Lily, "ja nyt te ehkä käsitätte, miksi jään mieluummin rouva Hatchin luo kuin käytän hyväkseni Gertyn hyvyyttä. Minulla ei ole jäljellä muita rahoja kuin pienet tuloni ja minun täytyy ansaita jotakin sen lisäksi pysyäkseni hengissä."

Selden epäröi hetken ajan; sitten hän vastasi rauhallisemmalla äänellä: "Mutta teidän tuloillanne ja Gertyn – jos sallitte minun mennä niin pitkälle tilanteen yksityiskohtiin – te voitte turvallisesti viettää yhdessä elämää, joka tekisi teille tarpeettomaksi ansaita elatuksenne. Tiedän Gertyn olevan kovin halukkaan järjestämään asiat näin ja hän olisi kovin onnellinen, jos —"

"Mutta minä en", pisti Miss Bart väliin. "On muitakin syitä, miksi se ei olisi hyvää Gertyltä eikä minulta viisasta." Hän pysähtyi hetkiseksi, ja kun Selden näytti odottavan lisää, jatkoi hän kohottaen nopeasti päätään: "Ehkä suotte anteeksi, jos en ilmaise teille näitä syitä."

"En pyydäkään niitä tietää", vastasi Selden pääsemättä selville hänen äänensävystään; "en pyydä antaa selitystä tai huomautusta sen lisäksi, mitä jo olen lausunut. Ja oikeuteni tehdä niin on miehen yleinen oikeus auttaa naista, kun hän näkee tämän tunnottomasti asetetuksi väärään asemaan."