Kuninkaan mies

Ainoan veljen epätietoinen kohtalo olisi saattanut pilvistyttää tätäkin hetkellistä päiväpaisteen tulvahdusta, mutta Alice oli kasvanut kansalaissodan tuimien ja tiheitten kamppailujen aikana ja tottunut toivomaan rakkaittensa puolesta, kunnes toivo oli hukassa. Tässä tapauksessa tuntuivat kaikki tiedot takaavan hänelle veljen turvallisuuden.

Paitsi näitä auvon aiheita oli Alice Leellä se mieluisa tunne, että hän oli päässyt takaisin lapsuutensa asumukseen ja mielipaikkoihin, joista hän ei ollut erinnyt suuretta tuskatta, tuntien sitä kenties kipeämmin sen johdosta, että se oli ollut vaimennettava isän kovien koettelemusten viihdyttämiseksi. Ja tällä hetkellä hän myös nautti siitä itsetyytyväisyyden välähdyksestä, jonka näemme usein elvyttävän nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, kun he voivat olla yleisen sanantavan mukaan avuliaita niille, joita he rakastavat, ja tarpeen tullen toimittaa tuollaisia pieniä kotoisia askareita, joita vanhukset hyvillä mielin ottavat vastaan nuorison velvollisuudentuntoisista käsistä. Kaiken kaikkiaan, kun Alice Lee siis riensi jo mainitsemamme metsittyneen puutarhan läpi ja sieltä noin nuolenkantaman verran sisemmäksi puistoon noutamaan vesiruukullista Rosamondin lähteestä, kasvonpiirteet elostuneina ja hipiä hiukan punehtuneena voimistelusta, oli hän hetkellisesti saanut takaisin sen rattoisan ja säihkyvän vilkkauden, joka oli ollut luonteenomainen hänen kauneudelleen varhaisempina ja onnellisempina päivinä.

Tämä vanhojen muistojen kiehtoma suihkukaivo oli ollut aikoinaan somistettu kuudennentoista vuosisadan rakennustaiteen koristuksilla, jotka etupäässä esittivät muinaista jumaluustarustoa. Ne olivat nyt kaikki rappeutuneet ja hävitetyt, pelkkinä sammalpeitteisinä raunioina, lirisevän lähteen yhäti suodessa jokapäiväisiä aarteitaan, verrattoman puhtaita, vaikka määrä oli vähäinen, suihkuten sijoiltaan väännettyjen kivien lomitse ja pulputen vanhojen veistoksien sirpaleitten keskeltä.

Kevein askelin ja nauravin kasvoin lähestyi nuori neiti Lee suihkukaivoa, joka oli tavallisesti aivan yksinäinen; mutta hän seisahtui nähdessään jonkun istumassa sen äärellä. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa luottavasti, vaikka ryhdiltään hiukan vähemmän eloisana, kun huomasi sen henkilön naiseksi. Kenties oli siellä joku kauppalan palkollinen, jollaisen oikukas emäntä toisinaan lähetti noutamaan lähteestä vettä, koska sitä pidettiin erityisen terveellisenä, tai joku elähtänyt vaimo, jonka vähäpätöisenä ammattina oli kuljettaa vettä halvasta hinnasta kaupalle paremmanlaatuisiin perheisiin. Ei siis ollut mitään arastelun syytä.

Kuitenkin oli aikojen epävarmuus niin ahdistava, että Alice ei katsellut omaankaan sukupuoleen kuuluvaa vierasta aivan huolettomasti. Turmeltuneita naisia oli tavallisuuden makaan kierrellyt kumpaisenkin armeijan kintereillä kansalaissodan aikana; toiselta puolen julkisella irstailulla ja raakuudella sekä toiselta puolen kiihkomielisyyden tai tekopyhyyden petollisella eksytyksellä käyttelivät he melkein tasan lahjojaan murhaamiseen tai rosvoamiseen. Mutta olihan ilmipäivä, palatsihuvila ei ollut kaukanakaan, ja hiukan säikähtäneenäkin tuntemattoman näkemisestä tässä odotetussa yksinäisyydessä oli korskean vanhan ritarin tyttärellä siksi paljon luonteenlujuutta, ettei hän suorastaan peljännyt ilman määrättyä ja ilmeistä aihetta.

Alice asteli sen vuoksi vakavasti suihkukaivoa kohti ja tyynnytti katsantonsa, hätäisesti vilkaistessaan naiseen, joka sen luona istui. Samassa hän jo ryhtyikin täyttämään ruukkuansa.

Nainen, jonka läsnäolo oli kummastuttanut ja hiukan hätkähdyttänyt Alice Leetä, oli alempaan säätyyn kuuluva henkilö. Hänen punainen viittansa, ruskea röijynsä, sinireunainen huivinsa ja karkea huippuhattunsa eivät parhaassakaan tapauksessa voineet ilmaista korkeampaa asemaa kuin pikku vuokratilallisen vaimoa tai kenties voudin taikka päivätyöläisen apukumppania. Hyvä oli, ellei hän ollut kehnompaakin lajia. Vaatteet olivat kyllä hyvistä aineksista, mutta huolimattomasti yllä, minkä naisellinen silmä havaitsee puolellakin katseella. Näytti siis siltä kuin eivät ne olisi olleet käyttäjälleen tehtyjä, vaan sattuman kaupalla joutuneita hänen haltuunsa, jollei niitä ollut joku onnistunut rosvous tuottanut. Myöskään ei Alicen huomiota välttänyt noin lyhyessäkään tarkastuksessa vieraan tavaton koko; hänen kasvonpiirteensä olivat mustanpuhuvat ja kovin yrmeät, ja hänen sävynsä vaikutti kauttaaltaan epäsuotuisasti. Kumartuessaan täyttämään ruukkuansa nuori neiti miltei toivottanut, että hän olisi mieluummin pyörtänyt takaisin ja lähettänyt Jocelinen tälle asialle; mutta katumus oli nyt myöhäinen, ja hänen oli vain parhaansa mukaan salattava ikävät tunteensa.

"Tämän säihkyvän päivän siunaukset sen yhtä säihkyvälle näkijälle", tervehti vieras ystävälliseltä kuuluvalla, vaikka käreällä äänellä.

"Kiitos", vastasi Alice ja ammenteli ahkerasti ruukkuansa täyteen rautamaljalla, joka oli säilynyt kiinnitettynä vitjoilla erääseen suihkukaivon reunakiveen.

"Kenties tulisi työnne pikemmin tehdyksi, sievä neitoseni, jos vastaanottaisitte minun apuni", esitti vieras.

"Kiitos", sanoi Alice, "mutta jos olisin tarvinnut apua, olisin voinut tuoda apuväen mukanani".

"Sitä en epäile, sievä neitoseni", tuumi nainen; "kyllä Woodstockissa riittää nuorukaisia, joilla on silmät päässä. Kaiketikin olisitte voinut tuoda mukananne kenen tahansa niistä, jotka ovat teidät nähneet, jos olisitte halunnut?"

Alice ei vastannut tavullakaan, sillä hän ei pitänyt puhujan vapaasta sävystä ja halusi lopettaa keskustelun.

"Pahastuitteko, kaunokaiseni?" kysyi vieras; "se ei mitenkään ollut tarkoituksenani. Sovitan kysymykseni toisin – ovatko Woodstockin kelpo emännät niin huolettomia sievistä tyttäristään, että antavat heistä kaunoisimman samota autiossa ajopuistossa ilman äitiä tai muuta suojelijaa, joka estäisi kettua sieppaamasta karitsaa? Se huolettomuus näyttää minusta ilmaisevan vähäistä hyväntahtoisuutta."

"Älkää välittäkö siitä, hyvä vaimo, en ole kaukanakaan suojeluksesta ja avusta", virkkoi Alice, yhä vähemmin pitäen uuden tuttavansa julkeudesta.

"Voi, sievä neitonen", haastoi vieras taputtaen isolla ja karkealla kädellään Alicen päätä, joka oli kumartunut hänen ammentamaansa vettä kohti, "työläs olisi kuulla tuollaisen sirkkusen piipitystä Woodstockin kauppalaan, vaikka kirkuisitte kaikin voimin".

Alice ravisti naisen käden vihaisesti pois ja otti ylös ruukkunsa, vaikka se oli vasta puolillaan. Nähdessään vieraan nousevan samalla kertaa hän lausui luonnollisen pahastuneesti ja arvokkaasti, silti varmaan tuntien pelkoakin: "Minulla ei ole mitään syytä toimittaa huutojani kuulluiksi Woodstockiin asti; jos minulla olisi ollenkaan avun tarvista, on se lähempää saatavissa."

Hän ei puhunutkaan tyhjän päiten, sillä samassa säntäsi pensaikosta hänen viereensä uljas Bevis-koira. Elukka tuijotti säkenöivin silmin vieraaseen, sen ylvään harjan havenet nousivat pystyyn kuin ahdistetun villikarjun harjakset, kamalasti irvistäen se paljasti täyteen loistoon hammastarhan, joka olisi kelvannut siperialaiselle sudelle, ja haukkumatta tai hyppimättä se näytti matalasta päättäväisestä murinastaan arvaten vain odottavan merkkiä, karatakseen kiinni naiseen, jota se ilmeisesti piti epäiltävänä henkilönä.

Mutta tuntematon ei hätääntynyt. "Sievä neitoseni", hän virkkoi, "teillä on tuossa tosiaan peloittava vartija teikareita tai moukkia vastaan; mutta me sodissa olleet tiedämme loitsuja tuollaisten raivonhenkien taltuttamiseksi. Älkää siis laskeko nelijaikaista suojelijaanne minun kimppuuni, sillä se on jalo eläin, ja mikään muu kuin hätävarjelus ei saisi minua tuottamaan sille vahinkoa." Niin sanoen hän veti povestaan pistoolin ja viritti hanan; hän tähtäsi aseella koiraa, ikäänkuin varoen sen loikkaavan päällensä.

"Seis, vaimo, seis!" huudahti Alice Lee; "koira ei tee teille pahaa. Alas, Bevis, makuulle. Ja ennen kuin yritätte vahingoittaa sitä, tietäkää, että se on Ditchleyn herran Henry Leen lempikoira, – Woodstockin puiston metsänhoitajan, joka ankarasti kostaisi sille tuotetut vammat."

"Ja te, kaunokaiseni, olette varmaankin vanhan ritarin emännöitsijä?

Olen usein kuullut, että Lee-suvulla on hyvä maku."

"Olen hänen tyttärensä, hyvä vaimo."

"Tyttärensä! Minä olin sokea – mutta totta kuitenkin on, että mikään vähemmän täydellinen ei voisi vastata kuvausta, jonka koko maailma on antanut mistress Alice Leestä. Toivoakseni ei hupsutteluni ole loukannut nuorta neitiä, ja varmaankin sallitte minun sovinnon vakuudeksi täyttää ruukkunne ja kantaa sen niin pitkälle kuin suvaitsette."

"Kuten haluatte, hyvä muori; mutta minä palaan heti palatsihuvilaan, jonne en voi näinä aikoina päästää vieraita. Ette voi saattaa minua pitemmälle kuin raiskioinaan reunaan, ja minä olen jo liiaksi viipynyt poissa kotoa: lähetän jonkun teitä vastaan, ottamaan ruukun."

Ja hän kääntyi pois, tuntien säikkyä, jota hän kykeni tuskin selittämään. Hän alkoi nopeasti kävellä palatsihuvilaan päin, luullen siten pääsevänsä eroon kiusallisesta tuttavastaan.

Mutta sepä olikin kahden kauppa, sillä tuossa tuokiossa oli uusi kumppani hänen rinnallaan, ei kylläkään juosten, vaan kävellen ylettömän pitkin epänaisellisin harppauksin, joilla hän väleen pääsi säikähtyneen neitosen hätäisten ja arkojen askelten tasalle. Mutta hänen sävynsä oli kunnioittavampi kuin alussa, vaikka hänen äänensä kuulosti kummallisen käreältä ja vastenmieliseltä, ja hänen koko olemuksensa herätti epämääräistä, mutta vastustamatonta pahan aavistelua.

"Suokaa anteeksi muukalaiselle, viehättävä mistress Alice", puheli kiusaaja, "joka ei kyennyt eroittamaan jalosukuista neitiä talonpoikaisnaikkosesta ja käytti teitä puhutellessaan sellaista vapautta, että se ei ollenkaan soveltunut teidän arvoasemaanne ja tilaanne, vaan lieneekin loukannut teitä".

"Ei mitään loukkausta ole tapahtunut", vastasi Alice; "mutta, hyvä vaimo, olen jo lähellä kotiani enkä tarvitse enää seuraanne. Olette minulle tuntematon."

"Mutta sillä ei ole sanottu", virkkoi vieras, "että teidän vaiheenne eivät saata olla tunnettuja minulle, kaunis Alice-neiti. Katselkaa minun tummapintaista otsaani – Englanti ei sellaisia synnytä – ja niissä maissa, joista minä tulen, mustaa kyllä aurinko hipiämme, mutta valaa korvaukseksi aivoihimme tietämyksen säteitä, jotka ovat teidän hailean ilmanalanne alkuasukkailta evättyjä. Antakaa, kun katselen sievää kättänne", yrittäen tarttua siihen, "ja minä lupaan teille, että kuulette sellaista, mikä miellyttää teitä".

"Kuulen sellaista, mikä ei miellytä minua", vastasi Alice arvokkaasti. "Teidän on tarjottava ennustamis- ja kädenlukemistemppujanne kylän naisille – me säätyhenkilöt pidämme niitä joko petoksena tai laittomana tietona."

"Kuitenkin haluaisitte varmaankin mielellänne kuulla säästä everstistä, jonka ovat eroittaneet perheestänsä erityiset onnettomat seikat; antaisitte parempaakin kuin hopeaa, jos voisin taata teille, että näette hänet päivän tai parin kuluttua – niin, kenties aikaisemminkin."

"En käsitä puhettanne, hyvä vaimo; jos tahdotte almua niin tuosta saatte hopearahan – enempää ei minulla ole kukkarossani."

"Olisi sääli minun ottaa sitä", sanoi vaimo; "mutta sentäänkin, antakaa se minulle – sillä keijukaistarinan prinsessan täytyy aina jalomielisyydellään ansaita hyväntahtoisen haltiattaren anteliaisuus, ennen kuin häntä palkitaan tämän suojeluksella."

"Ottakaa se – ottakaa se – antakaa minulle ruukkuni", hätääntyi Alice, "ja menkää, – tuolla tulee muuan isäni palvelija. Hei, tänne!

Tänne! Joceline – Joceline!"

Vanha kädestäkatsoja pudotti kiireisesti jotakin ruukkuun, palauttaessaan sen Alice Leelle, ja pitkiin raajoihinsa turvautuen hän katosi joutuin metsän suojaan.

Bevis kääntyi ja peräytyi, jo osoittaen hiukan halua pidätellä epäilyttävän henkilön poistumista. Mutta ikäänkuin epävarmana se juoksi sitte Joliffea kohti ja liehitteli häntä kuin pyytääkseen neuvoa ja rohkaisua. Joceline tyynnytti elukkaa ja nuoren emäntänsä luokse tultuaan kysyi tältä ihmetellen, mikä oli hätänä ja oliko häntä säikytetty. Alice peitteli hätäännystänsä, jolle hän ei olisikaan osannut esittää mitään erityisen pätevää syytä, sillä naisen rohkea tunkeilu ei ollut saanut uhkaavaa sävyä. Hän virkkoi vain tavanneensa Rosamondin lähteellä kädestäkatsojan, josta oli ollut hiukan vaikea päästä rauhaan.

"Kas vain sitä mustalaisvarasta", sanoi Joceline, "kuinka hyvin hän haistoikaan, että aitassa oli ruokavaroja! Niillä on nenä kuin korpeilla vainu, noilla kuljeksijoilla. Katsokaas, mistress Alice, ette näe ainoatakaan korppia tai haaskahaukkaa koko sinitaivaalla penikulman ympäristössä, mutta annas kun lammas äkkiä sortuu nurmikolle, niin elukkaparan vielä ollessa henkitoreissaan huomaatte kymmenenkin tuollaista norkkoa koikkumassa ikäänkuin kutsuen toisiansa kemuihin. Ihan samaten on noiden röyhkeitten mierolaisten laita. Vähänpä niitä näkee, kun ei ole mitään antamista, mutta kun on kämpäle padassa, he pyrkivät osille."

"Olet niin ylpistynyt vereksestä ruokavarastostasi", virkkoi Alice, "että epäilet kaikkien sitä kärkkyvän. En luule tuon naisen uskaltautuvan lähelle keittiötäsi, Joceline."

"Parempi onkin hänen terveydelleen", arveli Joceline, "koska saattaisin uittaa häntä ruokansa sulattamiseksi. Mutta antakaa minulle se ruukku, mistress Alice – sopivampi on minun sitä kantaa kuin teidän. Mitä ihmettä? Mitä sen pohjalla kilisee? Ammensitteko piikivet veden mukana?"

"Nainen taisi pudottaa jotakin ruukkuun", ilmoitti Alice.

"Kas, sitäpä on meidän katsottava, sillä se on varmaankin taikakalu, ja meillä Woodstockissa on jo kylliksi paholaisen rustailua. Vettä emme surkeile – minä voin juosta takaisin ja täyttää ruukun."

Hän kaatoi veden ruohikolle, ja ruukun pohjalta löytyi kultainen sormus, johon oli kiinnitetty jalokivi, nähtävästi jokseenkin kallisarvoinen.

"Hei, jollei tämä ole lumousta, niin en tiedä mitä se on", kummasteli Joceline. "Toden totta, mistress Alice, luullakseni olisi teidän parempi heittää pois tämä hely. Tällaiset lahjat tuollaisilta antajilta ovat jonkunlaista käsirahaa, jota paholainen käyttää noitarykmenttinsä pestuussa, ja jos he ottavat vain pavunkaan häneltä, he joutuvat hänen elinorjikseen. Niin, te katselette helyä, mutta huomenna huomaatte sen sijalla lyijyrenkaan ja tavallisen kivensirun."

"Ei, Joceline, minun mielestäni on parempi etsiä käsiin tuo tummaverinen nainen ja palauttaa hänelle esine, joka näyttää olevan melkoisen kallisarvoinen. Toimita siis häntä tiedustelluksi ja anna hänelle varmasti takaisin sormus. Se näyttää liian kalliilta hävitettäväksi."

"Hm! Sellaisia ne naiset aina ovat", jupisi Joceline. "Paraskin heistä on halukas säästelemään pieniäkin hepeniä. – No, mistress Alice, toivoakseni olettekin te liian nuori ja kaunis noitarykmenttiin pestattavaksi."

"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi", sanoi Alice. "Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna hänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen enempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan."

Niin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen lähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä. Mutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä Joceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä etsimisellä.

"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin", puheli puistonkaitsija itsekseen, "on muutaman noblen arvoinen, niin sen on parempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani on oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on tällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis takavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden kannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että sotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja sormenpäissä – se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön, minun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan. Katson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain tullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön nimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry Leen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos minun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa se ei ole turvallinen."

19. LUKU.
ODOTTAMATTOMIA VIERAITA

Nyt päivällishetken tultua oli yritetty hiukan valmistelua, joka osoitti, että kelpo ritari oli voitokkaalla tavalla palannut kotiinsa hänen harvojen, mutta uskollisten palkollistensa mielestä.

Pöydälle oli asetettu iso juomakannu, jonka korkokuvassa Mikael nujersi sielunvihollisen, ja Joceline palveli aterialla velvollisuutensa mukaisesti Phoeben keralla, toinen asettuneena Sir Henryn istuimen taakse, toinen pitäen silmällä nuoren emäntänsä tarpeita, molemmat korvatakseen säntillisellä muodollisuudella lukuisamman saattueen puutetta.

"Kaarlo-kuninkaan malja!" esitti vanha ritari, ojentaen jyhkeän sarkan tyttärelleen; "juo hänen menestyksekseen, kultaseni, vaikka meille onkin jätetty kapinallista olutta. Minä yhdyn toivotukseesi, sillä maljalauselma puhdistaa juoman, vaikka itse Noll olisi sen keittänyt."

Nuori neiti kosketti maljaa huulillaan ja palautti sen isälleen, joka siemasi runsaasti.

"En tahdo siunata heidän hyväntahtoisuuttaan", hän sanoi, "mutta minun täytyy myöntää, että he joivat hyvää olutta".

"Ihmekös tuo, sir, kun saavat huokeasti maltaita, tarvitsematta säästellä niitä", huomautti Joceline.

"Niinkö sanot?" virkahti ritari; "saatkin itse tyhjentää haarikan palkaksi pilastasi".

Saattolainen ei ollutkaan hidas rivakasti yhtymään kuninkaalliseen maljaan. Hän kumarsi ja laski sarkan takaisin pöydälle, sanoen voitokkaasti vilkaistessaan sen veistokseen: "Minulla oli pikku naljailu tuon samaisen punatakin kanssa vastikään Pyhästä Mikaelista."

"Punatakinko – haa! minkä punatakin?" kivahti äkkipikainen vanhus.

"Hiiviskeleekö niitä heittiöitä vieläkin Woodstockin lähettyvillä?

Potkaise hänet heti alas portaita, Joceline. Emmekö tunne Gallowayn hepoja?"

"Suvaitkaa minun huomauttaa, että hänellä on jotain toimitettavaa täällä; hän lähtee piankin. Se on sama – sama, jolla oli kohtaus teidän arvollisuutenne kanssa metsässä."

"Niin, mutta minä maksoin hänelle täydesti eteissuojamassa, kuten itse näit. En ole milloinkaan ollut paremmassa miekkailussa, Joceline. Se taloudenhoitajan pahus ei ole aivan niin mustasydäminen lurjus kuin enimmät niistä, Joceline. Hän miekkailee hyvin – erinomaisen hyvin. Panenpa sinut koettelemaan erän hänen kanssaan eteissuojamassa huomenna, vaikka luulen saavasi hänestä liian pätevän vastuksen. Tunnen voimasi tuumalleen."

Tämän hän saattoi lausua jokseenkin todenmukaisesti, sillä Joceline kutsuttiin toisinaan miekkailemaan isäntänsä kumppanina, jolloin hänellä oli tapana ponnistaa juuri sen verran voimiansa ja taitoansa, että ritarin oli lujasti kiistettävä voitosta, jonka hän ajan mittaan sai toimitetuksi herralleen kuten viisaan palvelijan pitikin.

"Ja mitä sanoi se keropää taloudenhoitaja meidän suuresta Pyhän, Mikaelin haarikasta?"

"Ka, hän pilkkasi hyvää pyhimystämme ja sanoi, että tämä ei ollut paljoakaan parempi kuin Bethelin kultainen vasikka. Mutta minä kielsin häntä väittämästä sitä, ennen kuin joku heidän omista keropäistä pyhimyksistään on antanut paholaiselle yhtä täydellisen löylytyksen kuin pyhä Mikael, niinkuin se on tuohon kolpakon jalustaan veistetty. Se tukki häneltä suun. Ja sitte hän halusi tietää, eikö teidän arvollisuuttanne ja mistress Alicea – puhumattakaan muori Joanista ja minusta, koska teidän arvollisuutenne näkee hyväksi, että minä saan vuoteeni täältä, – peloittanut nukkua talossa, jossa oli tapahtunut niin kummallisia häiriöitä. Mutta minä sanoin hänelle, että me emme peljänneet paholaisia tai menninkäisiä, kun meille luetaan valtiokirkon rukoukset joka ilta."

"Joceline", keskeytti Alice, "olitko järjiltäsi? Tiedäthän, mitä vaaraa meille ja kelpo tohtorille tuottaa sen velvollisuuden toimittaminen."

"Voi, mistress Alice", vakuutti Joceline hiukan nolostuneena, "saatte olla varma siitä, että minä en hiiskunut halaistua sanaa tohtorista. Ei, ei. En minä hänelle sitä salaisuutta ilmaissut, että meillä oli sellainen kunnianarvoisa kappalainen. Kai minä sen miehen mitan tiedän. Meillä on ollut pari rattohetkeä keskenämme. Hän on minun kanssani mitä parhaissa väleissä, niin vimmattu kiihkouskoinen kuin hän onkin."

"Älä luota häneen liian pitkälle", varoitti ritari. "Pelkäänpä jo olleesikin varomaton, joten sen kelpo miehen ei olisi turvallinen tulla tänne pimeällä, niinkuin on aiottu. Noilla independenteillä on vainu kuin verikoirilla, ja he kykenevät haistamaan kuningasmielisen vaikka minkä valepuvun alta."

"Jos teidän arvollisuutenne ajattelee niin", sanoi Joceline, "menenkin halukkaasti tohtoria vastaan ja tuon hänet palatsihuvilaan vanhasta hyljätystä takaveräjästä sekä sitten ylös tähän huoneeseen. Tokihan tuo Tomkins ei milloinkaan julkea tulla, tänne, ja tohtori voi saada vuoteensa Woodstockin palatsihuvilassa hänen aavistamattansa mitään; taikka jos teidän arvollisuutenne ei pidä sitä turvallisena, voin viiltää häneltä kurkun, olematta siitä millänikään."

"Jumala varjelkoon!" kielsi ritari, "Hän on meidän kattomme alla ja vieraana, vaikkei kutsuttuna. Mene, Joceline; koska olet päästänyt kielesi liian valtoimeksi, niin olkoon rangaistuksenasi pitää silmällä kelpo tohtorin tuloa ja huolehtia hänen turvallisuudestaan niin kauvan kuin hän pysyy seurassamme. Metsässä vietetty lokakuun yö tai pari tekisi lopun siitä kunnon miehestä."

"Luultavammin hän lopettaa lokakuumme kuin päin vastoin", virkahti metsänvartija ja poistui isäntänsä rohkaisevasti hymyillessä.

Hän vihelsi Bevis-koiran mukaansa osalliseksi vartioimiseensa, ja saatuaan tarkan tiedon, missä pappi oli luultavimmin tavattavissa, hän vakuutti herralleen pitävänsä mitä tarkinta huolta tämän turvallisuudesta. Kun palvelijat olivat korjanneet pöydältä aterian jäännökset ja poistuneet, nojausi vanha ritari taaksepäin istuimellaan ja antausi mieluisampiin näkyihin kuin oli viime aikoina ilmaantunut hänen kuvitteluunsa, kunnes hänet vähitellen valtasi todellinen uni. Uskaltaen liikkua vain varpasillaan otti hänen tyttärensä sillaikaa jonkun neulomustyön ja siirtyi vanhan miehen viereen askartelemaan tässä tehtävässä, tuon tuostakin luoden vanhempaansa katseen, jossa ilmeni suojelusenkelin hellä harrastus, joskaan ei tämän tehokas voima. Vihdoin hän valon haipuessa ja yön tullessa aikoi antaa käskyn kynttilöistä. Mutta muistaessaan, kuinka vaatimattoman makuusijan oli Jocelinen tupa suonut, hän ei raskinnutkaan keskeyttää ensimäistä sikeätä ja virkistävää unta, mitä hänen isänsä oli nauttinut kaiken todennäköisyyden mukaan kahden viime vuorokauden kuluessa.

Hän istui ison ulkonevan ikkunan ääressä, – saman, josta Wildrake oli äskettäin kurkistellut sisälle, kun Tomkins ja Joceline viettivät iltaa pikareita kallistellen. Tällöin ei hänellä ollut muuta huviketta kuin katsella pilviä, joita veltto tuuli toisinaan karkoitti syksyisen kuun leveältä kiekolta, mutta toisinaan päästi kerääntymään sen säteiden verhoksi. En tiedä miksi on jotakin erityisen miellyttävää haaveillen tähystellä yön kuningatarta, kun se kahlaa huurujen joukossa, joita se ei jaksa hajoittaa, yhtä vähän kuin hekään puolestaan kykenevät tyyten sammuttamaan sen loistoa. Se näky on sattuvana kuvana kärsivällisestä hyveestä, joka tyynesti samoaa polkuansa hyvien ja pahojen puheitten läpi, kunnollisuutensa ansaitessa kaikkea ihailua, vaikka sitä maailman silmissä hämärryttävät kärsimys, vastoinkäyminen, panettelu.

Jotain sellaista kenties liikkuikin Alicen mielikuvituksessa, kunnes hän kummastuen ja säikähtäen havaitsi, että joku oli kavunnut ikkunaan ja tirkisteli huoneeseen. Yliluonnollisen pelon aatos ei vähääkään järkyttänyt Alicea. Hän oli peräti kotiutunut paikkaansa ja asemaansa; ihmiset eivät näe aaveita näyttämöillä, jotka ovat heille tuttuja lapsuudesta asti. Mutta tungeksijain vaara levottomassa maassa oli peloittavampi pahojen aavistusten aihe, ja se ajatus antoi luonnostaan rivakalle tytölle niin horjumatonta rohkeutta, että hän sieppasi seinältä pistoolin ja älysi tähdätä sillä häiritsijää, samalla kun huusi isäänsä hereille. Hän oli sitä kerkeämpi hälytyksessään, kun oli tuntevinaan osittain näkemistänsä kasvoista sen naisen piirteet, joka oli Rosamondin lähteellä tuntunut hänestä erikoisen karmealta ja epäiltävältä. Ritari tempasi heti miekkansa ja kiirehti esille. Näistä mielenosoituksista hätääntyneenä yritti tungettelija kiireesti laskeutua alas, mutta menetti jalansijansa kuten Wildrakellekin oli käynyt ja mätkähti maahan. Vastaanotto ei ollut yhteisen emommekaan povella pehmeä tai turvallinen, sillä he kuulivat kamalasta haukunnasta ja murinasta, että Bevis oli rynnännyt paikalle ja tarrannut kiinni hiiviskelijään, ennen kuin tämä pääsi jaloilleen.

"Pidä kiinni, mutta älä revi", huusi vanha ritari. "Alice, sinä olet naikkosien helmi! Seiso alallasi tässä, kunnes juoksen alas ja kytken sen roiston."

"Jumalan tähden, ei, rakas isä!" huudahti Alice; "Joceline tulee hetimiten – kuulkaa! – askelten töminää".

Alhaalta kuului tosiaan hyörinää. Valoja vilkkui edes takaisin hajallaan, ja niiden kantajat huhuilivat toisilleen, kuitenkin hilliten ääntänsä puhuessaan, ikäänkuin karttaakseen syrjäisiä kuulijoita. Bevisin valtaan sortunut yksilö oli asemassaan kärsimättömin ja huikkasi vähääkään varomatta: "Hoi, Lee – metsänvartija – ottakaa koira pois, muutoin minun täytyy ampua se!"

"Jos sen teet", karjaisi Sir Henry ikkunasta, "niin lävistän paikalla pääsi. Varkaita, Joceline, varkaita! Tule, kytkemään tämä konna, Bevis, pidä kiinni!"

"Takaisin, Bevis, alas!" kiljui Joceline. "Minä tulen, minä, Sir Henry – Pyhä Mikael, järkeni minä menetän!"

Kamala ajatus juolahti Alicen mieleen, – oliko Joceline voinut antautua petolliseksi, koska hän kutsui koiraa pois konnan kimpusta sen sijaan että olisi rohkaissut uskollista elukkaa tämän vartioimisessa? Isään vaikutti kenties joku samanlaatuinen epäluulo; hän astahti äkkiä syrjään kuunvalosta ja veti Alicen likelleen, jotta he olivat molemmat näkymättömissä, mutta kuitenkin kuulivat, mitä tapahtuisi. Koiran ja vangin rimpuilu näytti päättyneen Jocelinen toimesta, ja ikkunan alta kuului supatusta, ikäänkuin olisi siellä neuvoteltu.

"Kaikki on nyt hiljaista", virkkoi muuan ääni; "minä kiipeän valmistamaan teille tietä". Ja heti jälkeenpäin ilmestyi ikkunaan haamu, työnsi auki puoliskon ja hyppäsi vierashuoneeseen. Mutta melkein ennen kuin hänen askeleensa osui lattiaan, ja ainakin hänen olemattansa vielä saanut kunnollista jalansijaa, survaisi vanha ritari: joka seisoi varuillaan paljastetuin miekoin, tunkeutujaa kohti hurjan huitaisun, joka tuiskahdutti tämän kumoon. Joceline oli kavunnut ylös hänen kintereillään salalyhty kädessään ja parkaisi kamalasti, kun näki tapahtuman, huudahtaen: "Taivasten tekijä, hän on surmannut oman poikansa!"

"Ei, ei – hätää ei ole ollenkaan", väitti kaatunut nuori mies, joka oli tosiaankin nuori Albert Lee, vanhan ritarin ainoa poika. "En saanut mitään vammaa. Välttäkää melua, kaiken hyvän nimessä – toimittakaa heti valoa!"

Samassa hän kavahti lattialta niin nopeasti kuin kykeni viittansa ja ihokkaansa jouduttua ikäänkuin varrastetuiksi vanhan ritarin miekkaan, joka oli onneksi käännähtänyt sen verran syrjään Albertin ruumiista, että terä oli lävistänyt vaatteet ihan pitkin selkää. Työntäisyn täydellä voimalla kylkeen sattunut kahva oli suistanut hänet nurin.

Joceline kaiken aikaa varoitteli jokaista pysymään vaiti mitä ankarimmin vannotuksin. "Hiljaa, niin totta kuin tahdotte kauvan elää maan päällä – hiljaa, jos aiotte saada sijan taivaassa, – olkaa hiljaa vain hetkinen – meidän kaikkien henki riippuu siitä."

Sanomattoman kerkeästi hän toimitti huoneen valaistuksi, ja silloin he huomasivat, että Sir Henry oli nuo onnettomat sanat kuullessaan lysähtänyt isoon nojatuoliin liikkumattomaksi, valjuna ja mitään elonmerkkiä osoittamatta. "Voi, veli, kuinka saatoitkaan tulla taloon tällä tavoin?" voikersi Alice.

"Älä kysele mitään – hyvä Jumala, mitä pitikään sattua!" ja hän tuijotti isäänsä, jonka kylmenneet kasvonpiirteet jäykistyksessään ja käsivarret mitä avuttomammin levällään saivat hänet pikemmin näyttämään kuoleman patsaskuvalta kuin ainoastaan salpautunutta elämää edustavalta henkilöltä. "Säästettiinkö henkeni", voihkaisi Albert kohottaen kätensä epätoivoisesti taivasta kohti, "vain tällaista näkyä varten?"

"Me kärsimme, mitä taivas sallii, nuori mies – me siedämme elämäämme niin kauvan kuin taivas pitkittää sitä. Päästäkää minut lähelle." Sama pappi, joka oli pitänyt hartaushetken Jocelinen majassa, astui nyt esille. "Hankkikaa heti vettä", hän käski, ja uskomattoman nopeasti täytti hänen tahtonsa Alicen avulias käsi ja keveä jalka; tytön nopeaälyinen hellyys ei ollut pysähtynyt turhaan valitteluun, kun oli vielä sijaa toivolle.

"Hän on vain tainnuksissa", ilmoitti pappi tunnustellen Sir Henryn rannetta; "äkillinen järkytys on tuottanut pyörtymyksen. Reipastaudu, Albert; vakuutan sinulle, että tässä ei ole pahaakaan hätää. Toimita meille pikari, hyvä Alice, ja nauhaa tai siderihmaa – minun täytyy iskeä hiukan suonta, ja joitakuita tuoksukkeitakin tarvittaisiin, jos on saatavissa, tyttöseni."

Alice hankki pikarin ja siteen, veti ylös isänsä takinhihan ja näytti vaiston avulla ihan ennakoltakin arvaavan kunnianarvoisan tohtorin kaikki määräykset. Mutta sanaakaan kuulematta ja mitään lohdutuksen merkkiä näkemättä seisoi hänen veljensä, kädet ristissä ja ilmaan kohotettuina kuin mykän epätoivon patsas. Hänen kasvojensa jokainen piirre kuvastui ajatusta: "Tässä makaa isäni ruumis, ja minä se ajattelemattomuudessani olen surmannut hänet!"

Suonirauta sai muutamia veripisaroita tihkumaan ensimältä yksitellen ja sitte vuolaammin noruen. Ohimoita valeltiin kylmällä vedellä, ja sieraimen edessä pidettiin hajusuoloja. Kun sitte seurauksena oli, että vanhus huokasi heikosti ja yritti liikuttaa jäseniään, muutti Albert Lee asentoansa, heittäytyäkseen heti papin jalkoihin, ja jos tämä olisi sallinut, olisi hän suudellut pelastajan kenkiä ja kaavunlievettä.