Читать книгу: «Kaarle XII:n historia»

Alkulause

Suuri "valistusaika" 1700-luvulla on sangen merkitsevästi vaikuttanut myös historiankirjoituksen uudistumiseen. Silloiset historioitsijat eivät näet, kuten aikaisemmat, enää tyytyneet pelkkään tapausten ja valtiolaitosten ulkopuoliseen käsittelyyn ja historian esittämiseen pääasiallisesti kirkollisen ja uskonnollisen katsantokannan valossa, vaan ryhtyivät teoksissaan tutkimaan, selvittelemään ja arvostelemaan myös tapausten ja ilmiöiden syitä, vaikuttimia, keskinäistä yhteyttä ja seurauksia; valtiolliset laitokset, kansain luonne ja tavat, aineellinen ja henkinen kulttuuri, maan luonto ja näiden kaikkien suhde toisiinsa otettiin tutkimuksen esineeksi. Samalla itse esitystapa muuttuu. Entisen kuivan ja kronikkamaisen historiankirjoituksen sijaan tulee kuvaileva, värikäs, eloisa ja taiteellinen esitystapa. Lisäksi liittyy historiankirjoitukseen tietoinen pyrkimys tarkastella ihmiskunnan vaiheita filosofisesti, terveen järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen kriitillisessä valossa, sekä harrastus käsitellä varsinkin siihen saakka miltei kokonaan laiminlyötyä sivistyshistoriaa.

Nämä historiankirjoituksen uudet puolet esiintyvät etenkin kuuluisan ja monipuolisen ranskalaisen valistuskirjailijan François Marie Voltairen (1694-1778) teoksissa, jopa siinä määrin, että häntä, eikä suinkaan aivan syyttä, on sanottu historian filosofian, vieläpä koko uudemman historiankirjoituksen isäksi. Voltairen mielestä näet koko historiankirjoitus on vain historiaan sovellettua filosofiaa, ja sentähden tuleekin ainoastaan filosofien kirjoittaa historiaa. Historioitsijan tulee ennen kaikkea koettaa selvitellä inhimillisen sivistyksen keskinäinen yhteys ja kehityskulku eikä rajoittua pelkkiin ulkonaisiin tapauksiin. Niinpä hän varsinkin historiallisissa pääteoksissaan (Ludvig XIV: n vuosisata, Kansakuntain tavoista ja hengestä) erikoisella mielenkiinnolla käsittelee ja kuvailee valtioiden sisäistä järjestystä, kauppaa ja teollisuutta, tieteitä, taiteita, tapoja, ajatuskantaa ja yleensä sivistyshistoriallisia seikkoja. Ja kun tämä tapahtuu erittäin pirteällä, omaperäisellä ja taiteellisella tyylillä, niin ei ole ihme, että Voltairen historialliset teokset olivat alallaan käänteentekeviä ja ovat säilyttäneet arvonsa meidän päiviimme saakka, vieläpä eräissä suhteissa, kuten varsinkin Kaarle XII: n historiassa, määräävästi vaikuttaneet myöhempien aikojen tietoihin ja käsityskantaan.

Voltaire ei ollut mikään arkistojen ja asiakirjain tutkija, ja siitä johtuu, että hänen teostensa yksityiskohtien luotettavuus ei ole aina taattu. Hän kertoilee mielellään kaikenlaisia juttuja, joita on sattunut kuulemaan tai lähteissään tapaamaan, kunhan ne vain ovat todennäköisiä ja kuvaavia asianomaiselle henkilölle tai tapaukselle. Itse sanoo Voltaire esipuheessaan Kaarle XII: n historian vuoden 1748 painokseen jyrkästi epäilevänsä kaikkea, mikä esiintyy ihmeen tavoin ja vastoin tervettä järkeä; silloin hän ei muka usko edes silminnäkijäinkään vakuutteluja. Mutta jos joku juttu tai lisäpiirre on vain todennäköinen ja terveen järjen mukainen sekä muuten sovelias, silloin Voltaire ei suinkaan malta olla sillä höystämättä esitystään, vaikkapa sen oikeaperäisyys ei olisikaan aivan varma.

Voltairen "Kaarle XII: n historia" on hänen esikoisteoksensa historiankirjoituksen alalla ja sinänsä paljoa vähempiarvoinen kuin hänen myöhemmät historialliset teoksensa. Mutta jo tässä esikoisessa ilmenevät selvästi Voltairen historiankirjoituksen sekä hyvät että heikot puolet, ja sen lisäksi, kuten sanottu, Voltairen antama kuva Kaarle XII: sta ja hänen merkillisistä vaiheistaan on suureksi osaksi nykypäiviin saakka määrännyt jälkimaailman käsityksen Kaarle kuninkaasta ja Pohjan sodasta. Mainitussa 1748 vuoden painoksen esipuheessa Voltaire vakuuttaa, että jos mikään historia on koskaan ansainnut lukijan luottamusta, niin juuri Kaarle XII: n historia on sellainen. Samalla hän mainitsee lähteinään herrojen Fabricen, Villelonguen ja Fiervillen muistelmat ynnä useiden silminnäkijäin kertomukset. Koska nämä kuitenkaan eivät olleet nähneet kaikkea tai olivat nähneet huonosti, niin myöntää hän erehtyneensä monestikin, tosin ei oleellisissa tosiasioissa, vaan verrattain mitättömissä jutuissa, joihin pikkumainen arvostelu oli halukkaasti iskenyt. Näitä erehdyksiään hän muka sitten oli korjaillut esitettyjen arvostelujen ja muistutusten mukaisesti, mikäli oli katsonut siihen syytä olevan, käyttämällä apunaan m.m. Adlerfeltin sotapäiväkirjaa ja Kaarlen rippi-isän Nordbergin historiateosta.

Suomalainen tutkija J.R. Danielson on ottanut tarkemmin selvitelläkseen Voltairen käyttämiä lähteitä ja menettelytapaa ja tuonut ilmi pääasiallisesti seuraavat seikat. [J.R. Danielson, Voltaire Kaarle XII: n historian kirjoittajana. Akateeminen väitöskirja, 1878.]

Oleskellessaan Englannissa 1727 Voltaire tapasi siellä Kaarle XII: n suosikin Turkissa, Holsteinin lähettilään E.F. Fabricen, ja tämä kertoi hänelle paljon mielenkiintoista Kaarlen vaiheista, jota Voltaire piti omituisimpana kaikista Euroopassa hallinneista ruhtinaista. Siitä sai Voltaire aiheen ryhtyä kirjoittamaan Kaarlen historiaa. Lisäksi hän teoksessaan ilmoittaa käyttäneensä lähteinään Ranskan lähettilästen Fiervillen ja Croissyn, herttuatar Sarah Marlboroughin, kenraali Schulenburgin, eversti Villelonguen y.m.m. tiedonantoja. Mutta lisäksi näkyy Voltaire, vaikkapa hän ei siitä itse suoranaisesti mainitse, hyvin runsaassa mitassa käyttäneen apunaan useita painettuja lähteitä. Sellainen suuri painettu lähdeteos on Voltairelle Danielsonin mukaan todistettavasti ollut varsinkin M. de Limiersin v. 1721 julkaistu kuusiosainen Histoire de Suède sous le regne de Charles XII, joka taas puolestaan enimmältä osaltaan, usein aivan sananmukaisesti, perustuu sen ajan hollantilaisten kuukauslehtien (Lettres historiques ja Mercure historique et politique y.m.) kertomuksiin, kuvauksiin ja tiedonantoihin.

Mutta myös useita muitakin kirjallisia, painettuja lähteitä näyttää Voltaire käyttäneen apunaan, ottaen niistä kaikenlaisia lisäpiirteitä, juttuja y.m.s. Sellaisia lisälähteitä näkyy olleen esim. erään Robinsonin muistelmateos, Memoires, contenant l'état present de Suède (Lontoo, 1718); Jean Perryn kirja Venäjän oloista, Etat present de la Grande Russie (1717), jossa tekijä – englantilainen insinööri, joka oli ollut Venäjällä tsaari Pietarin palveluksessa – kertoo kokemiaan ja näkemiään; Hannoverin lähettilään Weberin Venäjää koskevat muistelmat (Memoires, kaksi sarjaa, 1725); ranskalaisen matkailijan de la Motrayen matkakertomus Voyages en Europe, Asie et Afrique (Haagissa, 1727), jossa kerrotaan Kaarlen olosta Turkinmaalla, missä Motraye oli tutustunut Kaarleen; Limiersin teoksen ohella se näkyy olleen Voltairen toiseksi tärkein painettu lähde; edelleen Jean Roussetin kirja Memoires du Regne de Catherine (Haagissa 1728), y.m. pienempiä julkaisuja. Kun Voltairen käyttämissä lähteissä melkoisesti oli pieniä asiallisia virheitä, joiden todenperäisyyttä Voltaire ei voinut tarkistaa, jäivät ne enimmäkseen Voltairenkin historiaan, jonka erikoisuutena muutenkin oli suuri paljous varsinkin Kaarle kuninkaan luonnetta kuvaavia juttuja. Voltairen historia eroaa kuitenkin edukseen kaikista lähteistään itsenäisen, taiteellisen kokoonpanonsa ja eloisan, loisteliaan tyylinsä puolesta. Hän käyttelee lähteitään kirjallisella aistilla ja runollisella vapaudella, valikoiden niistä semmoisia kohtia, jotka soveltuivat hänen tarkoituksiinsa ja tekivät hänen teoksensa huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi, "suuren yleisön" kirjaksi.

"Kaarle XII: n historian" ensimäinen osa painettiin Pariisissa 1729, mutta otettiin, painoluvasta huolimatta, takavarikkoon, koska se muka oli loukkaava Puolan kuninkaalle August II: lle. Voltaire painatti sen uudestaan Rouenissa ja kirjoitti siihen jatkoksi toisen osan. Koko teos oli sitten syksyllä 1731 saatavana Pariisin kirjakaupoissa ja saavutti pian tavattoman levikin ja suosion sekä käännettiin useille kielille, "melkein kaikille Euroopan kielille", kuten Voltaire itse kehuu, vastatessaan Kaarle XII: n edellämainitun sotapapin ja hovisaarnaajan Yrjö Nordbergin ankaraan arvosteluun. Yksin englantilaista käännöstä sanoo Voltaire ilmestyneen kahdeksan painosta. Saipa Voltaire teoksensa johdosta kiitoskirjeitäkin sen ajan kuuluisuuksilta (m.m. kardinaali Alberonilta).

Mutta ilmestyi arvostelijoitakin. V. 1732 julkaisi edellä mainittu tunnettu matkailija de la Motraye siitä muistutuksia (Remarques); samoin v. 1741 puolalainen kreivi Poniatowski, Kaarlen uskollinen seuralainen ja auttaja Turkissa (Remarques). Ankarin arvostelija oli vastamainittu Kaarle XII: n hovipappi Nordberg, joka v. 1740 oli ruotsiksi julkaissut lavean, mutta epätaiteellisen Kaarle XII: n historian; se ilmestyi ranskaksi käännettynä 1748. Nordberg sanoi Voltairea m.m. "päävalehtelijaksi" (archimenteur), joka muka lukemattomissa kohdissa lasketteli omiaan. Voltaire tietysti puolustelihe arvostelijoitaan vastaan, väittäen puhuvansa totta, joskaan ei kieltänyt pieniä erehdyksiäkin hänelle sattuneen. Paremmaksi vakuudeksi hän vetosi kuninkaallisen tuttavansa ja suosijansa, Puolan entisen kuninkaan, Lotringin herttuan Stanislaus Leszczinskin todistukseen, jonka kreivi de Tressan v. 1759 kirjallisesti kuninkaan puolesta antoi Voltairelle, ja jossa erityisesti vakuutetaan, että mikäli Stanislaus omakohtaisesti tunsi Voltairen kertomia asioita, ne kaikki olivat tosia, ikäänkuin Voltaire olisi itse ollut tapausten silminnäkijänä. Saamiensa muistutusten ja arvostelujen johdosta Voltaire, kuten jo edellä sanottiin, kuitenkin teki pienehköjä muutoksia, korjauksia, poistoja ja lisäyksiä myöhempiin painoksiin ja tarkisteli kertomustansa uusien tiedonantojen ja kirjallisten lähteiden perusteella. Mutta kun perinpohjaisempi korjailu olisi poistanut teoksesta paljon juuri sellaista, mikä sille antoi sen erikoisen viehätyksen, jäi se tekemättä. Siten vuoden 1751 painos pysyi teoksen lopullisena muotona.

Voltairen "Kaarle XII: n historia" on tähän päivään saakka lukemattomine painoksineen ja lukuisine käännöksineen ollut historiallisen kirjallisuuden enimmin luettuja teoksia. Sitä on melkoisen sattuvasti sanottu eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi, millä nimityksellä on tahdottu kuvata sen sekä esitystapaa että sisällyksen "romaanimaisuutta". Voltaire onkin epäilemättä etusijassa tahtonut huvittaa ja jännittää lukijoitaan eikä ole tavoitellut yksinomaan tieteellistä historiallista totuutta. Hän on menetellyt aiheensa pitelyssä ja käsittelyssä pikemmin kaunokirjailijan kuin tieteellisen historiantutkijan tavoin. Mutta siitä huolimatta näyttää "Kaarle XII: n historia" kokonaisuudessaan katsottuna olevan verrattain tosipohjainen teos. Onpa esiintynyt ääniä, jotka väittävät ja todistelevat, että Voltairen teos lopultakin on toistaiseksi paras kaikista lukuisista Kaarle XII: n historioista, ainakin mitä tulee Kaarlen persoonan ja luonteen oikein käsittämiseen ja kuvaamiseen. Tosin varsinkin Ruotsissa ovat useat historiankirjoittajat suuresti epäilleet Voltairen teoksen lukuisten juttujen todenperäisyyttä, mutta lainaavat niitä silti perin runsaasti omiin teoksiinsa, jolleivät voi varmasti osoittaa Voltairen olevan väärässä. Samoin ovat tehneet muidenkin maiden historiankirjoittajat Kaarlesta ja hänen vaiheistaan puhuessaan. Niinpä Voltairen "Kaarle XII" on edelleen pysynyt alallansa ikäänkuin keskeisenä teoksena, jopa tyylinsä ja kokoonpanonsa puolesta "klassillisena" kirjana, jonka tenhopiiristä kriitillinenkään historiantutkimus ei ole jaksanut ja voinut täysin vapautua.

* * * * *

Tietysti Voltairen teos jo itse aiheensa puolesta tarjoo mitä suurinta mielenkiintoa suomenkielisellekin lukijakunnalle – mainitaanhan siinä muuten Kaarlen yhteydessä usein Suomeakin. Ja kun meillä ei toistaiseksi ole suomen kielellä mitään laveampaa esitystä tuosta Pohjolan merkillisestä sankarikuninkaasta, joka tosin Suomelle aiheutti suunnattomia kärsimyksiä, niin soveltuu Voltairen teos – jolla samalla on oma yleisesti tunnustettu kirjallishistoriallinen arvonsa – hyvin sellaiseksi. Siinähän juuri tapaamme ne jutut ja kertomukset Kaarle kuninkaasta, joita ehkä olemme saaneet lukea erinäisistä historiallisista romaaneista, oppikirjoista y. m. teoksista. – Käännöksen loppuun on liitetty joukko selityksiä ja muistutuksia, joissa käsitellään erinäisiä Voltairen teoksen kohtia, asiavirheitä ja epäluotettavia juttuja. Kaikkiin epävarmoihin ja yleensä toisarvoisiin kohtiin ja tarinoihin ei ole katsottu olevan syytä puuttua. Apuna tässä on käytetty Danielsonin edellä mainittua väitöskirjaa, Samuel E. Bringin julkaisemaa teosta "Karl XII. Till 200-årsdagen av hans död" y.m. lähteitä. Joitakin virheitä, kuten esim. nimien väärinkirjoituksia, on korjattu suorastaan jo itse tekstissä, ja erinäisiä selityksiä ja huomautuksia on liitetty heti asianomaisen sivun alle. – Käännös on tehty kokoelmassa "Bibliothéque Nationale" julkaistun, vv. 1909-11 painetun alkutekstin mukaan.

O.A.K.

ENSIMÄINEN OSA

ENSIMÄINEN KIRJA

Lyhyt Ruotsin historia Kaarle XII: een saakka. Hänen kasvatuksensa; hänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne. Mielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän kansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII: tta vastaan.

Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta noin kaksisataa ranskalaista penikulmaa [vanha tiemitta, lieue, vaihteli pituudeltaan; tavallisesti noin 4 km (lieue de poste, postipenikulma)] ja pituutta kolmesataa. Etelästä pohjoiseen ulottuu se 55. leveysasteen paikkeilta aina 70. leveysasteeseen. Sillä on ankara ilmanala, vailla kevättä ja syksyä. Talvi vallitsee siellä yhdeksän kuukautta vuodessa; kesän helle seuraa siellä suoraan tavatonta kylmyyttä. Lokakuusta alkaen käy kaikki jäähän, eikä esiinny noita huomaamattomia vaihekausia, jotka muualla välittävät eri vuodenaikoja ja tekevät muutoksen mieluisemmaksi. Korvaukseksi on luonto tälle karulle ilmastolle suonut kirkkaan taivaan ja puhtaan ilman. Melkein alituisen auringonvalon lämmittämänä sen kesä tuottaa sangen lyhyessä ajassa kukkia ja hedelmiä. Talven pitkiä öitä taas sulostuttavat ruskotukset ja hämärät, joita kestää sitä kauemmin, mitä vähemmän aurinko loittonee Ruotsista. Kuutamoa taasen eivät mitkään pilvet pimennä, vaan maata peittävän lumen heijastus antaa sille lisäkirkkautta, jota vielä hyvin usein erityiset eläinradan hohteen tapaiset valoilmiöt tehostavat, ja se tekee matkustamisen Ruotsissa yöllä yhtä helpoksi kuin päivälläkin. Laidunten puutteessa on karja siellä kooltaan pienempää kuin Euroopan eteläisemmissä maissa. Ihmiset sen sijaan ovat kookkaita; kirkas taivas antaa heille terveyttä, ilmaston ankaruus karkaisee heitä. He elävät kauan, jolleivät heikonna itseään väkijuomien ja viinien kohtuuttomalla nauttimisella, joita pohjoiset kansat näyttävät rakastavan sitä kiihkeämmin, mitä enemmän luonto on ne heiltä kieltänyt.

Ruotsalaiset ovat hyväryhtisiä, voimakkaita, ketteriä, tottuneita kestämään mitä rasittavimpia töitä, nälkää ja puutetta. He ovat synnynnäisiä sotilaita, täynnä uljuutta ja pikemmin urhoollisia kuin toimeliaita. Kauppaa, joka yksin voisi antaa heille sen mitä heidän maaltaan puuttuu, he ovat jo kauan lyöneet laimin eivätkä vieläkään hoida sitä kelvollisesti. Pääasiallisesti juuri Ruotsista, josta yhtä osaa vieläkin nimitetään Gootinmaaksi, arvellaan niiden goottilaislaumojen lähteneen liikkeelle, jotka muinoin tulvivat yli Euroopan, riistäen sen Rooman keisarikunnalta, joka oli viisisataa vuotta ollut sen vallitsija, tyranni ja lainsäätäjä.

Pohjoismaat olivat siihen aikaan paljoa väkirikkaammat kuin meidän päivinämme, koska niiden uskonto salli asukkaiden monivaimoisuuden avulla antaa valtiolle enemmän kansalaisia; naiset itse eivät tunteneet suurempaa häpeää kuin hedelmättömyyden ja joutilaisuuden. Ollen yhtä työteliäitä ja rotevia kuin heidän miehensä he sekä aikaisemmin että kauemmin kykenivät äidin tehtäviin. Mutta nykyään on Ruotsilla yhdessä sille vielä jääneen Suomen osan kanssa vain neljä miljoonaa¹ asukasta. Maa on karua ja köyhää. Skoone on ainoa maakunta, jossa kasvaa vehnää. Koko maassa ei ole enempää kuin yhdeksän miljoonaa livreä hopearahaa. Yleinen pankki, joka on vanhin Euroopassa, perustettiin sinne välttämättömyyden pakosta, koska maksut suoritettiin kupari- ja rautarahalla, mikä suuresti vaikeutti rahaliikettä.

Ruotsi oli vapaa maa 14. vuosisadan keskivaiheille saakka. Tänä pitkänä ajanjaksona sen hallitustapa vaihtui useita kertoja, mutta kaikki nuo vaihdokset tapahtuivat vapauden hyväksi. Ylimmällä viranomaisella oli kuninkaan nimi, mikä arvo eri maissa liittyy perin erilaisiin valtuuksiin. Ranskassa ja Espanjassa se tarkoittaa rajatonta valtaa, Puolassa, Ruotsissa ja Englannissa vapaavaltion esimiestä. Ruotsin kuninkaat eivät mahtaneet mitään ilman senaattia,² ja senaatti taas oli usein kokoontuvien valtiosäätyjen alainen. Kansan edustajina näissä suurissa kokouksissa olivat aatelismiehet, piispat ja kaupunkien edusmiehet; myöhemmin päästettiin mukaan myös talonpojat, tuo muutoin oikeudettomasti halveksittu kansanosa, joka melkein kaikkialla muualla pohjoismaissa on orjan asemassa.

Vuoden 1492³ vaiheilla tämä vapaudestaan niin arka kansa, joka vielä nytkin on ylpeä siitä, että se kolmetoista vuosisataa sitten nöyryytti Rooman,⁴ joutui naisen ja ruotsalaisia heikomman kansan ikeen alle.

Valdemarin tytär Margareeta, Pohjolan Semiramis, Tanskan ja Norjan kuningatar, valloitti Ruotsin väkivallalla ja viekkaudella ja muodosti näistä kolmesta laajasta valtiostaan yhden ainoan kuningaskunnan. Hänen kuoltuaan Ruotsia raatelivat kansalaissodat; se pudisti yltään Tanskan ikeen ja otti sen taas takaisin; sillä oli vuoroin kuninkaita, vuoroin valtionhoitajia. Kaksi tyrannia sorti sitä hirmuisella tavalla vuoden 1520 vaiheilla: toinen oli Tanskan kuningas Kristian II, hirviö täynnä paheita, vailla yhtään ainoaa hyvettä; toinen oli Upsalan arkkipiispa, valtakunnan primas, yhtä julma kuin Kristian. Yksissä neuvoin nämä eräänä päivänä vangituttivat Tukholman pormestarit ja neuvosherrat ynnä 94 senaattoria ja teloituttivat heidät sillä tekosyyllä, että muka paavi oli julistanut heidät pannaan, koska olivat puolustaneet valtion oikeuksia arkkipiispaa vastaan.

Sillaikaa kun nämä kaksi miestä, jotka sorronhalu oli yhdistänyt, mutta saaliin jako jälleen riitaannutti, harjoittivat mitä tyrannimaisinta hirmuvaltiutta ja julminta kostoa, muutti uusi tapaus pohjoismaiden olotilan.

Kustaa Vaasa, maan vanhoista kuninkaista polveutuva nuori mies, astui esiin Taalainmaan metsien syvyydestä, missä hän oli piileskellyt, ja vapautti Ruotsin. Hän oli niitä suuria henkiä, joita luonto niin harvoin luo, ja hänellä oli kaikki ihmisten hallitsemiseen tarpeelliset ominaisuudet. Edullinen ulkomuoto ja ylevä olemus hankki hänelle puoluelaisia kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hänen kaunopuheisuutensa, jolle jalo ilme antoi tehoa, oli sitä vaikuttavampi, kuta yksinkertaisempi se oli. Hänen neronsa ryhtyi tehtäviin, joita arkinen ihminen pitää uhkarohkeina, mutta jotka suurten miesten silmissä näyttävät vain uskaliailta; hänen väsymätön uljuutensa saattoi ne onnistumaan.

Hän oli peloton ja samalla varovainen, lempeäluontoinen keskellä julmaa aikaa ja lopuksi siinä määrin hyveellinen kuin puoluepäällikkö yleensä voi olla.

Kustaa Vaasa oli ollut Kristianilla panttivankina ja pidetty vankeudessa vastoin kansainvälistä oikeutta. Karattuaan vankilasta hän oli talonpojan valepuvussa harhaillut Taalainmaan vuori- ja metsäseuduissa. Täällä hänen oli ollut pakko työskennellä vaskikaivoksissa elääksensä ja piiloutuaksensa. Näihin maanalaisiin olopaikkoihin hautautuneena hän uskalsi unelmoida tyrannin syöksemistä valtaistuimelta. Hän ilmaisi itsensä talonpojille; he näkivät hänessä korkeampaa rakennetta olevan miehen, jota kohtaan tavalliset ihmiset uskoivat tuntevansa luontaista alistumista; vähässä ajassa hän näistä metsäläisistä teki kelpo sotamiehiä. Hän kävi Kristianin ja arkkipiispan kimppuun, voitti heidät monesti ja karkoitti heidät Ruotsista. Syystä kyllä säädyt nyt valitsivat hänet sen maan kuninkaaksi, jonka vapauttaja hän oli.

Tuskin oli hän saanut valtaistuimen vankasti haltuunsa, kun ryhtyi tehtävään, joka oli vaikeampi kuin maiden valloittaminen. Valtion todelliset tyrannit olivat piispat, jotka omistaessaan melkein kaikki Ruotsin rikkaudet käyttivät niitä alamaisten sortamiseen ja sotiakseen kuninkaita vastaan. Tämä mahti oli sitä pelottavampi, kun kansan tietämättömyys oli sen pyhittänyt. Hän rankaisi nyt katolista uskontoa sen pappien rikkomusten vuoksi; vajaassa kahdessa vuodessa hän muutti Ruotsin luterilaiseksi, pikemminkin valtiotaitonsa etevämmyyden kuin hallitsijavaltansa avulla. Valloitettuaan siten tämän kuningaskunnan, kuten hänen oli tapana sanoa, tanskalaisilta ja papistolta, hän hallitsi sitä onnellisesti ja yksinvaltiaasti aina 70. ikävuoteensa saakka ja kuoli kunnian loisteessa, jättäen valtaistuimelle sukunsa ja uskontonsa.

Hänen jälkeläisiään oli se Kustaa Aadolf, jota mainitaan myös Kustaa Suuren nimellä. Tämä kuningas valloitti Inkerinmaan, Liivinmaan, Bremenin, Werdenin, Wismarin ja Pommerin, puhumattakaan yli sadasta Saksan paikkakunnasta, jotka Ruotsi luovutti takaisin hänen kuoltuaan. Hän järkytti Ferdinand II: n valtaistuinta, hän suojeli Saksan luterilaisia, saaden siinä tukea itse Rooman vehkeistä, koska se pelkäsi enemmän keisarin kuin kerettiläisyyden mahtavuutta. Hän se voitoillaan silloin vaikutti Itävallan hallitsijasuvun nöyryyttämiseen, vaikkakin kunnia mainitusta tehtävästä on annettu kardinaali Richelieulle, joka osasi taidon hankkia itselleen kiitoksen, sillaikaa kun Kustaa tyytyi suorittamaan suuria tekoja. Hän oli jo aikeessa siirtää sodan Tonavalle saakka ja kenties syöstä keisarin valtaistuimelta, kun hän sai surmansa, 37 vuoden ikäisenä, Lützenin taistelussa, jossa hän löi Wallensteinin, vieden hautaan muassaan nimen "suuri", Pohjolan kaipauksen ja vihollistensa kunnioituksen.

Hänen tyttärensä Kristiina, harvinaisen lahjakas nainen, piti parempana keskustella oppineiden kanssa kuin hallita sellaista kansaa, joka harrasti vain sota-asioita. Hän sai yhtä paljon mainetta valtaistuimesta luopumisella kuin hänen esi-isänsä aikoinaan sen valloittamisella ja vakaannuttamisella. Protestantit ovat mustanneet ja parjanneet häntä, ikäänkuin ihmisellä ei voisi olla suuria avuja Lutheriin uskomattakin, ja paavit riemuitsivat liiaksikin tuon naisen kääntymyksestä, joka kuitenkin etusijassa oli filosofi. Hän vetäytyi Roomaan, viettäen lopun elämäänsä taiteiden keskellä, joita hän rakasti ja joiden vuoksi oli 27-vuotiaana luopunut kuningaskunnasta.

Ennen luopumistaan hän sai Ruotsin säädyt valitsemaan hänen sijaansa hänen serkkunsa Kaarle Kustaan, kymmenennen tätä nimeä, pfalzkreivin ja Zweibrückenin herttuan pojan. Tämä kuningas lisäsi Kustaa Aadolfin valloituksiin useita uusia. Ensiksi hän vei sotajoukkonsa Puolaan ja voitti kuuluisan Varsovan taistelun, jota kesti kolme päivää. Sitten hän kauan aikaa kävi menestyksellistä sotaa tanskalaisia vastaan, piiritti heidän pääkaupunkiaan, yhdisti Skånen Ruotsiin ja vakaannutti, ainakin vähäksi aikaa, Slesvigin omistamisen Holsteinin herttualle. Vihdoin, saatuaan kokea vastoinkäymisiä ja tehtyään rauhan vihollistensa kanssa, hän kohdisti kunnianhimonsa omiin alamaisiinsa. Hän aikoi saada Ruotsissa voimaan rajattoman kuningasvallan,⁵ mutta kuoli jo 37 vuoden iässä kuten suuri Kustaakin, ennenkuin oli voinut viedä loppuun tätä itsevaltiuden työtä, jonka hänen poikansa Kaarle XI sitten saattoi päätökseen.

Kaarle XI, sotilas kuten kaikki hänen esi-isänsä, oli omavaltaisempi kuin he. Hän otti vallan senaatilta, joka nyt julistettiin kuninkaan senaatiksi, oltuaan ennen valtakunnan senaatti. Hän oli säästeliäs, toimelias, ahkera, niin häntä olisi rakastettu, jollei hänen itsevaltiutensa olisi saattanut hänen alamaisiansa tuntemaan pelkoa häntä kohtaan.

Hän nai v. 1680 Ulriikka Eleonooran, Tanskan kuningas Fredrik III: n tyttären, hyväavuisen prinsessan, joka olisi ansainnut suurempaakin luottamusta kuin hänen puolisonsa hänelle osoitti. Tästä avioliitosta syntyi kuningas Kaarle XII, kenties merkillisin mies, mikä koskaan on elänyt maan päällä. Hänessä näet yhtyivät esivanhempiensa kaikki suuret avut, eikä hänellä ollut muuta vikaa tai muuta onnettomuutta kuin se että hänellä oli ne kaikki liian pitkälle kehittyneinä. Juuri hänestä on tässä aikomus kertoa sikäli kuin on saatu hänen henkilöllisyyttään ja tekojansa koskevia varmoja tietoja.

Ensimäinen kirja, joka annettiin hänen luettavakseen, oli Samuel Puffendorfin teos, josta hänen tuli ajoissa oppia tuntemaan sekä omat valtionsa että naapuriensa maat. Pian hän oppi saksankielen, jota sitten puhui aina yhtä hyvin kuin äidinkieltänsä. Seitsenvuotiaana hän jo osasi pidellä hevosta. Rasittavat harjoitukset, joihin hän oli mieltynyt ja jotka ilmaisivat hänen sotaisia taipumuksiaan, karkaisivat ja voimistuttivat jo varhain hänen ruumiinrakennustaan, niin että se voi kestää vaivoja ja rasituksia, joihin hänen luonteensa veti häntä.

Vaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman itsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa kiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan kaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun hänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä, hänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään kykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet oppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan elämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan lähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.

Niin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin hänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan mieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli. Kun opettaja, joka selitti hänelle tätä kirjailijaa, kysyi häneltä, mitä hän ajatteli Aleksanterista, vastasi prinssi: "Tahtoisinpa tulla hänen kaltaisekseen." – "Mutta", sanottiin hänelle, "hän pääsi vain kolmenkymmenen kahden vuoden ikäiseksi". – "Ah", virkkoi prinssi, "eikö siinä ole ikää kylliksi sille, joka on valloittanut kuningaskuntia". Näitä vastauksia ei jätetty saattamatta hänen isänsä, kuninkaan, tietoon, joka huudahti: "Kas siinä lapsi, josta tulee enemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa." – Eräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta maantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten keisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan pääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta sitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli kirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" – Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti heti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: "Jumala antoi sen minulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa." [Kaksi Ruotsissa ollutta Ranskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. – Voltairen huomautus.]

Sitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin teoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille hengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.

Yksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin väitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa menettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli koettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan riistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla oli nimenä Selvityskamari.⁶ Suuri joukko tämän kamarin häviöön saattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia, leskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan portille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar avusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille rahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei enää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa jalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas vastasi hänelle tylysti: "Rouva, me olemme ottaneet Teidät puolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja." – Tästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella, joka joudutti hänen kuolemaansa.

Kuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan 37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti toiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen ratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden valtojen kesken.

Hän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti lujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja kuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat hyvässä kunnossa.

Valtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja Suomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös Liivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja Viborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen Pommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien valloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja Olivan juhlallisten – ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon ylläpitämien – rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa hallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin päätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi Euroopan rauhanvälittäjänä.

Ruotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana täysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi jälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta kahdeksantoista-vuotiaana.⁷ Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä – Holsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X: n lesken – kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen poikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi ja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen neuvoston kanssa.

TOINEN KIRJA

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII: n luonteessa. Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne uuden kuninkaan.

Kolme mahtavaa ruhtinasta uhkasi siten Kaarle XII: n nuoruutta. Sodan valmisteluja koskevat huhut levittivät Ruotsissa hämmästystä ja säikähdyttivät valtakunnanneuvostoa. Suuret kenraalit olivat kuolleet; oli täysi syy pelätä pahinta nuoren kuninkaan johdossa, joka siihen saakka oli osoittanut vain huonoja puoliansa. Neuvostossa hän ei tehnyt koskaan juuri muuta kuin nosti säärensä ristiin pöydälle; hajamielisenä, välinpitämättömänä hän ei näyttänyt ottavan mihinkään osaa.

Neuvosto harkitsi hänen läsnäollessaan vaaraa, johon oli jouduttu; muutamat neuvosherrat ehdottivat myrskyn kääntämistä neuvottelujen avulla; silloin yhtäkkiä nuori ruhtinas nousee pystyyn, kasvoillaan päätöksensä tehneen korkeamman ihmisen vakavuus ja varmuus. "Hyvät herrat", hän sanoi, "olen päättänyt olla koskaan käymättä väärää sotaa, mutta myöskin olla lopettamatta oikeaa, ennenkuin viholliseni ovat tuhotut. Päätökseni on tehty: käyn sen kimppuun, joka ensimäisenä julistaa sodan, ja hänet voitettuani toivon voivani hieman pelottaa toisiakin." – Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia noita vanhoja neuvosherroja: he katselivat toisiaan tohtimatta vastata. Vihdoin he, kummissaan siitä, että heillä oli moinen kuningas ja häveten toivoa vähemmin kuin hän, ottivat ihmetellen vastaan hänen sotaa koskevat määräyksensä.

Yllätys tuli vielä suuremmaksi, kun nähtiin hänen heti paikalla luopuvan nuoruuden viattomimmistakin huvituksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ryhtyi sotavalmistuksiin, hän aloitti aivan uuden elämän, josta hän sittemmin ei koskaan hetkeksikään poikennut. Ajatellen alituisesti Aleksanteria ja Caesaria hän päätti jäljitellä näitä kahta valloittajaa kaikessa muussa paitsi heidän vioissaan. Hän ei tahtonut enää tietää mitään komeudesta, leikeistä tai huvituksista; hän supisti ateriansa mitä suurimpaan kohtuullisuuteen. Hän oli rakastanut komeita pukuja; tästedes hän pukeutui aivan kuin halpa sotilas. Oli luultu hänen olleen kiintynyt erääseen hovinsa naiseen; olkoonpa tämän jutun laita miten tahansa, totta ainakin on, että hän nyt ainiaaksi kieltäytyi naisista, ei ainoastaan pelosta joutua heidän talutusnuoraansa, vaan myös halusta antaa siinä esimerkkiä sotilailleen, joita hän tahtoi pitää mitä ankarimmassa kurissa; kenties myös turhamaisuudesta olla ainoa kaikkien kuninkaiden joukossa, joka kykeni hillitsemään niin vaikeasti masennettavan taipumuksen. Samoin hän päätti pidättyä viinistä koko vastaisen elämänsä ajan. Jotkut ovat vakuuttaneet minulle, että hän teki mainitun päätöksen voittaakseen täydellisesti luontonsa ja lisätäkseen uuden hyveen sankarimaisuuteensa. Useimmat ovat kuitenkin vakuuttaneet minulle, että hän tahtoi siten rangaista itseään erään sopimattoman hurjistelun vuoksi ja häväistyksen johdosta, jonka hän pöydässä äitinsä, kuningattaren, läsnäollessa oli tuottanut eräälle naiselle. Jos asianlaita on sellainen, niin tämä itsensä tuomitseminen ja tämä kieltäytyminen, johon hän alistui koko elämänsä ajaksi, osoittavat sankaruutta, joka ei ole vähemmän ihmeteltävää.

Hän aloitti sodan vakuuttamalla langolleen, Holsteinin herttualle, apuansa. Heti lähetettiin kahdeksantuhatta miestä Holsteinin naapurimaakuntaan Pommeriin suojelemaan herttuaa tanskalaisten hyökkäyksiltä. Herttua tarvitsikin tukea, sillä tanskalaiset olivat jo havitelleet hänen maitansa, valloittaneet hänen linnansa Gottorpin ja piirittivät parhaillaan itsepintaisesti hänen kaupunkiaan Tönningeniä, jonka luo Tanskan kuningas oli mieskohtaisesti saapunut nauttimaan varmaksi luulemastaan valloituksesta. Tämä kipinä uhkasi sytyttää liekkiin koko Saksan valtakunnan. Yhdeltä puolelta marssivat Puolan kuninkaan saksilaiset joukot, Brandenburgin, Wolfenbüttelin ja Hessen-Kasselin rykmentit, yhtyäkseen tanskalaisiin; toiselta puolelta Ruotsin kuninkaan kahdeksantuhatta miestä ynnä Hannoverin ja Cellen joukot kiirehtivät herttuan avuksi.

Holsteinin pienen maan ollessa siten sotanäyttämönä ilmestyivät Englannin ja Hollannin laivastot Itämerelle. Nämä kaksi valtaa olivat tanskalaisten rikkoman Altonan sopimuksen takaajia; nyt he kiiruhtivat Holsteinin ahdistetun herttuan avuksi, koska Tanskan kuninkaan mahdin suureneminen ei soveltunut heidän kauppaetuihinsa. He tiesivät tanskalaisten Juutinrauman isäntinä tulevan raskaasti verottamaan kauppaa käyviä kansoja, kunhan vain tuntisivat itsensä kyllin voimakkaiksi, voidakseen tehdä sen rankaisematta. Tämä harrastus on pitkät ajat saattanut Englannin ja Hollannin, mikäli se heille on ollut mahdollista, pitämään yllä tasapainoa pohjoismaisten ruhtinaitten kesken. He liittyivät sentähden nyt Ruotsin nuoreen kuninkaaseen, kun tämä näytti olevan vaarassa joutua niin monien yhtyneitten vihollisten muserrettavaksi, ja auttoivat häntä siitä samasta syystä, jonka vuoksi häntä ahdistettiinkin, koska näet luultiin, ettei hän kykenisi puolustautumaan.

Hän oli metsästämässä karhuja, saadessaan tiedon saksilaisten hyökkäyksestä Liivinmaahan; hän harjoitti tätä urheilua yhtä uudella kuin vaarallisellakin tavalla. Siinä ei käytetty mitään muita aseita kuin haarukkamaisia seipäitä puihin kiinnitetyn verkon takana. Tavattoman suuri karhu hyökkäsi kerran suoraan kuninkaan kimppuun, joka pitkällisen ottelun perästä, verkon ja seipään avulla, kaatoi sen maahan. On myönnettävä, että kuullessaan moisista seikkailuista, kuningas Augustin ihmeellisistä voimista ja tsaarin matkoista, luulee siirtyneensä Herkuleen ja Theseuksen aikoihin.

Hän lähti ensimäiselle sotaretkelleen 8 päivänä toukokuuta, uutta lukua, v. 1700, jättäen Tukholman, jonne hän ei enää koskaan palannut. Ääretön kansanpaljous saattoi häntä aina Karlskronan satamaan saakka, toivottaen hänelle onnea, vuodattaen kyyneleitä ja ihastellen häntä. Ennen Ruotsista lähtöään hän asetti Tukholmaan useista senaattoreista muodostetun puolustusneuvoston. Tämän toimikunnan tuli pitää huolta kaikesta, mikä koski laivastoa, sotajoukkoa ja maan linnoituksia. Koko senaatin tuli väliaikaisesti johtaa kaikkia muita valtakunnan sisäisiä asioita. Saatuaan täten valtakunnassaan kaikki varmaan järjestykseen hän koko sielullaan, vapaana kaikista muista huolista, antautui yksinomaan sota-asioihin. Hänen laivastoonsa kuului neljäkymmentäkolme alusta; siinä, johon hän itse nousi ja jonka nimi oli Kuningas Kaarle, oli satakaksikymmentä kanuunaa. Kreivi Piper, hänen pääministerinsä, ja kenraali Rehnsköld astuivat laivaan hänen kanssaan. Pian hän tapasi liittolaisten merivoimat. Tanskan laivasto vältti taistelua ja salli noiden kolmen yhtyneen laivaston lähestyä niin likelle Köpenhaminaa, että he voivat ampua sinne muutamia pommeja.

On varmaa, että juuri kuningas itse nyt ehdotti kenraali Rehnsköldille maallenousua ja Köpenhaminan saartamista maan puolelta, samalla kun se oli saarroksissa merenkin puolelta. Rehnsköld hämmästyi moista ehdotusta, joka osoitti yhtä suurta taitavuutta kuin rohkeuttakin nuoressa ja kokemattomassa ruhtinaassa. Pian oli kaikki kunnossa maallenousua varten. Annettiin käsky viedä laivoihin viisituhatta Ruotsin rannikolla majailevaa miestä, jotka nyt liitettiin jo ennestään laivastossa oleviin joukkoihin. Kuningas jätti suuren laivansa ja astui kepeähköön fregattiin. Aluksi laskettiin kolmesataa krenatööriä pienissä pursissa kulkemaan edellä. Näiden pursien välissä matalakulkuiset veneet kuljettivat risukimppuja, hirsipaalustoja ja vallintekijäin työkaluja. [Suojuslaitteita, jotka vastaavat nykyajan piikkilanka-aitoja. Noin 5-6 m pituisen hirren läpi oli pistelty ristiin teräväkärkisiä, usein rautapiikeillä varustettuja paaluja ("espanjalainen ratsuri"). – Suom. muist.] Viisisataa valiomiestä seurasi toisissa pursissa. Sitten tulivat kuninkaan sotalaivat ynnä kaksi englantilaista ja kaksi hollantilaista fregattia, joiden piti kanuunoillaan suojella maallenousua.

Tanskan pääkaupunki Köpenhamina sijaitsee Seelannin saarella, keskellä kaunista tasankoa, kaakkoon Juutinraumasta ja länteen Itämerestä, missä silloin oli Ruotsin kuningas. Nähdessään laivojen odottamattoman liikehtimisen, joka ennusti maallenousua, asukkaat laivastonsa toimettomuudesta ja ruotsalaisten laivojen liikkeistä tyrmistyneinä katselivat pelon vallassa, mihin paikkaan hirmumyrsky purkautuisi. Kaarlen laivasto pysähtyi vastapäätä Humblebekiä, seitsemän penikulmaa Köpenhaminasta. – Tanskalaiset kokosivat heti ratsuväkensä tähän kohtaan. Nostoväkeä sijoitettiin paksujen rintasuojusten taa, ja ne tykit, jotka voitiin kuljettaa paikalle, suunnattiin ruotsalaisia kohti.

Kuningas jätti nyt fregattinsa asettuakseen ensimäiseen purteen kaartinsa etunenään. Ranskan lähettiläs oli silloin hänen seurassaan.

"Herra lähettiläs", sanoi kuningas hänelle latinaksi, sillä hän ei tahtonut milloinkaan käyttää ranskaa, "teillä ei ole mitään tekemistä tanskalaisten kanssa, suvaitkaa siis pysyä loitommalla". – "Sire", vastasi kreivi de Guiscard hänelle ranskaksi, "herrani kuningas on määrännyt minut oleskelemaan teidän majesteettinne läheisyydessä; rohkenen olettaa, että te ette juuri tänään karkoita minua hovistanne, joka ei milloinkaan ole ollut niin loistava".

Näin sanoen hän tarjosi kätensä kuninkaalle, joka hyppäsi purteen, johon myöskin kreivi Piper ja lähettiläs astuivat. Laivatykkien ammunnan suojellessa maihinnousua mentiin eteenpäin. Maihinnousuveneet olivat enää ainoastaan kolmensadan askeleen päässä rannasta. Kaarle XII, malttamatta odottaa, kunnes olisi ehditty päästä kylliksi lähelle rantaa, hyppäsi purrestaan mereen miekka kädessä, veden ulottuessa häntä vyötäisiin. Hänen ministerinsä, Ranskan lähettiläs, upseerit ja sotamiehet seurasivat heti esimerkkiä ja lähestyivät rantaa, huolimatta muskettitulen kuulasateesta. Kuningas, joka ei vielä koskaan elämässään ollut kuullut musketinkuulien vinkunaa, kysyi päämajoitusmestari Stuartilta, joka sattui olemaan hänen vieressään, mitä tuo hieno viuhina oli, jonka hän kuuli korvissansa.

"Se on niiden pyssynkuulien vinkunaa, joita ammutaan meitä kohti", vastasi majoitusmestari. – "Hyvä!" sanoi kuningas, "se on vastedes oleva minun musiikkiani". – Samassa tuokiossa majoitusmestari, joka juuri oli selittänyt musketinkuulien vinkunaa, sai niistä yhden olkaansa, ja eräs luutnantti kaatui hengetönnä kuninkaan toisella sivulla.

On tavallista, että ne joukot, joiden kimppuun käydään heidän varustuksissaan, tulevat lyödyiksi, koska hyökkääjät aina ovat täynnä hurjaa intoa, jota eivät voi tuntea ne, jotka vain puolustautuvat, ja koska vihollisen odottaminen vallitusten takana useinkin on vain oman heikommuuden ja vihollisen voimakkaammuuden tunnustamista. Tanskalainen ratsuväki ja nostoväki pakenivat heikon vastarinnan jälkeen. Päästyään heidän varustustensa herraksi kuningas heti heittäytyi polvilleen kiittääkseen Jumalaa aseittensa ensimäisestä menestyksestä. Hän laitatti heti varustuksia kaupungin puolelle ja merkitsi itse leiripaikan. Samalla hän lähetti laivansa Skooneen, joka on Kööpenhaminaa lähinnä oleva Ruotsin osa, hakemaan sieltä yhdeksäntuhatta miestä apuväkeä. Kaikki asianhaarat liittoutuivat suosimaan Kaarlen malttamattomuutta: nuo yhdeksäntuhatta miestä seisoivat rannalla valmiina astumaan laivoihin, ja jo seuraavana päivänä myötäinen tuuli toi ne hänelle avuksi.

Kaikki tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei ollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti valtuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia. Hän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä; valtuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi kaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda leiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti maksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella, mutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä suorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan halvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja viipymättä.

Jo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka melkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä kovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä maksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes poistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton jälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin. Kahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello seitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen esimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät epäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi parempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti. Talonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille, vihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin hyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin kuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa heidän toreiltaan.

Tanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen ainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki vihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo Seelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän julistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia vastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen tärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa nykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia. Kaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan pakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia Holsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi nähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja verelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä voittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä kokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin rajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi viivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä nopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin sopimus aikaan 5 p: nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai korvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin kuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että oli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten Kaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan vähemmässä kuin kuudessa viikossa.

Aivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin Riian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen etunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi Dahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan intoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin Puolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja liiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden. Mutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan kreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja Puolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden. Vihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä. Riika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin yleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä tehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan kauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin tuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan eivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he itse olivat todellisena syynä.

Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII: lla ei siis enää ollut muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin, jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu kylliksi kunnioitusta, kun hän incognito [tuntematonna, salanimellä. – Suom. muist.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.

Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan¹¹ etupäässä 1 p: nä lokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun Pariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti postihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin tarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään enemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa Aadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin kuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin olemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran ainakin ruotsalaisten vertaisiksi.

Niinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa jää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari ryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle saksalaiselle kenraalille,¹² jota venäläiset upseerit eivät kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi, saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina, voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.

Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin, toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa. Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä kuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.

Oli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin kuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti kaiken taitonsa musertaakseen hänet.

Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön, muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.

Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII: n kahden armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi, ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja kaksinkertainen vallihauta.

Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla, noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti, mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän, ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa, missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä, jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi hyökkäyskäskyn.

Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto: "Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi, heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." – Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten kimppuun keskipäivällä, 30 p: nä marraskuuta 1700.

Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin, hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin. Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun, missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle, että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." – Sitten hän jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja, joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki, Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin kanssa.

Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit. Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä; kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli. Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa tappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun päivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten edulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui muutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen sitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun, joka ei vielä ollut kokonaan murskattu.

Mutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi mainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli kohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta osoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että hänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea aseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin mainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli kolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja upseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse. Mennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja miekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja lippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli, pidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut ne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa suurempi kuin voittajain.

Sitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana marssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän miekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan kauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat tukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle upseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua, jollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti selonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille; mutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli liian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen vaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin useita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi. Valmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin kuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen, tanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules nuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: Tres uno contudit ictu.

Narvan taistelussa saatujen vankien joukossa nähtiin myös eräs, joka oli elävänä esimerkkinä onnen jyrkistä vaihteluista. Hän oli Georgian kuninkaan vanhin poika ja perillinen, tsarafis Artfshelu. Arvonimi tsarafis merkitsee kaikkien tataarien keskuudessa samoin kuin Venäjälläkin prinssiä eli tsaarin poika; sana tsaari näet merkitsi kuningasta vanhain skyyttalaisten keskuudessa, joista kaikki nuo kansat polveutuvat. Se ei siis johdu Rooman Caesareista, joita nuo raakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä Mitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon välisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa karkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana heittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin. Kuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta tämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain suomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin ja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet heidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet hallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi muutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen lähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista johtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun tämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina Ruotsin jäiden keskellä. "Sehän on", sanoi hän, "samaa kuin jos minä jonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina". – Nämä sanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin, kun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä muistettiin liiankin hyvin.

KOLMAS KIRJA

Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi. Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen. Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa Augustia ennen lähtöään.

Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei vaalia pidetä?" – Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua, voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.

Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen, karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla, vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen, ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä: "Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies, josta tulee kuningas."

Kun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä melkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta, riensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan päätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille. "Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?" kysyi valloittaja. "Sire", vastasi primas, "hän on liian nuori". Kuningas virkkoi siihen kuivasti: "Hän on jokseenkin minun ikäiseni", kääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan kokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän kuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi Horn saapui perille 7 p: nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi heinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan lähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin monien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa liikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa. Mutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi olla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän pidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa voittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.

Kun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli tullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen säädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta kardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten seurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen ylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä juhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin piispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen valituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja suostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.

Kardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä puolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt vähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa uskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä siten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan majapaikkaan.

Tämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle kaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen suurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja sotaväkeä.

Kaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen Puolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi Lembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli tärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien johdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin sinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää. Valloittaja saarsi sen syyskuun 5 p: nä ja jo seuraavana valloitti sen rynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa miekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita, eivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan hajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan kaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat sotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että kaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille tai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä, kuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa. Toimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla tottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja hopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.

Stanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan toisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat hänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas, Posenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena hovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista, jotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden uskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin kuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään tuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin rauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä ottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan armeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella ponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla oivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa kohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.

Varsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin joukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä kaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut hukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten joukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä hämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan tyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi hänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty; niin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi, josta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan kuningattaren [Ludvig XV: n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). – Suom. muist.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas itse lähti Kaarle XII: n luo, oppien siten ajoissa kärsimään vastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.

August marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana. Asukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea samaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki liittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä tässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka oli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin piispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen kuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli Rooman hovin tuomiovallan alainen.

Rooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa hengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan eräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen palvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta laajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta viisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen oikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin sekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä he ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin väärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin, kun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.

Koska kuningas Augustille oli perin mieluista rangaista Posenin piispaa säädyllisellä tavalla ja samalla olla mieliksi Rooman hoville, jota vastaan hän kaikkina muina aikoina olisi asettunut, niin hän jättikin puolalaisen piispan nuntiuksen käsiin. Nähtyään talonsa ryöstön piispa sotamiesten toimesta vietiin Italian ministerin luo; tämä lähetti hänet Saksiin, jossa hän kuoli. – Kreivi Horn kesti linnassa, johon hän oli sulkeutunut, jonkun aikaa vihollisten yhtämittaista tulta, mutta kun paikka ei ollut enää puolustettavissa, antautui hän sotavangiksi tuhannenviidensadan ruotsalaisensa kera. Tämä oli ensimäinen etu, jonka kuningas August vastoinkäymisiensä tulvassa saavutti vihollisensa voitollisia aseita vastaan.

Tämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen kiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat valmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi saksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet sotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat ryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo kuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.

Tämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja valiojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen armeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen penikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen päivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät liiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno oli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että voitot olivat niin helppohintaisia.

August uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi Schulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi masentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän koettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän kävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän salasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi joitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti peräytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen vihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta kunniaa saavuttaa.

Tuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien kuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä, kulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan kahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli puolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja sitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät saksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella kentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä vastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä voittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja ruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan, ettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui polvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen kokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena piikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena ensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui seisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset ryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka järkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien kera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin. Siten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset puolustautuivat horjumattomin rivein.

Sclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi viidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä järjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen penikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt hiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät jälleen hänen takanaan.

Guhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse saksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset eivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten työläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea. Saksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista ratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin kylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä kokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen joukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun Schulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole kiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui siitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas puolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa jäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki. Saksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin ja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä paikalla jo sangen syvä ja vuolas.

Schulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän, uhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti armeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: "Tänään on Schulenburg voittanut meidät!"

Tämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali ja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska hän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan. Ainoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta; kuninkaat antavat vain palkintoja.

Mutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas Augustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin. Hän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin linnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan perintömaittensa pääkaupungin puolesta.

Kaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat hänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä venäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät vain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien tataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen uudelleen.

Kaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti voittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin suotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo, joka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen karkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden aatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin; ainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.

Olihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka protestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan valtaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle valtaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen paavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin kardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä kirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen kruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia vastaan.

Jos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville piispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan tottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen, tehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat. Senpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin paavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti salaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän antoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli suuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle. Kuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli uskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen kenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän kuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet heti kaupungista.

Samana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa sangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa oleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä sekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti vahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen astumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet väkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun papiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta rasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan hän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa muita hallitsijoita todellisilla aseilla.

Sekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan kruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut olevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota hän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla koskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän puolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti paavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä kuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse oli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan hänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli loukkaamatta Kaarle XII: sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän kuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan sekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin sotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja Stanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu oli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta kun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin hänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä anteeksi.

Kruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa, vaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa. Stanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan kruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa useiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä juhlatoimitusta tuntematonna – se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai valloituksistaan.¹⁶

Sillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei uskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen ystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli tsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti auttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut melkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.

Tsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta puolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani hänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu tykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren taidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo harjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan taistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni tekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.

Näiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat yksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän valloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja estettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.¹⁷ Kun hänen sotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he ryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen. Tsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja verilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka koettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen omin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen käskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän sisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle porvaristolle silloin lausuneen: "Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole asukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut pelastaakseni teidän henkenne."

Jospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän ollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin päämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden kaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle. Se oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen, tehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja Inkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu useihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse suunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut, jotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä. Tällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan lyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi, jonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien soiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat majailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari oli koonnut sinne kaikista maistaan.¹⁸ Pietariin tuotettiin talonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli raivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava, ennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin luonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka ei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat, jotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten tietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi 200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon, kansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta kaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama oli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla suosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille taloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat lieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin luoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit, jotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet voineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä ympäröivän sodan keskellä.

Luodessaan siten uusia valtioita tsaari yhä tarjosi kätensä Augustille, joka kadotti omat valtionsa. Hän kehoitti tätä kenraali Patkulin kautta, joka vähän aikaa sitten oli mennyt Venäjän palvelukseen ja nyt oli tsaarin lähettiläänä Saksissa, saapumaan Grodnoon vielä kerran neuvottelemaan hänen kanssaan asiainsa onnettomasta tilasta. Kuningas August tulikin sinne muutamien joukko-osastojen kera ja kenraali Schulenburgin seurassa, jolle hänen menonsa Oderin yli oli tuonut mainetta pohjoismaissa ja johon August pani viimeisen toivonsa. Tsaari saapui myös sinne, marssittaen jäljessään 70,000 miestä.

Nämä kaksi hallitsijaa laativat nyt uusia sotasuunnitelmia. Erotettu kuningas August ei enää pelännyt suututtavansa puolalaisia, vaikkapa jättäisikin heidän maansa venäläisille joukoille alttiiksi. Päätettiin, että tsaarin armeijan tuli jakaantua useihin osastoihin, pidättääkseen Ruotsin kuningasta joka askeleella. Tämän kohtauksen aikana muuten kuningas August uudisti Valkean kotkan ritarikunnan, koettaen tällä kehnolla keinolla kiinnittää itseensä muutamia puolalaisia ylimyksiä, jotka olivat halukkaampia ottamaan vastaan todellisia etuja kuin turhaa kunniaa, mikä saatuna sellaisen kuninkaan kädestä, joka oli enää kuningas vain nimeltä, tuntui naurettavalta. Hallitsijain neuvottelu päättyi omituisella tavalla. Tsaari näet matkusti äkkiä tiehensä, jättäen joukkonsa liittolaisensa haltuun, ja riensi mieskohtaisesti kukistamaan kapinaa, joka uhkasi häntä Astrakanissa. Tuskin oli hän mennyt, kun kuningas August vangitutti Patkulin Dresdenissä. Koko Eurooppa hämmästyi, että hän uskalsi vastoin kansainvälistä oikeutta ja, ainakin näennäisesti, vastoin omia etujaan, panettaa vankeuteen sen ainoan ruhtinaan lähettilään, joka vielä suojeli häntä.

Tämän tapauksen salaisena aiheena oli, kuten kuningas Augustin poika, Saksin marsalkka, on suvainnut kertoa minulle, seuraava seikka. Patkul, joka oli karkoitettu Ruotsista, koska hän oli puolustanut isänmaansa Liivinmaan etuoikeuksia, oli siirtynyt kenraalina kuningas Augustin palvelukseen. Mutta kun hänen tulinen ja ylväs henkensä sopi huonosti yhteen kuninkaan suosikin kenraali Flemmingin ylväyden kanssa, tämä kun oli vielä kopeampi ja kiivaampi kuin hän, niin hän oli siirtynyt tsaarin palvelukseen ja toimi nyt tsaarin kenraalina ja lähettiläänä kuningas Augustin luona.

Patkulilla oli terävä ymmärrys; hän oli saanut selville, että Flemmingillä ja Saksin kanslerilla oli aikomuksena ryhtyä rauhantekoon Ruotsin kuninkaan kanssa mistä hinnasta hyvänsä. Heti hän laati suunnitelman ehättää ennen heitä ja raivata viisaasti tietä tsaarin ja Ruotsin väliselle sovinnonteolle. Kansleri pääsi hänen hommansa perille ja sai aikaan, että hänet pantiin varmaan talteen. Kuningas August vakuutti tsaarille, että Patkul oli petturi, joka petti heitä molempia. Kuitenkaan ei häntä voitu syyttää muusta kuin siitä, että hän oli liian innokkaasti palvellut uutta herraansa; mutta sopimattomaan aikaan tehty palvelus rangaistaan useinkin petoksena.

Sillä välin nuo useihin osastoihin jakautuneet 70,000 venäläistä omalta osaltaan polttivat ja hävittivät Stanislauksen puoluelaisten maatiloja; toiselta puolen taas Schulenburg läheni uusine joukkoineen. Mutta vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa ruotsalaiset onnellisesti hajoittivat nämä molemmat armeijat. Kaarle XII ja Stanislaus hätyyttivät venäläisten erillisiä osastoja toista toisensa jälkeen, mutta niin kiivaasti, että asianomainen venäläinen kenraali oli jo lyöty, ennenkuin hän edes sai tietää sotatoverinsa tappioista.

Mikään este ei voinut pidättää voittajaa. Jos sattui olemaan joki vihollisen ja hänen välillään, niin Kaarle XII ruotsalaisineen kulki uimalla sen ylitse. Eräs ruotsalainen partiojoukko anasti Augustin matkatavarat, joista löytyi 200,000 ecutä hopearahaa. Stanislaus sieppasi 800,000 dukaattia [dukaatti, vanha kultaraha, peräisin Venetsiasta, arvoltaan noin 10-12 mk. – Suom. muist.], jotka kuuluivat venäläiselle kenraalille, ruhtinas Menshikoville. Kaarle kulki ratsuväkensä etupäässä kolmekymmentä penikulmaa neljässäkolmatta tunnissa, jolloin jokainen ratsumies talutti toista hevosta noustakseen sen selkään, kun omansa oli väsynyt. Pelästyneet ja vähiin sulaneet venäläiset pakenivat epäjärjestyksessä Dnjeprin yli.

Kaarlen siten ajaessa edellään venäläisiä Liettuan sydämeen saakka, Schulenburg vihdoin kulki jälleen Oderin yli ja tarjosi 20,000 miehen etunenässä taistelua kuululle marski Rehnsköldille, jota pidettiin Kaarle XII: n parhaana kenraalina ja nimettiin pohjolan Aleksanterin Parmenioksi. Nämä kaksi kuuluisaa kenraalia, jotka näyttivät olevan osallisia herrojensa kohtaloihin, kohtasivat toisensa aivan lähellä Punitzia Fraustadt-nimisen paikan luona, joka jo kerran ennen oli ollut tuhoisa Augustin joukoille. Rehnsköldillä oli vain kolmetoista pataljoonaa ja kaksikymmentäkaksi eskadroonaa, yhteensä lähes 10,000 miestä; Schulenburgilla oli kaksinkertainen määrä.

On huomautettava, että Schulenburgilla oli armeijassaan myös kuusi- tai seitsemäntuhatta venäläistä, joita oli kauan totutettu kuriin ja joita sentähden pidettiinkin harjaantuneina sotamiehinä. Tämä Fraustadtin taistelu tapahtui 12 p: nä helmikuuta 1706; mutta sama kenraali Schulenburg, joka 4,000 miehellä oli tavallaan sotkenut Ruotsin kuninkaan sotaonnen, hävisi nyt kenraali Rehnsköldin onnentähden edessä. Taistelu ei kestänyt neljännestuntiakaan; venäläiset heittivät pois aseensa heti kun näkivät ruotsalaiset; kauhu oli niin äkillinen ja sekasorto niin suuri, että voittajat löysivät taistelukentältä 7,000 valmiiksi ladattua kivääriä, jotka laukaisematta oli viskattu maahan. Ei koskaan ole tappio ollut nopeampi, täydellisempi ja häpeällisempi; eikä kuitenkaan milloinkaan ole mikään kenraali laatinut parempaa taistelusuunnitelmaa kuin Schulenburg, kuten vakuuttivat kaikki saksilaiset ja ruotsalaiset upseerit, jotka tällöin näkivät, kuinka vähän inhimillinen viisaus voi ohjata tapausten kulkua.

Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin, jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa, eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta. Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa Kaarle XII: ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista. Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII: n luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.

Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.

Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen. Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla kustannuksellaan.²²

Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä, uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta. Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.

Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin, kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII: n terveydeksi ja törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi, pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.

Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.

Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa, mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari, joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista, taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille lakeja.

Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui Kaarle XII: n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI: n, veli. Paavin internuntius, joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle, "ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi; sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä minun olisi tehtävä."

Hänen Kaarle XII: n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi, vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä houreina, kun ne epäonnistuvat.

Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi pöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä tuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.

Ruotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa. Armeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti. Muutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa kirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä… tässä hän tuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä hänen aikeistaan, lisäsi nauraen: "Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin." Päämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen alkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: Tie Leipzigistä Tukholmaan. Useimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä sinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän nähdä jälleen isänmaatansa. "Herra marsalkka", sanoi hän, "minä näen kyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja Tukholmaan niin pian".

Armeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli etunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta kaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit lähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut; riennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti hälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen, yleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta saksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.

Kulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä vierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin vain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin heidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten henkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan torille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä herralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli jo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta Kaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli ennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna yönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen kanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän halusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti niiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka palveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi hänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili Augustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei kuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli riistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti muitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin kuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.

"Luulenpa", virkkoi hän hymyillen tälle, "ettei herranne kiellä sitä minulta". – "Te ette tunne häntä", vastasi kenraali Hård, "hän kieltää sen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla". – Kuitenkaan ei August jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa liiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää pyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä muutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä. Saavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä hämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos hänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. "Hyvä", virkkoi kuningas, "sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä".

Kun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä ministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim: "Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi tullut tehdä jo eilen." – Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä poikkeamisesta, virkkoi kuningas: "Minä luotin hyvään onneeni; huomasin kylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä ei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä."

NELJÄS KIRJA

Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan. Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen vastaanottonsa Bessarabiassa.

Kaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen armeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti kullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään saaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä hopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka komppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä Puolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000 miehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija Suomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei epäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin vallasta.

Tämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta, jonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin hajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat vähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut määräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin asettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.

Kesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen lähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona tämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti yllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi silloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli huonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu kuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen palatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti Kaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet vangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on Turkin sulttaanin arvonimi. Suom. muist.] oli lunastanut vapaiksi; nyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi tarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi tahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII: n maineelle, vaan koska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen vihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden ja Puolan liiton avulla.²³ Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea valtaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska, Englanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin tahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi lujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi siitä helposti pudottaa.

Tuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin lähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin joukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet Puolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille tahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet katkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan näyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty, jopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä Saksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin saakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan penikulman päässä Lembergistä.

Kaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja uusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui ratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse tammikuussa 1708.

Hän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä kaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen marssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi, poistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä sisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut eivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen kanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä hän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta ainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto vielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään Ruotsin kuninkaan kaupungissa.

Nämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten ensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka neljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen hyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä kaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon kanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi muu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki pitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti itään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli heidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri osastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen penikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein joka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja sitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin tsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan nimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten välillä.

Grodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja äärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita, sillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen, mitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä koetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset ja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei aina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.

Ruotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen asian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä ei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän halki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja kuormastolleen, hän 25 p: nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla vastapäätä Borisovia.

Tsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut edullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä joen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle vastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen näkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran rantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen suuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä vihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he purkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa varrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä ruotsalaisia.

Kaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän kohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet Holowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain kulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin kauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi veteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden ulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia kohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä vihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen ratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen näkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.

Mainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi kuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän ajan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen aatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon, haavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän ottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään. Kaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli kenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille vaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin mitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: Silvae, paludes, aggeres, hostes victi, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: Victrices copias alium laturus in orbem.

Kaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa heidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan; hän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen puolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen laita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.

Tsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut taiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä vähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa kenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta. Erään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin armeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka oli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän pääkaupungeissaan, vastasi: "Minä aion neuvotella tsaarin kanssa Moskovassa." Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän: "Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni hän ei tapaa minussa mitään Dareiosta".²⁴

Jos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin tätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa myöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin kaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari pakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa venäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun ruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina viimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä pikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta kuitenkin veivät heiltä aina miehiä.

Syyskuun 22 p: nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen suuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.

Nämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan Astrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin, Tamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella. Kalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka erottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit ovat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton valtiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä valtaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra arabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin rankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa; olipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten muutkin sotamiehensä.

Kuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan kuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan rykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka lähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia teitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät nyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja muun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja kalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo saakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan. Kuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi hänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat. Kaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti olivat rientäneet hänen avukseen.

Useat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin heitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli enää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli kaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen turvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon hän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi, mukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille oikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat tataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi ratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä kaksi penikulmaa.

Voittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla valtatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on Moskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää tuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi odottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä viisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta kuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan ollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa suureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään päin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian [Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. – Suom. muist.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä pohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen melkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta kaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on pienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on viljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on maailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus on siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota ihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian naapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja Perekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat, hävittäisivät pian heidän satonsa.

Ukraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja Puolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis myös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui Puolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin alamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin taisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus valita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä riistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.

Tällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian palatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut kasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut hänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.

Nuoruudessaan hänellä oli suhde erään puolalaisen aatelismiehen puolison kanssa. Se paljastettiin, ja aviomies sidotutti hänet alastonna erään hurjan hevosen selkään ja päästi hänet menemään siinä tilassa. Hevonen, joka oli kotoisin Ukrainasta, palasi sinne ja kantoi sinne selässään tuskasta ja nälästä puolikuolleen Mazeppan. Muutamat talonpojat ottivat hänet hoiviinsa; hän eli kauan heidän keskuudessaan ja kunnostautui useilla retkillä tataareja vastaan. Hänen neronsa etevämmyys antoi hänelle suuren merkityksen kasakkain kesken; hänen arvonsa kasvoi päivä päivältä ja saattoi vihdoin tsaarin tekemään hänet Ukrainan ruhtinaaksi.²⁵

Kun hän kerran istui Moskovassa tsaarin kanssa aterialla, ehdotti tämä hänelle, että hän ryhtyisi totuttamaan kasakoita kuriin ja siten saattamaan heidät riippuvaisemmiksi kruunusta. Mazeppa vastasi, että Ukrainan tilanne ja mainitun kansan henki olivat voittamattomia esteitä. Tsaari, joka alkoi olla kiihottunut viinistä eikä aina voinut hillitä kiukkuansa, kutsui häntä petturiksi ja uhkasi seivästyttää hänet.

Palattuaan Ukrainaan Mazeppa alkoi suunnitella kapinaa. Ruotsin armeija, joka pian näyttäytyi hänen rajoillansa, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän päätti tekeytyä riippumattomaksi ja luoda itselleen Ukrainasta ja Venäjän keisarikunnan pirstaleista mahtavan kuningaskunnan. Mazeppa oli rohkea ja yritteliäs mies ja korkeasta iästään huolimatta väsymättömän toimelias. Hän liittoutui salaisesti Ruotsin kuninkaan kanssa, jouduttaaksensa tsaarin kukistumista ja siitä hyötyäksensä.

Kuningas suostui kohtaamaan hänet Desna-joen luona. Mazeppa lupasi saapua sinne 30,000 miehen, sotatarpeiden, muonavarojen ja äärettömien aarteiden kanssa. Ruotsalainen armeija marssi nyt tähän suuntaan suureksi mielipahaksi kaikille upseereille, jotka eivät tienneet mitään kuninkaan sopimuksesta mainitun kasakan kanssa. Kaarle lähetti Lewenhauptille käskyn tuoda hänelle pikimmiten joukkoja ja muonavaroja Ukrainaan, jossa hän aikoi viettää talven, jotta sitten, hankittuaan tämän maan ensin varmasti haltuunsa, voisi valloittaa Moskovan valtakunnan seuraavana keväänä. Sillä välin hän eteni Desna-jokea kohti, joka laskee Dnepriin Kiovan luona.

Siihen saakka kestetyt kulkuvaikeudet olivat leikintekoa niiden rinnalla, jotka kohtasivat heitä tällä uudella tiellä. Heidän täytyi kulkea viidenkymmenen penikulman laajuisen metsän halki, joka oli täynnä soita. Kenraali Lagercrona, joka marssi edellä viidentuhannen miehen ja pionieerien kera, vei armeijan liiaksi itään, kolmenkymmenen penikulman päähän oikeasta tiestä. Nelipäiväisen marssin jälkeen kuningas huomasi Lagercronan tekemän virheen, ja suurella vaivalla päästiin jälleen oikealle tielle. Mutta melkein koko tykistö ja kaikki kuormastovaunut juuttuivat soihin tai upposivat sinne.

Antautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi. Muutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain joutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin upseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat kaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa, samoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin Ruotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas oli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita hänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan luona vangitut ruotsalaiset.

Nämä onnettomat hajoitettiin sitten pitkin tsaarin valtioita, mutta erittäinkin ympäri Siperiaa, Suuren Tartarian avaraa aluetta, joka ulottuu itään päin Kiinan keisarikunnan rajoille saakka. Tässä raakalaisten maassa, jossa ei tunnettu edes leivän käyttöä, ruotsalaiset, jotka hätä teki kekseliäiksi, harjoittivat kaikkia niitä taitoja ja ammatteja, joissa heillä oli edes jonkinlaista kokemusta. Siinä karisivat pois kaikki eroavaisuudet, joita kohtalo asettaa ihmisten väliin. Upseerin, joka ei osannut mitään muuta ammattia, oli pakko halkoa ja kantaa puita sotamiehelle, josta oli tullut räätäli, kankuri, puuseppä, muurari tai kultaseppä ja joka siten ansaitsi elatuksensa. Jotkut upseerit rupesivat maalareiksi, toiset arkkitehdeiksi. Oli sellaisiakin, jotka opettivat kieliä ja matematiikkaa; nämä perustivat oikeinpa julkisia koulujakin, jotka aikaa myöten tulivat niin hyödyllisiksi ja niin tunnetuiksi, että niihin lähetettiin lapsia Moskovasta saakka.

Kreivi Piperiä, Ruotsin kuninkaan pääministeriä, pidettiin kauan aikaa vangittuna Pietarissa.²⁹ Tsaari kuten muukin Eurooppa oli varma siitä, että tämä ministeri oli myönyt herransa Marlboroughin herttualle ja kääntänyt Moskovan valtaa kohti Ruotsin aseet, jotka olisivat voineet rauhoittaa Euroopan. Sentähden tsaari pitikin häntä tavallista ankarammassa vankeudessa. Mainittu ministeri kuoli muutamia vuosia myöhemmin Venäjällä. Hänen Tukholmassa yltäkylläisyydessä elävä perheensä auttoi häntä sangen vähän, ja turhaan valitti hänen kohtaloaan hänen kuninkaansa, joka ei koskaan tahtonut alentua tarjoamaan ministeristään lunnaita, peläten kaiketi ettei tsaari hyväksyisi niitä, sillä Kaarlen ja tsaarin välillä ei milloinkaan ollut olemassa mitään vankienvaihtosopimusta.

Venäjän keisari, ollen riemun valtaama, jota hän ei yrittänytkään salata, otti itse taistelukentällä vastaan sotavangit, joita hänelle tuotiin joukoittain, ja kyseli vähän väliä: "Missä on veljeni Kaarle?"

Hän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä. Muun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli hänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä. Rehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän ei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että koko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000 ruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi, kuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja piirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. "Ei siinä kysytty meidän mieltämme", vastasi ruotsalainen kenraali; "mutta uskollisina palvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme käskyjä". – Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin hovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta salaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: "Ah! juuri siten täytyy palvella herraansa." – Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi: "Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!" – Rehnsköld kysyi häneltä, keitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä. "Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit", vastasi tsaari. "Teidän majesteettinne on siis perin kiittämätön", virkkoi kreivi, "koska on niin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!"

Aterian loputtua tsaari annatti kaikille kenraaleille takaisin heidän miekkansa ja kohteli heitä kuten ruhtinas, joka tahtoo pitää alamaisilleen luennon jalomielisyydestä ja kohteliaisuudesta, mikäli hän niitä tunsi. Mutta tämä sama ruhtinas, joka kohteli niin hyvin ruotsalaisia kenraaleja, teilautti kaikki valtaansa joutuneet kasakat.

Sitä ruotsalaista armeijaa, joka niin riemumielin oli lähtenyt Saksista, ei siis enää ollut olemassa. Toinen puoli oli sortunut kurjuuteen, toinen oli surmattu tai joutunut orjuuteen. Kaarle XII oli yhdessä päivässä kadottanut yhdeksän vuoden vaivannäköjen ja lähes sadan taistelun hedelmät. Hän pakeni kurjissa kääseissä, vierellään vaarallisesti haavoittunut kenraalimajuri Hård. Muu osa hänen väestään seurasi osaksi jalan, osaksi ratsain, jotkut myös kärryillä, halki erämaan, jossa he eivät nähneet majoja eikä telttoja, ei eläimiä eikä teitä; siellä puuttui kaikkea, yksinpä vettäkin. Oli heinäkuun alkupuoli. Tämä alue sijaitsee 47. leveysasteen kohdalla. Aron kuiva hiekka teki auringon helteen vielä sietämättömämmäksi; hevoset kaatuivat, ihmiset olivat kuolemaisillaan janoon. Mutavetinen puro oli ainoa huojennus, joka tavattiin yön tullessa. Nahkaleilejä täytettiin tällä vedellä, joka pelasti Ruotsin kuninkaan pienen joukon hengen. Viisipäiväisen marssin jälkeen päästiin Hypanis-joen partaalle, jota barbaarit nykyään nimittävät Bugiksi, muutettuaan nimetkin näissä maissa, joissa muinoin kukoistivat kreikkalaiset siirtokunnat. Mainittu joki yhtyy muutamien penikulmien päässä sieltä Dnjepriin ja laskee sen kanssa Mustaan mereen.

Bugin toisella puolella sijaitsee etelässä pieni Oczakovin kaupunki, eräs Turkin valtakunnan rajapaikka. Sen asukkaat, nähdessään luokseen saapuvan joukon sotaväkeä, jonka puku ja kieli oli heille tuntematon, kieltäytyivät päästämästä näitä Oczakoviin ilman kaupungin kuvernöörin Mehemed-pashan lupaa. Kuningas laittoi pikalähetin kuvernöörin luo pyytämään hänelle pääsylupaa. Tämä turkkilainen ei oikein tiennyt, miten hänen oli meneteltävä maassa, jossa väärä askel usein maksaa hengen; hän ei uskaltanut omasta kohdastaan ryhtyä mihinkään ilman Bessarabian Benderissä asuvan maakunnan käskynhaltijan suostumusta. Tätä suostumusta odoteltaessa ne venäläiset, jotka olivat ottaneet kuninkaan armeijan vangiksi, olivat jo menneet Dnjeprin yli ja lähenivät nyt ottamaan haltuunsa hänet itsensäkin.

Vihdoin Oczakovin pasha lähetti sanomaan kuninkaalle, että hän toimittaisi pienen aluksen häntä itseään ja paria tai kolmea hänen seurueeseensa kuuluvaa henkilöä varten. Tässä hädässä ruotsalaiset ottivat väkisin, mitä eivät voineet saada hyvällä. Jotkut menivät pienellä lautalla toiselle rannalle ja valtasivat muutamia veneitä, vieden ne omalle rannalleen. Se olikin heidän pelastuksensa, sillä turkkilaisten veneiden omistajat, peläten menettävänsä mainion ansaitsemistilaisuuden, saapuivat nyt joukolla tarjoamaan palvelustaan. Juuri samalla hetkellä saapui myös Benderin käskynhaltijan suotuisa vastaus, mutta suureksi surukseen sai kuningas vielä nähdä, kuinka viholliset vangitsivat viisisataa hänen seuralaistaan, ja kuulla heidän röyhkeitä kerskumisiaan. Oczakovin pasha pyysi häneltä tulkin avulla anteeksi viivyttelyään, joka oli syynä noiden viidensadan miehen vangiksijoutumiseen, ja rukoili, ettei kuningas vain mitenkään valittaisi siitä suurherralle. Kaarle lupasi sen, mutta samalla moitti häntä, ikäänkuin olisi puhunut jollekulle alamaisistaan.

Benderin komendantti, joka samalla oli seraskieri, mikä arvonimi vastaa kenraalia, ja maakunnan pasha, mikä taas merkitsee kuvernööriä ja ylintä hallinnollista viranomaista, lähetti kiireesti edustajansa tervehtimään kuningasta ja tarjoomaan hänelle komean teltan, elintarpeita, vaunuja, mukavuuksia, upseereja, yleensä kaikkea, mikä oli tarpeellista saattamaan hänet loistavasti Benderiin saakka. Turkkilaisilla on näet tapana kustantaa vapaasti ei ainoastaan lähettiläät heidän olopaikkaansa saakka, vaan myös varustaa heidän luoksensa paenneet ruhtinaat runsaasti kaikella koko heidän siellä oleskelunsa aikana.

TOINEN OSA

VIIDES KIRJA

Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa. August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.

Siihen aikaan hallitsi Turkin valtakuntaa Ahmed III. Hän oli v. 1703 päässyt valtaistuimelle veljensä Mustafan sijaan samanlaisen vallankumouksen avulla, joka Englannissa siirsi kruunun Jaakko II: lta hänen vävylleen Wilhelmille. Mustafa oli riippuvainen muftistaan, jota turkkilaiset inhosivat, ja nostatti siten vastaansa koko valtakunnan. Sotaväki, jonka avulla hän oli aikonut kurittaa tyytymättömiä, liittyikin heihin. Hänet vangittiin ja pantiin juhlallisesti viralta, ja hänen veljensä vedettiin esiin seraljista sulttaanin istuimelle tuskin yhtään veripisaraa vuodattamatta. Ahmed sulki viraltapannun sulttaanin Konstantinopolin seraljiin, jossa hän vielä eli joitakuita vuosia suureksi hämmästykseksi turkkilaisille, jotka ovat tottuneet näkemään kuoleman aina seuraavan ruhtinastensa viraltapanoa.

Uusi sulttaani toimitti kiitokseksi kruunusta, jonka hänelle olivat hankkineet ministerit, kenraalit, janitshaarien upseerit ja yleensä kaikki vallankumoukseen osaaottaneet, nämä kaikki hengiltä yhden toisensa perästä, koska pelkäsi heidän joskus yrittävän toista vallankumousta. Niin monien kelpo miesten uhraamisella hän tosin heikonsi valtakuntansa voimia, mutta samalla lujitti valtaistuintansa, ainakin muutamiksi vuosiksi. Nyt hän ryhtyi kokoamaan aarteita. Hän on ensimäinen ottomaneista, joka uskalsi hiukan muuttaa rahaa ja säätää uusia veroja. Mutta pian oli hänen pakko peräytyä näissä kahdessa yrityksessään, jottei nostattaisi kapinaa; suurherran ryöstönhalu ja sortovaltius näet tuskin koskaan ulottui muihin kuin valtakunnan korkeimpiin virkamiehiin, jotka, millaisia muuten lienevätkin, ovat sulttaanin kotiorjia. Muut musulmanit elävät mitä suurimmassa turvallisuudessa, tarvitsematta pelätä henkensä, omaisuutensa tai vapautensa puolesta.

Sellainen oli se turkkilainen keisari, jonka luota Ruotsin kuningas etsi turvapaikkaa. Kaarle kirjoitti hänelle heti, kun oli saapunut hänen alueellensa; tämä kirje on päivätty heinäkuun 13 p: nä 1709. Siitä on kierrellyt useita eri jäljennöksiä, joita kaikkia nykyään pidetään väärinä. Mutta kaikista näkemistäni ei ole ainoatakaan, joka ei todistaisi Kaarlen ylvästä mieltä ja olisi enemmän hänen miehuutensa kuin hänen silloisen tilanteensa mukainen. Sulttaani vastasi hänelle vasta syyskuun lopulla. Ottomanisen Portin kopeus antoi Kaarle XII: n ymmärtää, että se katsoi olevan sentään eroa Turkin keisarin ja erään Skandinavian osan kristityn, voitetun ja pakosalla olevan kuninkaan välillä. Muutoinhan kaikki moiset kirjeet, joita kuninkaat itse harvoin edes kirjoittavatkaan, ovat ainoastaan tyhjiä muodollisuuksia, joista ei käy ilmi enemmän hallitsijain luonne kuin heidän asiansa.

Kaarle XII oli Turkinmaalla todella ainoastaan kunniallisesti kohdeltu vanki. Kuitenkin hän ryhtyi suunnittelemaan ottomanisen valtakunnan asestamista omia vihollisiaan vastaan. Hän kuvitteli voivansa saattaa Puolan jälleen ikeensä alle ja kukistavansa Venäjän. Hänellä oli lähettiläs Konstantinopolissa; mutta se, joka enimmin avusti häntä hänen laajoissa suunnitelmissaan, oli kreivi Poniatowski, joka meni Konstantinopoliin ilman varsinaista tehtävää ja piankin teki itsensä tarpeelliseksi kuninkaalle, mieluisaksi Portille, vieläpä vaaralliseksi itse suurvisiireille.

Eräs niistä, jotka taitavimmin avustivat hänen suunnitelmiaan, oli lääkäri Fonseca,³⁰ Konstantinopoliin asumaan asettunut Portugalin juutalainen, oppinut, notkea ja asioihin pystyvä mies sekä kenties koko kansansa ainoa filosofi. Hänen ammattinsa hankki hänelle pääsyn Ottomanisen Portin luo ja usein visiirienkin luottamuksen. Olen tuntenut hänet hyvin Pariisissa; hän on vakuuttanut minulle tosiksi kaikki ne yksityiskohdat, jotka nyt aion kertoa. Kreivi Poniatowski on itse sanonut ja kirjoittanut minulle, että hänen oli onnistunut toimittaa kirjeitä sulttaanitar-validelle [hallitsevan sulttaanin äidin arvonimi. Suom. muist.], nykyisen keisarin äidille, jota hänen poikansa oli aikaisemmin kohdellut huonosti, mutta joka nyt alkoi saada vaikutusvaltaa seraljissa. Eräs juutalaisnainen, joka usein kävi tämän ruhtinattaren luona, kertoi hänelle lakkaamatta Ruotsin kuninkaan urotöistä ja lumosi hänet näillä tarinoillaan. Sulttaanitar, totellen salaista taipumusta, jota melkein kaikki naiset voimakkaasti tuntevat erinomaisten miesten puoleen, edes heitä näkemättäkään, ryhtyi innokkaasti pitämään seraljissa mainitun ruhtinaan puolta; hän nimitti häntä yksinomaan leijonakseen. "Milloin siis tahdot", virkkoi hän tuontuostakin pojalleen, sulttaanille, "auttaa leijonaani nielemään tuon tsaarin?" – Vieläpä hän siinä määrin poikkesi seraljin ankarista laeista, että omakätisesti kirjoitti useita kirjeitä kreivi Poniatowskille, jonka hallussa ne olivat vielä silloin, kun tämä historia sepitettiin.

Sillä välin oli kuningas kaikella kunnialla saatettu Benderiin sen erämaan halki, jota muinoin nimitettiin geettalais-aroksi. Turkkilaiset huolehtivat siitä, ettei häneltä matkan varrella puuttunut mitään kaikesta siitä, mikä voi tehdä hänen matkansa mahdollisimman mieluisaksi. Paljon puolalaisia, ruotsalaisia ja kasakoita, jotka olivat toinen toisensa perästä päässeet pakoon venäläisten käsistä, saapui eri teitä lisäämään hänen seuruettaan matkalla. Hänellä oli Benderiin saapuessaan mukanaan 1,800 henkeä; kaikki ne hevosineen päivineen ravittiin ja majoitettiin suurherran kustannuksella.

Kuningas halusi mieluummin leiriytyä Benderin lähelle kuin asua itse kaupungissa. Seraskieri Jussuf-pasha käski pystyttää hänelle muhkean teltan, ja samanlaiset varustettiin myös kaikille hänen seurueensa herroille. Hiukan myöhemmin kuningas rakennutti sinne varsinaisen talon; hänen upseerinsa tekivät samoin; sotilaat taas rakensivat parakkeja. Siten tästä leiristä vähitellen sukeusi pieni kaupunki. Kuningas ei vielä ollut täysin parantunut haavastaan; hänen jalastaan täytyikin vetää ulos muuan mädännyt luu. Mutta heti kun hän kykeni nousemaan satulaan, alkoi hän jälleen rasittaa itseään entiseen tapaan: nousi aina vuoteesta ennen aurinkoa, ajoi joka päivä kolme hevosta väsyksiin ja harjoitutti ahkerasti sotilaitaan. Ainoana huvituksenaan hän joskus pelasi shakkia. Jos pikkuseikoista voidaan tuntea ihmisiä, niin olkoon tässä mainittu, että hän tässä pelissä aina antoi kuninkaan käydä edellä; hän käytti sitä enemmän kuin muita pelinappuloita ja hävisi siten joka kerta.

Kaarlella oli Benderissä kaikin puolin sellaista yltäkylläisyyyttä, jota harvoin suodaan voitetulle ja pakosalla olevalle ruhtinaalle. Sillä paitsi runsaasti riittäviä elintarpeita ja viittäsataa ecutä päivässä, jotka hän sai anteliaalta Portilta, hän sai lisäksi rahoja Ranskasta ja lainasi Konstantinopolin kauppamiehiltä.

Osa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien suosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi upseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä Benderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana oli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin sellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään kuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun, jossa oli kaksi erää: "Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja janitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput olen kuluttanut itse." – "Juuri siten tahdon ystävieni esittävän minulle laskunsa", sanoi kuningas. "Müllern antaa minun lukea kokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä pidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta." – Eräs hänen vanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti hänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille. "Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää", vastasi kuningas. – Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei hänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä suhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta tämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.

Paljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä. Ympäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki kunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä viinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä julkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: "Hän on todellinen moslemi." Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan Venäjää.

Oleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi luulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice, Holsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla olemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä miellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli lähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan etuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan mieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän luetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja Despréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä viimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen parhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista kirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta satiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja raivopäätä, niin hän repi sen lehden.

Kaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin Mithridates, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema oli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle sellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei tahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista sanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin, joka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen, joka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain latinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää sanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle tulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.³¹

Sellaisia olivat Kaarle XII: n harrastelut Benderissä, jossa hän odotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti hänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja Poniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen onnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi puettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse antoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja suurvisiiri virkkoi hänelle: "Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen käteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen etunenässä".³² Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha; hän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika. Sellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä; siellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa eikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät siellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten sangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin arvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan eunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.

Pääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan neuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä juuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona vallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan. Kohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta. Tsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen lähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia Venäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet Konstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi frankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien kanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa luovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan luovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt, mitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa miljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää ennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle 200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali Mazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta vaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä asiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut juuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona, Tolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat joutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli joka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän lähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset joukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen kunnioittamistansa varten.

Kaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut Turkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet Ukrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei vankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua epätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään masentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään suurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti paljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän huolekseen.

Suurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne ovat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin korkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis joku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa henkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa. Joskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten hän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen itselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä, että häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä anomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko vuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan esittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani tavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla oli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan valitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän valituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka on kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle. Eräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen perille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan, piti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin kovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän vastaan.

Tätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien anomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen, nimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli Turkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.

Muutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana vastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta, joista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli jalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset jalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin laadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt mitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi teeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista hevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: "Palatkaa herranne luo ja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni."

Rohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan Poniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän tiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja että kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä janitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki kolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että kristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan valtuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa ottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli hyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi onnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut hänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka toimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri Tshurlulin onnelle.

Sulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi ottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin taistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä turkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä oli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään hiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur merkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III: n setä, oli kohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin lähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän vei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV: n vanhinta poikaa ja seuraajaa.³³ Ahmed III korotti hänet suosikikseen. Tosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi; hänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin virkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.

Ruotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän suosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn ruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä tapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII: n asiaa. Hän liittyi sulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen Tshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan ja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun ja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa ja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli viimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille Kaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin Numan Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.

Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee suojassasi." – Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista (kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa. Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.

Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan, ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit. Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.

Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa. Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII: tta, jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta. Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt taas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen puolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi pysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka oli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi luovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan siihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa puolelle.

Järjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi telttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva tapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli kovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla astumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä päätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja vielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan, jossa hän tunsi olevansa.

Sillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa kuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin vastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan. Kenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa luottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän riuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset, joita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja, jotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä joko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten on kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.

Tällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen kuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä. Hänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä Erb-Magden,³⁵ Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on maaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen. Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen Martta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi saakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle paikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.

Kahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset löivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli, eikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää, oliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut rahtuakaan miehestään.

Muutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi ja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä lahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea mitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin oppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin kaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli kurjuudessa ja epätoivossa.

Eräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet, rakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet syynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista sieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä jatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt ensimäisen vaimonsa Ottokefan,³⁶ erään pajarin tyttären; tätä syytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki valtakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän näet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat samoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa orjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei ollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei välittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet tavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama nerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi, tuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki hämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea eikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja verhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.

Mennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta, jossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet kastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen sijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.

Ollessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli kenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli yksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja tsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti herransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui tsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien rukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen allekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä, parhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta ja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän keisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille Osman-Agalle.³⁷ Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja voittajan ylpeyttä ja vastasi: "Tsaarin tulee lähettää luokseni pääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä." – Heti saapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän itse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi melkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian pieniä lahjomaan häntä.

Visiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen ehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa tulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että venäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat niin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään Shafirovin sanoja.

Mehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit edellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti uskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun varaan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka kuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.

Neuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä ilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa puolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra Brillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin krenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja joutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja tarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen, kiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa, vangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera suurvisiirin eteen.

Visiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja hakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia tähän rikkomukseen.

Sillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä vastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti siinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton sekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.

Visiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos saisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin Asovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin meren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan näiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi oli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä sitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen, eikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli vastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä kiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli vapauttanut maansa sen maksamisesta.

Vihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan Ruotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli erään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan häiritsemättä Kaarle XII: n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin omituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin kuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua ja jos voisivat siitä sopia.

Näillä ehdoilla tsaari sai vapaasti poistua armeijoineen, tykistöineen, lippuineen ja kuormastoineen. Turkkilaiset varustivat hänet elintarpeilla, ja kahden tunnin kuluttua rauhanteosta, joka pantiin vireille heinäkuun 21 p: nä 1711 ja allekirjoitettiin elokuun 1: senä, oli kaikkea yltäkyllin tarjona hänen leirissään.

Juuri samalla hetkellä, jolloin tsaari pinteestä päästyään rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin vetäytyi pois, saapui Ruotsin kuningas, haluten kärsimättömänä päästä taisteluun ja nähdä vihollisensa käsissään. Hän oli ratsastanut enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa Benderistä lähelle Jassya ja tuli perille juuri kun venäläiset alkoivat rauhallisesti tehdä lähtöänsä. Päästäkseen turkkilaisten leiriin täytyi mennä Pruthin yli kolmen penikulman päässä siitä sijaitsevaa siltaa myöten. Kaarle XII, joka ei tehnyt mitään muiden ihmisten tavalla, kulki joen yli uimalla, ollen vaarassa hukkua, ja ratsasti sitten venäläisten leirin läpi, ollen vaarassa joutua vangiksi. Saavuttuaan turkkilaisten armeijaan hän hyppäsi ratsulta kreivi Poniatowskin teltan edessä, joka on itse minulle kertonut ja kuvannut tämän kohtauksen. Kreivi lähestyi häntä surullisena ja ilmoitti hänelle, että tilaisuus, jollaista hän ei kenties enää koskaan kohtaisi, oli mennyt häneltä hukkaan.

Vihan vimmassa kuningas suoraa päätä astui suurvisiirin telttaan ja moitti häntä leimuavin silmin hänen tekemänsä sopimuksen johdosta. "Minulla on oikeus käydä sotaa tai tehdä rauha", vastasi suurvisiiri rauhallisesti. – "Mutta sinullahan oli vallassasi koko venäläinen armeija!" intti kuningas. – "Lakimme käskee meidän antaa vihollisillemme rauhan, kun he vetoovat meidän laupeuteemme", vastasi visiiri vakavasti. – "Haa!" huudahti kuningas vimmastuneena, "käskeekö se sinua tekemään myös kehnon sopimuksen silloin, kun voit asettaa sellaiset ehdot kuin itse haluat? Eikö ollut sinun vallassasi viedä tsaari vangittuna Konstantinopoliin?"

Turkkilainen vastasi hädissään kuivasti: "Niin, mutta kuka sitten hallitsisi hänen valtakuntaansa hänen poissaolonsa aikana? Eihän käy laatuun, että kaikki kuninkaat ovat poissa maastansa." – Kaarle vastasi vain suuttuneella hymyilyllä; hän heittäysi eräälle sohvalle, tuijotti visiiriin perin vihaisin ja halveksivin katsein ja ojensi koipensa häntä kohti niin pitkälle, että tahallaan sotki kannuksensa turkkilaisen pukuun, repien sen. Sitten hän kavahti pystyyn, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi epätoivo sydämessä Benderiin.

Poniatowski jäi vielä vähäksi aikaa suurvisiirin luo, yrittääksensä lempeämmin keinoin saada hänet käyttämään edullisemmin hyväkseen tsaarin ahdinkoa; mutta sillä välin oli tullut rukouksen hetki, ja vastaamatta sanaakaan turkkilainen lähti peseytymään ja rukoilemaan jumalaansa.

KUUDES KIRJA

Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja häntä kohdellaan vankina.

Ruotsin kuninkaan kova onni, joksi hänen entinen menestyksensä oli muuttunut, vainosi häntä pienimpiin seikkoihin saakka. Benderiin palatessaan hän tapasi pienen leirinsä ja koko majapaikkansa Dnjesterin tulvaveden vallassa. Hän vetäytyi nyt muutamien penikulmien päähän, lähelle Varnitzan kylää, ja rakennutti sinne, ikäänkuin olisi jo salaisesti aavistanut, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, suuren kivitalon, joka hätätilassa voi muutamia tunteja kestää rynnäkköäkin. Hän kalusti sen vastoin tapaansa komeasti, herättääksensä siten turkkilaisissa suurempaa kunnioitusta.

Sitten hän rakennutti kaksi muuta taloa, toisen kansliaansa, toisen suosikkiaan Grothusenia varten, joka valvoi yhtä hänen ruokapöydistään. Kuninkaan näin ollessa rakennushommissa Benderin lähellä, ikäänkuin hän aikoisi ainiaaksi jäädä Turkinmaalle, Baltadshi-Mehemed, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen pelkäsi tämän ruhtinaan juonia ja valituksia Portin luona, oli lähettänyt Saksan keisarin lähettilään Wieniin pyytämään Ruotsin kuninkaalle vapaata pääsyä Itävallan hallitsijasuvun perintömaiden läpi. Kolmen viikon perästä mainittu lähettiläs toikin keisarillisen hallituksen lupauksen osoittaa Kaarlelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja saattaa hänet täysin turvallisesti Pommeriin.

Asiassa oli käännytty Wienissä olevan hallituksen puoleen, koska silloinen Saksan keisari Kaarle, Josef I: n seuraaja, oli parhaillaan Espanjassa taistelemassa kruunusta Filip V: n kanssa. Saksalaisen lähettilään suorittaessa tätä tehtävää Wienissä, suurvisiiri lähetti kolme pashaa Ruotsin kuninkaan luo ilmoittamaan tälle, että hänen tuli poistua Turkin valtakunnan alueelta.

Kuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille, että jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa solvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla hirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta, verhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin. Kaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen kanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille muutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet hänen vaitiolostansakin.

Suurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin, Ismael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän viivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen ja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien ruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen kanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen, kuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut rankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä Puolaan palaamista varten.

Baltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen turmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä Konstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan kirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä elatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille ruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton: siihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa, mitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.

Heti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen elatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle: "Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken teidän pitää neljää huomisesta alkaen."

Kaarle XII: n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea, mitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä rahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla upseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet kuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice, Englannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat, mitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta kuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet. Täytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti Konstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki kieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön koskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä Cook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään ne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui kuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute kaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.

Sillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin selostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä Baltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha janitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi Poniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja lähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.

Poniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin hoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.

Olosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet kiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut; suurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa vihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.

Seralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita. Moisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne tavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan maanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat putoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan suurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin hengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun rauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta löydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä kultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin kuilusta ja tuhonnut Kaarle XII: n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed karkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli. Sulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon eikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä puhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.

Tätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä merkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän rajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi, jotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa palvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä valtakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain varjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle liukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille, ja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti valtakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin politiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä alkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi panttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua kuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin rauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne salaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin kanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen hedelmiä.

Kaarlen vetäydyttyä Benderiin oli Konstantinopoli muuttunut siksi, mikä Rooma on niin monesti ollut, nimittäin kristikunnan valtiollisten neuvottelujen keskustaksi. Ranskan lähettiläs kreivi Désaleurs kannatti siellä Kaarlen ja Stanislauksen pyyteitä; Saksan keisarin ministeri taas ehkäisi niitä. Ruotsalainen ja venäläinen puolue törmäsivät siellä kiivaasti yhteen, kuten on nähty ranskalaisen ja espanjalaisen puolueen kauan aikaa taistelevan keskenään Rooman hovissa.

Englanti ja Hollanti, jotka näyttivät puolueettomilta, eivät sitä kuitenkaan olleet. Se uusi kaupanlähde, jonka tsaari oli avannut Pietarissa, veti näet puoleensa näiden kahden kauppakansan huomion.

Englantilaiset ja hollantilaiset ovat aina sen ruhtinaan puolella, joka enimmin suosii heidän kaupankäyntiänsä. Tsaarin maassa oli paljon voitettavissa; ei siis ollut ihmeellistä, että Englannin ja Hollannin ministerit salaa edistivät hänen asioitansa Ottomanisen Portin luona. Tämän uuden ystävyyden ehtoja oli, että Kaarlen tuli heti poistua Turkin valtakunnan alueilta, joko sitten tsaari toivoi täten voivansa saada hänet matkalla käsiinsä tai arveli Kaarlen olevan vähemmän vaarallisen omissa valtioissaan kuin Turkissa, jossa hän aina helposti voi nostattaa turkkilaiset sotavoimat Venäjän valtakuntaa vastaan.

Ruotsin kuningas ahdisteli hellittämättä Porttia, vaatien sitä lähettämään hänet Puolan kautta kotiin lukuisan armeijan etunenässä. Divaani todella päättikin lähettää hänet kotiinsa, mutta vain seitsen- tai kahdeksantuhantisen saattoväen kanssa, siis ei kuninkaana, jota tahdottiin auttaa, vaan vieraana, josta haluttiin päästä irti. Tässä tarkoituksessa sulttaani Ahmed kirjoitti hänelle seuraavasti:

"Suurivaltainen kuninkaiden joukossa, jotka palvovat Jeesusta, vääryyksien ja loukkauksien kostaja, oikeuden suojelija Etelän ja Pohjan satamissa ja valtioissa, majesteettisuudessa, loistava, kunnian, maineen ja meidän Korkean porttimme ystävä, Kaarle, Ruotsin kuningas, jonka yritykset Jumala menestyksellä kruunatkoon!

Niin pian kuin korkea-arvoinen Ahmed, entinen salakabinettipäällikkö, on saanut kunnian jättää Teille tämän, meidän keisarillisella sinetillämme varustetun kirjeen, suvainnette tulla varmasti vakuutetuksi ja tietoiseksi siihen sisältyvien tarkoitustemme todenperäisyydestä. Vaikkapa näet olemmekin aikoneet antaa aina voittoisien sotajoukkojemme uudelleen marssia tsaaria vastaan, niin kuitenkin on mainittu ruhtinas, välttääksensä oikeutettua suuttumustamme, johon meidät on saattanut hänen hidastelunsa Pruthin rannalla tehdyn rauhan määräysten täyttämisessä, sittemmin Korkean Porttimme tykönä uudistanut mainitun rauhan ja luovuttanut valtakunnallemme Asovin linnan ja kaupungin, sekä Englannin ja Hollannin, meidän vanhain ystäviemme, lähettiläiden välityksellä pyytänyt kanssamme solmita pysyväisen rauhan siteet. Niinpä olemmekin sen myöntäneet hänelle ja antaneet hänen meidän luonamme panttivankeina oleville valtuutetuilleen keisarillisen rauhanvahvistuksemme, otettuamme ensin hänen antamansa vastaan heidän käsistään.

Me olemme antaneet korkeasti kunnioitetulle ja urhoolliselle Delvet Gheraille, Budziakin, Krimin, Nogain ja tsherkessien khaanille, ja sangen viisaalle neuvokselle ja Benderin jalolle seraskierille Ismaelille, joiden loistavuutta ja ymmärtäväisyyttä Jumala ikuistakoon ja lisätköön, loukkaamattoman ja hyödyttävän määräyksemme Teidän paluustanne Puolan läpi, Teidän ensimäisen aikomuksenne mukaisesti, joka Teidän puoleltanne on meille uudelleen tehty tiettäväksi. Teidän tulee siis valmistautua lähtemään Kaitselmuksen suojassa ja kunniakkaan saattojoukon kera ensi talvena, palataksenne omiin maakuntiinne, samalla kun suvainnette kulkea ystävänä Puolan maiden läpi.

Kaikkea, mikä on tarpeellista Teidän matkaanne varten, kuten rahaa, ihmisiä, hevosia ja vaunuja, hankitaan Teille Korkean Portin toimesta. Me kehoitamme Teitä erityisesti ja neuvomme Teitä antamaan mitä nimenomaisimmat ja selvimmät käskynne kaikille luonanne oleville ruotsalaisille ja muille ihmisille, etteivät he panisi toimeen mitään epäjärjestyksiä eivätkä ryhtyisi mihinkään sellaiseen tekoon, joka suorasti tai epäsuorasti pyrkisi loukkaamaan tätä rauhaa ja ystävyyttä.

Te tulette täten edelleen säilyttämään suosiollisuutemme, josta olemme koettaneet antaa Teille niin suuria ja niin monia todisteita, kuin suinkin on siihen ollut tilaisuutta. Teitä saattamaan määrätyt joukkomme tulevat saamaan meidän keisarillisia tarkoituksiamme vastaavat ohjeet.

Annettu Korkeassa Portissamme Konstantinopolissa rebyul eurech-kuun 14 päivänä 1214. (Huhtikuun 19 p: nä 1712.)"

Tämä kirje ei saanut Ruotsin kuningasta vielä menettämään kaikkea toivoa. Hän kirjoitti sulttaanille olevansa koko ikänsä kiitollinen niistä suosionosoituksista, joita hänen korkeutensa oli tuhlannut hänelle ylenmäärin; mutta piti sulttaania liian oikeamielisenä lähettämään hänet vain pelkän tavallisen saattojoukon kera sellaisen maan läpi, joka vielä oli tulvillaan tsaarin joukkoja. Todellakin Venäjän keisari, vastoin Pruthin rauhan ensimäistä pykälää, jossa hän oli sitoutunut viemään kaikki joukkonsa pois Puolasta, oli vielä lähettänyt sinne uuttakin sotaväkeä, ja, mikä näyttää ihmeelliseltä, suurherra ei tiennyt siitä mitään.

Portin huonosta politiikasta, joka turhamaisuudesta pitää aina kristittyjen ruhtinasten lähettiläitä Konstantinopolissa, mutta ei itse pidä yhtään ainoaa asiamiestä kristityissä hoveissa, johtuu se, että viimemainitut joskus saavat tietoonsa jopa ohjaavatkin sulttaanin salaisimpia päätöksiä, samalla kun divaani elää syvässä tietämättömyydessä siitä, mitä tapahtuu julkisesti kristittyjen keskuudessa.

Sulttaani, joka sulkeutuu seraljiinsa vaimojensa ja eunukkiensa kera, näkee kaikki asiat vain suurvisiirinsä silmillä. Tämä ministeri, ollen yhtä luoksepääsemätön kuin herransa ja tekemisissä vain seraljivehkeilyjen kanssa, ei pidä mitään kirjeenvaihtoa ulospäin ja tuleekin sentähden säännöllisesti petetyksi tai sitten itse pettää sulttaania, joka ensimäisen syyn sattuessa erottaa tai kuristuttaa hänet, valitakseen sijaan toisen, yhtä tietämättömän tai yhtä uskottoman, joka käyttäytyy edeltäjäinsä tavoin ja myös kukistuu pian kuten hekin.

Tämän hovin toimettomuus ja huolettomuus on todellakin niin suuri, että jos kristityt ruhtinaat liittyisivät sitä vastaan, niin heidän laivastonsa olisivat Dardanelleissa ja heidän maa-armeijansa Adrianopolin portilla, ennenkuin turkkilaiset ennättäisivät ajatellakaan puolustautumista. Mutta erilaiset harrastukset, jotka aina edelleenkin jakavat kristikunnan, pelastavat turkkilaiset kohtalosta, jota heidän heikko politiikkansa ja heidän tietämättömyytensä maa- ja merisodassa näyttävät heille nykyään valmistavan.

Ahmed tiesi niin vähän siitä, mitä tapahtui Puolassa, että lähetti sinne erään agan katsomaan, oliko totta, että tsaarin joukot vielä olivat siellä. Kaksi Ruotsin kuninkaan sihteeriä, jotka osasivat turkinkieltä, seurasi agaa, voidakseen sitten todistaa häntä vastaan, jos hän antaisi asioista vääriä tietoja.

Tämä aga näki omin silmin totuuden ja teki siitä selon sulttaanille itselleen. Vimmastunut Ahmed aikoi kuristuttaa suurvisiirin, mutta suosikki, joka suojeli häntä ja arveli häntä vastedeskin tarvitsevansa, hankki hänelle armon ja piti häntä vielä jonkun aikaa ministeristössä.

Venäläisiä suosi julkisesti visiiri, salaisesti Ali Kumurdshi, joka oli vaihtanut puoluetta; mutta sulttaani oli niin kiukustunut, rauhansopimuksen loukkaus niin ilmeinen, ja janitshaarit, jotka usein panevat ministerit, suosikit ja sulttaanit vapisemaan, vaativat niin äänekkäästi sotaa, ettei kukaan seraljissa uskaltanut ilmaista maltillisempaa mielipidettä.

Niinpä suurherra heti panettikin Seitsemän tornin vankilaan Venäjän lähettiläät, jotka jo olivat yhtä tottuneet vaeltamaan vankilaan kuin puheillepääsyyn. Sota julistettiin uudelleen tsaaria vastaan, hevosenhännät [hevosenhännät ovat turkkilaisilla sotalippuina. – Suom. muist.] pystytettiin ja käskyt annettiin kaikille pashoille koota 200,000 miehen vahvuinen taisteluarmeija. Sulttaani itse jätti Konstantinopolin ja siirsi hovinsa Adrianopoliin, ollakseen lähempänä sotanäyttämöä.

Samaan aikaan eräs Augustin ja Puolan tasavallan puolesta suurherran luo lähetetty juhlallinen lähetyskunta suuntasi kulkunsa Adrianopolia kohti. Masovian palatinus johti tätä lähetyskuntaa, johon kuului enemmän kuin kolmesataa henkeä.

Koko lähetyskunta kuitenkin pidätettiin ja vangittiin eräässä Adrianopolin esikaupungissa. Milloinkaan ei Ruotsin kuninkaan puolue ollut saanut parempia toiveita kuin nyt, mutta koko tämä suuri touhu jäi vielä kerran hyödyttömäksi, ja kaikki siihen liittyneet laskelmat menivät hukkaan.

Jos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä, joka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo tällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista Venäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää venetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä Unkarin ylivaltiaaksi.

Voidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain suurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän suunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin vihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa mukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän saattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut lähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei vastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä Konstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka ainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät visiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä seraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat muka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä lähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa virastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui sitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä venäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka oli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin hänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun suosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori mies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon, kun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori Sheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona, lupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa pois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari täyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani, tyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi edelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa kuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen julistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.

Pääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan kotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa omaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin alttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden määrättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän lähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut lähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas August häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut nostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt Kaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan, jonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin päätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut mahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.

Ryöstösaaliilla kuormitetut turkkilaiset säikähtivät samaisen kuninkaan äkillistä ilmestymistä, jota he olivat tottuneet kunnioittamaan, viskasivat pois aseensa, hyppäsivät ulos ikkunasta tai pakenivat kellareihin. Kuningas käytti hämminkiä hyväkseen ja ajoi menestyksen rohkaiseman joukkonsa kera turkkilaisia huoneesta huoneeseen, surmaten tai haavoittaen ne, jotka eivät paenneet, ja puhdistaen talon neljännestunnissa vihollisista.

Taistelun tuoksinassa kuningas huomasi kaksi janitshaaria piilossa vuoteensa alla; hän surmasi toisen miekanpistolla, toinen pyysi häneltä armoa, huutaen amman. "Minä lahjoitan sinulle henkesi", sanoi kuningas turkkilaiselle, "sillä ehdolla, että menet ja kerrot pashalle tarkasti kaikki, mitä olet nähnyt". – Turkkilainen lupasi täyttää mielellään hänen tahtonsa ja sai nyt muiden tavoin hypätä ulos ikkunasta.

Päästyään siten vihdoin talon herroiksi ruotsalaiset vielä sulkivat ja telkesivät ikkunat. Aseista ei ollut puutetta; eräs alakerran huone, joka oli täynnä musketteja ja ruutia, oli jäänyt janitshaarien meluisalta etsinnältä rauhaan. Se tuli nyt hyvään tarpeeseen: ruotsalaiset ampuivat ikkunoista aivan läheltä turkkilaisten tungokseen, josta he surmasivat kaksisataa vähemmässä kuin puolessa neljännestunnissa.

Nyt ampui tykistö taloa, mutta kun sen kivet olivat hyvin pehmeitä, teki se vain koloja eikä murtanut seiniä.

Koska tataarien khaani ja pasha, jotka halusivat vangita kuninkaan elävältä, pitivät häpeällisenä menettää siinä niin paljon väkeä ja käyttää kokonaista armeijaa kuuttakymmentä henkeä vastaan, päättivät he pistää talon tuleen pakoittaakseen kuninkaan antautumaan. He ammuttivat palavilla tappuroilla kiedottuja nuolia katolle, oviin ja ikkunoihin. Talo syttyi pian tuleen; palava katto oli jo putoamaisillaan ruotsalaisten päälle. Kuningas jakeli levollisesti käskyjänsä tulen sammuttamiseksi; hän löysi erään pienen, nesteellä täytetyn astian, tarttui siihen ja viskasi sen kahden ruotsalaisen avulla siihen paikkaan, missä tuli pahimmin raivosi. Sattuikin niin hullusti, että tuo astia oli täynnä paloviinaa; mutta kiireessä ja hälinässä ei sitä ehditty ajatella. Liekit alkoivatkin raivota entistä suuremmalla voimalla ja tuhosivat kuninkaan huoneen. Suuri sali, jossa ruotsalaiset pysyttelivät, oli täynnä hirveää savua, ja siihen sekaantuivat liekkien tulikielet, jotka leimahtelivat sisään viereisistä huoneiden ovista. Puoli kattoa oli syöksynyt itse talon sisään, toinen puoli putosi ulos, pirstautuen liekkeihin.

Eräs kaartilainen, nimeltä Walberg, rohkeni tässä äärimmäisensä hädässä huutaa, että olisi antauduttava. "Siinäpä kummallinen otus", sanoi kuningas, "joka luulee, että on kauniimpaa antautua vangiksi kuin palaa!" – Eräs toinen kaartilainen, nimeltä Rosen, huomautti nyt, että kanslian talossa, joka oli vain viidenkymmenen askeleen päässä, oli kivinen ja siis tulenkestävä katto. Oli siis tehtävä uloshyökkäys, päästävä siihen taloon ja puolustauduttava siellä. "Kas siinä oikea ruotsalainen!" huudahti kuningas. Hän syleili tätä kaartilaista ja nimitti hänet paikalla everstiksi. "Eteenpäin, ystäväni", sanoi hän; "ottakaa mukaanne niin paljon ruutia ja lyijyä kuin voitte, ja vallatkaamme sitten kanslia miekka kädessä!"

Turkkilaiset, jotka sillävälin ympäröivät parhaillaan palavaa taloa, huomasivat ihmetellen ja samalla kauhistuen, etteivät ruotsalaiset aikoneetkaan sieltä poistua. Mutta heidän kummastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun he näkivät ovien avautuvan ja kuninkaan miehineen epätoivon vimmalla syöksyvän heidän kimppuunsa. Kaarle ja hänen korkeimmat upseerinsa olivat asestetut miekoilla ja pistoleilla; kukin ampui ovea avattaessa kaksi laukausta yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä he heittivät pois pistolinsa, tarttuivat miekkoihinsa ja pakoittivat turkkilaiset peräytymään yli viisikymmentä askelta. Mutta hetkistä myöhemmin tämä pieni joukko joutui saarroksiin. Kuningas, jolla tapansa mukaan oli saappaat jalassa, sotkeutui kannuksiinsa ja kaatui. Yksikolmatta janitshaaria heittäytyi heti hänen päällensä; hän viskasi miekkansa ilmaan säästyäkseen siten sen luovuttamisen tuottamasta tuskasta. Turkkilaiset raahasivat hänet pashan majapaikkaan, toiset kannattaen häntä sääristä, toiset kainaloista, kuten kannetaan sairasta, jota pelätään muuten rasitettavan.

Heti kun kuningas huomasi joutuneensa kiinni, teki hänen luonteensa rajuus ja se raivo, johon niin pitkällinen ja hirveä taistelu oli hänet pakostakin saattanut, tilaa säveälle ja rauhalliselle mielialalle. Häneltä ei päässyt yhtään ainoaa kärsimättömyyden sanaa eikä vihastuksen silmäystä. Hän katseli hymyillen janitshaareja, jotka kantoivat häntä Allah-huudoin, kunnioituksen sekainen suuttumus mielessään. Hänen upseerinsa vangittiin samaan aikaan, ja turkkilaiset ja tataarit ryöstivät heidät puti puhtaiksi. – Tämä kummallinen tapaus, jolla oli lisäksi merkillisiä seurauksia, sattui helmikuun 12 p: nä 1713.

SEITSEMÄS KIRJA

Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko. Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa Pietarissa.

Benderin pasha odotti Kaarlea arvokkaasti teltassaan, tulkkinansa Marco. Hän otti ruhtinaan vastaan hyvin kunnioittavasti ja pyysi häntä laskeutumaan eräälle sohvalle. Mutta kuningas ei välittänyt vähääkään turkkilaisen kohteliaisuudesta, vaan jäi keskelle telttaa seisomaan.

"Kaikkivaltias olkoon ylistetty", sanoi pasha, "että sinun majesteettisi on hengissä! Epätoivoni on katkera siitä, että sinun majesteettisi on pakoittanut minut panemaan hänen korkeutensa käskyt täytäntöön." Kuningas, jota suututti ainoastaan se, että hänen kolmesataa sotamiestänsä oli antanut vangita itsensä keskellä varustuksiansa, sanoi pashalle: "Ah, jospa mieheni olisivat puolustautuneet kuten heidän tuli tehdä, ei meitä olisi masennettu kymmeneen päivään." – "Voi, sepä olisi ollut huonosti käytettyä uljuutta", vastasi turkkilainen. – Hän määräsi kuninkaan vietäväksi Benderiin loimilla runsaasti koristetun ratsun selässä. Ruotsalaiset olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi; koko kuninkaan kalusto, hänen huonekalunsa, hänen paperinsa, hänen välttämättömimmät vaatteensa oli joko ryöstetty tai poltettu. Tiellä nähtiin ruotsalaisten upseerien kulkevan miltei alastomina, kytkettyinä kaksittain yhteen, tataarien tai janitshaarien saattaessa heitä jalan. Kanslerin ja kenraalien kohtalo oli samanlainen; he elivät niiden sotilaiden orjia, joille he olivat joutuneet saaliin jaossa.

Saatettuaan Kaarle XII: n seraljiinsa Benderiin Ismael pasha luovutti hänelle oman huoneensa ja palvelutti häntä kuten ainakin kuningasta, asettaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi janitshaareja vartijoiksi huoneen ovelle. Hänelle valmistettiin vuode, mutta hän heittäytyi sinänsä, saappaat jalassa, sohvalle ja nukahti heti raskaasti. Eräs upseeri, joka seisoi hänen luonaan, peitti hänen päänsä myssyllä, jonka kuningas ensi unesta herätessään heitti pois; ja turkkilainen katseli hämmästyksissään hallitsijaa, joka nukkui saappaat jalassa ja paljain päin. Seuraavana aamuna Ismael vei Fabricen kuninkaan huoneeseen. Fabrice tapasi ruhtinaan vaatteet riekaleina, saappaat, kädet ja koko miehen veren ja ruudin peitossa, kulmakarvat palaneina, mutta iloisella mielellä kauheasta tilastansa huolimatta. Hän heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, voimatta lausua sanaakaan. Rauhoittuneena piankin siitä vapaasta ja suopeasta sävystä, jolla kuningas puhutteli häntä, hän alkoi jutella tämän kera entiseen tuttavalliseen tapaan, ja molemmat keskustelivat hymyillen Benderin tappelusta. "Väitetään", sanoi Fabrice, "teidän majesteettinne omin käsin surmanneen kaksikymmentä janitshaaria." – "Hyvä, hyvä!" sanoi kuningas, "sellaiset asiat suurennetaan aina puolella". – Keskustelun kuluessa pasha esitti kuninkaalle hänen suosikkinsa Grothusenin ja eversti Ribbingin, jotka hän jalomielisesti oli ostanut vapaiksi omalla kustannuksellaan. Fabrice otti toimekseen muiden vankien irti lunastamisen.

Englannin lähettiläs Jeffreys yhtyi häneen ollakseen apuna kulujen suorittamisessa. Eräs ranskalainen [nähtävästi johdannossa mainittu ranskalainen de la Motraye. – Suom. muist.], joka uteliaisuudesta oli saapunut Benderiin ja on kuvaillut osan tässä kerrotuista tapauksista, antoi myös mitä hänellä oli. Nämä muukalaiset, joita pasha auttoi huolenpidolla, jopa rahallakin, ostivat vapaiksi, ei ainoastaan upseereja, vaan myös heidän vaatteensakin turkkilaisten ja tataarien käsistä.

Jo seuraavana päivänä vietiin kuningas vangittuna helakanpunaiseen verhotuissa vaunuissa Adrianopolin tietä myöten; hänen rahastonhoitajansa Grothusen oli hänen mukanaan. Kansleri Müllern ynnä muutamat upseerit seurasivat toisissa vaunuissa. Useat muut olivat ratsain, ja katsahtaessaan niihin vaunuihin, joissa kuningas istui, he eivät voineet pidättää kyyneliään. Pasha oli saattueen etunenässä. Fabrice huomautti hänelle, että oli häpeällistä antaa kuninkaan olla miekatta, ja pyysi häntä ojentamaan Kaarlelle miekan. "Jumala minua siitä varjelkoon!" sanoi pasha; "hänhän leikkaisi sillä meiltä parran". – Kuitenkin hän muutamia hetkiä myöhemmin antoi kuninkaalle hänen miekkansa takaisin.

Samaan aikaan kuin tätä kuningasta, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli laatinut lakejaan niin monille valtioille ja ollut pohjoismaiden riidanratkaisija ja Euroopan kauhu, siten kuljetettiin vankina ja aseettomana, nähtiin samassa seudussa toinenkin esimerkki inhimillisen suuruuden katoavaisuudesta.

Kuningas Stanislaus oli näet myös pidätetty Turkin alueella, ja häntä kuljetettiin vangittuna Benderiin juuri samaan aikaan kuin Kaarle XII vietiin sieltä pois.

Kun Stanislausta ei enää ollut tukemassa se käsi, joka oli tehnyt hänet kuninkaaksi, kun hänellä ei enää ollut rahaa, ja kun siis myös hänen puolueensa Puolassa hajosi, vetäytyi hän aluksi Pommeriin ja puolusti siellä, koska ei enää voinut säilyttää omaa kuningaskuntaansa, voimiensa mukaan hyväntekijänsä alueita. Olipa hän mennyt Ruotsiinkin kiirehtimään tarpeellisen apuväen lähettämistä Pommeriin ja Liivinmaalle. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voitiin vaatia Kaarle XII: n ystävältä.

Tähän aikaan ajatteli Preussin ensimäinen kuningas, sangen viisas ruhtinas, jonka venäläisten naapuruus syystäkin teki levottomaksi, liittyä Augustiin ja Puolan tasavaltaan venäläisten työntämiseksi omaan maahansa. Hän tahtoi saada myös itse Kaarle XII: n tämän puuhan puolelle. Kolme suurta tapahtumaa piti saataman tämän liiton hedelmäksi: pohjoismaiden rauha, Kaarlen paluu omaan maahansa ja sulun nostaminen venäläisten eteen, jotka jo alkoivat käydä pelottaviksi Euroopalle. Alkuvalmistuksena tähän sopimukseen, johon perustui yleinen rauhallisuus, oli Stanislauksen luopuminen kruunusta. Stanislaus ei ainoastaan hyväksynyt sitä, vaan myös otti toimekseen olla tämän rauhan välittäjänä, joka riistäisi häneltä kruunun. Välttämättömyys, yleishyvä, uhrauksen tuottama kunnia ja Kaarlen etu, jolle hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa ja jota hän rakasti, määräsivät hänen päätöksensä. Hän kirjoitti Benderiin; hän selvitti Ruotsin kuninkaalle asiain tilan, vastoinkäymiset ja parannuskeinot; hän vannotti tätä olemaan vastustamatta hänen luopumistaan, joka oli olosuhteiden pakosta käynyt tarpeelliseksi ja oli vaikuttimiensa puolesta kunniallinen; hän rukoili olemaan uhraamatta Ruotsin etuja onnettoman ystävän etujen vuoksi, joka itse mielellään uhrautuisi yhteishyvän takia. Kaarle XII sai nämä kirjeet jo Varnitzassa; hän lausui useiden todistajien läsnäollessa kiukkuisesti pikalähetille: "Jollei ystäväni enää tahdo olla kuninkaana, niin osannen kyllä tehdä sijalle toisen."

Mutta Stanislaus pysyi lujana uhrauksessaan, josta Kaarle kieltäytyi. Nämä päivät oli määrätty todella harvinaisten tunteiden ja tekojen todistajiksi. Stanislaus tahtoi itse lähteä taivuttamaan Kaarlea, ja uskalsi enemmän luopuakseen valtaistuimelta kuin oli tehnyt sille päästäkseen. Eräänä päivänä hän kello kymmenen aikaan iltasella jätti salaa ruotsalaisen armeijan, jonka päällikkönä hän oli Pommerissa, ja lähti matkaan parooni Sparren kanssa, joka sittemmin on ollut lähettiläänä Englannissa ja Ranskassa, ja erään toisen everstin kera. Hän otti itselleen erään Haran-nimisen ranskalaisen nimen, joka silloin oli majurina Ruotsin palveluksessa ja myöhemmin kuoli Danzigin komendanttina. Hän matkusti pitkin vihollisten armeijan rintamaa ja saapui vihdoin, useasti pidätettynä ja Haranin nimelle annetun passin nojalla jälleen vapaaksi laskettuna, monien vaarojen jälkeen Turkin rajoille.

Saavuttuaan Moldauhun hän lähetti parooni Sparren takaisin armeijaansa ja meni Moldaun pääkaupunkiin Jassyyn. Luullen olevansa turvassa siinä maassa, jossa Ruotsin kuningasta oli pidetty niin suuressa arvossa, hän ei vähääkään aavistanut, miten asiat silloin olivat.

Häneltä kysytään, kuka hän on; hän vastaa olevansa erään Kaarle XII: n palveluksessa olevan rykmentin majuri. Pelkästään tämän nimen perusteella hänet pidätetään ja viedään Moldaun hospodarin eteen, joka jo oli saanut sanomalehdistä tietää Stanislauksen kadonneen armeijastaan ja sentähden heti alkoi epäillä häntä. Hänelle oli kuvailtu kuninkaan ulkonäkö, joka oli helposti tunnettavissa täyteläisistä ja rakastettavista kasvoistaan ja harvinaisen sävyisästä ilmeestään.

Hospodari kuulusteli häntä, teki hänelle useita kietovia kysymyksiä ja tiedusteli lopuksi, mikä toimi hänellä oli Ruotsin armeijassa. Stanislaus ja hospodari puhuivat latinaa. "Major sum", vastasi Stanislaus hänelle. "Imo, Maximus es"³⁹ virkkoi siihen moldaulainen. Heti hän tarjosi Stanislaukselle nojatuolin ja kohteli tätä kuten ainakin kuningasta, mutta samalla kuten vangittua kuningasta. Sen kreikkalaisen luostarin ympärille, jossa hänen täytyi oleskella, kunnes saataisiin lähempiä määräyksiä sulttaanilta, asetettiin erityinen vartiosto. Käsky saapui viedä hänet Benderiin, josta Kaarlea juuri kuljetettiin pois.

Pasha sai tästä tiedon juuri kun hän saattoi Ruotsin kuninkaan vaunuja ja ilmoitti asian Fabricelle. Tämä lähestyi nyt kuninkaan ajoneuvoja ja kertoi hänelle, ettei hän enää ollut ainoa vangittu kuningas turkkilaisten käsissä ja että Stanislaus oli muutamien penikulmien päässä hänestä, sotamiesten saattamana. "Rientäkää hänen luoksensa, rakas Fabrice", sanoi Kaarle hänelle, joutumatta sellaisesta sattumasta vähääkään hämilleen, "ja sanokaa hänelle, ettei hänen tule ikinä tehdä rauhaa Augustin kanssa, ja vakuuttakaa hänelle, että meidän asiamme piakkoin muuttuvat".

Niin horjumaton oli Kaarle kerran omaksumassaan mielipiteessä, että vaikka Puola jo oli kokonaan hylännyt hänet, vaikka häntä hätyytettiin jo hänen omissakin valtioissaan, ja vaikka häntä turkkilaisessa kantotuolissa vangittuna kuljetettiin herra ties minne, hän yhä luotti onneensa ja toivoi alati Ottomanisen Portin auttavan häntä 100,000 miehellä. Fabrice riensi pashan luvalla, erään janitshaarin saattamana, suorittamaan tehtäväänsä. Muutaman penikulman päässä hän tapasi joukon sotamiehiä, jotka saattoivat Stanislausta. Heidän keskessänsä hän huomasi ranskalaiseksi puetun ja jotenkin kehnoratsuisen herrasmiehen, jolta hän nyt saksaksi kysyi, missä oli Puolan kuningas. Kysytty oli Stanislaus itse, jota hän ei ollut tuntenut tässä valepuvussa. "Kuinka!" huudahti kuningas, "ettekö siis enää muista minua?" – Nyt Fabrice kertoi hänelle, missä surkeassa tilassa Ruotsin kuningas oli ja kuinka hän, joskin vallan turhaan, pysyi lujana ja horjumattomana suunnitelmissaan.

Stanislauksen lähetessä Benderiä lähetti pasha, joka oli palannut saattamasta Kaarle XII: tta muutamia penikulmia, Puolan kuninkaalle arabialaisen ratsun kaikkine komeine varusteineen.

Stanislaus otettiin Benderissä vastaan tykkien jyskeellä, eikä hänellä, jollei oteta lukuun vapautta, jota hänelle ei aluksi annettu, ollut mitään syytä valittaa hänelle osoitettua kohtelua. – Sillä välin kuljetettiin Kaarlea Adrianopolia kohti. Tämä kaupunki oli jo tulvillaan huhuja hänen viime taisteluistaan. Turkkilaiset sadattelivat ja ihmettelivät häntä; mutta vihastunut divaani uhkasi jo karkoittaa hänet jollekin Arkipelagin saarelle.

Puolan kuningas Stanislaus, joka itse on suvainnut kertoa minulle useimmat näistä yksityiskohdista, on myös vakuuttanut minulle, että divaanissa oli jo puhetta hänen itsensäkin karkoittamisesta eräälle Kreikan saarelle; mutta muutamia kuukausia myöhemmin leppynyt suurherra laski hänet menemään.

Désaleurs, joka olisi voinut käydä Kaarlen puolelle ja estää tekemästä moista häpeää kristityille kuninkaille, pidätettiin Konstantinopolissa samoin kuin Poniatowskikin, jonka neuvokas ja kekseliäs henki oli alituisena pelon aiheena. Useimmat Adrianopoliin jääneet ruotsalaiset olivat vankeina; sulttaanin valtaistuin oli joka taholta varustettu aivan luoksepääsemättömäksi Ruotsin kuninkaan valituksia vastaan.

Markiisi de Fierville, joka Ranskan puolesta oli ollut salaisesti lähetettynä Kaarlen luo Benderiin, oleskeli tällöin Adrianopolissa. Hän uskalsi kuvitella voivansa auttaa tätä ruhtinasta aikana, jolloin kaikki hylkivät tai sortivat häntä. Onneksi avusti häntä tässä puuhassa eräs ranskalainen aatelismies vanhaa champagnelaista sukua, nimeltä de Villelongue, peloton mies, joka ei ollut saanut onnen suosiota niin paljon kuin hänen miehuutensa olisi ansainnut, ja jonka muuten oli hurmannut Ruotsin kuninkaan maine niin, että hän oli vartavasten saapunut Turkinmaalle tarjoutuakseen tämän ruhtinaan palvelukseen.

Fierville laati mainitun nuoren miehen avulla Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille osoitetun kirjelmän. Siinä Kaarle vaati hyvitystä häväistyksestä, joka hänen persoonassaan oli kohdistettu kaikkiin kruunattuihin päihin, ja khaanin ynnä Benderin pashan todellisesta tai luulotellusta kavalluksesta.

Samalla syytettiin suurvisiiriä ynnä muita ministerejä siitä, että he olivat ottaneet venäläisiltä vastaan lahjuksia, että he olivat pettäneet suurherran, estäneet kuninkaan kirjeet saapumasta hänen korkeutensa käsiin ja juonillaan viekoitelleet sulttaanilta sen muhamettilaista vieraanvaraisuutta niin kovasti häpäisevän käskyn, jonka nojalla sitten oli suurelle keisarille niin arvottomalla tavalla loukattu kansainvälisiä oikeuksia, kun oli 20,000 miehellä käyty kuninkaan kimppuun, jolla ei puolustuksenaan ollut muita kuin palvelijansa ja joka luotti sulttaanin pyhitettyyn sanaan.

Kun tämä kirjelmä oli saatu valmiiksi, täytyi se käännättää turkinkielelle ja kirjoituttaa erityisellä tavalla nimenomaan sellaiseen tarkoitukseen valmistetulle paperille, jollaista oli käytettävä kaikkeen sulttaanille luettavaksi annettavaan.

Käännyttiin siis muutamien kaupungissa oleskelevien ranskalaisten tulkkien puoleen; mutta Ruotsin kuninkaan asiat olivat jo niin toivottomalla kannalla ja suurvisiiri oli niin avoimesti julistautunut häntä vastaan, ettei yksikään tulkki rohjennut edes kääntää herra de Fiervillen kirjelmää. Vihdoin löydettiin eräs toinen muukalainen, jonka käsialaa ei tunnettu Portissa ja joka hyvän palkinnon ja varman vaitiolon lupauksen avulla saatiin kääntämään kirjelmä turkiksi ja kirjoittamaan se asianmukaiselle paperille. Parooni Arvidsson,⁴⁰ eräs ruotsalaisen armeijan upseeri, mukaili kuninkaan nimikirjoituksen. Fierville, jolla oli kuninkaan sinetti, kiinnitti sen kirjelmään ja sinetöi kaikki Ruotsin kuninkaan vaakunalla. Villelonque otti toimekseen itse jättää tämän käärön suurherran käsiin, kun tämä tapansa mukaan meni moskeaan. Oli jo usein käytetty samanlaista keinoa, kun oli tahdottu jättää sulttaanille valituskirjelmiä hänen ministerejänsä vastaan; mutta juuri se tekikin moisen yrityksen menestymisen sitä vaikeammaksi ja vaaran paljoa suuremmaksi.

Visiiri, joka aavisti ruotsalaisten vaativan oikeutta hänen herraltaan ja oli liiankin hyvin oppinut varovaisuutta edeltäjäinsä onnettomuudesta, oli nimenomaan kieltänyt päästämästä ketään suurherran läheisyyteen ja erityisesti määrännyt pidätettäväksi kaikki ne, jotka esiintyisivät anomuksineen moskean läheisyydessä.

Villelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä alttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui kreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa kirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean läheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi hulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden välitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti taskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä henkivartijoita.

Sulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän heittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen lakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin frankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen pahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen syytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: "Amman, amman, armoa, armoa!" vetäen samalla kirjeen povestansa.

Sulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen luoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä sanoen samalla: "Sued kral dan, se on Ruotsin kuninkaalta." Sulttaani pisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä välin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin ulkorakennuksiin.

Palattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse kuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän uskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista, mikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin uljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi, ansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut minulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään erikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän muuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan saarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta Villelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään kristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen kahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan jättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä ministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän, puhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa kanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli tuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin. Luuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset sanat: "Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on keisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin tapahtuu hänelle myös oikeus." – Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja muutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka ruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti pantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle ja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin saareen.

Ottomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että on vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin kuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta edelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen, ollakseen hänelle mieliksi.

Pikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen nämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen tataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he olivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle kaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti erotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin rakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan sodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta muutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin arvonimen.

Minun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset ovat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret muutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt minulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia ristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa tapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia semmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua vain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.

Sillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen Demirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut tänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan sohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei väkijoukko näkisi häntä.

Muutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että hän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman päässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan, varrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: "Mene ja ilmoita Ruotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä vastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä pyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle rahaa."

Niinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa Portti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän muonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä päivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita kumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden sadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin häneltä.

Tuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri Soliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea, ylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen vaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki ottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII: n kohtalo niin kauan oli.

Hän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III: n noustessa valtaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai dervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. – Suom. muist.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin kahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä sanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä päivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat milloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos hän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin satamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra määräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva johdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni palasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen parkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli jo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.

Päästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin apua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen paikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.

Hän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien uuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä kopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana loukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski kanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että turkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan pakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa äärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla lähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän siten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.⁴¹ Kansleri Müllern, Grothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen kanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita frankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä, niin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja hienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti kansleri Müllern kokin virkaa.

* * * * *

Kuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII: n täytyi kuulla, kuinka kaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.

Kenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla tanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa talonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten mainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja muita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei voinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä Stadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin herttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki pakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua sen avuksi.

Mainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä puolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja saavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä Gadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui saksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p: nä 1712. Eräs suo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon taakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä lukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain kulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.

Stenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi taistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia taisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan välillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat tanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää taistelutanner.

Venäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja maalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt itse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin välittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän olisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli siirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin hänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa hyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten ammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle ruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet; hänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta olikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa anteeksi.

Ruotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen merentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa. Sen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet taisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista nääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli myöty turkkilaisille ja tataareille.⁴⁴ Ihmisistä oli tuntuva puute, mutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.

Kunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin voimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui joukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä sitä viljelemään.

KAHDEKSAS KIRJA

Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa. Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.

Kesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa Ulriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille. Leskikuningatar, Kaarle XII: n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä juhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p: nä 1715 Tukholman linnassa, ja kuoli kohta sen jälkeen.

Kuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi Stralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin kuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti lankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas oli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä pidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli vaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.

Onnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot Saman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset joukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin. Samaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000 miehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja Preussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista laivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren sotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000 miestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin rannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko Ruotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua. Samaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta ruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli hallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan ulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.

Oderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi kuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on asemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta että oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran laivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset mainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka oli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi. Ruotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin toukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli Swinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen taas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella. Ruotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren suojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana eräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi ansaitsee säilyä muistissa.

Preussin kuningas lähetti 4 p: nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800 rakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat vastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta. Ruotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska se oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä miehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa sitä viimeiseen saakka.

Niinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin laivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja tuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p: nä kaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua linnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään ruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII: lta, nousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen komentajalle; sen sisällys kuului näin: "Älkää ampuko, ennenkuin vihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen veripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. Kaarle."

Nähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli määrätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p: nä viholliset ryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät piirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti. Mutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi ylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta. Linnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä mahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot, joista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla oli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä vallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän taisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera surmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään. Silloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi hänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar oli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi oli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti 36,000 miestä.

Stralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi Euroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee Göllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan puolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota puolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli varusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas. Tanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen voimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.

Kunnia saada piirittää Kaarle XII: tta oli niin pakoittava syy, että kaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20 päivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas, ettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti linnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä valloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta tuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa aiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei arvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin suuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen uutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen onnenoikku.

Kuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia suojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään suohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan ei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista rajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen juurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi vettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut putoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän käsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän karkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin majapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta tunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.

Preussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.

Niinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi, everstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla kun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko preussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset tekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.

Ruotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000 miestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean näköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui vallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja hämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin suuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin, piirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin pakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli jo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat vangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.

Valloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt suunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja hyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä menestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.

Vastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä ja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä olisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle erittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät sen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta ja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua Stralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten vankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut niin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut sallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli hänellä vain 2,000 miestä.

Hänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia valmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle saarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi aluksia, laski siellä marraskuun 15 p: nä suotuisan sään avulla maihin 12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän kokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään pienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta, missä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja marssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan. Mutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti tarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät odottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII: n olevan Stralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle pystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli hirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä olisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.

Kello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen, aiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat toisilleen: "Temmatkaa pois hirsipaalustot!" – Vahtisotilaat kuulivat nämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat aseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän vallihaudan.

"Ah!" sanoi hän, "onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut". – Tämä yllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli laskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka pienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan Kaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon ensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä seurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa, saatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta tappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana olevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät toistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen leirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja preussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen; neljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän täytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa tasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII pakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa avoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena kummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf kaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui viimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka yksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa hänen nähtensä.

Tämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en ole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä hänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa, huudahtaen hänelle: "Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!" – Kaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään upseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen lausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia; kuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen rintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen syvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai joutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen sivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli suotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti kuninkaan ratsun selkään.

Ruotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr, jossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.

Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti, joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle XII: n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja onnettomuuksista.

Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin, pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana. Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä, olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.

Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne, vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" – Sihteeri änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" – "No mitä pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas. "Jatkakaa!"

Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy, Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII: n luo. Kuningas keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa, kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä; mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle: "Veni, maledicamus de rege, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle XII: sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.

Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän, saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.

Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p: nä puoliyöhön saakka pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla; päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p: nä jouluk. 1715 ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja, ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli 12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan lakeja pohjoismaille.

Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän sisarensa seurassa.

Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia, lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata muokkaamassa.

Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne, jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja, saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero. Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin, joita kuningas itse ensimäisenä kesti.

Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten, saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.

Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle, kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.

Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti seurasi Kaarle XII: n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.

Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa, Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.

Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita, joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut liittolaistensa kanssa.

Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan harkinnut.

Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra, parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.

Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja, lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.

Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä, siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta Kaarle XII: een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen häntä.

Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.

Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa, jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan, missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin preussilaisille ja tanskalaisille 14 p: nä helmik. 1716. Nämä eivät olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen jälleen nostaneet pystyyn.

Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.

Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa. Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta, rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta enemmän tavaraa kuin vie sinne.

Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle, että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä, saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko muuta Eurooppaa.

Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen Puolan ja Jaakko II: n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa Holsteinin herttuan maahansa.