Kuninkaan mies

"Se oli viisaasti ja ansiollisesti tehty, hyvä ja arvoisa pastori", virkkoi eversti Everard; "jatkakaahan".

"Siinä toimessa olin ollut kolmisen tuntia, uupumukseen antautumatta, kun kummallinen väristys valtasi aistini, – ja iso ja vanhanaikainen huone tuntui käyvän avarammaksi, synkemmäksi ja yhä enemmän onkaloa muistuttavaksi, sillä yön ilma kylmeni hyytävämmäksi. En tiedä, aikoiko takkatuli riutua vai tuleeko sellaisten asiain edellä kuin nyt oli tapahtumassa ikäänkuin kauhun hönkä ja hirmustuksen ilmapiiri, kuten Job sanoo hyvin tunnetussa kohdassa: 'Pelko ja vavistus tuli minun päälleni, ja kaikki minun luuni peljätettiin.' Korvissani soi ja aivoissani humisi, niin että minusta tuntui kuin niistä, jotka huutavat apua, vaikkei ole mitään vaaraa: minäkin tunsin kiusausta pakenemaan, näkemättä ketään ahdistajaa. Silloin tuntui jotakin siirtyvän taitseni, luoden heijasteensa isoon kuvastimeen, jonka eteen olin asettanut kirjoituspöytäni; näin sen pöydälläni palavan ison kynttilän valossa. Ja minä katsoin ylös ja huomasin kuvastimessa selvästi miehen. Niin totta kuin nämä sanat käyvät ulos suustani, siinä ei ollut kukaan muu kuin sama Joseph Albany – nuoruuteni kumppani – jonka olin nähnyt syöstyksi Clidesthroughin linnan rintavarustuksilta alas järven syvyyteen!"

"Mitä teitte?"

"Mieleeni juolahti äkkiä", kertoi pappi, "että stoalainen viisaustieteilijä Athenodoros oli väistänyt tuollaisen ilmestyksen kauhut kärsivällisesti pitkittämällä lukujansa, ja samalla muistin, että minulla, kristityllä jumaluusoppineella ja uskonnon salaisuuksien kaitsijalla, oli vähemmän syytä peljätä pahaa ja parempaa ajattelun aihetta kuin oli pakanalla, jota juuri oma viisautensakin sokaisi. En siis ilmaissut mitään säikkyä enkä edes päätäni kääntänyt, vaan pitkitin kirjoittamistani, vaikka pamppailevin sydämin, sen myönnän, ja nytkähtelevin käsin."

"Jos kykenitte kirjoittamaan ollenkaan", huomautti eversti, "tuollaisen vaikutelman painaessa mieltänne, niin ansaitsisitte etusijan Englannin armeijassa lannistumattomalla päättäväisyydellä".

"Urhoollisuutemme ei ole omaamme, eversti", sanoi hengenmies, "ja omaksemme ei sitä ole ylvästeltävä. Ja taaskin, kun mainitsette tuota kummallista näkyä pelkkänä mieleni vaikutelmana ettekä aisteilleni ilmeisenä todellisuutena, niin sallikaa minun sanoa teille vielä kerran, että maailmallinen viisautenne on vain tyhmyyttä sellaisissa asioissa, jotka eivät ole tästä maailmasta."

"Ettekö katsonut uudestaan kuvastimeen?" kysyi eversti.

"Kyllä katsoin, jäljennettyäni lohdullisen tekstin: 'Sinä olet rikki polkeva käärmeen pään.'"

"Ja mitä näitte silloin?"

"Saman Joseph Albanyn kuvaisen", kertoi Holdenough, "siirtymässä verkalleen ikäänkuin tuolin takaa, samana jäseniltään ja piirteiltään kuin minä olin hänet tuntenut nuoruudessaan, paitsi että hänen poskillaan oli sen vanhemman iän leima, jossa hän kuoli, ja että hän oli hyvin kalpea". "Mitä te sitte teitte?"

"Käännyin kuvastimesta ja näin selvästi olennon, joka oli minulle heijastunut, peräytyvän ovea kohti, – ei joutuisasti eikä vitkallisesti, vaan lipuvin, vakain askelin. Se kääntyi jälleen oven lähellä ja näytti minulle taaskin valjut aavemaiset kasvonsa, ennen kuin katosi. Mutta miten se läksi huoneesta, ovestako vai muutoin, sitä en kiihtymyksessäni ehtinyt tarkata enkä ole jälkeenpäin millään ponnistuksella kyennyt selvästi muistamaan."

"Tämä on kummallinen ja teidän kertomananne mitä oivallisimmin todistettu ilmestys", vastasi Everard. "Ja kuitenkin, pastori Holdenough, jos toinen maailma onkin todella ilmaantunut, kuten te arvelette, minun tahtomattani kiistää ilmiön mahdollisuutta, olkaa varma siitä, että näissä vehkeissä on osallisina myöskin ilkeitä ihmisiä. Olen itse kokenut pari kohtausta kummittelijain kanssa, joilla oli ruumiillista voimaa ja varmasti maallisia aseita."

"Niin, epäilemättä, kaiketikin", myönsi pastori Holdenough. "Belsebub mielellään hyökkää yhdistyneen ratsu- ja jalkaväen johdossa, kuten oli tapana vanhalla skotlantilaisella kenraali Davie Lesliellä. Hänellä on ruumiillisia paholaisia kuten ruumiittomiakin, ja niitä hän käyttää toistensa tukena ja apuna."

"Saattaa olla kuten sanotte, arvoisa pastori", vastasi eversti. "Mutta mitä neuvotte tässä tapauksessa?"

"Siitä on minun kuulustettava veljien mieltä", haastoi jumaluusoppinut, "ja jos rajaimme sisäpuolelle on jäänyt! vain viisikin oikean kirkon palvelijaa, niin me rynnistämme saatanaa vastaan joukolla, ja te saatte nähdä, eikö meillä ole voimaa ahdistaaksemme häntä, kunnes hän pakenee tyköämme. Mutta jos se hengellinen asevarustus ei päde noita kummallisia manalan vihollisia vastaan, niin totisesti suosittaisin, että tämä muinaisen hirmuhallinnan ja haureuden saastutettu pesä perustuksiansa myöten poltettaisiin noituuden ja synnillisyyden tyyssijana, jottei saatana varustaessaan pääkortteerinsa niin mieleisekseen tapaisi itselleen linnoitusta ja varustusta, josta hän hyökkäilisi koko naapuristoa turmelemaan. Varmaa on, että minä en kehoittaisi ainoatakaan kristittyä sielua asumaan talossa, ja autioksi jätettynä siitä koituisi velhojen temppuilupaikka ja noitien sapattisuoja sekä käyntisija niille, jotka Demaksen lailla havittelevat tämän maailman varallisuutta, etsien kultaa ja hopeaa loitsujen ja lumousten harjoittamiseksi ja siten haitaten ahneitten sieluja! Luottakaa siis minuun, parempi olisi hajoittaa ja alas jaoittaa tämä talo, kiveä kiven päälle jättämättä."

"Siihen minä panen vastalauseeni, hyvä ystävä", ilmoitti eversti, "sillä ylikenraali on sallinut erityisellä lupakirjallaan enoni Sir Henry Leen perheineen palata isiensä taloon, hänellä kun ei tosiaan olekaan mitään mahdollisuutta saada suojaa harmaille hiuksilleen muun katon alta".

"Ja tapahtuiko tämä teidän neuvostanne, Markham Everard?" kysyi jumaluusoppinut jäykästi.

"Tapahtui kyllä", vastasi eversti. "Ja miksen käyttäisikin vaikutusvaltaani turvapaikan hankkimiseen omaiselleni?" "No, niin totta kuin sielunne elää", vastasi presbyteri, "enpä olisi uskonut tätä kenenkään muun suusta kuin omastanne. Sanokaa minulle, eikö juuri tämä samainen Sir Henry Lee nahkakölteriensä ja vihreänuttuistensa voimalla pakoittanut panemaan toimeen paavillisen maallikon määräystä alttarin siirtämisestä Woodstockin kirkon itäpäähän? – ja eikö hän vannonut partansa kautta, että hän hirtättäisi suorastaan Woodstockin kadulla miehen, joka vain julkeisi kieltäytyä juomasta kuninkaan maljaa? – ja eikö hänen kätensä ole punaisena pyhäin verestä? – ja onko hellittämättömämpää tai rajumpaa piispalliskirkon ja korkean etuoikeuden rehentelijää esiintynyt julkisuudessa?"

"Kaikki on saattanut sattua kuten sanotte, hyvä pastori Holdenough", vastasi eversti; "mutta enoni on nyt iällinen ja raihnas, hänellä on tuskin ainoatakaan saattolaista jäljellä, ja hänen tyttärensä katseleminen saisi ankarimmankin heltymään säälistä, olentona, joka – "

"Joka on kalliimpi Everardille", tokaisi Holdenough, "kuin hyvä maine, uskollisuus ystäviä kohtaan, uskonnon velvoitus; – nyt ei ole aika haastaa hunajaisin huulin. Astumanne polut ovat vaarallisia. Te pyritte kohottamaan paavillista kynttilänjalkaa, jonka taivas vanhurskaudessaan on siirtänyt sijoiltaan – tuomaan takaisin tähän taikuuksien kartanoon juuri ne synnintekijät, jotka ovat niillä noiduttuja. Minä en salli turmella maata heidän lumoillaan. He eivät saa tulla tänne."

Hän puhui kiivaasti ja lyöden sauvaansa permantoon; peräti nyreänä alkoi eversti vastavuoroon omaksua korskeata sävyä. "Teidän olisi parempi harkita valtaanne uhkaustenne täyttämiseen, pastori Holdenough", hän muistutti, "ennen kuin tehostatte niitä noin pontevasti".

"Eikö minulla ole valta sitoa ja päästää?" kysyi pappi,

"Se valta ei paljoakaan vaikuta muihin kuin oman kirkkonne jäseniin", sanoi Everard, ja hänen äänenpainossaan ilmeni hiukan halveksumista.

"Varokaa – varokaa", muistutti pappi, jonka olemme kaikesta hyväsydämisyydestään huolimatta jo nähneet ärtyiseksi mieheksi. "Älkää häväiskö minua, vaan ajatelkaa kunnioittavasti sanansaattajasta Hänen tähtensä, jonka valtuutuksella hän toimii. Älkää uhmatko minua, sanon – minun on pakko täyttää velvollisuuteni, vaikka se tapahtuisi kaksoisveljeni närkästykseksi."

"En näe virallanne olevan mitään tekemistä tässä asiassa", väitti eversti Everard; "ja minä puolestani varoitan teitä yrittämästä sekaantua kutsumuksenne ulkopuolelle".

"Oikein – te pidätte minua jo yhtä alistuvaisena kuin jotakuta krenatööriänne", vastasi pappi, jonka terävät kasvonpiirteet värisivät pahastuksesta, niin että hänen harmajat hapsensakin häilyivät; "mutta pitäkää varanne, sir, – en ole niin voimaton kuin otaksutte. Minäpä kutsun Woodstockin jokaisen totisen kristityn sonnustamaan lanteensa ja vastustamaan kirkkoruhtinaiden vallan, sorron ja ilkimielisyyden palautusta alueellemme. Minä nostatan hurskaitten vihan sortajaa vastaan – ismaelilaista, edomilaista ja hänen rotuansa vastaan, kuin myöskin niitä vastaan, jotka häntä tukevat ja rohkaisevat häntä kohottamaan sarvensa. Minä huudan julki enkä säästä, nostatan ne monet, joiden rakkaus on jäähtynyt, ja sen paljouden, joka ei piittaa mistään näistä asioista. Minulle tulee toki kuuntelijoita, ja minä otan Josefin sauvan, joka oli Efraimin kädessä, ja käyn puhdistamaan tätä paikkaa noidista ja taikureista ja lumouksista, ja minä julistan ja kehoitan, sanoen: Tahdotteko te puoltaa Baalia? – tahdotteko palvella häntä? Ei, ottakaa kiinni Baalin profeetat – älkää antako ainoankaan pelastua!"

"Pastori Holdenough, pastori Holdenough", virkahti eversti Everard hyvinkin kärsimättömästi, "mikäli itse äsken minulle kerroitte, olette kehoittanut sen tekstin perusteella jo kerran liikaa".

Vanhus loi kämmenellään voimakkaasti otsaansa ja vaipui takaisin istuimelleen nuo sanat kuullessaan, niin äkkiä ja niin hervottomasti kuin olisi eversti ampunut pistoolin luodin hänen päänsä läpi. Heti katuen moitetta, jonka hän oli tullut maltittomuudessaan lausuneeksi, Everard kiirehti pyytämään anteeksi ja tarjoamaan kaikkia mahdollisia sovittelevia puolustuksia, mitä hänen mieleensä ensi hetkellä johtui, olivatpa ne kuinkakin ristiriitaisia. Mutta vanhus oli liian syvästi järkkynyt – hän torjui ystävänsä käden, ei ottanut kuunnellakseen hänen sanojaan ja kavahti lopuksi seisaalle, lausuen tuimasti: "Te olette käyttänyt luottamustani väärin, sir – käyttänyt kehnosti, kääntäen sen omaksi nuhtelukseni. Jos olisin ollut miekkamies, niin ette olisi rohjennut. Mutta nauttikaa voitonriemustanne, sir, vanhan miehen ja isänne ystävän suhteen – satuttakaa haavaa, jonka hänen varomaton luottamuksensa on teille paljastanut."

"Ei, arvoisa ja kunnon ystäväni", – alotti eversti.

"Ystäväkö!" kivahti vanhus. "Me olemme vihamiehiä, sir – vihamiehiä, nyt ja ainiaan!"

Niin sanoen ja kavahtaen istuimelta, jolle hän oli pikemmin vaipunut kuin laskeutunut, hän juoksi ulos huoneesta niin nopein askelin kuin hänellä oli tapana ärtymyksensä hetkinä, sävyltään totisesti enemmän kiivaana kuin arvokkaana, olletikin kun hän juostessaan jupisi ja näytti ikäänkuin kannattelevan omaa kuohahdustaan, hokemalla yhä uudestaan sitä loukkausta, joka häntä oli kohdannut.

"Siinäpä se!" tuumi eversti Everard. "Ei ollut vielä kylliksi kiistaa olemassa enoni ja Woodstockin kansalaisten kesken, vaan minun piti ehdottomasti kartuttaa sitä, ärsyttämällä tätä pikavihaista ja kuumaveristä vanhusta, tietäessäni hänet kiivaaksi käsityksissään kirkollisesta hallinnosta ja jäykän ennakkoluuloiseksi kaikkia toisinajattelevia kohtaan! Woodstockin roskaväki nousee mellakkaan, sillä vaikka hän ei saisi kahtakaankymmentä niistä puolelleen mihinkään rehelliseen tai järkevään tarkoitukseen, niin huutakoon hän vain mellastusta ja tuhoa, ja silloin hän varmastikin saa yltäkyllin seuraajia. Ja enoni on yhtä hurjaluontoinen ja taipumaton. Koko sen omaisuuden hinnasta, mitä hänellä on koskaan ollut, hän ei sallisi majoittaa taloon kourallista huoveja sen puolustukseksi, ja jos hän on yksinään tai saa ainoastaan Jocelinen apurikseen, hän ampuu palatsihuvilaan pyrkiviä rettelöitsijoitä yhtä varmasti kuin olisi hänellä sata miestä varusväkenään; ja mitä voi koitua siitä muuta kuin vaaraa ja verenvuodatusta?"

Alakuloisen aavistelun keskeytti paluullaan pastori Holdenough, joka riensi huoneeseen yhtä kiireisesti kuin oli sieltä lähtenytkin, juoksi suoraan everstin eteen ja sanoi: "Ottakaa käteni, Markham – ottakaa käteni kiireesti, sillä vanha Aatami kuiskaa sydämessäni, että on häpeällistä pitää sitä ojennettuna niin kauvan."

"Kaikesta sydämestäni otan vastaan kätenne, kunnianarvoisa ystäväni", vastasi Everard, "ja toivoakseni uudistetun ystävyyden merkkinä".

"Tietysti, tietysti", vahvisti hengenmies pudistaen hänen kättänsä leppeästi. "Te olette tosin puhunut katkerasti, mutta te olette puhunut totta hyvissä ajoin, ja luullakseni – vaikka sananne olivat ankaria – hyvässä ja ystävällisessä tarkoituksessa. Totisesti ja tosiaan, synnillistä olisi minun jälleen toimia pikaisesti väkivallan yllyttämisessä, muistaessani sen, josta olette minua soimannut – "

"Antakaa anteeksi, hyvä pastori Holdenough", pyysi eversti Everard, "se oli pikainen sana; en tarkoittanut täydellä todella soimata".

"Hiljaa, minä pyydän, hiljaa", haastoi jumaluusoppinut, "sanon, viittaus siihen, josta te olette mitä oikeimmin soimannut minua – vaikka syytös karvastutti Vanhan Ihmisen sappea minussa, sisällinen kiusaaja kun on aina vaanimassa meidän saattamiseksemme lankeemukseen – se viittaus olisi minun pitänyt pahastumatta tunnustaa suosiollisuudeksi, sillä siten on ystävän tuottamia haavoja katsottava tervehdyttäviksi leikkauksiksi. Ja tokihan minun, joka olen yhdellä onnettomalla taistelun ja tiimellyksen kehoittamisella lähettänyt eläviä kuolemaan – ja pelkäänpä myös toimittaneeni kuolleenkin takaisin elävien joukkoon – tulisi nyt harrastaa rauhaa ja hyvää tahtoa sekä eripuraisuuden sovittamista, jättäen rankaisemisen sille suurelle olennolle, jonka lakeja on rikottu, ja koston Hänelle, joka on sanonut: 'Minä sen maksan.'" Vanhan miehen tuskastuneet piirteet kirkastuivat nöyrästä luottamuksesta, hänen tehdessään tämän tunnustuksen. Eversti Everard tunsi ne luontaiset heikkoudet sekä virallisen vaikutusvallan ja yksipuolisen puoluevakaumuksen varhaiset ennakkoluulot, jotka hänen oli täytynyt lannistaa ennen kuin pääsi näin vilpittömään puhetapaan. Soturi kiirehti senvuoksi ilmaisemaan ihailuansa toisen kristillisestä säveydestä, samalla moittien itseänsä siitä, että oli niin syvästi loukannut hänen tunteitaan.

"Älkää ajatelko sitä – älkää ollenkaan, oiva nuori mies", puheli Holdenough. "Me olemme molemmat hairahtuneet – minä salliessani intoni voittaa armeliaisuuteni, te kenties esiintyessänne tiukasti vanhaa ja ärtyistä miestä kohtaan, joka oli vastikään uskonut kärsimyksiänsä teidän ystävälliseen luottamukseenne. Olkoon se kaikki unohdettua. Ottakoot ystävänne jälleen haltuunsa asumuksensa niin pian kuin haluavat, ellei heitä peloita se, mitä on tapahtunut tässä Woodstockin maahovissa. Jos he kykenevät varjelemaan itseänsä ilman voimilta, niin uskokaa minua, että heille ei koidu mitään kiusaa maallisilta naapureilta, mikäli minä voin sitä millään keinoin estää. Ja olkaa varma siitä, hyvä herra, että minun äänelläni on vielä hiukan merkitystä arvoisan pormestarin ja kunnon raatimiesten sekä paremmanlaatuisten talonisäntäin parissa tuolla kauppalassa, vaikka alempia luokkia puhaltelee huiskin haiskin jokainen opintulkinnan tuulahdus. Ja vielä lisäksi, olkaa varma siitä, eversti, että jos enonne tai kukaan hänen huonekuntansa jäsen huomaa tehneensä ajattelemattoman kaupan tähän onnettomaan ja pahaenteiseen taloon palaamisella taikka tuntee sydämessään ja omassatunnossaan mitään hengellisen lohduttajan kaipuuseen johtavia vaivoja, Nehemia Holdenough on heidän käskettävissään yöllä tai päivällä yhtä suuresti kuin olisi heidät kasvatettu sen kirkon pyhässä helmassa, jonka arvottomana palvelijana hän on, – eikä sen kammo, mikä on peloittavaa nähtävää näiden seinien sisällä, eikä hänen tietonsa heidän sokaistuneesta ja lihallisesta tilastaan, he kun ovat piispalliskirkollisen paimennuksen kasvattamia, estä häntä tekemästä heidän suojeluksekseen ja valaisemisekseen, mitä hänen heikot kykynsä voivat." "Hyväntahtoisuutenne on hyvin suuri, arvoisa pastori", kiitti eversti Everard, "mutta minä en pidä luultavana, että enoni tuottaa teille vaivaa kumpaisessakaan suhteessa. Hän on hyvinkin tottunut toimimaan omana suojelijanansa vaaran tullen ja hengellisissä epäilyksissä luottamaan omiin rukouksiinsa ja oman kirkkonsa lohdutuksiin."

"Toivoakseni en ole tarjonnut liikanaista avuliaisuutta", sanoi vanhus hiukan nyreissään siitä, että hänen esittämäänsä hengellistä apua oli katsottu tavallaan tunkeilevaksi. "Pyydän anteeksi, jos niin on asian laita – nöyrästi pyydän anteeksi – en haluaisi tungetella."

Eversti kiirehti tyynnyttämään tätä uutta valppaan mahtipontisuuden epäluuloisuutta, joka toisinaan väkisinkin purkautuvan luontaisen kuumaverisyyden ohella oli kunnon miehen ainoita vikoja.

He olivat päässeet entiselle ystävälliselle kannalleen, kun Roger Wildrake palasi Jocelinen majasta ja kuiskasi herralleen, että hän oli menestynyt lähettilästoimessaan. Eversti kääntyi sitte pappiin ja ilmoitti tälle, että kun valtuutetut olivat jo luovuttaneet Woodstockin ja Sir Henry Lee aikoi saapua takaisin palatsihuvilaan puoleltapäivin, hän tahtoi saattaa pastoria kauppalaan, jos hänen kunnianarvoisuutensa suvaitsi.

"Ettekö viivähdä", kysyi pastori, ja hänen äänessään kuulosti ikäänkuin utelevaa arastelua, "toivottamaan omaisianne tervetulleiksi heidän palatessaan tähän kotiinsa?"

"En, hyvä ystäväni", vastasi eversti Everard. "Näissä onnettomissa kiistoissa omaksumani osa ja kenties myöskin se jumalanpalveluksen muoto, johon minut on kasvatettu, ovat tehneet enoni niin ennakkoluuloiseksi minua vastaan, että minun täytyy toistaiseksi pysyä vieraana hänen talolleen ja perheelleen."

"Vai niin! Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni ja sielustani", huudahti hengenmies. "Suokaa anteeksi suoruuteni – iloitsen tosiaan; olin ajatellut – mutta se sikseen, – en tahtoisi uudestaan pahastuttaa. Mutta totisesti, vaikka sillä neitosella on suloinen ulkomuoto, ja vaikka ritari, kuten kaikki sanovat, on inhimillisissä seikoissa nuhteeton, – niin kuitenkin – mutta minä pahoitan mieltänne – enpä siis sanokaan enempää, paitsi jos kysytte vilpitöntä ja puolueetonta neuvoani, joka on teidän käytettävissänne, minun tahtomattani tyrkyttää sitä teille. Vaeltakaamme kauppalaan yhdessä – metsän mieluisa hiljaisuus saattaa luonnuttaa meidät avaamaan sydämemme toisillemme."

Niinpä kävelivätkin he kahden kesken kauppalaan, ja vaikka he puhelivat kaikenlaisista aiheista, kummastutti pastori Holdenoughia jonkun verran, että eversti ei pyytänyt häneltä mitään hengellistä neuvoa sievää serkkuansa kohtaan heränneen rakkautensa suhteen, samalla kun pappismies suuresti yli soturin odotustenkin piti sanansa eikä oman sanantapansa mukaan tyrkyttänyt viisaita mielipiteitään noin arkaluontoisesta seikasta.

18. LUKU.
EPÄILYTTÄVÄ KULKURI

Wildraken asia oli onnistunut etupäässä sen valtiokirkollisen hengenmiehen välityksellä, jonka olemme aikaisemin tavanneet toimimassa perheen kappalaisena; hänen äänellään oli monestakin syystä suuri vaikutus vanhaan ritariin.

Vähää ennen puoltapäivää oli Sir Henry Leellä ja hänen vähäisellä huonekunnallaan kiistämättömästi hallussaan vanha asuntonsa Woodstockin palatsihuvilassa, ja Jocelina Joliffen, Phoeben ja vanhan Joanin yhteiset ponnistukset pantiin laittamaan kuntoon, mitä äskeiset häiritsijät olivat jättäneet suureen epäjärjestykseen.

Sir Henry Leellä oli, kuten kaikilla sen ajan säätyhenkilöillä, turhantarkkuuteen menevä järjestyksen harrastus, ja väkijoukossa rutistunutta pukuansa pahoittelevan hienon vallasnaisen tavoin hän tunsi itsensä häväistyksi ja nöyryytetyksi, nähdessään kotinsa noin mullistelluksi – ja kärsimättömäksi, kunnes hänen rakennuksensa oli puhdistettu kaikista tunkeilun jäljistä. Suutuksissaan hän jakeli runsaammin käskyjä kuin hänen rajoitetulla palveluskunnallaan oli näköjään aikaa tai käsiä toimeenpanna. "Ne konnat ovat myös jättäneet taakseen sellaisia tulikiven huuruja", ärisi vanha ritari, "kuin olisi vanha Davie Leslie ja koko Skotlannin armeija ollut majoitettuna heidän joukkoonsa".

"Melkein yhtä pahoin lienee heille käynytkin", tokaisi Joceline, "sillä sanotaanpa, että itse paholainen tuli ruumiillistuneena heidän pariinsa ja sai heidät luikkimaan tiehensä". "Sittepä pimeyden ruhtinas onkin herrasmies, kuten vanha Will Shakespeare sanoo", tuumi ritari. "Hän ei koskaan häiritse oman takkinsa käyttäjiä, sillä Leet ovat olleet täällä isästä poikaan jo viisisataa vuotta kaikessa rauhassa, mutta heti kun nuo moukkamaiset epäsikiöt saapuivat, alkoi hän siis esittää omaa osaansa heidän keskuudessaan."

"No, yhden seikan hän ja he ovat jättäneet meille sellaisen, josta meidän sietää kiittää", kertoi Joliffe, "nimittäin niin hyvin täytetyn ruokakammion ja aitan, että moista on harvoin nähty Woodstockin huvilapalatsissa pitkiin aikoihin: lampaanruhoja, raavaanlihoja, tynnyreittäin sokurileipurin tavaroita, aameittain ja nassakoittain sektiä, muskattiviiniä, olutta ja mitä kaikkea. Saammekin viettää kuninkaallisia päiviä puolitiehen talvea, ja Joanin täytyy piammiten ryhtyä suolaamiseen ja säilytyshommiin."

"Häpeä, heittiö!" ärähti ritari; "mekö appaisimme tuommoisten maan hylkimysten rääppeitä? Heitä ne heti ulos! Ei", malttuen, "se olisi syntiä; mutta anna ne köyhille tai toimita lähetetyiksi omistajilleen. Ja kuulehan, en tahdo maistaa mitään heidän väkijuomiaan – mieluummin joisin erakon tavoin koko ikäni kuin näyttäisin tyhjentävän maljoja tuollaisille roistoille heidän tilkoillaan kuten viheliäinen juomanlaskija, joka kulauttelee pullojen pohjatähteet vieraiden maksettua laskunsa ja lähdettyä kotiinsa. Ja kuulehan, en tahdo maistaa pisaraakaan vettä säiliöstä, josta ne orjat ovat ammentaneet itselleen – nouda minulle ruukullinen Rosamondin lähteestä."

Alice kuuli tämän määräyksen, ja oivaltaen hyvin, että huonekunnan muilla jäsenillä oli kylliksi tehtävää, hän otti hiljaisesti pienen ruukun, heitti viitan ylleen ja läksi itse ulos hankkimaan Sir Henryn haluamaa vettä. Sillävälin Joceline hiukan empien ilmoitti, että "tänne on vielä jäänyt muuan noiden vieraitten seurueeseen kuuluva mies, joka järjestelee valtuutettujen omistamien arkkujen ja laukkujen siirtämistä pois ja voi vastaanottaa teidän arvollisuutenne määräykset ruokavaroista".

"Tulkoon tänne." Keskustelu tapahtui eteissuojamassa. "Miksi epäröitset ja mutiset tuolla tavoin?"

"Niin, mutta, sir", tankkasi Joceline, "mutta kenties teidän arvollisuutenne ei haluaisikaan nähdä häntä, hän kun on sama, joka äskettäin – " Hän pysähtyi.

"Sinkautti miekkani avaruutta kohti, tahtoisit sanoa? Kas, milloin olen minä äkääntynyt miehelle siitä, että hän on pitänyt puoliansa minua vastaan? Niin keropää kuin hän onkin, mies, pidän hänestä tuon jutun takia paremmin enkä pahemmin. Minä isoan ja janoan uudestaan kilpasille hänen kanssaan. Olen ajatellut hänen passadoansa aina siitä saakka, ja luulenpa, että jos yrittäisimme toistamiseen, tietäisin tempun, joka sen tekisi tyhjäksi. Nouda hänet heti." Taattu Tomkins saatettiin piankin sisälle. Hän esiintyi rautaisen totisena; sitä sävyä eivät kyenneet hetkeksikään järkyttämään edellisen yön kauhut sen enempää kuin sen jalosukuisen henkilön ylväs arvokkuuskaan, jonka edessä hän nyt seisoi.

"Mitä kuuluu, hyvä mies?" tervehti Sir Henry. "Näkisinpä mielelläni vielä hiukan miekkailuasi, joka oli minulle pätevä vastus äskettäin – mutta totisesti luulenkin, että valo oli hieman liian hämärä vanhoille silmilleni. Ota harjoitusmiekka, mies – astelen täällä aatoksissa, kuten Hamlet sanoo, ja nautin pikku hengähdyslomaa. Ota siis harjoitusmiekka käteesi."

"Koska teidän armonne haluaa", virkkoi taloudenhoitaja, pudottaen pitkän kaapunsa ja ottaen säilän.

"No, jos sinulle soveltuu, olen minä valmis", sanoi ritari. "Tuntuupa siltä kuin olisi pelkkä tällä samalla vanhalla kivityksellä tepastelu loihtinut pois nivelsäryn, joka uhkasi minua. He-hei – astelen lujana kuin taistelukukko."

He alottivat kisansa hyvin rivakasti, ja varmaa on, että Sir Henry pysyi paremmalla puolella rynnistyksessä, – lieneekö vanha ritari sitte tosiaan taistellut kylmäverisemmin tylsällä kuin terävällä aseella vai taloudenhoitaja myöntänyt hänelle rahtusen etua tässä pelkästään urheilevassa kohtauksessa. Menestys sai hänet mainiolle tuulelle.

"Kas noin", hän puheli, "keksinpä temppusi; ei, kahdesti et petä minua samalla kujeella – tuo oli tuntuvasti osattu. Niin, jos olisi minulla vain ollut kyllin valoa silloin illalla – mutta siitä on turha puhua – ja me jätämmekin tämän jo silleen. Minun ei sovi taistella kuten me ajattelemattomat kavalierit entiseen aikaan mittelimme voimiamme teidän keropäiden heittiöiden kanssa, antaen teille selkään niin usein, että opetimme teidät viimein peittoamaan meitä. – Ja kuules nyt, minkätähden jätätte ruoka-aittanne täällä niin täysinäiseksi? Luuletteko, että minä tai perheeni voimme käyttää hypisteltyjä ravintoaineita? Mitä, eikö teillä ole parempaa käytäntöä takavarikkolihoillenne kuin jättää ne jäljelle, vaihtaessanne kortteeripaikkaa?"

"Teidän arvollisuutenne", huomautti Tomkins, "saattaahan olla, että te ette mieli raavaan, oinaan tai vuohen lihaa. Silti, kun tiedätte, että ne ruokavarat hankittiin ja maksettiin omista verotuloistanne ja karjastanne Ditchleystä, joka julistettiin valtion omaksi runsaasti vuosi takaperin, saatatte kenties vähemmin arastella niiden käyttämistä omaan tarpeeseenne."

"No, varmastikin käytän", vilkastui Sir Henry, "ja hyvilläni olen, että olette toimittaneet minulle osuuden omastani. Jo olinkin aasi, kun epäilin herraisi eleskelevän muutoin kuin rehellisten ihmisten kustannuksella."

"Ja mitä raavaitten takapuolikkaihin tulee", pitkitti Tomkins muuttumattoman juhlallisesti, "niin on Westminsterissä häntäpää, joka kestää vielä paljon armeijamme leikkomista ja jäytämistä, ennen kuin se on jauhettu mieleiseksemme". Sir Henry pysähtyi ikäänkuin harkitsemaan tämän viittauksen merkitystä, sillä hän ei ollut kovinkaan nopeaälyinen mies. Mutta viimein oivallettuaan tarkoituksen hän remahti äänekkäämpään nauruun kuin Joceline oli pitkään aikaan nähnyt hänen antautuvan.

"Oikein, mies", hän sanoi, "ymmärrän pilasi – se on nukkenäyttelyn oikea opetus. Faustus nostatti paholaisen, niinkuin parlamentti armeijan – ja sitte, kuten paholainen lentää tiehensä Faustuksen kanssa, samaten armeija kaappaa mukaansa parlamentin eli häntäpään, joksi sinä sitä nimität, eli niinsanotun eduskunnan istuvan osan. Ja sitte, katsos, ystävä, itse kaikkien paholaisten paholainen saa minun auliin suostumukseni siepata mukaansa vuorostaan armeijan, ylimmästä kenraalista alimpaan rumpalipoikaan asti. Ei, älä tuimistu mokomasta; muista, että nyt on kylliksi päivänvaloa terävilläkin miekoilla urheilemiseen."

Taattu Tomkins näytti katsovan parhaaksi hillitä pahastuksensa, ja huomauttaen, että vankkurit olivat valmiina kuljettamaan valtuutettujen tavarat kauppalaan, hän vakavasti jätti hyvästi Sir Henry Leelle.

Sillaikaa vanhus yhä asteli jälleen saadussa suojamassaan, hykerrellen käsiään ja muutenkin ilmaisten suurempaa riemastusta kuin oli osoittanut kohtalokkaasta tammikuun 30 päivästä saakka.

"Täällä sitä taas ollaan vanhassa moisiossa, Joliffe – ja runsailla elintarpeillakin varustettuina. Osasipa se heittiö ratkaista omantuntoni epimisen! – Typerinkin heistä on mitä viisastelevin vääntelijä, kun tulee kysymykseen hyöty. Silmäilehän hiukan ulos, eikö siellä hiiviskele mitään oman ryysyrykmenttimme rippeitä, joille vatsantäysi olisi taivaan lahja, Joceline. – Ja hänen miekkailunsa, Joceline – vaikka se pakana miekkailee hyvin – oikein aika hyvin – mutta näithän, miten minä häntä pitelin, kun minulla oli sovelias valaistus, Joceline?"

"Kyllä, pahasti pitelitte häntä, teidän arvollisuutenne", kehui Joceline. "Te opetitte hänet tietämään, mistä Taavetti olutta osti. Varmastikaan ei hän enää halua joutua teidän arvollisuutenne huideltavaksi."

"Vanhaksihan alan käydä", tuumi Sir Henry, "mutta ikä ei ruostuta taitoa, vaikka jäntereitten täytyy jäykistyä. Mutta minun iällisyyteni on kuin reipas talvi, kuten vanha Will sanoo – härmäinen, mutta leppoinen. Ja entä jos vielä vanhoinakin elämme näkemään parempia päiviä! Takaanpa sinulle, Joceline, että minua miellyttää tuo leukailevien heittiöiden ja tappelevien heittiöiden kesken syntynyt kahnaus. Kun varkaat riitaantuvat, on rehellisillä mahdollisuus päästä omilleen."

Siten ylvästeli vanha kavalieri kolminkertaisessa kunniassaan, hän kun oli saanut takaisin asuntonsa, luullakseen puhdistanut jälleen maineensa miekkamiehenä ja lopuksi keksinyt mahdollisuutta aikojen muuttumiseen, toivoen samalla jotakin esiintyvän kuningasmielisen puolueen eduksi.

Sillaikaa hypähteli Alicen povessa sydän ylpeämmin ja kepeämmin kuin moneen päivään, kun hän viime aikoina jo vieraannuttuaan hilpeydestä läksi ilomielin antamaan apuansa talouden järjestämiseen ja varustamiseen, tuomalla sievän Rosamondin lähteestä haluttua raikasta vettä.

Kenties hän muisti, miten hänen ollessaan pikku tyttönä Markham-serkulla oli tapana panna hänet muiden mukana täyttämään sitä velvollisuutta, hänen esittäessään jotakuta vangittua troijalaista prinsessaa, joka oli siinä asemassaan tuomittu ammentamaan vettä kreikkalaisesta lähteestä ylpeän voittajan tarpeiksi. Ainakin ilahdutti häntä tavattomasti isänsä näkeminen palautetuksi vanhaan asuntoon, ja se ilo ei ollut vähemmin vilpitön sen johdosta, että hän tiesi heidän paluunsa Woodstockiin olleen serkkunsa aikaansaama ja Everardin jossain määrin puhdistuneen hänen isänsäkin ennakkoluuloisissa silmissä syytöksistä, joita vanha ritari oli häntä vastaan lausunut. Jollei heidän välillään ollutkaan vielä tapahtunut sovintoa, oli siis ainakin saatu edellytykset, joihin sellaisen suotavan lopun saattoi helposti perustaa. Se oli ikäänkuin sillan alkua; kun perustus on tukevasti laskettu ja kannattimet kohotettu tulvavirran vaikutuksen yläpuolelle, voidaan seuraavana vuodenaikana sijoittaa kaaret paikoilleen.