Kuninkaan mies

"Nouse, hupsu nuorukainen", käski kelpo mies nuhtelevasti; "pitääkö sinun aina pysyä tuollaisena? Polvistu taivaalle, älä sen heikoimmalle asiamiehelle. Sinä olet jälleenkin pelastunut suuresta vaarasta – jos tahdot ansaita taivaan laupeuden, niin muista säästyneesi muihin tarkoituksin kuin nyt ajattelemaasi. Menkää, sinä ja Joceline, teillä on tärkeä velvollisuus täytettävänä; ja ole varma siitä, Albert, että isäsi toipuu paremmin, jos hän ei näe sinua muutamaan minuuttiin. Alas – alas puutarhaan noutamaan saattolaistasi."

"Kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset", vastasi Albert Lee. Hän hyppäsi ikkunalaudalle ja katosi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Joceline seurasi häntä heti ja samaa tietä.

Alicen huolestus isänsä pahoinvoinnista oli nyt jonkun verran lieventynyt, mutta tämä uusi toimenpide seurueen jäsenten kesken sai hänet rauhattomasti vetoamaan kunnianarvoisaan apulaiseensa. "Hyvä tohtori, vastatkaa minulle vain yhteen kysymykseen – oliko veljeni Albert täällä juuri äsken, vai uneksinutko olen kaiken, mitä on tapahtunut viimeisten kymmenen minuutin aikana? Minusta tuntuu kuin voisin ilman teidän läsnäoloanne olettaa kaiken sattuneen unessa – sen hirveän sivalluksen – isäni joutumisen ruumiiksi – mykkään epätoivoon sortuneen soturin – ja unta kai tosiaan näinkin."

"Jos olet uneksinut, herttainen Alice", vastasi tohtori, "niin soisin jokaiselle sairaanhoitajattarelle sinun ominaisuutesi, koskapa olet unissasi hoidellut potilastamme paremmin kuin useimmat noista vanhoista myyristä kykenevät tekemään kaikkein valppaimmillansa. Mutta unesi tuli sarvilyhdyn kajastuksesta, sievä tyttöseni, ja sen selitän sinulle joutilaampana hetkenä, kun muistutat minua. Albert on todenteolla ollut täällä ja tulee jälleen."

"Albert!" toisti Sir Henry; "kuka mainitsee poikaani?" "Minä vain, herra ritari", sanoi tohtori; "sallikaa minun sitoa käsivartenne".

"Haavani? – kaikesta sydämestäni, tohtori", mukautui Sir Henry kohottautuen ja vähitellen saaden muistinsa takaisin. "Tiesin vanhastaan, että te olette ruumiin lääkitsijä kuten sielunkin, sillä palvelittehan rykmentissäni sekä haavurina että kappalaisena. Mutta missä on se hylky, jonka tapoin? En ole eläissäni sohaissut nasevammin. Pistomiekkani kahva jysähti hänen kylkiluihinsa, niin että hengetön hänen täytyy olla, muutoin on oikea käteni unohtanut taitonsa."

"Kukaan ei saanut surmaansa", kertoi tohtori, "ja meidän on kiitettävä Jumalaa siitä, koska surmattavissa ei ollut muita kuin ystäviä. Hyvä levätti ja ihokas sentään haavoittui niin surkeasti, että tarvitaan melkoista vaatturin taitoa vammain korjaamiseen. Mutta minä olin teidän viimeisenä vastustajananne ja vuodatin teistä rahtusen verta pelkästään valmistaakseni teitä siihen mieluisaan yllätykseen, että saatte nähdä poikanne. Voitte arvata, että häntä on hätyytelty pahastikin matkalla Worcesterista tänne, missä Jocelinen avulla saamme kyllä pidetyksi huolta hänen turvallisuudestaan. Tästä syystä kehoittelinkin teitä suostumaan sisarenpoikanne ehdotukseen ja palaamaan vanhaan palatsihuvilaan, missä voitaisiin piiloitella sataakin miestä, vaikka tuhannen olisi etsimässä heidän kätköpaikkaansa. Ei ole missään mukavampi leikkiä piilosilla, kuten kyllä osoitan, kun saan tilaisuuden julkaista teokseni Woodstockin ihmeistä."

"Mutta poikani – rakas poikani", hätäili ritari, "enkö siis saa heti nähdä häntä? Ja minkätähden ette ennakolta varoittanut minua tästä riemullisesta tapauksesta?"

"Syystä että olin epävarma hänen liikkeistään", kertoi tohtori. "Arvelin oikeastaan, että hän oli pyrkimässä merenrannikolle ja että olisi parasta ilmoittaa teille hänen kohtalonsa vasta sitte, kun hän olisi eheänä päässyt laivaan ja ollut purjehtimassa Ranskan rantaa kohti. Olimme sopineet, että te saisitte tietää kaikki tullessani tänne nyt illalla luoksenne. Mutta talossa on punatakkinen, johon ei tee mielemme luottaa enempää kuin on pakko. Emme sen vuoksi uskaltaneet tulla sisälle eteissuojaman kautta, ja hiiviskellessämme sitte rakennuksen ympärillä ilmoitti Albert meille, että hänen vanhoja poikuutensa kujeita oli ollut pujahtaa sisälle tästä ikkunasta. Erään mukanamme olleen nuorukaisen piti välttämättömästi tehdä se koe, koska kamarista ei näkynyt valoa ja kuutamo saattoi meidät ulkosalla ilmitulon vaaraan. Hänen jalkansa lipesi, ja Bevis-ystävämme karkasi hätään."

"Totisesti menettelittekin typerästi", tuumi Sir Henry, "kun kävitte ahdistamaan linnuetta ilman haastetta. Mutta tärkeintä on tietää, missä nyt on Albert-poikani. Antakaa minun nähdä hänet."

"Mutta odottakaahan, Sir Henry", sanoi tohtori, "kunnes toipuneet voimanne – "

"Hiiteen toipuneet voimani, mies!" vastasi ritari vanhan luontonsa alkaessa elpyä. "Ettekö muista, että minä viruin Edgehillin tantereella kaiken yötä, vertavuotavana kuin härkä viidestä eri haavasta, ja kannoin asevaruksiani jo kuuden viikon kuluttua? Kannattaako nyt puhua muutamasta veripisarasta ja kissan raapaiseman kaltaisesta naarmusta!"

"No, jos tunnette itsenne niin urheaksi", taipui tohtori, "niin noudankin poikanne – hän ei ole kaukana".

Ja hän läksi huoneesta, viitaten Alicea jäämään siltä varalta, että mitään heikkouden oireita jälleen ilmenisi potilaassa.

Oli kenties onnellista, että Sir Henry ei näyttänyt ollenkaan muistavan, millainen oikeastaan oli ollut se säikähdys, joka oli äkillisesti ja voimakkaasti kuin ukkosen isku tyrmistyttänyt hänen aistinsa. Pariinkin kertaan hän kyllä puheli olevansa varma siitä, että hänen oiva sohaisunsa oli tehonnut hyvin, mutta hänen mieleensä ei palannut, että vaara oli uhannut hänen poikaansa. Alicea ilahdutti nähdä, että hänen isänsä näytti unohtaneen noin kamalan seikan, kuten ihmiset useinkin unohtavat iskun tai muun äkillisen syyn, joka on heidät tainnuttanut. Niinpä hän mielellään karttelikin yksityiskohtaisemmin valaisemasta sitä seikkaa, vedoten sen hetken yleiseen sekamelskaan. Ja jonkun minuutin kuluttua keskeytti Albert kaiken enemmän tiedustelun, astuessaan tohtorin saattamana huoneeseen ja heittäytyessään vuorotellen isänsä ja sisarensa syliin.

20. LUKU.
KAVALIERIEN ILLALLINEN

Hellien omaisten yhtyminen oli sellainen kuin ainakin niiden, jotka tavatessaan toisensa suurten vastoinkäymisten aikana kuitenkin tuntevat onnellisuutta siitä, että saavat jakaa koettelemukset yhteisesti. He syleilivät toisiaan uudestaan ja yhä uudestaan, suoden valtaa tuollaisille sydämen tulvahduksille, jotka yhtähaavaa ilmaisevat ja huojentavat sielullisen kiihtymyksen painostusta. Viimein alkoi liikutuksen vuo tyyntyä, ja yhä pidellen löytynyttä poikaansa kädestä omaksui Sir Henry jälleen sen tunteittensa hallinnan, josta hän tavallisesti piti huolta.

"Olet siis nähnyt taisteluistamme viimeisen, Albert", hän virkkoi, "ja kuninkaan liput ovat ainiaaksi sortuneet kapinallisten tieltä?"

"Niin on käynyt", myönsi nuori mies. "Arpanopan viimeinen heitto tehtiin ja valitettavasti menetettiin Worcesterin luona. Cromwellin onni pysyi viimaisena siellä niinkuin kaikkiallakin, missä hän on näyttäytynyt."

"No – se on saattanut sattua vain toistaiseksi – vain toistaiseksi", lohduttausi hänen isänsä. "Paholainen on voimallinen, sanotaan, nostattamaan ja tyydyttämään suosikkeja, mutta hän pystyy myöntämään vain lyhyitä valtakausia. Entä kuningas – kuningas, Albert – kuningas – kuiskaa korvaani – hiljaa, hiljaa!"

"Viimeisten tietojemme mukaan oli varmaa, että hän oli päässyt merelle Bristolista."

"Taivas olkoon kiitetty siitä – taivas olkoon kiitetty!" huudahti ritari. "Minne sinä jätit hänet?"

"Miehemme hakattiin melkein kaikki maahan sillan luona", vastasi Albert, "mutta minä seurasin hänen majesteettiaan noin viidensadan muun upseerin ja herrasmiehen kanssa, jotka olivat päättäneet kuolla hänen ympärillään, Lukumäärämme ja esiintymisemme kohdisti sitte koko takaa-ajon meidän suunnallemme, jolloin hänen majesteettinsa näki hyväksi lähettää meidät hajalle, lausuen monia kiitoksia ja lohdutuksen sanoja kaikille yleensä sekä joitakuita ystävällisiä huomautuksia useimmille meistä erityisesti, Hän lähetti kuninkaallisen tervehdyksensä teille erikseen ja virkkoi enemmänkin kuin minun sopii toistaa."

"Ei, minä tahdon kuulla siitä joka sanan, poika", vaati Sir Henry. "Eikö se varmuus, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saanut siitä Kaarlo-kuninkaan tunnustuksen, riitä lohduttamaan minua kaikesta menettämästämme ja kärsimästämme, ja sinä idartaisit sitä minulta väärän ujouden perusteella? Heltiämään minä sen panen sinusta, vaikka se olisi köysillä kiskottava!"

"En tarvitse mitään sellaista pakoitusta", mukautui nuori mies. "Hänen majesteettinsa suvaitsi käskeä minun sanoa Sir Henry Leelle hänen nimessään, että jos poika ei voinutkaan mennä isänsä edelle uskollisuuden kilpailussa, hän oli ainakin tulossa tämän kintereillä, ja pian he astelisivat rinnakkain."

"Sanoiko hän niin?" ihastui ritari. "Vanha Victor Lee katselee ylpeästi alas sinuun, Albert! Mutta minä unohdan – sinun täytyy olla väsynyt ja nälkäinen."

"Kyllähän, sir", myönsi Albert; "mutta niitä kiusoja olen viime aikoina tottunut kestämään turvallisuuden tähden". "Joceline hoi, Joceline!"

Metsänvartija saapui huoneeseen ja sai käskyn illallisen valmistuttamisesta kiireimmiten.

"Poikani ja tohtori Rochecliffe ovat puolittain nälkiintyneitä", virkkoi ritari.

"Ja alhaalla on vielä muuan nuorukainen", kertoi Joceline, "eversti Albertin kantapoika sanoo olevansa, ja hänenkin vatsansa soittaa ruualle, vieläpä ihan huikeasti, sillä luullakseni hän kykenisi syömään satulan takaa hevosen, kuten yorkshirelainen sanoo. Hänen olisi parempi aterioida sivupöydän ääressä, sillä hän on jo ahminut voileipinä kokonaisen pötkyn niin nopeasti kuin Phoebe kerkisi leikkaamaan ja se ei ole hetkeksikään tukkinut hänen hiukaisuaan – ja totisesti luulen, että teidän olisi parempi pitää hänet oman katsantonne alaisena, sillä alikerrassa saattaisi taloudenhoitaja sommitella hänelle kiusallisia kysymyksiä, jos hän oleskelisi siellä. Ja onpa hän huimapääkin, niinkuin kaikki meikäläisten herrasmiesten kantapojat ovat, ja pyrkii kurielemaan naisväen parissa."

"Kenestä hän puhuu? Minkä paashin sinä olet saanut, Albert, joka käyttäytyy niin pahoin?" oudoksui Sir Henry.

"Hänen isänsä on muuan rakas ystäväni, ylväs skotlantilainen loordi, joka seurasi suuren Montrosen lippua, liittyi sittemmin kuninkaaseen Skotlannissa ja tuli tämän mukana Worcesteriin asti. Hän haavoittui päivää ennen taistelua ja vannotti minut ottamaan tämän nuorukaisen hoitooni. Tein sen hiukan vastahakoisesti, mutta enhän voinut antaa kieltävää vastausta isälle, joka kenties kuolin vuoteellaan maaten huolehti ainoan poikansa turvallisuudesta."

"Olisit ansainnut silmukan kaulaasi, jos olisit epäröinyt", sanoi Sir Henry. "Hoikinkin puu voi aina antaa jotakin suojaa, – ja minua miellyttää ajatella, että Leen vanha kanto ei ole vielä aivan kumolleen kellistetty, vaan kykenee yhä tarjoamaan turvaa hädänalaisille. Hae tänne se nuorukainen; hän on jalosukuinen, ja nyt ei ole sovelias aika muodollisuuden noudattamiseen – istukoon hän meidän kanssamme samassa pöydässä, vaikka onkin paashi; ja jos sinä et ole kunnollisesti kouluttanut häntä käyttäytymisen vaatimuksissa, ei kenties ole haitaksi hänen saada muutamia luentoja minulta."

"Suonet anteeksi hänen kansallismurteelleen ominaisen venyttelevän puheenlaadun, isä", sanoi Albert, "vaikka tiedän, että sinä et pidä siitä?"

"Vähänpä on minulla syytä, Albert", vastasi ritari, "varsin vähän. Kuka hämmensi hereille nämä eripuraisuudet? – skotlantilaiset. Kuka lujitti parlamentin voimia, kun heidän puolueensa oli melkein häviöllä? – jälleen Skotlantilaiset. Kuka luovutti kuninkaansa, maanmiehensä, saatuaan hänet suojelukseensa? – taaskin skotlantilaiset. Mutta tämän poikasen isä, sanot, on taistellut jalon Montrosen puolella, ja sen suuren markiisin kaltainen mies voi hyvittää kokonaisen kansan rappeutumisen."

"Niin, isä", lausui Albert, "ja minun on lisättävä, että vaikka tämä nuorukainen on honkelo ja omituinen sekä hiukan oikullinen, kuten saat nähdä, ei kuninkaalla kuitenkaan ole innokkaampaa ystävää Englannissa, ja tilaisuuden tarjoutuessa hän taistelikin vankasti kuninkaan puolesta. Kas, kun ei hän jo tule."

"Hän on ottanut kylvyn", ilmoitti Joceline, "ja pitipäs hänen muka saada se heti – illallinen, hän sanoi, sopii laittaa valmiiksi sillaikaa; ja hän komenteleekin koko ympäristöänsä niinkuin olisi isänsä vanhassa linnassa, mutta sielläpä hän olisi tainnut saada huudella hyvinkin kauvan kenenkään häntä kuulematta".

"Vai niin!" tuumi Sir Henry; "se on kai pesyeen etumaisena kuoriutunut poikanen, kun kiekuu niin varhain. Mikä on hänen nimensä?"

"Nimensäkö? Se häviää mielestäni joka hetki, niin järeä se on", vastasi Albert. "Kerneguy, niin aivan – Louis Kerneguy; hänen isänsä on loordi Killstewers, Kincardineshirestä."

"Kerneguy ja Killstewers ja Kin – mikä se olikaan? Totisesti", sanoi ritari, "nuo pohjoismaalaisten nimet ja arvonimet tulevat heidän alkuperäänsä – ne kuulostavat kuin luoteistuulen ryminältä ja pauhinalta louhikoissa ja kanervanummilla".

"Se kaikki on vain kelttiläisten ja saksilaisten murteitten jättöä, jota Versteganin mukaan on vielä säilynyt noissa saaremme pohjoisissa osissa", tiesi tohtori Rochecliffe. "Mutta hiljaa, täällä tuleekin illallinen ja nuori herra Louis Kerneguy."

Ja ateria saapuikin Jocelinen ja Phoeben kantamana. Heitä seurasi Kerneguy tavattoman tukevaan ryhmysauvaan nojaten ja nenä pystyssä kuin vainuavan koiran, sillä hänen huomionsa oli näköjään enemmän kiintynyt edellään kulkeviin hyviin ruokavaroihin kuin mihinkään muuhun. Paljoakaan kursailematta istuutui tulokas pöydän alipäähän.

Hän oli kookas, isoluinen nuorukainen, jonka pörrötukka oli tulipunainen kuten monien hänen maanmiestensä, samalla kun hänen kansallispiirteittensä karkeutta kartutti silmäänpistävänä vastakohtana hipiä, joka oli käynyt melkein mustaksi kaikkinaisten säiden ahavoittamana, sillä kuningasmielisten pakolaisten oli täytynyt viettää hiiviskelevää ja harhailevaa elämää taivasalla. Hänen puheenlaatunsa ei ollut suinkaan puoleensavetävää, siinä kun kömpelyyden ja julkeuden yhteisvaikutus harvinaisen valaisevasti osoitti, että luontevan esiintymisen puute saattaa hyvinkin yhtyä ihmeteltävään itsevarmuuteen. Kasvot imaisivat hänen saaneen moniaita vereksiä naarmuja, ja tohtori Rochecliffen huolenpito oli koristanut ne muutamilla tilkuilla, jotka yhäti lisäsivät niiden luontaista jyrkeyttä. Silmät olivat kuitenkin kirkkaat ja ilmehikkäät, ja kaikessa, rumuudessaankaan – sillä siinä määrin ne olivat säännöttömät – eivät kasvot olleet vailla muutamia piirteitä, jotka osoittivat sekä älykkyyttä että päättäväisyyttä.

Itse Albertinkin puku oli paljon alapuolella sen säätyarvon, joka kuului Sir Henry Leen pojalle ja kuninkaalliselle rykmentinpäällikölle, mutta hänen kantapoikansa asu oli vielä viheliäisempi. Surkeannäköisen vihreän nutun olivat päivänpaahde ja sade kirjailleet niin lukuisiin vivahduksiin virttyneeksi, että alkuperäistä pohjaa saattoi tuskin arvata. Lisäksi oli jalosukuisen nuorukaisen vaatetuksena suhdattomat kenkärajat, nahkahousut sellaiset kuin näkee pensasaidan tasijoilla ja karkeat villasukat. Ryhdin kömpelyyttä tehosti ontuva käynti, mutta haastoi samalla selvää kieltä hänen kärsimyksistään. Hänen ulkomuotonsa oli siksi eriskummallinen, että se olisi jonkun verran naurattanut Aliceakin, ellei sääli olisi ollut vallitsevana.

Pöytärukous lausuttiin, ja Ditchleyn nuori herra kuten tohtori Rochecliffekin omisti rivakkaa huomiota aterialle, jonka veroista laatuun ja runsauteen katsoen ei nähtävästi ollut pitkään aikaan sattunut heidän osalleen. Mutta heidän saavutuksensa olivat lastenleikkiä skotlantilaisen nuorukaisen kunnostautumiseen verraten. Hän ei ilmaissut vähäisintäkään vaikutusta niiden voileipien paljoudesta, joilla hän oli yrittänyt tyydyttää pahinta nälkäänsä. Päin vastoin näytti siltä kuin olisi yhdeksänpäiväinen paasto terästänyt hänen ruokahaluaan, ja ritarin teki mieli ajatella, että itse nälän henki oli saapunut pohjoiselta kotoseudultaan kunnioittamaan häntä vierailullaan, kun master Kerneguy ikäänkuin peljäten syrjäytyvänsä ponnistelustaan silmänräpäykseksikään ei vilkaissut oikealle eikä vasemmalle tai hiiskunut ainoatakaan sanaa kellekään pöytäkumppanilleen.

"Minua ilahuttaa nähdä, että te olette tuonut hyvää ruokahalun meidän maalaiskestitykseemme, nuori herra", virkahti Sir Henry hänelle.

"Ka, sepä oisi ilmetty ihme, sir", vastasi kantapoika, "jos työ laittaisitta eteen lihat ja minä en pystyisi pungastamaan tarjolle sen mukaista malttia minä hyvänsä vuoden päivänä. Mutta sellainen on nyt seikka, sir, että se maitti on vaseti kerääntynyt kolmen tai neljän päivän mittaan, ja liha on täällä etelämaassanne ollut niukkaa ja työläästi saatavissa, niin että mie, sir, korvaankin nyt haaskaantunutta aikaa, niinkuin Sligon piipari sanoi, kun sulloi maaruunsa kokonaisen lampaankylen."

"Te olette maalla kasvanut, nuori mies", huomautti ritari, joka muiden aikalaistensa tavoin piteli kurin ohjaksia jokseenkin tiukalla nousevan sukupolven suuntailussa, "ainakin päätellen niistä Skotlannin nuorukaisista, joita olen nähnyt hänen edesmenneen majesteettinsa hovissa entiseen aikaan. Heillä oli vähemmän ruokahalua ja enemmän – enemmän – " Hänen tavoitellessaan lievää sanantapaa "hyvän käytöksen" vastikkeeksi täydensi vieras lauseen omalla tavallaan: "Ja enemmän lihaa, kaiketi – sen parempi onni heillä."

Sir Henry tuijotti ja mykistyi. Hänen poikansa näytti ajattelevan tarpeelliseksi puuttua puheeseen. "Isäseni", hän virkkoi, "ajattelehan, kuinka monta vuotta on vierryt kahdeksastaneljättä, jolloin skotlantilaiset selkkaukset ensin alkoivat, ja silloin et varmaankaan kummastele, että Skotlannin paroonien oleskellessa syystä tai toisesta alituiseen sotaretkillä heidän lastensa kasvatuksen on täytynyt, kotosalla jäädä hyvinkin laiminlyödyksi, joten ystäväni ikäiset nuoret miehet osaavat paremmin käyttää lyömämiekkaa tai heilutella peistä kuin sopeutua seuraelämän säädyllisyyden muotoihin".

"Syy on pätevä", myönsi ritari, "ja koska sanot, että saattolaisesi Kernigo osaa tapella, niin emmehän toki anna häneltä ruokavarojen puuttua. Kas, hän tähyää vielä vihaisesti tuohon kylmään lampaanreiteen – Jumalan nimessä pankaa se kaikki hänen lautaselleen!"

"Sieänhän mie puraisun ja tönäyksen", tuumi jalosukuinen master Kerneguy; "ei nälkäinen hurtta luunkappaleella viskaamisesta älähä".

"No, taivahan vallat, Albert, mutta jos tämä on skotlantilaisen ylimyksen poika", päivitteli Sir Henry matalalla äänellä pojalleen, "niin en englantilaisena kyntöpoikanakaan vaihtaisi käytöstapoja hänen kanssaan, saadakseni hänen vanhaa sukuperäänsä ja aateliuttaan ja vaikka kartanoansakin, jos hänellä sellaista on. Hän on syönyt, niin totta kuin olen kristitty, lähes neljä naulaa tukevaa pöystilihaa ja niin sievästi kuin susi repeloi kuolleen hevosen raatoa. Kas, nyt hän viimein aikoo juoda – äläs, hän pyyhkii sentään suunsa – ja pistää sormensa pesumaljaan – ja kuivaa ne toden totta ruokalanalla! – hänessä on lopultakin hiukan käyttäytymisen lahjaa."

"Toivotanpa nyt teille kaikille perki hyvää terveyttä!" tokaisi aatelisnuorukainen ja siemasi suhteellisen määrän kostuketta edeltä lähettämillensä vahvikkeille. Hän rämäytti sitte veitsensä ja haarukkansa lautaselle, jonka työnsi keskemmälle pöytää, ojensi sen alla jalkansa, kunnes kantapäät kahnasivat lattiaa, laski käsivartensa ristikkäin tiukkaan ahdetulle vatsalleen ja nojaili taaksepäin istuimellaan, ja näytti suuresti siltä kuin olisi hän aikonut vihellellä itsensä unen helmoihin.

"Kas niin!" virkahti ritari; "jalosukuinen master Kernigo on laskenut alas aseensa. – Korjatkaa pois tuo säly ja antakaa tänne lasimme. Kaada kaikille, Joceline, ja vaikka paholainen tai koko parlamentti olisi kuuntelemassa, kuultakoon Ditchleyn Henry Leen juovan Kaarlo-kuninkaan terveydeksi ja hänen vihollistensa vaurioksi!" "Aamen!" kajahti ääni oven takaa.

Odottamaton vastaveisuu sai koko seurueen hämmästyneenä katselemaan toisiansa. Sitä seurasi juhlallinen ja omituin en koputus, jollaisen eräänlainen salaveljeys oli saanut käytäntöön kuningasmielisten keskuudessa; sen avulla oli heidän tapanaan tehdä itsensä ja periaatteensa tunnetuiksi toisilleen sattumalta yhteen tullessaan.

"Ei ole vaaraa", virkkoi Albert tuntien merkin; "siellä on ystävä. Soisin kuitenkin, että hän olisi ollut pitemmän matkan päässä juuri nyt."

"Ja minkätähden, poikani, toivoisit oikeamielisen miehen poissaoloa, kun hän kenties haluaa osuutta meidän yltäkylIäisyydestämme tällaisessa harvinaisessa tilaisuudessa, jolloin meillä on yli tarpeen käytettävissämme? – Mene, Joceline, katso, kuka koputtaa – ja laske sisälle, jos hän on taattu mies."

"Ja jos toisin", arveli Joceline, "niin kai minä kykenen estämään hänet häiritsemästä hyvää seuraa".

"Ei väkivaltaa, Joceline, kaiken hyvän nimessä", kielsi Albert Lee, ja Alice säesti: "Jumalan tähden, ei mitään väkivaltaa!"

"Ei tarpeetonta väkivaltaa ainakaan", sanoi kelpo ritari, "sillä jos tarvis vaatii, näytän minä toteen, että olen herrana omassa talossani".

Joceline Joliffe nyökkäsi myöntyvästi kaikille asianomaisille ja meni varpasillaan vaihtamaan pari muuta salaperäistä tunnusmerkkiä ja koputusta, ennen kuin avasi oven. Tässä olkoon huomautettuna, että tämänlaatuinen salainen liitto yhteisine tunnuksineen oli muodostunut kavalierien huikentelevamman ja hurjaluontoisemman ryhmän keskuudessa, miesten, jotka olivat ottaneet tavakseen säännöttömän elämän, totuttuaan siihen vallattomassa armeijassa, missä kaikkea järjestykseen ja säännöllisyyteen pyrkivää liiankin kerkeästi tulkittiin puritanilaisuudeksi. Nämä olivat "riuskeita poikia", jotka tapailivat toisiansa syrjäisissä oluviloissa ja jonkun sattuman avulla saatuaan rahtusen rahaa tai hiukan luottoa päättivät luoda vastavallankumouksen, julistamalla istuntonsa pysyväisiksi ja vannoen erään suosituimman laulunpätkänsä sanoilla:

"Me juomme, kunnes kuninkaan taas tuomme täyteen kunniaan."

Johtajat sekä paremmanlaatuinen ja siveelliseltä elämältään säännöllisempi herrassääty eivät tosin ottaneet osaa tuollaiseen hillittömyyteen, mutta he pitivät yhä myötätuntoisesti silmällä henkilöpiiriä, joka urhoollisuutensa ja nurjamielisyytensä perusteella kykeni suotuisassa tilaisuudessa palvelemaan kuningasvallan hävinnyttä asiaa. He panivat muistiin asumuksia ja salakapakoita, joissa nämä tulivat koolle, niinkuin tukkukauppiaat tietävät niiden käsityöläisten käyntipaikat, joiden työtä he saattavat käyttää hyväkseen, ja kykenevät tarpeen tullen päättelemään, mistä heitä saa käsiin. On tuskin tarpeellista lisätä, että alemmassa luokassa ja joskus ylemmässäkin oli miehiä, jotka saattoivat kavaltaa valtion johtomiehille kumppaniensa suunnitelmia ja salaliittoja, hyvin tai huonosti sommiteltuja. Varsinkin Cromwell oli voittanut puolelleen muutamia tällaisia asiamiehiä, korkeassa asemassa olevia ja luonteeltaan aivan epäilemättömiä, kuningasmielisten keskuudesta; jos nämä arastelivatkin heihin luottaneiden yksilöiden saattamista epäillyiksi tai kavaltamista, eivät he epäröineet antaa hallitukselle sellaista yleistä vihiä kuin tarvittiin hänen tehdäkseen tyhjiksi vehkeilyn tai salaliiton aikeet.

Palaamme kertomukseemme. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin me olemme kuluttaneet muistuttaaksemme lukijan mieleen näitä historiallisia yksityiskohtia oli Joliffe suoriutunut salamyhkäisestä merkkikielestään ja saanut siihen asiantuntevat vastaukset. Hän aukaisi oven, ja huoneeseen astui vanha ystävämme Roger Wildrake, keropäänä puvultaan, kuten hänen turvallisuutensa ja riippuvaisuutensa eversti Everardin saattolaisena pahoittivat hänet esiintymään, mutta käyttäen sitä pukua peräti kavalierimaiseen tapaan ja tavallista huomattavampana vastakohtana kantajansa ryhdille ja puheenlaadulle, se asu kun ei muuten koskaankaan ollut hänelle kovin mieleinen.

Puritanilainen hattu, jollaisen näemme Ralpholla Hudibrasin²⁰ puupiirroksissa, tai hänen määritelmänsä mukaan huopakankainen sateenvarjo oli mitä veikeimmin asetettu päähän kallelleen kuin olisi se ollut espanjalainen töyhtöhattu. Suora teräväliepukkainen nuuskankarvainen viitta oli heitetty teikarimaisesti toiselle olalle ikäänkuin se olisi ollut tulipunaisella satiinilla sisustettua nukkasilkkiä, ja hän sipsutteli suhdattomissa vasikannahkaisissa saappaissaan kuten olisi komeillut silkkisillä sääryksillä ja sahviaanikengillä, nauharuusuja jalanrinnuksessa. Sanalla sanoen, asun vakavuudelle esiintyi mitä naurettavimpana vastakohtana peräti muodikkaan huiman keikarin ja kavalierin sävy, tukenaan silmien itserakas säihky ja käynnin verraton röyhistely, joka täydellisesti julisti hänen ajattelematonta, turhamaista ja hillitöntä luonnettaan.

Wildraken käyttäytymisessä siis kuvastui luontaista hullunkurisuutta ja sitä kevytmielisyyttä, jota häneen oli tarttunut kaupunkilaishuvitusten humussa, jälkeenpäin saadakseen lisää yllykettä soturin säännöttömästä elämästä. Mutta toiselta puolen ei voitu kieltää, että hänellä oli piirteitä, jotka herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hän oli hurjistelevan röyhkeydenkin leimaaman sävynsä uhalla komea mies, kerrassaan horjumattoman urhoollinen, vaikka hänen kerskumisensa toisinaan teki sen ominaisuuden epäiltäväksi, ja vilpitön valtiollisissa periaatteissaan, sen verran kuin hänellä niitä oli, joskin hän usein niin varomattomasti vakuutteli ja kehui niitä, että varovat ihmiset johtuivat oudostelemaan hänen rehellisyyttään, olletikin tietäessään hänet eversti Everardin käskyläiseksi.

Sellaisenaan hän nyt astui Victor Leen vierashuoneeseen, missä hänen läsnäolonsa ei suinkaan ollut mieluinen muulle seuralle. Joustavin askelin ja mielestään mitä parhaimman vastaanoton ansaitsevana hän kiirehti esille. Tätä varmaa esiintymistä auttoivat suuresti seikat, jotka osoittivat ilmeiseksi, että jos reipas kavalieri oli kohtuullisuudenvalansa mukaisesti sinä iltana pysyttänyt rajanaan yhden ryypyn, oli sen täytynyt olla peräti syvä ja pitkä.

"Terve teille, hyvät herrat, terve. – Terveiksi, hyvä Sir Henry Lee, vaikka minulla tuskin on kunniaa olla teille tunnettu. – Ka, terve, arvoisa tohtori, ja nopeata ylösnousemusta toivotan Englannin kukistuneelle kirkolle."

"Olette tervetullut, sir", vastasi Sir Henry Lee; vieraanvaraisena aatelismiehenä ja pitäen veljellistä vastaanottoa luonnollisena maailman murjomalle kuningaspuoluelaiselle hän suvaitsi tätä tunkeilua paremmin kuin olisi tapahtunut muissa olosuhteissa. "Jos olette taistellut tai kärsinyt kuninkaan puolesta, sir, niin se oikeuttaa teidät yhtymään joukkoomme ja käskemään palveluksiamme kaikessa meidän valtaamme kuuluvassa – vaikka tällähaavaa olemmekin koolla perheseurueena. – Mutta luulenpa nähneeni teidät saattelemassa master Markham Everardia, joka nimittää itseänsä eversti Everardiksi. Jos tuotte sanoman häneltä, niin haluattekin kenties tavata minua kahden kesken?"

"En lainkaan, Sir Henry, en lainkaan. On kyllä totta, että kovaksi onnekseni pensasaidan myrskyisellä puolella, ollen – kuten kaikki kunnon miehet – te ymmärrätte minut, Sir Henry – olen ikäänkuin hyvilläni, jos voin saada jotakin hyötyä vanhan ystäväni ja kumppanini kannatuksesta – en liehittelyllä tai periaatteita epuuttamalla, sir – sellaista kehnoutta inhoan – vaan lyhyeen sanoen tekemällä hänelle yhtä ja toista pikku palvelusta, milloinhan suvaitsee vedota minuun. Tulin siis tänne tuomaan häneltä viestin tuolle vanhalle keropäälle lemm – pyydän nuorelta neidiltä anteeksi hamasta hänen kiireestänsä aina alas pikku kengänkärkeen asti. Ja kun ulos pimeään kompuroidessani satuin kuulemaan teidän maljalauselmanne, sir, joka lämmitti sydäntäni, sir, ja aina lämmittää, sir, kunnes sen kuolema hyytää – , niin rohkeninpa antaa teidän tietää, että rehellinen mies oli kuulemassa."

Sellainen oli master Wildraken oma esittely, johon ritari vastasi pyytämällä häntä istuutumaan ja ottamaan lasillisen sektiä hänen majesteettinsa loistokkaan paluun menestykseksi. Täten kutsuttuna Wildrake kursailematta sovittausi nuoren skotlantilaisen viereen eikä ainoastaan yhtynyt isäntänsä toivotukseen, vaan vielä säesti sen sisältöä, esittäen vapaaehtoisesti pari säettä rakkaimmasta kuningasmielisestä laulunpätkästään: "Omansa kun saa kuningas." Hänen laulustaan kajahteleva innokkuus avasi yhä paremmin vanhan ritarin sydämen, vaikka Albert ja Alice loivat toisiinsa katseita, jotka pahaksuivat tätä tunkeilua ja ilmaisivat halua sen lopettamiseen. Jalosukuisella master Kerneguyllä oli se onnellinen luonteen välinpitämättömyys, joka ei ole millänsäkään tuollaisista seikoista, tai sitte hän kykeni täydellisesti omaksumaan sen tarvittaessa, istuessaan siinä sektiä maistellen ja pähkinöitä rouskutellen, osoittamatta vähäisintäkään tietoisuutta siitä, että seurue oli lisääntynyt. Wildrake piti juomasta ja seurasta eikä näyttäytynyt haluttomaksi palkitsemaan isäntäänsä auliilla keskustelun hoitamisella.

"Te puhutte tappelemisesta ja kärsimisestä, Sir Henry Lee – kaikilla meillä on ollut osamme, Herra armahtakoon. Koko maailma tietää, mitä sir Henry Lee on tehnyt Edgefieldistä alkaen, missä vain on uskollinen miekka paljastunut tai kuninkaallinen lippu Kehunut. Voi, taivas auttakoon, olenhan tehnyt jotain minäkin. Nimeni on Roger Wildrake, Squattlesea-lammelta Lincolnista – ette kai silti ole sitä koskaan ennen kuullut, mutta olin kapteeni Lunsfordin keveässä ratsuväessä ja jälkeenpäin Goringin joukossa. Olin lapsensyöjä, sir – kakaranpalvaaja."

"Olen kuullut rykmenttinne urotöistä, sir, ja kenties havaitsisitte, että olen nähnytkin niistä muutamia, jos viettäisimme kymmenen minuuttia kahden kesken. Ja luullakseni olen myös kuullut nimenne. Pyydän saada juoda maljanne, kapteeni Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnshiren kreivikunnasta."

"Sir Henry, minä juon teidän terveydeksenne tästä korttelin pikarista ja polveni varassa, ja saman tekisin tuolle nuorelle herrasmiehelle" – Albertiin katsoen – "ja myöskin vihreänuttuiselle herralle, jos sen olettaa vihreäksi, sillä nuo värit eivät ole minun silmilleni oikein selkeitä ja määriteltäviä".

Tämän kohtauksen sivunäyttelystä on huomattavana piirteenä, että Albert keskusteli erikseen tohtori Rochecliffen kanssa kuiskauksin, enemmänkin kuin jumaluusoppinut näytti haluavan; mutta mitä hyvänsä heidän yksityinen haastelunsa koskikaan, se ei tehnyt nuorta everstiä kykenemättömäksi kuuntelemaan, mitä koko seurueessa puheltiin, ja tuon tuostakin puuttumasta haasteluun kuten vahtikoira, joka eroittaa vähäisimmänkin hälyn silloinkin kun sen tärkeänä puuhana on nauttia ateriaansa.