Säätynsä uhri

IV

Rouva Penistonin salongin ikkunaverhot olivat vedetyt alas kesäkuun voimakasta aurinkoa vastaan ja painostavassa hämärässä hänen luokseen kokoontuneiden sukulaisten kasvot olivat sopivana tappion taustana.

Ne olivat siellä kaikki: Van Alstynet, Stepneyt ja Melsonit – vieläpä pari mukaan eksynyttä Penistonia, joiden puvun ja käytöstavan suurempi vapaus ilmaisi etäisempää sukulaisuutta. Penistonin sukulaiset tiesivät itse asiassa varmasti, että Mr. Penistonin omaisuuden pääosa "joutuisi suvusta pois", koska lesken yksityisomaisuudella oli suoranaisia perillisiä ja koska tämän omaisuuden suuruutta ei tarkasti tiedetty. Jack Stepney rikkaimpana sukulaisena otti äänettömällä suostumuksella johdon käsiinsä ja hänen surupukunsa syvempi tummuus ja hänen käytöstapansa asianmukainen arvokkuus lisäsivät hänen tärkeyttään, kun taas hänen vaimonsa ikävystynyt olento ja jokapäiväinen puku ilmaisivat perijättären välinpitämättömyyttä kuolinpesän vähäpätöisiä asioita kohtaan. Vanha Ned Van Alstyne kiersi valkoisia viiksiään, peittääkseen huuliensa värinää, ja Grace Stepney, nenä punaisena ja levittäen suruharson tuoksua, kuiskasi rouva Melsonille: "Minä en sietäisi Niagaraa silmieni edessä missään!"

Ovi aukeni ja Lily Bart ilmaantui solakkana ja hienona mustassa puvussaan Gerty Farish rinnallaan. Hänen seisahtuessaan kysyvän näköisenä kynnykselle kuvastui naisten kasvoilla epäröintiä. Yksi ja toinen teki pienen jälleentuntemista ilmaisevan liikkeen, jonka pidättyväisyys johtui joko toimituksen juhlallisuudesta tai epätietoisuudesta, kuinka pitkälle toiset aikoivat mennä. Rouva Stepney nyökkäsi huolimattomasti ja Grace Stepney osoitti vakavalla kädenliikkeellä vierellään olevaa paikkaa. Mutta Lily, joka ei ollut sitä huomaavinaankaan enemmän kuin Jack Stepneyn asiaankuuluvaa yritystä johtaa hänet tuolle paikalle, meni huoneen yli sulavin kevein askelin ja istui tuolille, joka näytti tahallaan asetetun muista erilleen.

Tämä oli ensi kerta kun hän näki sukulaisiaan palattuaan kaksi viikkoa sitten Euroopasta. Mutta jos hän huomasi epävarmuutta heidän vastaanotossaan, niin oli se vain omiaan antamaan ironian vivahduksen hänen esiintymisensä tavalliseen tyyneyteen. Sen hämmennyksen, jolla hän oli laivalla kuullut Farishilta rouva Penistonin äkillisestä kuolemasta, oli ehkä heti hälventänyt tuo vastustelematon ajatus, että nyt vihdoinkin kykeni maksamaan velkansa. Hän oli huomattavasti pelännyt ensimäistä kohtausta tätinsä kanssa. Rouva Peniston oli kaikin voimin vastustanut veljentyttärensä lähtöä Dorsetien kanssa, ja oli osoittanut jatkuvaa paheksumistaan siten, ettei ollut kirjoittanut koko Lilyn poissaoloaikana. Varmuus siitä, että hän oli kuullut välien rikkoutumisesta Dorsetien kanssa, teki ajatuksen kohtaamisesta yhä hirveämmäksi. Ja miten saattoi Lily tukahduttaa äkillistä vapautuksen tunnetta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut alistua jo ennakolta langetettuun tuomioon, vaan ottaa vain vastaan hänelle varmasti lankeava perintö? Oli ollut aina itsestään selvää, että rouva Penistonin oli kunnollisesti huolehdittava veljentyttärensä toimeentulosta, ja viimeksimainitun mielestä tuo käsitys oli aikoja sitten kiteytynyt tosiasiaksi.

"Hän saa tietenkin kaikki – minä en käsitä, mitä me täällä teemme", huomautti rouva Stepney huolimattoman äänekkäästi Ned Van Alstynelle, ja tämän paheksuvan mutinan – "Julia oli aina oikeamielinen nainen" – olisi voinut tulkita myönnytykseksi tai epäilykseksi.

"No niin, on kysymys vain neljästä sadasta tuhannesta dollarista", jatkoi rouva Stepney haukotellen, ja Grace Stepneyn kuultiin nyyhkyttävän notarion valmistavan yskimisen aiheuttamassa hiljaisuudessa.

Lily, jota ahdisti ummehtunut ilma ja uusien surupukujen tukahduttava tuoksu, tunsi tarkkaavaisuutensa terästyvän, kun rouva Penistonin asianajaja, joka oli juhlallisesti noussut huoneen perällä olevan pöydän taa, alkoi lukea testamentin esipuhetta.

"On kuin kirkossa", mietti hän, ihmetellen epämääräisesti, mistä Gwen Stepney oli saanut niin kauheannäköisen hatun. Sitten hän pani merkille, miten tukevaksi Jack oli käynyt – hän olisi ehkä piankin yhtä lihava kuin Herbert Melson, joka istui siinä lähellä huohottaen raskaasti mustahansikkaiset kädet kepin varassa.

"On ihme, miten rikkaat lihovat – luulen sen johtuvan siitä, ettei heillä ole huolia. Jos minä saan periä, niin pidän huolta ulkomuodostani", mietti hän notarion lukiessa pitkäveteisesti testamenttisäädöksiä. Ensin mainittiin palvelijat, sen jälkeen muutamia hyväntekeväisyyslaitoksia, sitten useita etäisempiä Melsoneja ja Stepneytä, jotka kohottivat itsetietoisesti päätään, kun heidän nimiään mainittiin, ja sitten vaipuivat hetken juhlallisuuteen sopivaan tunteettomuuden tilaan. Sitten seurasivat Ned Van Alstyne, Jack Stepney ja pari sukulaista, jotka saivat kukin muutamia tuhansia. Lily ihmetteli, ettei Grace Stepney ollut niiden joukossa. Sitten hän kuuli oman nimensä – "veljentyttärelleni Lily Bartille kymmenen tuhatta dollaria —" ja tämän jälkeen notario taas lateli käsittämättömän pitkiä lauseita, jotka päättyivät yllättävän selvään loppuponteen: "Ja jälelläoleva omaisuuteni rakkaalle serkulleni ja kaimalleni Grace Julia Stepneylle."

Tämä tieto sai läsnäolevat hämmästyksestä pidättämään henkeään ja äkkiä kääntämään päätään siihen nurkkaan, missä Miss Stepney itki mustalaitaiseen nenäliinaansa sitä, ettei hän tuntenut ansaitsevansa sellaista onnea.

Lily seisoi erillään tuntien itsensä ensi kertaa niin sanomattoman yksinäiseksi. Ei kukaan katsonut häneen, ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen olemassaoloaan; hän sai tuta syvintä vähäpätöisyyttä. Perinnöstä osaton – hänet oli jätetty perinnöttä – ja Grace Stepneyn hyväksi. Hän kohtasi Gertyn surkean katseen, joka kohdistui häneen epätoivoisin lohduttamisponnistuksin, ja tuo katse sai hänet jälleen muistamaan oman itsensä. Hänen oli vielä tehtävä jotakin ennenkuin läksisi talosta, tehtävä kaikella sillä hienoudella, jonka hän tiesi voivansa panna sellaisiin eleisiin. Hän astui Miss Stepneyn ympärillä olevaan ryhmään ja ojentaen kätensä sanoi koruttomasti: "Rakas Grace, olen niin iloinen."

Toiset naiset olivat vetäytyneet syrjään hänen lähestyessään ja hänen ympärilleen muodostui tyhjä tila. Se laajeni, kun hän kääntyi lähteäkseen. Hän pysähtyi hetkiseksi katsellen ympärilleen, ottaen rauhallisesti selvää tilanteesta. Hän kuuli jonkun kysyvän testamentin päivämäärää. Sitten alkoivat läsnäolijat hajaantua; rouvat Stepney ja Melson seisoivat ovella odottaen automobiiliään; pidettiin asiaankuuluvana, että Grace Stepney lähtisi vaunuilla, vaikka hän asui vain parin tonttivälin päässä. Miss Bart ja Gerty jäivät yksin purppuranpunaiseen salonkiin, joka näin ummehtuneen hämäränä muistutti enemmän kuin koskaan hyvässä kunnossa pidettyä perhehautaholvia, johon viimeinen perheenjäsen on juuri äskettäin haudattu.

Gerty Farishin vierashuoneessa, jonne molemmat ystävättäret olivat ajaneet, heittäytyi Lily tuolille naurahtaen; hänestä tuntui niin lystikkäältä sattumalta, että hänen tätinsä testamenttiosuus sattui niin lähelle sitä summaa, jonka hän oli velkaa Trenorille. Hän oli tuntenut yhä suurempaa tarvetta päästä tuosta velastaan palattuaan Amerikkaan, ja hän lausui ensimmäisen ajatuksensa sanomalla hätääntyneelle Gertylle: "Saapas nähdä, milloin testamenttisäädökset maksetaan."

Mutta Miss Farish ei voinut olla kajoamatta testamenttisäädöksiin; hänet valtasi kiihkeä suuttumus. "Voi, Lily, se on sula vääryys, se on julmaa – Grace Stepneyn täytyy tuntea, ettei hänellä ole oikeutta koko tuohon summaan!"

"Sillä, joka tiesi, miten olla täti Julian mieliksi, on oikeus hänen rahoihinsa", vastasi Miss Bart viisastelevasti.

"Mutta hänhän piti sinusta – hän antoi kaikkien ymmärtää —" keskeytti Gerty ilmeisesti hämmentyneenä, ja Miss Bart kääntyi häneen päin katsoen häntä silmiin. "Gerty, ole rehellinen: testamentti oli tehty kuusi viikkoa sitten. Hän oli kai kuullut riitautumisestani Dorsetien kanssa?"

"Jokainen kuuli tietenkin, että oli ollut joitakin ikävyyksiä – väärinkäsitystä —"

"Kuuliko hän, että Bertha ajoi minut pois alukselta?"

"Lily!"

"Mutta niin tapahtui, senhän tiedät. Hän sanoi, että koetin saada George Dorsetin itselleni. Sen hän teki saadakseen Dorsetin uskomaan, että hän oli mustasukkainen. Eikö hän juuri sitä kertonut Gwen Stepneylle?"

"En tiedä – en kuuntele sellaisia kauheita juttuja."

"Minun täytyy kuunnella niitä – minun täytyy tietää, miten asiani ovat." Hän pysähtyi, ja taas kuului heikko naurahdus. "Piditkö silmällä niitä naisia? Ne pelkäsivät, etteivät vain nolaisi minua niin kauan kuin luulivat, että minä saisin perinnön – sitten he pakenivat minua kuin ruttoa." Gerty oli vaiti ja Lily jatkoi: "Minä jäin katsomaan, mitä tapahtuisi. Ne odottivat merkkiä; Gwen Stepneyltä ja Lulu Melsonilta – näin heidän vahtaavan, mitä Gwen tekisi. – Gerty, minun täytyy tietää tarkoin, mitä minusta sanotaan."

"Sanon sinulle, että minä en kuuntele —"

"Niitä asioita kuulee kuuntelemattakin." Hän nousi ja laski päättäväisesti kätensä Miss Farishin olalle. "Gerty, aikovatko ihmiset lakata seurustelemasta kanssani."

"Ystäväsikö, Lily – miten sinä voit ajatella sellaista?"

"Kuka pysyy tällaisena aikana ystävänä? Kuka muu kuin sinä, uskollinen sielu! Ja Luoja tietää, mitä sinä ajattelet minusta?" Hän suuteli Gertyä omituisesti mutisten. "Sinä olet aina ollut sama – mutta silloin sinä olet mieltynyt rikollisiin, Gerty! Ja parantumattomiin? Sillä minä olen paatunut, kuten tiedät."

Hän kohotti koko majesteetillisen pitkän, solakan vartalonsa, katsoen kuin musta kieltäymyksen enkeli alas hämmentyneeseen Gertyyn, joka saattoi vain huudahtaa: "Lily, Lily – miten voit laskea leikkiä sellaisista asioista?"

"Itkeäkö minun ehkä pitäisi. Mutta ei – minä en ole kyyneleihin taipuva. Tein ennen sen huomion, että huutaminen tekee nenän punaiseksi, ja tuo ohje on minua auttanut monen vaikean ajan yli." Hän kääntyi levottomasti huoneessa ja istuutuen jälleen käänsi ivailevan katseensa hätääntyneeseen Gertyyn.

"Perinnön saamisesta en olisi välittänytkään —" ja kuultuaan Miss Farishin väittävän vastaan "Oho!" toisti hän rauhallisesti: "En hituistakaan, hyvä ystävä. Sillä, ensiksikin, he eivät olisi täysin uskaltaneet olla minusta välittämättä, ja jos olisivat uskaltaneetkin, niin ei sillä olisi ollut väliä, koska olisin ollut heistä riippumaton. Mutta nyt —!" Iva haihtui hänen katseestaan ja hän kumartui synkännäköisenä ystävättärensä puoleen.

"Miten voit puhua noin, Lily? Tietysti perinnön olisi pitänyt joutua sinulle, mutta sehän on loppujen lopuksi samantekevä. Tärkeää on —" Gerty pysähtyi ja jatkoi sitten päättäväisesti: "Tärkeää on, että selvität asiat – sanot ystävillesi koko totuuden."

"Koko totuuden?" Miss Bart naurahti. "Mikä on totuus? Kun on nainen kysymyksessä, niin sitä on helpoimmin uskottava juttu. Tässä tapauksessa on paljon helpommin uskottava Bertha Dorsetin kuin minun juttuni, koska Berthalla on suuri talo ja oopera-aitio ja on asiaankuuluvaa olla hänen kanssaan hyvissä väleissä."

Miss Farish katsoi häneen yhä hätääntyneen näköisenä. "Mutta mikä sinun juttusi on, Lily? En luule kenenkään sitä vielä tietävän."

"Minunko juttuni? – En luule, että sitä itsekään tiedän. Ymmärräthän, etten koskaan ajatellut valmistaa jutusta toisintoa edeltäkäsin, kuten Bertha teki – ja jos olisinkin niin tehnyt, niin en luule, että vaivautuisin sitä nyt käyttämään hyväkseni."

Mutta Gerty jatkoi rauhallisesti mietiskelyään: "En toivo edeltäpäin valmistettua toisintoa, vaan toivon, että kertoisit minulle tarkoin, mitä tapahtui alusta alkaen."

"Alusta alkaen?" matki Miss Bart sävyisästi. "Gerty rakas, miten vähän mielikuvitusta teillä hyvillä ihmisillä on! Niinpä niin, luulen, että alku on haettava kehdosta asti – siitä tavasta, jolla minut kasvatettiin, ja asioista, joista minut opetettiin välittämään. Tai ei – en tahdo moittia ketään vioistani: tahdon sanoa, että se oli veressäni, että olen sen saanut joltakin turmeltuneelta huvinhaluiselta esi-isältä?" Ja kun Miss Farish yhä ahdisti häntä hämmentyneellä katseellaan, jatkoi hän kärsimättömänä: "Pyysit minulta juuri totuutta – totuus naimattomaan naiseen nähden on se, että kun hän kerran joutuu puheenaiheeksi, on hän mennyttä kalua, ja mitä enemmän hän selittää asiaansa, sitä pahemmalta se näyttää. – Gerty hyvä, ei sinulla satu olemaan paperosseja?"

Ummehtuneessa hotellihuoneessaan, jossa hän oli löytänyt pakopaikan, Lily tarkasteli tuona iltana asemaansa. Oli kesäkuun loppupäivät, eikä yksikään hänen tuttavistaan ollut kaupungissa. Ne muutamat sukulaiset, jotka olivat jääneet kaupunkiin tai palanneet rouva Penistonin testamentin avajaistilaisuuteen, olivat tuona iltana paenneet Newportiin tai Long Islandiin, eikä kukaan heistä ollut osoittanut Lilylle vieraanvaraisuutta. Ensi kerran elämässään hän tunsi olevansa ypö yksin, Gerty Farishia lukuunottamatta. Ei edes heti välien rikkouduttuakaan Dorsetien kanssa hän ollut niin selvästi tajunnut sen seurauksia, sillä Beltshiren herttuatar, kuultuaan tapahtumasta Lord Hubertilta, oli heti tarjonnut hänelle suojaa, ja hänen turvissaan Lily oli kulkenut melkein voitosta voittoon Lontoon seurapiirissä. Hänellä oli ollut suuri houkutus jäädä seuraelämään, jossa häneltä odotettiin vain sen huvittamista ja viehättämistä, kyselemättä liian uteliaasti, miten hän oli hankkinut kyvyn siihen. Mutta Selden oli ennen lähtöään vaatinut kivenkovaan, että Lilyn oli palattava heti tätinsä luo, ja Lord Hubert antoi Lontooseen palattuaan saman neuvon. Lilylle ei tarvinnut sanoa, ettei herttuattaren suojelus ollut paras tie seuraelämän hyvittämiseen, ja kun hän sitäpaitsi tiesi, että hänen ylhäinen suojelijansa saattoi jonakin hetkenä hankkia hänelle uuden suojatin kilpailijaksi, päätti hän, vaikkakin vastenmielisesti, palata Amerikkaan. Mutta hän ei ollut ollut kymmentä minuuttia kotirannikolla, ennenkuin hän totesi olleensa poissa liian kauan.

Dorsetit, Stepneyt, Bryt – kaikki tuon onnettoman draaman näyttelijät ja todistajat – olivat joutuneet ennen häntä kertomaan tapahtumasta omalla tavallaan. Ja jos hän olisi voinut olettaa itsellään olevan pienintäkään mahdollisuutta saada asiassa oma äänensä kuuluville, niin jokin hämärä epämääräinen halveksuminen ja vastenmielisyys olisi pidättänyt häntä. Hän tiesi, ettei hän selittelyillä ja vastasyytöksillä voinut toivoa parantavansa huonoa asemaansa; mutta joskin hän olisi tuntenut vaikkapa pientäkin luottamusta niiden tehokkaisuuteen, olisi häntä kuitenkin pidättänyt sama tunne, joka oli pidättänyt häntä puolustamasta itseään Gerty Farishille – tunne, joka oli puoleksi ylpeyttä, puoleksi nöyryytystä. Sillä vaikkakin hän tiesi, että Bertha Dorset oli hänet säälittä valinnut uhrikseen voittamaan itselleen takaisin miestään, ja vaikka hänen oma suhteensa Dorsetiin oli ollut pelkkää hyvää toveruutta, oli hän kuitenkin jo alusta alkaen täysin selvillä siitä, että hänen osuutensa asiassa oli, kuten Carry Fisher häikäilemättä määritteli, vetää Dorsetin huomio pois vaimostaan. Sen tehtävän hän oli valinnut maksaakseen kolmen kuukauden ylellisyyden ja huolettomuuden. Hänen tapansa katsoa päättävästi asioita vasten kasvoja harvoina itsetutkistelemuksen hetkinä ei sallinut hänen tulkita väärin tilannetta. Hän oli uskollisesti täyttänyt äänettömän sopimuksensa, mikä ei suinkaan ollut ollut helppoa, ja nyt hän tajusi epäonnistumisen koko surkeuden.

Samassa sovittamattomassa valossa hän näki myöskin tästä epäonnistumisesta johtuvien seurausten sarjan; ja nämä seuraukset kävivät hänelle sitä ilmeisemmiksi, mitä kauemmin hän viivytteli ikävystyneenä kaupungissa. Hän jäi osaksi siitä syystä, että Gerty Farishin läheisyys oli hänelle mukavaa, osaksi siksi, että hän ei tiennyt, minne mennä. Hän ymmärsi hyvin häntä odottavan tehtävän laadun. Hänen oli koetettava saada takaisin menetetty asemansa; ja tuon ikävän tehtävän ensimmäinen aste oli saada mahdollisimman pian selville, kenen puoleen ystävistään hän saattoi kääntyä. Hänen toiveensa olivat etupäässä keskittyneet rouva Trenoriin, joka suhtautui niin suvaitsevasti niitä kohtaan, jotka häntä huvittivat tai olivat hänelle hyödyksi. Mutta Judy, vaikka hän tietenkin oli kuullut Miss Bartin tulosta, ei ollut osoittanut sitä käymällä ilmaisemassa osanottoaan ystävänsä onnettomuuteen. Lähestyminen Lilyn puolelta olisi pilannut asian; niinpä ei ollut muuta tehtävissä kuin luottaa satunnaisen kohtaamisen onnelliseen sattumaan, ja Lily tiesi, että niinkin lopulla sesonkia saattoi aina toivoa joutuvansa yhteen ystäviensä kanssa näiden usein liikkuessa kaupungilla.

Tässä tarkoituksessa hän näyttäytyi uskollisesti ravintoloissa, missä heillä oli tapana käydä ja missä hän hämmentyneen Gertyn seurassa söi ylellisesti, odotellessaan, kuten hän sanoi.

"Gerty hyvä, ethän tahdo, että annan ylitarjoilijan nähdä, että elän vain täti Julian testamentilla? Ajattele Grace Stepneyn iloa, jos hän tulisi ja näkisi meidän ateriamme käsittävän vain kylmää lampaanlihaa ja teetä! Mitä otamme tänään jälkiruuaksi – Coupe Jacques'ia vai Pêches à la Melba'a?"

Hän pudotti äkkiä ruokalistan ja sävähti punaiseksi, ja kun Gerty seurasi hänen katsettaan, näki hän sisimmästä huoneesta tulevan seurueen, jonka etupäässä oli rouva Trenor ja Carry Fisher. Seurueen, jossa Lily oli yht'äkkiä huomannut sekä Trenorin että Rosedalen, oli mahdotonta uloskulkiessaan välttää pöytää, jossa Lily ja Gerty istuivat; Gerty tunsi avuttomuutta. Sitävastoin Miss Bart, jota tuki hänen joustava viehkeytensä ja joka ei näyttänyt karttavan näitä tuttaviaan enempää kuin odottavankaan heitä, antoi kohtaukselle luonnollisuuden leiman, jolla hän osasi verhota vaikeimmankin tilanteen. Rouva Trenor se ällistyi puolestaan, mikä ilmeni siinä, että liioitellun lämpimään ystävällisyyteen sekaantui tuskin huomattava pidättyväisyys. Hänen äänekäs ilonilmaisunsa Miss Bartin näkemisestä sai yleisen ja epämääräisen muodon, johon ei sisältynyt tiedusteluja hänen tulevaisuudestaan eikä lopullista toivomusta jälleentapaamisesta. Lily, perehtyneenä tällaisiin mitään sanomattomiin kohteliaisuuksiin tiesi, että seurueen toiset jäsenet ymmärsivät ne yhtä hyvin: Rosedalekin, joka näytti tietävän, mikä merkitys sillä oli, että hän sai olla sellaisessa seurassa, omaksui heti rouva Trenorin sydämellisen sävyn ja ilmaisi sen tervehtimällä kursailematta Miss Bartia. Trenor, punaisena ja vaivautuneena, oli lopettanut lyhyeen tervehdyksensä, koska hänellä oli muka sanottava sana hovimestarille; ja muu seurue häipyi pian pois rouva Trenorin jälkeen.

Hetken kuluttua tämä oli hävinnyt – tarjoilija, ruokalista kädessä, odotti yhä Coupe Jasques'in tai Pêches à la Melba'n tilausta – mutta Miss Bart oli sillä välin tehnyt päätöksensä. Minne Judy Trenor ohjasi, sinne seuraisivat kaikki.

Hänen mieleensä välähtivät rouva Trenorin valitukset Carry Fisherin anastamishalun takia. Siinä levottomassa sekamelskassa, mitä elämä oli Bellomontissa, jossa kellään ei näyttänyt olevan aikaa tarkata ketään ja jossa yksityiset aikeet ja persoonalliset mielenkiinnot häipyivät huomaamatta yleisessä humussa, oli Lily luullut olevansa suojattu haitallisilta tutkisteluilta ja silmälläpidolta; mutta jos Judy tiesi rouva Fisherin lainaavan rahaa mieheltään, niin mahtoiko hänelle olla Lilyn lainailu tietämätöntä? Joskaan hän ei välittänyt miehensä suhteista, oli hän kuitenkin hyvin mustasukkainen tämän kukkarosta. Siten oli selitettävissä Judyn ynseys Lilyä kohtaan. Näistä päätelmistä johtui välittömästi, että Lily teki kiihkeän päätöksen maksaa velkansa Trenorille. Tämän tehtyään hänelle jäisi vain tuhat dollaria rouva Penistonin perinnöstä, ja paitsi tätä hänellä ei olisi mitään muuta, millä elää, kuin omat pienet tulonsa, jotka olivat huomattavasti pienemmät kuin Gerty Farishin viheliäinen hengenpidin; mutta tämänkin seikan piti väistyä hänen loukatun ylpeytensä tieltä. Hänen täytyi päästä ensin selväksi Trenoreista, sitten hän ajattelisi tulevaisuuttaan.

Tuntematta perintöasioiden hoitoa Lily oli otaksunut saavansa perinnön käteensä muutamien päivien kuluttua tätinsä testamentin avaamistilaisuudesta. Ja jonkun aikaa tuskallisesti odotettuaan hän tiedusteli kirjeellisesti viipymisen syytä. Kesti taas jonkun aikaa, ennenkuin rouva Penistonin asianajaja, joka myöskin oli testamentin toimeenpanijoita, vastasi, että koska oli epäselvyyttä testamentin tulkintaan nähden, ei hänelle voitu maksaa perintöosuutta ennen lain myöntämän 12 kuukauden määräajan umpeenkulumista. Hämmentyneenä ja suuttuneena Lily päätti koettaa henkilökohtaisen puheillakäynnin keinoa, mutta hän tunsi, retkeltään palatessaan, miten voimattomia kauneus ja viehkeys ovat lakiasioissa. Hänestä tuntui sietämättömältä elää vielä vuosi tuon velkataakan alla, ja äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän päätti kääntyä Miss Stepneyn puoleen, joka oli yhä kaupungissa. Lilystä oli kyllä katkeraa pyytää apua Grace Stepneyltä, mutta toinen vaihtoehto oli vielä katkerampi. Ja eräänä aamuna hän ilmaantui rouva Penistonin asuntoon, minne Grace oli tilapäisesti asettunut hurskaan työnsä helpottamiseksi.

Tuo outo tunne, jonka herätti astuminen apuapyytävänä taloon, jossa hän oli ollut niin kauan määrääjänä, lisäsi Lilyn halua lyhentää kidutusaikaa. Ja kun Miss Stepney astui hämärään vierashuoneeseen kahisten parhaassa surukankaassa, kävi hänen vieraansa suoraan asiaan: tahtoisiko hän antaa etukäteen hänelle tulevan perintöosuuden?

Vastaukseksi Grace itki ja ihmetteli pyyntöä, valitti, että laki on niin mahdotonta selittää, ja oli hämmästynyt siitä, ettei Lily käsittänyt heidän asemansa yhtäläisyyttä. Luuliko hän, että vain testamenttisäädösten maksu viipyi? Eihän hän, Miss Stepney, ollut vielä saanut penniäkään perinnöstään, ja hän sai tätä nykyä maksaa vuokraa talosta, joka kuului hänelle. Varmastikaan ei se ollut rakkaan Julia serkun tahto – sen hän oli sanonut pesänselvittäjille vasten kasvoja. Mutta niille oli mahdotonta puhua järkeä, eikä tässä voinut tehdä muuta kuin odottaa. Ottaisi Lily esimerkkiä hänestä ja olisi kärsivällinen – heidän molempien oli muistettava, miten suurenmoisen kärsivällinen serkku Julia oli aina ollut.

Lily teki liikkeen, joka osoitti, miten mahdoton hän oli noudattamaan tuota esimerkkiä. "Mutta sinähän saat kaikki, Grace – helppoahan sinun olisi lainata kymmenen kertaa pyytämäni summa."

"Lainata – minun olisi helppoa lainata?" Grace Stepney nousi hänen edessään pystyyn kiukustuneena. "Saatatko hetkeäkään kuvitella, että nostaisin rahaa serkku Julian odotettavaa perintöäni vastaan, kun tunsin niin hyvin hänen sanomattoman kauhunsa kaikkea sellaista kohtaan. Niin, Lily, jos sinun tulee tietää totuus, niin juuri ajatus siitä, että sinulla oli velkoja, se se aiheutti hänen sairautensa – muistathan, että hänellä oli lievä kohtaus ennen sinun merimatkalle lähtöäsi. Oh, en tunne tietenkään yksityiskohtia – mutta sinun asioistasi kävi huhuja, jotka saattoivat hänet hyvin onnettomaksi – jokaisen, joka oli hänen kanssaan, täytyi nähdä se. En voi auttaa, jos olet loukkaantunut näistä sanoista – jos minä voin tehdä jotakin saadakseni sinut käsittämään elintapasi mielettömyyden ja miten syvästi hän paheksui sitä, niin minä tunnen, että se on paras keino korvata sinulle hänen menetyksensä."