Kuninkaan mies

"Sir Henry Leen tytär tuottaisi loistoa herttuankin perheeseen", sanoi Everard polvistuen enonsa eteen ja väkisin suudellen hänen kättänsä.

"Tyttö on kyllä mukiinmenevä", tuumi ritari ylpeästi; "mitä itseeni tulee, niin ei köyhyyteni joudu tuottamaan häpeätä tai haittaa ystävilleni. Minulle on tohtori Rochecliffen hyväntahtoisuus varannut joitakuita kolikoita, ja Joceline ja minä tulemme jotenkuten toimeen."

"Ei, rakas eno, te olette rikkaampi kuin luulette", ilmoitti Everard. "Se osa maaomaisuuttanne, jonka isäni lunasti kohtuullisesta korvaussummasta, on vielä omanne; sitä pitävät hallussaan uskotutmiehet teidän nimessänne, ja minä itse olen heistä yksi. Te olette vain velkaa meille rahalainasta, josta teemme kanssanne tiliä koronkiskurien tavoin, jos se teitä miellyttää. Isäni on kykenemätön käyttämään hyödykseen ystävän hädänalaisuutta, myydäkseen omaisuutenne saatavastaan, ja kaiken tämän olisitte kuullut aikaa sitte, mutta te ette – tarkoitan, aika ei soveltunut selityksiin – nimittäin – "

"Tarkoitat olleeni liian tuittupää kuulemaan järkeä, Mark, ja sen uskonkin olevan aivan totta. Mutta luullakseni ymmärrämme toisiamme nyt. Huomenna lähden perheeni keralla Kingstoniin, missä vielä nimitän erästä vanhaa taloa omakseni. Tule sinne, jahka joudat, Mark, – tai täyttä vauhtia, jos haluat – mutta tule isäsi suostumuksella."

"Tuon juuri isänikin", ehdotti Everard, "jos sallitte".

"Kuten vain hän ja sinä tahdotte", vastasi ritari. "Jocelin tuskin sulkee ovea sinulta tai Bevis murisee kuten Louis Kerneguy-paralle. – Ei, ihastelu jo silleen; mutta hyvää yötä, Mark, hyvää yötä – ja jollet ole eilisestä väsyksissä, vaan ilmestyt tänne kello seitsemältä aamulla, niin pitänee meidän sietää seuraasi Kingstonin tiellä."

Vielä kerran Everard puristi ritarin kättä, silitti Bevistä, joka vastaanotti hänen ystävällisyytensä armollisesti, ja läksi kotiin onnellisuuden unelmiin, jotka muutamia kuukausia myöhemmin toteutuivat siinä määrin kuin tämä kirjava maailma sallii.

38. LUKU.
"OMANSA KUN SAA KUNINGAS."

Vuodet kiitävät ohitsemme kuin tuuli. Me emme näe, mistä pyörre tulee tai mille suunnalle se painuu, ja me olemme itse katselemassa niiden vierimistä ilman oman muuttumisemme tajuntaa, vaikka kuitenkin Aika hivuttaa ihmiseltä voimat niinkuin tuulet riipivät metsistä lehdet.

Alicen ja Markham Everardin vietettyä häitänsä asui vanha ritari heidän lähellään vanhassa maatalossa, joka kuului hänen omaisuutensa takaisinlunastettuun osaan. Taloutta hoitivat Joceline ja Phoebe nyt avioparina, jonkun palkollisen avulla. Väsyessään Shakespeareen ja yksinäisyyteen hän oli aina tervetullut vieras vävynsä luona, jota hän kävikin tapaamassa tiheämpään, kun Markham oli kokonaan vetäytynyt pois valtiollisesta elämästä. Entinen eversti nimittäin pahaksui parlamentin väkivaltaista hajoitusta ja alistui sitä seuranneeseen Cromwellin hallintaan oikeastaan vain katsoen sitä vähäisemmäksi pahaksi, pitämättä uutta valtiomuotoa silti laillisena. Cromwell näytti aina haluavan osoittautua hänen ystäväkseen, mutta Everard oli suutuksissaan siitä ehdotuksesta, jonka mukaan hänen piti luovuttaa kuningas vainoojille; hän katsoi sitä kunniansa loukkaukseksi eikä milloinkaan vastannut suurmieheen lähentelyyn. Päin vastoin johtui hän siihen käsitykseen, joka oli nyt yleiseen vallalla kansan keskuudessa, että vakinaista hallitusta ei ollut saatavissa muutoin kuin kutsumalla karkoitettu kuningassuku maahan takaisin. Epäilemättä se omakohtainen ystävällisyys, jota hän oli kokenut Kaarlon taholta, sai hänet yhä luontevammaksi sellaiseen katsantokantaan. Kuitenkin hän jyrkästi kieltäysi kaikista toimista Oliverin eläessä, katsoen hänen valtansa niin vankaksi, että sitä ei voitu horjuttaa millään vastavehkeillä.

Sillaikaa Wildrake entiseen tapaan pysyi Everardin suojeltuna saattolaisena, vaikka se suhde toisinaan tuotti hänelle melkoista hankaluutta. Tuo arvoisa henkilö tosiaan toimittelikin monia pikku askareita perheessä silloin kun hän oleskeli isäntänsä talossa tai vanhan ritarin luona. Hän voitti puolelleen Alicen sydämen huomaavaisuudellaan lapsia kohtaan, opettaessaan hänen kolmea poikaansa ratsastamaan, miekkailemaan, pitelemään peistä ja edistymään muissa samanlaisissa harjoituksissa. Mutta ennen kaikkea oli hänen ansionaan se, että hän täytti suuren tyhjyyden vanhan ritarin elämässä. Hän pelasi tämän kanssa shakkia ja tammea tai luki Shakespearea taikka esiintyi lukkarina hartaudenharjoituksessa, kun joku viraltapantu jumaluusoppinut rohkeni sellaisen toimittaa valtiokirkon menojen mukaan. Etsipä hän vanhalle herrasmiehelle myös ammuttavaksi riistaa, niin kauvan kuin tämä vielä urheili, ja olletikin hän jutteli Brentfordin väkirynnäköstä sekä Edgehillin, Banburyn, Roundwaydownin ja muista taisteluista. Sellaiset puheenaineet riemastuttivat iällistä kavalieria, mutta hän ei voinut niin mukavasti saada niistä haastelluksi eversti Everardin kanssa, joka oli voittanut laakerinsa parlamentin palveluksessa.

Wildraken seurasta saatu apu kävi välttämättömämmäksi sitte kun Sir Henry oli menettänyt uljaan ja ainoan poikansa. Tämä sai surmansa Dunkirkin onnettomassa taistelussa, jossa valitettavasti Englannin värejä näkyi molemmilla kiistaavilla puolilla; ranskalaiset olivat silloin liitossa Oliverin kanssa, joka lähetti heille apuväkeä, ja karkoitetun kuninkaan joukot taistelivat espanjalaisten puolella. Sir Henry vastaanotti surullisen sanoman kuten vanha mies, nimittäin ulkonaisesti tyynemmin kuin olisi voinut odottaa. Hän tutkisteli viikkoja ja kuukausia uupumattoman tohtori Rochecliffen hänelle toimittamia rivejä, joiden allekirjoituksena oli pienin kirjaimin C.K. ja näiden alapuolella Louis Kerneguy; niissä kirjoittaja pyysi häntä kestämään tämän korvaamattoman menetyksen sitä lujemmin, kun hänellä – itseään tarkoittaen – oli vielä jäljellä yksi poika, joka aina oli katsova hänet isäkseen.

Mutta tästä lohdusta huolimatta näytti murhe vähitellen kuivetuttavan elonlähteet, toimien huomaamattomasti ja imien verta kuin vampyyri. Ilman mitään suoranaista sairautta tai ulkonaista vaivaa heikkenivät vanhuksen voimat ja virkeys hiljakseen, ja Wildraken avuliaisuus kävi päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi.

Sitä ei kuitenkaan ollut aina saatavissa. Kavalieri oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka lujan ruumiinrakenteen, mietiskelyä karttelevan mielen ja eloisan luonteen perusteella kykenevät koko ikänsä esittämään koulupojan osaa – onnellisina hetkellisesti ja välinpitämättöminä seurauksista. Pari kertaa vuodessa, saatuansa kokoon muutamia kolikoita, kavalieri Wildrake matkusti Lontooseen, missä hän kuvauksensa mukaan lähti retkeilylle, joi niin paljon viiniä kuin sai eteensä ja vietti oman puheentapansa mukaan rymyävää elämää itsensä kaltaisten huimaluontoisten kavalierien kanssa, kunnes joku äkkipikainen puhe tai maltiton tekonen toimitti hänet johonkin vankilaan, mistä hänet oli lunastettava maksamalla sakkoja ja korvauksia sekä toisinaan hiukan maineenkin kustannuksella.

Vihdoin kuoli Cromwell, hänen poikansa luopui hallituksesta, ja siitä käänteestä johtuneet muutokset saivat Everardin monien muiden mukana ryhtymään tehokkaampiin toimenpiteisiin kuninkaan hyväksi. Everard myönsi siihen tarkoitukseen melkoisia rahavarojakin, mutta mitä varovaisimmin ja ryhtymättä tekemisiin välittäjien kanssa, kääntyen ainoastaan suoraan itse kanslerin puoleen, jolle hän antoi paljon tärkeätä valaistusta yleisistä asioista. Kaikessa ymmärtäväisyydessäänkin hän oli vähällä sekaantua Bootliin ja Middletonin tehottomaan kapinaan länsirannikolla ja pelastui hyvin työläästi tuon epäaikaisen yrityksen onnettomilta seurauksilta. Vaikka asema kuningaskunnassa joutui tämän jälkeen kolmin verroin sekavammaksi, ei kuitenkaan näkynyt mitään suotuisaa käännettä kuninkaan asialle, kunnes kenraali Monk Skotlannista käsin ryhtyi sotaisiin toimiin. Silloinkin, täydellisen menestyksen kynnyksellä, Kaarlon mahdollisuudet näyttivät huonommilta kuin koskaan, etenkin kun hänen Brysselissä pitämäänsä hoviin saapui tieto, että Monk Lontooseen päästyänsä oli asettunut parlamentin käskettäväksi.

Tähän aikaan kuningas oli eräänä iltana parhaillaan pitämässä pikku kemuja Buckinghamin, Wilmotin ja joidenkuiden muiden vaeltavan hovinsa teikarien kanssa, kun kansleri Clarendon äkkiä pyysi puheillepääsyä ja astui sisälle kursailemattomammin kuin hän olisi menetellyt muulloin, ilmoittaakseen merkillisiä uutisia. Lähettiläästä ei hän sanonut voivansa virkkaa mitään, paitsi että tämä näytti juoneen paljon ja nukkuneen vähän; mutta mies oli tuonut selvän luottamustodisteen henkilöltä, jonka uskollisuudesta hän saattoi taata hengellään. Kuningas pyysi saada nähdä itse sanansaattajan.

Huoneeseen astui mies, jonka esiintymisessä ilmeni jonkun verran herrasmiestä ja enemmän hurjistelevaa renttua – silmät turvonneina ja tulehtuneina – käynti hoippuvaa ja kompastelevaa, osittain unen puutteesta ja osittain niiden vahvikkeiden johdosta, joita hän oli käyttänyt uupumustansa vastaan. Hän horjui häikäilemättömästi pöydän päähän ja tarttui kuninkaan käteen, jota hän mutusti kuin piparikakun syrjää, samalla kun Kaarlo, joka alkoi muistaa hänet tästä tervehdystavasta, ei ollut suurestikaan hyvillään siitä, että heidän kohtauksensa tapahtui näin monen todistajan nähden.

"Tuon hyviä uutisia", ilmoitti outo airut, "loistavia uutisia! – omansa taas saa kuningas! Jalkani käyvät vuorten ihanuudessa. Hiisi, olen elellyt presbyteriläisten parissa, kunnes minuun on tarttunut heidän puhettansa – mutta me olemme nyt kaikki yhden miehen lapsia – kaikki teidän majesteettinne nöyriä pienokaisia. Lontoossa on Häntä joutunut ihan häviöön – ilotulitukset säkenöivät, paistetaan härkiä, juodaan maljoja, Lontoo leimuaa valomerenä Strandilta Rotherhitheen asti – sarkkoja kolistellaan – "

"Sen voimme arvata", tokaisi Buckinghamin herttua.

"Vanha ystäväni Mark Everard lähetti minut tuomaan viestin – olen konna, jos olen nukkunut siitä asti. Teidän majesteettinne muistaa minut varmastikin. Teidän majesteettiinne muistaa, he-hei – Kuninkaan tammen juurella Woodstockissa?

"'Maa laulaa, tanssii, soittaa, jahka riemun päivä koittaa, omansa kun saa kuningas'."

"Master Wildrake, muistan teidät hyvin", sanoi kuningas. "Kaiketi on hyvä sanomanne varma?"

"Varma, teidän majesteettinne! Enkö kuullut Kellojen moiketta? – enkö nähnyt tulituksia? – enkö juonut teidän majesteettinne maljaa niin usein, että koipeni tuskin kykenivät kantamaan minua laiturille? Se on yhtä varmaa kuin että minä olen vaivainen Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnista."

Buckinghamin herttua kuiskasi kuninkaalle: "Olen aina aavistanut, että teidän majesteettinne piti ihmeellistä seuraa Worcesterista paetessanne, mutta tämä lienee sen oivallisimpia näytteitä."

"Ka, hyvinkin samanlainen kuin sinä ja muu seura, mitä olen pitänyt täällä näin monta vuotta", vastasi Kaarlo; "yhtä urhea sydän, yhtä tyhjä pää, yhtä paljon korukutouksia, vaikka jonkun verran himmentyneinä, yhtä häikäilemätön ja lähes yhtä paljon kolikoita taskussa".

"Soisin teidän majesteettinne uskovan tämän hyvien tietojen tuojan minun haltuuni, onkiakseni hänestä totuuden", esitti Buckingham.

"Kiitos vain", vastasi kuningas, "mutta hänellä on tahto kuten sinullakin, ja sellaiset harvoin sopivat yhteen. Loordi kanslerilla on viisautta, ja sen varaan on meidän jättäydyttävä. – Master Wildrake, te lähdette loordi kanslerin kanssa, joka tuo meille selvityksen kertomuksestanne; sillävälin vakuutan teille, että te ette suinkaan häviä hyvien tietojen ilmoittamisesta meille ensimäisenä." Niin sanoen hän antoi kanslerille merkin viedä pois Wildrake, päätellen hänen hyvinkin saattavan nykyisellä tuulellaan lavertaa Woodstockin päiviltä joitakuita seikkailuja, jotka voisivat pikemmin huvittaa kuin opettaa hänen hovinsa älyniekkoja.

Iloiselle sanomalle saapui pian vahvistus, ja Wildrakelle myönnettiin sievä palkkio ja pikku eläke, johon kuninkaan erityisestä tahdosta ei liitetty minkäänlaisia velvollisuuksia.

Pian jälkeenpäin koko Englanti oli köörinä hänen mielilaululleen:

Maa lauloi, tanssi, soitti, kun se riemun päivä koitti, omansa kun sai kuningas.

Sinä muistettavana toukokuun 29 p: nä kuningas valmistausi lähtemään Rochesterista Lontooseen, saaden alamaisten taholta yksimielisen sydämellisen vastaanoton, joten hän johtui hilpeästi huomauttamaan, että oli varmaankin ollut hänen oma vikansa viipyä niin kauvan poissa maasta, missä hänen saapumisensa aiheutti niin suurta riemua. Ratsain, kumpaisellakin puolellaan veljensä, Yorkin ja Gloucesterin herttuat, palautettu hallitsija kulki verkalleen pitkin kukkasilla siroteltuja teitä – viiniä virtaavien viemärien vieritse, voittokaarten alitse ja seinäverhoilla katettuja katukujia myöten. Kansalaiset olivat liikkeellä eri ryhminä, toiset pukeutuneina mustiin samettitakkeihin kultavitjoineen, toiset sotilaallisissa kulta- ja hopeanauhaisissa asuissaan, saattolaisinaan kaikki ne ammattilaiset, jotka olivat häväisevin huudoin seuranneet hänen isänsä raastamista Whitehallista ja nyt tulleet hurraamaan poikaa takaisin esi-isien palatsiin. Blackheathin kautta mennessään hän sivuutti sen armeijan, joka oli ollut niin kauvan peloittava itse Englannille kuten Europallekin ja nyt palauttanut yksinvallan, ensin omin käsin kukistettuaan sen. Jättäessään taakseen tämän mahtavan parven viimeiset rivit kuningas joutui avoimelle nummelle, jonne monet säätyhenkilöt ja alempiarvoiset olivat asettuneet onnittelemaan häntä hänen lähestyessään pääkaupunkia.

Muuan ryhmä kuitenkin herätti erityistä huomiota ympäristössään sen kunnioituksen johdosta, jota seurueelle osoittivat järjestyksen valvojiksi asetetut soturit. Olivatpa kavaliereja tai keropäitä, nämä näyttivät kilpailevan siitä, kuka parhaiten osasi huolehtia heidän mukavuudestaan, sillä seurueen sekä vanhemmat että nuoremmat herrasmiehet olivat huomattavasti kunnostautuneet kansalaissodassa.

Se oli perheryhmä, päähenkilönään tuolilla istuva vanha mies. Tällä oli säyseä hymy huulillaan, ja kyynel kihosi hänen silmäänsä, kun hän näki lippujen liehuvan loppumattomana sarjana ja kuuli väenpaljouden huikkailevan jo kauvan vaiennettuna ollutta huutoa: "Jumala Kaarloa siunatkoon!" Hänen poskensa olivat tuhankarvaiset, pitkä parta vaalentunut kuin rohtimet, siniset silmät kyllä pilvettömiä, mutta näkökyvyltään ilmeisesti heikontuneita. Hänen liikkeensä olivat raihnaisia, ja hän puhui vähän, paitsi milloin vastaili lapsenlapsilleen tai kysyi jotakin tyttäreltään, joka emännälliseen kauneuteen kypsyneenä istui hänen vieressään, taikka eversti Everardilta, joka seisoi takana. Siellä myös vankka metsämies Joceline Joliffe yhä vartijapuvussaan nojaili toisen Benaian tavoin kaitsijasauvaan, joka oli aikoinaan tehnyt kuninkaalle hyvää palvelusta, ja hänen vaimonsa, yhtä pyylevä emäntänä kuin hän oli ollut sievä sisäkkönä, naureskeli omalle tärkeydelleen ja tuon tuostakin säesti kimeällä sirkutuksellaan sitä rämeätä huhuilua, jolla hänen miehensä kartutti yleistä hälyä.

Kolme vankkaa poikaa ja kaksi sievää tyttöä loruili isoisänsä ympärillä, joka antoi heille sellaisia vastauksia kuin heidän ikäänsä soveltui ja usein silitti kuihtuneella kädellään pikku lemmikkien vaaleita kutreja. Alice käänsi tuon tuostakin lasten huomion toisaanne, jotta he eivät väsyttäisi isoisää, ja siinä hommassa häntä avusti Wildrake, komeillen uhkeassa puvussaan ja silmät kirkastettuina yhdellä ainoalla viinipikarillisella. Meidän ei sovi jättää mainitsematta vielä erästä huomattavaa ryhmän jäsentä – jättimäistä koiraa, joka näytti olevan rotunsa ikäkauden viimeisellä asteella, ollen viiden- tai kuudentoista vuoden vanha. Mutta vaikka se oli elähtänyt entisen uhkeutensa raunioiksi, himmein silmin ja kankein nivelin, pää lerpalla ja uljas ryhti ja soreat liikkeet muuttuneina luuvaloiseksi kompuroimiseksi, urhea koira ei kuitenkaan ollut menettänyt rahtuakaan vaistomaisesta kiintymyksestään isäntäänsä kohtaan. Bevisin elämän kaikkena määränä näytti nyt olevan lojua Sir Henryn jaloissa kesäisin tai lieden ääressä talvisin, kohotella päätänsä katsoakseen häneen ja tuon tuostakin nuollakseen hänen surkastunutta kättään tai kuoppaista poskeaan.

Mukana oli kolme tai neljä livreijaan puettua palkollista, suojellakseen tätä ryhmää tungokselta, mutta sitä ei tarvittu. Heidän suuri kunnioitettavuutensa ja vaatimaton yksinkertaisuutensa antoi heille alhaisimmankin rahvaan silmissä patriarkallisen arvokkuuden sävyä, joka herätti yleistä huomaavaisuutta, ja he istuivat pyörtänöllä, jonka olivat tien varresta valinneet asemapaikaksi, yhtä häiriintymättöminä kuin olisivat olleet omassa puistossaan.

Ja nyt etäiset torvet ilmoittivat kuninkaallisen seurueen lähenemisen. Eteenpäin tulivat airuet ja toitotukset – eteenpäin tulivat töyhdöt ja kullalla kirjaillut puvut, lippujen liehuessa ja miekkojen välkkyessä päiväpaistetta heijastellen, ja viimein ilmestyi esiin Kaarlo-kuningas, johtaen Englannin korkeimpien ylimysten ryhmää ja vieruskumppaneinaan kuninkaalliset veljensä. Hän oli jo useasti pysähtynyt, kenties hyväsydämisyydestä yhtä paljon kuin valtioviisaudestakin, vaihtamaan jonkun sanan henkilöiden kanssa, jotka hän tunsi katsojien joukosta, ja lähellä seisovien huudot ilmaisivat hyväksymistä noin otolliselta näyttävälle kohteliaisuudelle. Mutta kun hän oli tovin katsellut kuvaamaamme seuruetta oli mahdoton olla heti tuntematta Bevistä ja hänen kunnianarvoisaa herraansa, jos Alice olisikin ollut liiaksi muuttunut entisestään. Hallitsija hyppäsi ratsunsa selästä ja astui heti vanhan ritarin luo, huikean hurrauksen kajahtaessa ihmispaljoudesta, kun Kaarlon nähtiin omin käsin vastustavan toisen heikkoja yrityksiä nousta osoittamaan hänelle alamaisuuttaan. Hiljaisesti asettaen hänet takaisin istuimelle kuningas lausui: "Siunaa, isä – siunaa poikaasi, joka on palannut turvallisesti, niinkuin siunasit häntä, kun hän erosi sinusta vaaran uhkaamana."

"Jumala siunatkoon – ja varjelkoon – " mutisi vanhus peräti liikutettuna, ja antaakseen hänelle hetkisen levon kääntyi kuningas Aliceen.

"Ja sinä", hän sanoi, "kaunis oppaani, mitä olet sinä toiminut vaarallisen yökävelymme jälkeen? Mutta minun ei tarvitse kysyäkään", vilkaisten ympärilleen: "kuninkaan ja kuningaskunnan palveluksessa, kasvattaen yhtä uskollisia uusia alamaisia kuin heidän esivanhempansakin olivat. Komea polvi, totta tosiaan, ja kaunis näky englantilaisen kuninkaan silmälle! – Eversti Everard, me toivottavasti saamme nähdä teidät Whitehallissa?" Sitte hän nyökkäsi Wildrakelle. "Ja sinä, Joceline, voit varmaankin pidellä kaitsijasauvaasi yhdellä kädellä? Työnnä tänne toinen kämmenesi."

Pelkästä ujoudesta luoden katseensa maahan Joceline puskemaan valmistautuvan sonnin tavoin ojensi kuninkaalle aviosiippansa olan yli kätensä, leveän ja kovan kuin puulautanen, jonka kuningas täytti kultakolikoilla. "Käytä osa tästä pääkoristeen ostamiseksi ystävättärelleni Phoebelle", kehoitti Kaarlo; "hänkin on hyvin hoitanut velvollisuuksiansa Vanhaa Englantia kohtaan".

Kuningas kääntyi vielä kerran ritariin, joka näytti ponnistavan puhuakseen. Hän otti vanhuksen käden omiensa väliin ja kallisti päänsä häntä kohti kuullakseen, kun iällinen ritari toisella kädellä pidätellen häntä sopersi jotakin, josta Kaarlo eroitti ainoastaan otteen:

"Tasaantuu julma tiimellyksen vimma, ja rauha tervetulleen suojan saa."

Irtautuakseen senvuoksi mahdollisimman säveästi kohtauksesta, joka alkoi käydä kiusallisen hämmennyttäväksi, hyväluontoinen kuningas virkkoi, puhuen erityisen selvästi, jotta vanhus varmasti käsittäisi hänen sanansa: "Tämä on hieman liian julkinen paikka sille kaikelle, mitä meillä on puheltavaa. Mutta jollet pian tule tapaamaan Kaarlo-kuningasta Whitehalliin, niin hän lähettää vieraaksesi Louis Kerneguyn, jotta saat nähdä, kuinka suuresti se ilkikurinen nuorukainen on matkoillaan järkevystynyt."

Hän puristi vielä kerran hellästi vanhuksen kättä, kumarsi Alicelle ja koko ympäristölle ja peräytyi, Sir Henryn kuunnellessa hymyhuulin, mikä osoitti hänen tajunneen äskeisen puheen armollisen sävyn. Vanhus nojasi taaksepäin istuimellaan ja jupisi: Nunc dimittis.³²

"Suokaa minulle anteeksi, kun jouduitte odottamaan, hyvät herrat", virkkoi kuningas noustessaan ratsaille. "Mutta jollei näitä hyviä ihmisiä olisi ollut, olisittekin saaneet varsin kauvan odotella minua turhaan. – Lähdemme."

Kulkue alkoi siis jälleen edetä; torvien raikuna ja rumpujen pärrytys kohosi jälleen huutojen seassa, jotka olivat vaienneet kuninkaan pysähtymisajaksi. Koko matkueen loisto sen lähtiessä jälleen liikkeelle oli niin häikäisevä, että Alicekin hetkiseksi unohti huolestuksensa isän terveydentilasta, seuratessaan katseillaan kirjavan jonon kulkua nummen yli. Kun hän taas vilkaisi Sir Henryyn, näki hän hätkähtäen, että posket, jotka olivat hiukan punehtuneet vanhuksen keskustellessa kuninkaan kanssa, olivat jälleen vaalenneet kalmankalpeiksi; silmät olivat ummessa eivätkä enää auenneet, ja kasvonpiirteet ilmaisivat levollisuudessaan jäykkyyttä, joka ei ollut unen hervottomuutta. He kiirehtivät apuun, mutta se oli myöhäistä. Matalalla torvessaan palanut liekki oli lehahtanut ylös ja sammunut viimeiseen virinneeseen leimaukseensa.

Muu on arvattavissa. Minun on ainoastaan lisättävä, että hänen uskollinen koiransa ei elänyt montakaan päivää pitempään ja että Bevisin kuva makaa isäntänsä jalkoihin kaiverrettuna hautapatsaassa, joka pystytettiin Ditchleyn ritarin Henry Leen muistolle.