Kuninkaan mies

Valepukuinen prinssi oli katsellut kohtausta äänettömänä, mutta oudon kiihtymyksen järkyttämänä; sitä alkoivat ilmaista hänen tummat kasvonpiirteensä ja vielä enemmän hänen liikkeensä. Hän oli ensin seissyt ihan hievahtamattomana, käsivarret ristikkäin rinnalla, ikäänkuin antaakseen tapausten kehityksen olla ohjaajanansa; pian jälkeenpäin hän siirrähti, astui askeleen eteenpäin, mutta peräytyi taas, puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen sekä osoitti muutoinkin, että hänen mielessään riehui ristiriitaisia vaikuttimia ja että hän myös oli tekemäisillään jonkun äkillisen päätöksen, vaikka oli vielä epävarma menettelytavastaan.

Mutta kun hän näki, että Markham Everard sanomattoman tuskaisesti katsahdettuaan Aliceen käänsi selkänsä ja teki lähtöä, huudahti hän tavalliseen sadatukseensa puhjeten: "Helkkarissa, tämä ei käy laatuun." Kolmella harppauksella hän saavutti verkalleen poistuvan Everardin ja läimäytti häntä olalle; toisen kääntyessä hän omaksui sen käskevän sävyn, joka oli mielinmäärin hänen hallittavissaan, ja virkkoi: "Sana kanssanne, sir."

"Kuten haluatte, sir", vastasi Everard, ja luonnollisesti otaksuen vastustajansa aikeen vihamieliseksi hän tarttui vasemmalla kädellään miekkaansa ja laski oikean sen kahvaan, olematta pahoillaan pidätyksestä, sillä suuttumus on ainakin yhtä paljon sukua pettymykselle kuin säälin sanotaan olevan rakkaudelle.

"Joutavia!" virkahti kuningas; "siitä ei tule mitään nyt – eversti Everard, minä olen KAARLO STUART!"

Everard kavahti taaksepäin peräti hämmästyksissään ja huudahti sitte: "Mahdotonta! Se ei voi olla totta! Skotlantilaisten kuningas on päässyt pakoon Bristolista. – Loordi Wilmot, teidän vehkeilylahjanne ovat hyvin tunnetut – mutta tällä ei minua eksytetä."

"Skotlantilaisten kuningas, master Everard", vastasi Kaarlo, "koska suvaitsette siten rajoittaa hänen valtaansa – ja ainakin Britannian hallitsija-vainajan vanhin poika – seisoo nyt edessänne; on senvuoksi mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon Bristolista. Tohtori Rochecliffe olkoon takaajani, ja hän ilmoittaa teille kyllä lisäksi, että Wilmot on vaaleaverinen ja kellervätukkainen, kun sitävastoin minä muistutan korppia."

Tämän kohtauksen nähdessään Rochecliffe jätti Alicen hoivaamisen Wildrakelle, jonka hienotuntoinen hellävaraisuus tytön toinnuttamisyrityksissä oli mieluisana vastakohtana hänen tavalliselle rajuudelleen ja tuotti hänelle niin jännittävää touhua, että hän jäi sillähaavaa tietämättömäksi paljastuksesta, joka olisi niin tavattomasti herättänyt hänen mielenkiintoaan. Tohtori taasen tuli esiin väännellen käsiään surkeasti hätääntyneenä ja huudahdellen tuskastuneesti.

"Tyyntykää, tohtori Rochecliffe", sanoi kuningas niin täydellisesti malttuneena kuin hänen asemassaan pitikin, "olemme varman uskoni mukaan kunniallisen miehen käsissä. Master Everard arvattavasti ilahtuu havaitessaan vain pakolaisprinssiksi henkilön, jonka luuli keksineensä menestyneeksi kilpailijaksi. Hän ei voi olla tajuamatta tunteita, jotka estivät minut käyttämästä suojakseni tämän nuoren neidin harrasta uskollisuutta, se kun olisi saattanut vaaraan hänen oman onnensa. Eversti Everard se hyötyy suoruudestani, ja tokihan on minulla oikeus odottaa, että jo kyllin tukala tilani ei pahene sen joutumisesta hänen tietoonsa näissä olosuhteissa. Tunnustus on ainakin tapahtunut, ja herra everstin harkittavaksi jää, miten hänen on meneteltävä."

"Voi, teidän majesteettinne! – valtiaani! – kuninkaani – armollinen prinssini!" huudahteli Wildrake, joka vihdoin päästyään selville asiasta oli ryöminyt polvillaan paikalle ja tarttunut kuninkaan käteen, suudellen sitä pikemmin kuten piparikakkua mutusteleva lapsi tai valtiattarensa luovutettua kättä kiihkeästi hellivä rakastaja kuin hovimaisen tervehdyksen tavoin; "jos rakas ystäväni Everard osoittautuu koiraksi tässä tilaisuudessa, niin luottakaa siihen, että vihlaisen häneltä kurkun heti paikalla, vaikka minun olisi tehtävä itselleni sama temppu seuraavassa silmänräpäyksessä!"

"Hiljaa, hiljaa, hyvä ystäväni ja uskollinen alamaiseni", sanoi kuningas, "ja rauhoittukaa, sillä vaikka minun on hetkellisesti pakko esiintyä prinssinä, ei meille ole nyt otollista vastaanottaa alamaisiamme kaikin muodollisuuksin".

Everard oli seisonut tuokion ihan tyrmistyneenä, mutta toipui viimein kuin unesta havahtuen.

"Sire", hän sanoi kumartaen syvään ja juhlallisen kunnioittavasti, "jollen tarjoa teille alamaisen nöyryyttä polvin ja miekoin, niin on syynä se, että Jumala, jonka valtuudella kuninkaat hallitsevat, on tällähaavaa evännyt teiltä tilaisuuden astua valtaistuimelle ilman uuden kansalaissodan nostattamista. Mutta älkää hetkeksikään kuvitelko, että turvallisuutenne joutuisi vaaraan minun toimestani. Jollen olisi pitänyt kunniassa teidän persoonaanne – ellei minua sitoisi puolellenne se suoruus, jolla ylväs julistautumisenne on estänyt elämäni synkistymisen, niin olisivat kokemanne onnettomuudet tehneet koskemattomuutenne niin pyhäksi, mikäli minä pystyn sitä suojaamaan, kuin valtakuntanne hartainkaan kuningasmielinen voi ajatella. Jos suunnitelmanne ovat järkevästi harkittuja ja taatusti pohjustettuja, niin katsokaa kaikki nyt tapahtunut pelkäksi unennäöksi. Jos ne ovat sellaisella kannalla, että minä voin niitä edistää, niin teidän majesteettinne saa vedota palveluksiini, ottaen vain lukuun, että velvollisuuteni tasavaltaa kohtaan ei salli minun puuttua osalliseksi mihinkään suoranaisen väkivallan aikeisiin."

"Voi sattua, että tuotan teille vaivaa, sir", vastasi kuningas, "sillä oloni eivät ole sellaiset, että minun sopisi hyljätä minkäänlaista rajoitetunkaan avun tarjousta. Mutta parhaani mukaan koetan välttää teidän välitystänne – en mielelläni toimittaisi kenenkään säälintunnetta ristiriitaan hänen velvollisuudentuntonsa kanssa oman etuni tähden. – Tohtori, tänään ei tulle sen enempää voittelua miekalla tai sauvallakaan; voimmekin siis jo palata palatsihuvilaan ja jättää nämä", – Aliceen ja Everardiin katsoen, – "joilla saattaa olla enemmän selittelemistä".

"Ei – ei!" kielsi Alice, joka oli nyt täydellisesti tointunut ja käsittänyt osittain omalla havaitsemuksellaan ja osittain tohtori Rochecliffen selityksestä kaiken, mitä oli tapahtunut, "Everard-serkullani ja minulla ei ole mitään seliteltävää; hän kyllä antaa minulle anteeksi, että olen haastanut hänelle arvoituksin, kun en rohjennut puhua suoraan, ja minä en ole enää pahoillani siitä, että hän oivalsi arvoitukseni väärin. Mutta olen luvannut isälleni – me emme saa nykyään olla keskenämme missään tekemisissä – palaan heti palatsihuvilaan ja hän Woodstockiin, jollette te, sire", kumartaen kuninkaalle, "määrää hänen velvollisuudestaan toisin. – Heti, kauppalaan, Markham-serkku, ja jos sattuu vaara lähestymään, varoita meitä."

Everard olisi viivyttänyt lähtöään, olisi pyytänyt anteeksi kohtuuttomasta epäluulostaan, olisi innokkaasti haastanut monista seikoista, mutta toinen ei tahtonut häntä kuunnella, vaan virkkoi vastauksen asemesta: "Hyvästi, Markham, kunnes Jumala lähettää parempia päiviä!"

"Hän on totuuden ja kauneuden enkeli", ylisti Roger Wildrake, "ja minä kun herjana kerettiläisenä sanoin häntä hempukaksi! Mutta eikö teidän majesteetillanne – pyytäen teiltä anteeksi – ole mitään käskyjä Wildrake-poloiselle, joka ampuu aivot mäsäksi itseltään tai keltä hyvänsä muilta englantilaiselta teidän armonne mieliksi?"

"Pyydämme hyvää ystäväämme Wildrakea varomaan kaikkea äkkipikaisuutta", sanoi Kaarlo hymyillen. "Harvinaisia ovat sellaiset aivot kuin hänen, ja niitä ei sovi ajattelemattomasti hajoittaa, koska niiden veroisia ei varmaakaan saataisi helposti koolle. Me kehoitamme häntä olemaan vaitelias ja ymmärtäväinen – pidättymään enää mittelemästä voimiansa valtiokirkon uskollisten pappien kanssa ja hankkimaan itselleen uuden nutun niin joutuin kuin sopii, – ja siihen tarkoitukseen me pyydämme saada antaa kuninkaallista avustustamme. Soveliaan ajan tullen toivomme havaitsevamme hänelle muuta palvelusta."

Puhuessaan hän sujautti kymmenen kultakolikkoa Wildrake-paran käteen. Uskollisen kiitollisuutensa valtaamana tämä niiskutti kuin lapsi ja olisi seurannut kuningasta, jollei tohtori Rochecliffe olisi muutamin sanoin, mutta jyrkästi, vaatinut häntä palaamaan isäntänsä kanssa, taaten hänelle, että häntä varmasti käytettäisiin kuninkaan paon auttamisessa, jos vain ilmenisi tilaisuutta.

"Olkaa niin jalomielinen, kunnianarvoisa herra tohtori, niin olen teille ikuisesti kiitollinen", sanoi kavalieri; "ja minä rukoilen teitä, ettette ole minulle vihoissanne siitä äskeisestä hullutuksesta."

"Siihen ei minulla ole mitään aihetta, kapteeni Wildrake", tuumi tohtori, "sillä luullakseni minä siinä jäin paremmalle puolelle."

"No niin, tohtori, minä annan teille puolestani anteeksi, ja vannotan teitä kristillisen armeliaisuuden nimessä suomaan sormellenikaan sijaa tässä hyvässä palveluksessa, sillä niinkuin elän sen toivossa, uskokaa pettymyksen kääntyvän kuolemakseni."

Tohtorin ja soturin siten haastellessa keskenään Kaarlo luontevasti hyvästeli Everardia, joka pysyi avopäin koko puhelun ajan. "Minun ei tarvitse pyytää teitä luopumaan mustasukkaisuudestanne minun suhteeni", lausui kuningas, "sillä tuskinpa ajattelette Alicen ja minun kesken mahdolliseksi liittoa, joka olisi hänen puoleltaan liian suuri uhraus. Mitä muihin ajatuksiin tulee, niin ei nurjamielisinkään huikentelija voisi saada sellaisia mielijohteita noin ylvästä olentoa kohtaan, ja uskokaa vakuutustani, että hänen ansiollisuutensa tajunta ei minussa kaivannut tätä viimeistä loistavaa todistetta hänen oikeamielisyydestään ja uskollisuudestaan. Näin hänestä kylliksi hänen vastaustensa perusteella, haastellessani hänelle joitakuita joutavia mielistelyn korulauseita, ja tulin tietämään, kuinka puhdasluontoinen hän on. Mr. Everard, hänen onnellisuutensa riippuu teistä, huomaan, ja minä uskon, että te tahdotte tunnollisesti pitää huolta siitä. Jos voimme poistaa mitään estettä yhteisen onnenne tieltä, niin olkaa varma siitä, että käytämme vaikutusvaltaamme. – Hyvästi, sir; jollemme voi olla parempia ystävyksiä, niin älkäämme ainakaan ajatelko toisistamme tylympää tai pahempaa kuin tällä hetkellä."

Kaarlon sävyssä oli jotakin erityisen hellyttävää. Hänen asemansa pakolaisena kuningaskunnassa, joka perimysoikeudella kuului hänelle, tehosi niinikään välittömästi Everardin mieleen, vaikka vastoin sen valtiollisen suunnan sääntöjä, jota hän katsoi velvollisuudekseen noudattaa maansa ahdinkotilassa. Hän pysyi avopäin, kuten sanottu, ja ilmaisi sävyssään mitä suurinta kunnioitusta siihen rajaan asti, josta se olisi saattanut näyttää alamaisuuteen sitoutumiselta. Hän kumarsi niin syvään, että hänen huulensa lähestyivät Kaarlon kättä – mutta hän ei suudellut sitä. "Pelastaisin teidän persoonanne oman henkeni hinnalla, sir", hän sanoi. "Enempää – " Hän vaikeni äkkiä, ja kuningas pitkitti lausetta. "Enempää ette voi tehdä", virkkoi Kaarlo, "säilyttäessänne kunniallisen vakaisuuden – mutta siinä on kylliksi, mitä olette sanonut. Te ette voi osoittaa kohtelevanne minua hallitsijana, kun tarjoan käteni, mutta te ette estä minua tarttumasta teidän käteenne ystävänä, jos sallitte minun nimittää itseäni siksi – ja varmasti ainakin hyvän toivottajana."

Everardin jalomielinen sielu järkkyi. Hän otti kuninkaan käden ja painoi sen huulilleen.

"Voi", hän huokasi, "jos tulisi paremmat ajat – "

"Älkää sitoutuko mihinkään, hyvä Everard", esteli hyväluontoinen prinssi, hänkin liikutettuna; "me järkeilemme kehnosti tunteittemme kuohuessa. Minä en houkuttele ketään puolelleni vahingokseen enkä tahdo sekaannuttaa vastoinkäymisiini toisia sen johdosta, että heillä on inhimillisyyttä nykyisen asemani säälimiseen. Jos tulee paremmat ajat, niin kohtaammehan toisemme jälleen ja toivoakseni molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Jos ei, kuten tulevainen appenne sanoisi", ja hänen kasvoillaan vilahti suopea hymy, joka hyvin soveltui hänen silmiensä kiiltoon, "jos ei, niin tämä ero ainakin oli hyvä".

Everard kääntyi pois kumartaen syvään ja melkein tukehtumaisillaan ristiriitaisiin tunteisiin. Tuntuvimpana tehosi näistä sen jalomielisyyden tajunta, jolla Kaarlo oli omaksi uhkaavaksi vaarakseen seestyttänyt pimeyden, kun hänen elämänsä onnentoiveet olivat näyttäneet verhoutuneen iäksi synkkyyteen. Elävästi hän myös käsitti, kuinka tukalissa koettelemuksissa kuninkaan oli piileskeltävä henkensä säilyttämiseksi. Hän palasi pikku kauppalaan saattolaisensa Wildraken keralla, joka käänsi päänsä niin usein takaisin – itkevin silmin ja ristiin liitetyt kädet koholla kuin taivasta rukoillen – että Everardin oli pakko muistuttaa tuollaisten eleiden voivan herättää epäluuloa, jos joku sattuisi näkijäksi.

Kuninkaan ylevä esiintyminen tämän merkillisen kohtauksen lopulla ei ollut välttänyt Alicen huomiota. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois hänen mielestään kaiken pahastuksen Kaarlon aikaisemmasta käytöksestä ja kaikki epäluulot, joita se oli täydellä syyllä herättänyt. Hän tuli nyt oivaltaneeksi hallitsijansa luontaisen sävyisyyden ja kykeni tuntemaan ystävällisyyttä hänen persoonaansa kohtaan sen kunnioituksen lisäksi, jolla hänet oli kuin uskonnon velvoituksella opetettu kuninkaan korkeata asemaa ajattelemaan. Hän oli nyt vakuutettu siitä, ja iloissaan vakaumuksestaan, että kuninkaan avut olivat hänen omiansa ja hänen huikentelunsa johtunutta kasvatuksesta tai oikeammiten kasvatuksen puutteesta sekä norkkojen ja liehittelijäin turmelevista neuvoista. Alice ei voinut tietää tai hän ei kenties sillähaavaa muistanut, että maaperässä, mistä ei yritetä kitkeä ohdakkeita, ne yltyvät rehoittamaan ja tukahduttavat terveen siemenen, vaikka jälkimäinen on siihen maahan luonnollisempikin. Sillä kuten tohtori ilmoitti jälkeenpäin hänen valaistuksekseen, tapansa mukaan luvaten selittää sananmukaisen merkityksen jolloinkin vastedes, jos toinen muistuttaisi häntä siitä: Virtus rectorem ducemque desiderat; vitia sine magistro discuntur.²⁶

Tällähaavaa ei ollut mitään sijaa sellaisille mietteille. Jonkunlainen älyllinen yhdysaistimus johtaa arkaluontoisissa olosuhteissa yksilöitä ymmärtämään toisiansa kenties paremmin kuin sanojen välityksellä, ja siten näytti nyt molemminpuolinen vilpittömyys olevan tajuttua. Pidättely ja teeskentely tuntui kaikonneen kuninkaan ja Alicen seurustelusta. Miehekkään suoraluontoisesti ja samalla ruhtinaallisen alentuvasti Kaarlo pyysi voipunutta tyttöä ottamaan kotimatkalla tuekseen hänen käsivartensa eikä tohtori Rochecliffen, ja Alice vastaanotti hänen apunsa kainon nöyrästi, mutta ilman epäluottamuksen tai pelon häivettäkään. Näytti siltä kuin olisi viime puolen tunnin kokemus tuottanut heille täydellisen varmuuden toistensa luonteesta; kumpainenkin näkyi olevan ehdottomasti vakuutettu toisen aikeitten puhtaudesta ja vilpittömyydestä.

Tohtori Rochecliffe oli sillävälin jäänyt joitakuita askeleita taammaksi, sillä vähemmän kepeänä ja reippaana kuin Alice, jolla sitäpaitsi oli kuninkaan kannatus tukenaan, hän ei kyennyt ponnistamatta ja vaivautumatta pysyttelemään Kaarlon tasalla, tämän kun olemme jo sanoneet olleen silloin Englannin parhaita kävelijöitä, jotapaitsi hän toisinaan pyrki suurten miesten tavoin unohtamaan, että toiset eivät vetäneet vertoja hänelle.

"Rakas Alice", virkkoi kuningas, mutta niinkuin olisi puhuttelusana ollut ihan veljellinen, "pidän paljon Everardistasi – soisin kaikesta sydämestäni, että hän olisi meidän kannallamme. Mutta koska se on mahdotonta, olen ainakin varma, että hän osoittautuu jalomieliseksi viholliseksi."

"Teidän luvallanne sanoen, sire", huomautti Alice kainosti, mutta hieman lujasti, "serkustani ei koskaan koidu teidän majesteettinne persoonallista vihamiestä – ja hän on niitä harvoja, joiden vähäisimpäänkin sanaan te voitte luottaa enemmän kuin lujemmin ja muodollisemmin vakuuttavien valaan. Hän on aivan kykenemätön käyttämään väärin teidän majesteettinne mitä ylväintä ja vapaaehtoista luottamusta."

"Kautta kunniani, sen uskon, Alice", vastasi kuningas. "Mutta, helkkarissa, tyttöseni, heitä jo sikseen majesteetti tällä erää – sitä vaatii turvallisuuteni, kuten äskettäin huomautin veljellesi. Olkoon siis puhuttelusananasi sir, joka kuuluu kuninkaalle, ylimykselle, ritarille ja herrasmiehelle tasa-arvoisesti – tai anna minun mieluummin olla jälleen huimapää Louis Kerneguy."

Alice katsoi maahan ja pudisti päätänsä. "Se ei käy laatuun, teidän majesteettinne."

"Mitä! Louis oli nenäkäs kumppani – häijy, julkea poika – ja sinä et kykene häntä sietämään? No, kenties olet oikeassa. Mutta me odotammekin tohtori Rochecliffeä", hän lisäsi, haluten suopean hienotuntoisesti saada Alicen huomaamaan, että hän ei aikonut johtaa seuralaistansa mihinkään keskusteluun, joka voisi muistuttaa mieleen kiusallisia aatoksia. He siis seisahtuivat, ja taaskin tunsi Alice huojennusta ja kiitollisuutta.

"En saa selviämään sievälle ystävällemme, mistress Alicelle, tohtori", sanoi kuningas, "että hänen on varovaisuuden vuoksi vältettävä lausumasta minulle arvonimityksiä niin kauvan kuin niiden kannattamiseen on kovin heikot keinot".

"On maan ja onnen häpeäpilkku", vastasi jumaluusoppinut niin pian kuin hengästykseltään kykeni, "että teidän kaikkeinpyhimmän majesteettinne nykyiset olosuhteet eivät sovellu niiden kunnioituksen ilmausten osoittamiseen, jotka teille kuuluvat syntyperänne nojalla ja joiden Jumalan siunatessa uskollisten alamaistenne ponnistuksia toivon näkeväni jälleen tulevan osallenne perintöoikeutenanne kolmen kuningaskunnan yksimielisen hyväksymisen perusteella."

"Oikein, tohtori", vahvisti kuningas. "Mutta sillaikaa voitte te selittää mistress Alicelle kaksi Horatiuksen säettä, joita minä olen kantanut paksussa päässäni useita vuosia, kunnes ne nyt tulevat parahiksi tarpeeseeni. Kuten nokkelat skotlantilaiset alamaiseni sanovat: jos talletat jotakin seitsemän vuotta, tapaat sille viimein varmasti käytännön. Telephus – niin, siten se alkaa:

"'Telephus et Peleus, cum pauper et exul uterque, projicit ampullas et sesquipedalia verba.'

"Tulkitsen sen kohdan mistress Alicelle", virkkoi tohtori, "kun hän muistuttaa minua siitä – tai oikeastaan", hän lisäsi älytessään, että hänen tuollaisissa tapauksissa tavallinen toistaiseksi lykkäävä vastauksensa ei ollutkaan sopiva, kun selitys oli hänen hallitsijansa vaatima, "lausunkin kehnon säeparin omasta käännöksestäni, jonka olen tehnyt siitä runosta:

"'Kuninkaat, urhot, paoss' suojaa anoin, ei pauhaa seitsenpenikulma-sanoin.'"

"Kerrassaan oivallinen käännös, tohtori", kiitti Kaarlo, "tunnen sen voimakkuuden, ja erityisesti sesquipedalia verba kauniisti ilmaistuina seitsemän penikulman saappaiksi – sanoiksi, tarkoitan – johdattaa mieleeni, kuten puolet tässä maailmassa kohtaamistani ilmiöistä, Contes de Commère l'Oye.²⁷

Täten haastellen he saapuivat palatsihuvilaan, ja kun kuningas meni huoneeseensa valmistautumaan aamisaiskutsua varten, joka oli jo tulossa, juolahti hänen aatoksiinsa: "Wilmot ja Villiers ja Killigrew nauraisivat minulle, jos kuulisivat taistelusta, jossa ei joutunut häviölle mies eikä nainen. Mutta, helkkarissa, naurakoot niinkuin haluavat, sydämessäni vakuuttaa minulle tunne, että olen kerrankin elämässäni toiminut hyvin."

Se ja seuraava päivä kuluivat rauhallisesti, kuninkaan odotellessa kärsimättömänä tietoa, että laiva oli varattu johonkin paikkaan rannikolle. Mitään sellaista ei vielä ollut saatu hankituksi, mutta hän kuuli, että uupumaton Albert Lee samosi oman vaaransa uhalla pitkin rannikkoa kauppalat ja kylät, yrittäen löytää purjehdusmahdollisuutta kuninkuuden ystävien ja tohtori Rochecliffen kirjeenvaihtajien keskuudesta.

29. LUKU.
TAATUN TOMKINSIN HAIRAHDUS

Meidän on aika antaa hiukan selvitystä draamamme muistakin henkilöistä, kun pääesiintyjäin ansaitsema harrastus on joksikin aikaa yksinomaan vallannut huomiomme.

Senvuoksi tulee meidän ilmoittaa lukijalle, että ikävöitsevät mielihalut yhä pidättelivät seudulla parlamentin valtuutettuja, jotka oli häädetty heille tarjoutuneesta Woodstockin paratiisista, ei tosin enkelin tulimiekalla, vaan heidän luullakseen muunlaisten yliluonnollisten olentojen toimesta. He olivat kyllä jo poistuneet pikku kauppalasta, koska siellä muka asunto-olot olivat epämukavia. Luonnollisempaa oli arvella, että he olivat pahastuksissaan Everardille tämän aiheuttamasta pettymyksestä eivätkä halunneet oleskella paikkakunnalla, missä hän saattoi pitää silmällä heidän toimiaan, vaikka he erisivät hänestä mitä kunnioittavimmin hyvästelyin. He eivät kuitenkaan muuttaneet loitommaksi kuin Oxfordiin ja jäivät sinne kuin korpit, jotka tottuneina näkemään pyyntihommia istuvat puussa tai kallionkielekkeellä vähän matkan päässä vaanimassa hirven paloittelua, saadakseen sisälmykset osalleen. Sillaikaa tarjosi yliopisto ja kaupunki, erittäinkin edellinen, heille jonkun verran tilaisuutta erinäisten kykyjensä hyödylliseen käyttämiseen, kunnes heidät odotuksensa mukaan kutsuttaisiin Windsoriin tai Woodstock uudestaan luovutettaisiin heidän huomaansa.

Aikaansa kuluttaakseen Bletson kiusasi sellaisten oppineiden ja hurskaitten hengenmiesten ja tutkijain sieluja, joille hän sai tungetuksi ilkeän seuransa, viisastelulla, vapaa-ajattelulla ja mitä sopimattomimmilla väitelmillä, joita hän haastoi heidät kumoamaan. Desborough, aikakautensa raakamaisimmin tietämättömiä miehiä, sai itselleen nimityksen erään opiston johtajaksi eikä siekaillut puiston hakkauttamisessa ja pöytähopeitten ryöstämisessä. Harrison taasen saarnasi täysissä soturin tamineissa Pyhän Marian kirkossa, yllään nahkakölteri, saappaat ja kannukset, ikäänkuin olisi hän ollut lähtemässä Armageddonin ilmestystaisteluun. Ja vaikea on sanoa, mikä oli suurempana haittana Opin, Uskonnon ja Uskollisuuden sijalle, joksi sitä Clarendon nimittää, – Desboroughin saaliinhimoko vai Bletsonin tunnoton epäilijävimma vaiko Viidennen valtakunnan sankarin nurjamielinen haltioittuminen.

Tuon tuostakin kulki sotureita edes takaisin Woodstockin ja Oxfordin väliä muka vartion vaihtamiseksi, tai muutoin, arvattavasti pitäen yhteyttä Taatun Tomkinsin kanssa, joka asusti enimmäkseen kauppalassa, mutta kävi kuitenkin toisinaan palatsihuvilassa; häneltä he siis kaiketi saivat tietoja sikäläisistä oloista.

Tämä Tomkins tuntuikin jollakin salaperäisellä tavalla voittaneen melkein jokaiseen näihin juoniin kuuluvan henkilön luottamuksen ainakin osittain, jollei kokonaan. Kaikki pyrkivät kahdenkeskisiin puheluihin hänen kanssaan; ne, joilla oli varoja, lepyttelivät häntä lahjoilla, muut olivat anteliaita lupauksissaan. Jos hän ilmestyessään Woodstockiin, mikä näytti aina tapahtuvan sattumalta, kulki eteissuojaman kautta, niin ritari säännöllisesti pyysi häntä harjoitusmiekkailuun ja yhtä säännöllisesti pääsi voitolle koetuksessa, enemmän tai vähemmän tehokkaan vastarinnan jälkeen, joten kunnon Sir Henry niin alituisen menestyksen perusteella melkein antoi hänelle anteeksi kapinallisuuden ja puritanilaisuuden synnit. Jos hänen verkkaiset ja säntilliset askeleensa taasen kuuluivat lehteriä lähestyvistä käytävistä, niin tohtori Rochecliffe, vaikka hän ei milloinkaan vienyt vierasta omaan erityiseen kammioonsa, varmasti tapasi master Tomkinsin jossakussa puolueettomassa huoneessa ja johdatti hänet pitkiin keskusteluihin, jotka nähtävästi olivat hyvin mielenkiintoisia kumpaisellekin.

Eikä ollut alikerrassakaan independentin vastaanotto vähemmän suosiollinen kuin ylhäällä. Joceline toivotti hänet aina mitä sydämellisimmän suoraluontoisesti tervetulleeksi; piirakka ja kiviruukku pantiin heti pöytään, ja rattoisa kestitys oli hetken tunnussanana. Varat tällaiseen elantoon olivat käyneet runsaammiksi palatsihuvilassa tohtori Rochecliffen tultua sinne, sillä useiden kuningasmielisten asiamiehenä oli hänellä erityisiä rahasummia käytettävissään. Näistä rahastoista lienee Taattu Tomkins saanut myöskin yksityistä hyvitystä.

Independentti väitti, että hänellä oli erioikeus tilapäiseen "lihalliseen heikkouteen", joka muiden puheenlaatua käyttäen oli hyvinkin kohtuutonta kiintymystä väkijuomiin. Tällaisina hetkinä hänen muuten harvinaisen säädyllinen ja pidättelevä haastelunsa kävi rajuksi ja vilkkaaksi. Hän jutteli toisin ajoin kaikella vanhan hurjastelijan nautinnolla entisistä urotöistään, kuten salametsästyksestä, hedelmätarhain rosvouksista, päihtyneistä hullutuksista ja huimista kahakoista, joihin oli ottanut osaa elämänsä varhaisempina päivinä. Väliin hän taasen hoilotti juoma- ja lempilaulelmia tai viehättyi kertomaan seikkailuja, jotka karkoittivat seurasta Phoebe Mayflowerin ja tunkeutuivat muori Jellicotinkin kuuroihin korviin, niin että ruokakammio, jossa hän mässäsi, ei ollut mikään sovelias olosija vanhalle nais-paralle.

Kesken näiden haihatusten Tomkins parina kolmena kertana äkkiä johtui uskonnollisiin puheenaineisiin ja jaaritteli salamyhkäisesti, mutta hyvin innostuneesti ja eloisan kaunopuheisesti, onnellisista ja verrattomista pyhistä miehistä, jotka hänen sanojensa mukaan olivat oikein todellisesti pyhiä – miehiä, jotka olivat vallanneet taivaan sisemmän aarrekamarin ja ottaneet haltuunsa sen ihanimmat kalleudet. Kaikkia muita lahkoja hän halveksi sydämensä pohjasta, koska ne muka pelkästään riitelivät kuin siat kaukalon ääressä pohjasaosta ja terhoista; näillä ylenkatseellisilla nimityksillä hän tarkoitti sekä yleisen hartauden tavallisia juhlallisuuksia ja muotoja että kristikunnan vakiintuneiden kirkkoyhdyskuntien sääntöjä, vieläpä suorastaan kaikkea, mitä on teroitettu jokaisen kristityn ihmisen mieleen noudatettavaksi tai karteltavaksikin. Joceline näytti useimmiten olevan hänen uskottunaan tällaisissa mielenpurkauksissa, mutta tämä tuskin kuuntelakaan niitä puheita eikä niistä mitään ymmärtänyt, vaan tavallisesti johti hänet takaisin johonkin karkean hauskuuden aatosjaksoon tai kansalaissotien edellä tapahtuneiden vallattomuuksien muisteluun, huolimatta tai yrittämättä selvitellä itselleen tämän pahakäytöksisen pyhimyksen katsantokantaa. Tajusihan metsänvartija selvästi, mitä suojelusta hänen läsnäolonsa soi palatsihuvilalle, ja luotti noin vapaapuheisen miehen rehelliseen tarkoitukseen, kun tälle olut ja konjakki paremman juoman puutteessa näyttivät olevan elämänsä pää viihdykkeitä ja hän empimättä joi kuninkaan tai kenen hyvänsä muun terveydeksi esitetyn maljan, milloin tuli puheeksi, saadessaan siihen juomauhriin tarvittavan pikarin vain reunoja myöten täyteen.

Noihin kummallisiin opinkäsityksiin yhtynyttä lahkoa nimitettiin toisinaan Rakkauden Perheeksi, mutta yleisemmin oli sen nimenä ranters, pauhaajat.²⁸ Se oli saanut jonkun verran jalansijaa aikana, jolloin uskonnollisissa mielipiteissä oli vallalla niin suuri kirjavuus, että ihmiset kehittivät eripuraisia harhaoppeja ehdottoman ja mitä jumalattomimman mielipuolisuuden kaltaalle asti. Näitä kerrassaan herjämielisen opetuksen vimmapäisiä uskojia oli velvoitettu salailuun, peljäten seurauksia siinä tapauksessa, että niitä julisteltaisiin yleiseen; ja niinpä myös mr. Tomkins huolellisesti peitteli muka hankkimaansa hengellistä vapautta kaikilta, joiden pahastusta olisi herättänyt hänen julkinen tunnustuksensa. Tämä ei ollut vaikeata, sillä heidän uskontunnustuksensa salli ja vaatikin tilapäistä mukautumista päällimäisiksi sattuvien lahkolaisten tai millaisten hyvänsä käsityksien kannattajain väitteisiin.

Tomkins osasi siis tohtori Rochecliffen seurassa tekeytyä yhäti innokkaaksi valtiokirkon jäseneksi, vaikka hän muka palveli vihollisten lipun suojassa vakoojana heidän leirissään, ja toimekas vehkeilijä oli sitäkin hetaampi uskomaan hänen vakuutuksiaan, kun hän oli useana kertana antanut tohtorille oikeita ja tärkeitä tietoja.

Epäluuloa herättämättä ei olisi millään keinoin voitu estää tätä kummallista miestä tuolloin tällöin pistäytymästä palatsihuvilaan. Mutta jotta ne käynnit eivät tuottaisi vaaraa kuninkaan turvallisuudelle, esitti tohtori Rochecliffe muutoin mieheen luottaenkin sentään, että kuningas mahdollisuutta myöten pysyttelisi aina poissa hänen näkyvistään ja että hän kenties sattumalta keksityksi tullessaan esiintyisi ainoastaan Louis Kerneguynä. Joseph Tomkins, hän sanoi, oli hänen uskoakseen todella Rehti Joe; mutta Rehtiys oli ratsu, jolle saatettiin sälyttää liiaksi kuormaa, ja turha oli johdattaa lähimaistansa kiusaukseen.

Näytti siltä kuin olisi Tomkins itse tyytynyt saamansa luottamuksen rajoitukseen tai halunnut tekeytyä sokeammaksi kuin hän todella olikaan tuon vieraan läsnäololle perheessä. Joceline, joka oli varsin mielevä mies, pani merkille, että kun Tomkins oli parina kertana välttämättömän sattuman johdosta tavannut Kerneguyn, independentti näytti omistavan sille seikalle vähemmän harrastusta kuin hän olisi odottanut noin utelevan urkkijan taholta. "Hän ei kysellyt mitään nuoresta vieraasta", sanoi Joceline. "Jumala varjelkoon häntä jo tietämästä tai epäilemästä liira paljoa!" Mutta hänen epäluulonsa hälvenivät, kun heidän sittemmin keskustellessaan Joseph Tomkins mainitsi kuninkaan pakenemisen Bristolista ihan varmana tietona ja nimesi sekä: aluksen, jolla hänen ilmoitettiin purjehtineen pois, että sitä kuljettaneen laivurin, näyttäen pitävän ilmoitusta niin taattuna, että Joceline katsoi mahdottomaksi miehen vähääkään aavistella asian todellista laitaa.

Tästä vakaumuksesta ja heidän välillään solmiutuneesta toveruudesta huolimatta päätti uskollinen puistonkaitsija kuitenkin yhäti pitää tiukasti silmällä kuomaansa ja olla valmiina hälyttämään heti aihetta nähdessään. Tosin hän arveli saaneensa syytä uskoa, että tuo hänen ystävänsä oli päihtyneiden ja intomielisten pauhaustensa uhalla niin luotettava kuin tohtori Rochecliffekin vakuutti; mutta hän oli silti seikkailija, jonka viitassa oli päällys ja sisustus eri väriä, ja suuri palkinto ja menneiden hairahdusten anteeksianto voisivat kiusata hänet vielä kerran kääntämään kelkkansa. Näistä syistä Joceline vartioitsi Taattua Tomkinsia visusti, vaikka vaivihkaa.

Olemme sanoneet, että nokkela isännöitsijä sai yleiseen hyvän vastaanoton Woodstockissa, kauppalassa kuten palatsihuvilassakin, ja että Joceline Joliffekin pyrki peittämään sydämellisen vieraanvaraisuuden suureen touhuamiseen epäluulonsa, joita hänelle pitkin aikaa väkisin tunkeutui mieleen. Oli kuitenkin kaksi henkilöä, jotka peräti erilaisista syistä eivät omasta kohdastaan suvainneet noin yleisesti kelpoitettua miestä.