Kun nukkuja herää

XIII LUKU
Vanhan järjestelmän loppu

Grahamin laskujen mukaan oli juuri keskipäivä silloin, kun Neuvoston valkoinen lippu laskettiin alas. Mutta muutamia tuntia kului, ennenkuin antautuminen muodollisesti oli ennättänyt tapahtua, ja lausuttuaan nuo "sanansa", vetäytyi hän uuteen huoneustoonsa tuulimoottorien toimistoon. Viimeisten kahdentoista tunnin taukoamaton jännitys oli tavattomasti uuvuttanut häntä, hän ei ollut enää edes uteliaskaan; hetkisen istui hän paikallaan toimettomana ja velttona tuijottaen eteensä, ja vaipui piankin uneen. Kaksi lääkärinapulaista herätti hänet tuoden hänelle virkistäviä aineita, jotta hän jaksaisi kestää uusia ponnistuksia. Juotuaan heidän rohtojaan ja kylvettyään heidän neuvostaan kylmässä vedessä, tunsi hän mielenkiintonsa ja tarmonsa palautuvan, ja oli hän heti valmis ja halukas seuraamaan Ostrogia useita penikulmia kulkien pitkin käytäviä ja hisseissä ollakseen läsnä kohtauksessa, jossa Valkoisen Neuvoston valta lopullisesti päättyi.

Heidän tiensä kulki monen monituisen rakennuksen läpi. Lopulta saapuivat he tielle, jonka päässä avautui heidän eteensä soikea paikka; päivän valaisemien pilvien alla kohosi Neuvoston palatsin rauniot. Suunnaton riemunhuuto kuului Grahamin korviin. Sen jälkeen kulki Graham seurueineen pitkin rakennuksien kattoja raunioiden vieritse. Avara arena näkyi Grahamin edessä, se näytti vielä omituisemmalta ja ihmeellisemmältä kuin soikeasta peilistä katsoessaan.

Tämä melkein amfiteatterin muotoinen alue oli yli penikulman levyinen. Auringon säteet kultasivat sen vasemman puolen ja oikean puolen muodot näkyivät kylmän selvinä varjossa. Neuvoston harmaana muista eroavan palatsin katolla liehui antautumisen musta lippu hitaasti heleää päivää vastaan. Huoneet, salit, käytävät ammottivat niin outoina, katkenneita metallijohtoja riippui sikinsokin raunioiden keskellä. Suuret määrät poikkinaisia, kiemurtelevia johtoja riippui vesiheinän tavoin kaikkialla ja alhaalta kuului lukemattoman kansanjoukon huuto, kumeaa jyrinää ja torvien räikeää pauhinaa. Suunnaton hävitys ympäröi tuota suurta valkoista rakennusta, näkyi särkyneitä ja mustuneita massoja, Neuvoston käskystä perustuksiaan myöten räjäytetyn tehtaan rauniot, kasottain rautaisia rakennuskannattimia, jättiläismäisiä tiilikasoja ja kokonaisia metsiä katkenneita pilareita. Siellä täällä, tämän kamalan hävityksen keskellä kuohui ja kimalteli vesi, ja etäällä näkyi raunioiden välitse, miten kahdensadan jalan korkeudelta pulppusi erään laajan rakennuksen raunioista vettä paksusta vesijohtotorvesta, syöksyen kimaltelevana koskena alas. Ja kaikkialla tungeksi kansaa.

Missä vaan oli hiukankaan jalansijaa, liikkui lyhytkasvuista kansaa, ne näkyivät niin perin tarkoin kaikkialla paitsi siellä, missä päivän paiste muutti ne häikäisevällä kullallaan epäselviksi. He kapuilivat pitkin luhistuneita seiniä, he liittyivät parviksi ja ryhmiksi pystyssä olevien pilarien ympärille. He kulkivat pitkin kehänmuotoista rauniorengasta. Ilma oli täynnä heidän huutojaan, kun he tungeksivat keskustaa kohden.

Neuvoston palatsin ylimmät kerrokset näyttivät autioilta, sieltä ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Valloittajien musta lippu ainoastaan riippui auringon valaisemana tangossaan. Neuvoston palatsin ympärillä ei näkynyt ruumiita, ne oli joko kansa vienyt pois tai tungos peitti ne. Graham näki muutamia harvoja raunioiden ja virtaavan veden keskellä.

"Suvaitsetteko näyttää itsenne heille, sire?" sanoi Ostrog. "He haluavat niin kiihkeästi nähdä teidät".

Graham epäröi, astui sitten eteenpäin aivan rakennuksen katon reunalle. Hän katsoi alaspäin ja hänen yksinäinen pitkä vartalonsa kuvastui taivasta vastaan.

Vähitellen alkoi raunioille kerääntynyt kansanjoukko nähdä hänet. Pieni ryhmä mustaunivormuisia miehiä kulki esteiden yli Neuvoston palatsia kohden. Pienet mustat päät muuttuivat vaaleanpunaisiksi kääntyessään häneen päin, ja nähdessään aaltoilemisen syntyvän tässä joukossa, arvasi hän niiden huomanneen hänet. Hän arveli täytyvänsä antaa heille jotain elonmerkkiä. Hän kohotti kätensä, viittasi Neuvoston palatsiin päin. Alhaalla äänet yhtyivät, kasvoivat, ja nousivat häntä kohden lukemattomina riemuhuudon aaltoina.

Lännen pilvet olivat muuttuneet sinertävän vihreiksi ja vaalenneet, ja Jupitertähti loisti etelässä, eikä antautuminen ollut vielä loppuunsa suoritettu. Ylhäällä taivaalla tapahtui hitaasti muutos, yö läheni kirkkaana ja kauniina; alhaalla vallitsi tungos, kiihkoilu, kuului vastakkaisia käskyjä, kansa seisahtui, koetettiin saada järjestystä aikaan, ihmiset huusivat keskellä suurta epäjärjestystä. Ennenkuin Neuvosto astui palatsista veivät kantajat sadottain niiden ruumiita, jotka olivat taistelussa kaatuneet palatsin pitkiin käytäviin ja saleihin.

Mustapukuiset vartijat seisoivat molemmin puolin tietä, jota myöten Neuvoston piti tulla, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi kaikkialla kansaa, se kiipeili palatsin ulkoneville rakennusosille ja ympärillä oleville rakennusten raunioille illan sinertävässä valossa. Vaikka kansa ei huutanutkaan, niin kuului kuitenkin aivan kuin meren pauhinaa sen loiskuessa rantakallioita vastaan. Ostrog oli valinnut erään suunnattoman rauniokasan ja käskenyt kiireimmän kautta laatimaan sille kannattimista ja metalliparruista lavan. Se oli jo pääasiassa valmiina, mutta alhaalla kohisi ja jyskyi suuri joukko koneita luoden valovälähdyksiä illan hämärään.

Lavalla oli korkeampi osa, sille asettui Graham Ostrogin ja Lincolnin seurassa, hiukan taempana seisoi joukko alempia upseeria. Tämän ylemmän lavan ympäri kulki toinen lava hiukan alempana ja sille asettui aseellisen kapinan mustapukuiset vartijat viheriöine aseineen, joiden nimeä Graham ei vielä tietänyt. Hänen ympärillään seisovat huomasivat, miten hän katsoi vuoroin hämärässä raunioille seisovaan kansaan, vuoroin Valkoisen Neuvoston palatsiin päin, josta neuvoston jäsenten piti tulla, sitten ympärillä oleviin raunioihin ja uudelleen taas kansaan. Kansanjoukon huuto paisui pauhaavaksi nieluksi.

Hän näki Neuvoston jäsenten ensi aluksi räpyttävän silmiään tielleen asetettujen sähkölamppujen häikäisevän valon osuessa heihin. He seisoivat pienenä valkoisena ryhmänä palatsin portailla. Neuvoston palatsi oli aivan pimeä. Hän näki heidän lähestyvän ja tuo heidän sata viisikymmentä vuotta sortamansa kansa mutisi uhkaavasti heille. Jota lähemmäksi he tulivat sitä selvemmin näki, miten väsyneitä, kalpeita ja arkoja he olivat. Hän näki heidän sähkövalon häikäisevässä loistossa katsovan häneen ja Ostrogiin. Ja samassa hän muisti miten tylyn kylmästi he olivat katsoneet häneen Atlaksen salissa. Nyt tunsi hän jo muutamia heistä; hänet, joka oli lyönyt kättään pöytään Howardin edessä, kookkaan punapartaisen miehen ja toisen hennon, lyhyen, tumman miehen, jolla oli harvinaisen soikea pääkallo. Hän huomasi kahden kuiskaavan keskenään ja katsovan häneen ja Ostrogiin päin. Heitä seurasi kookas, tumma, komean näköinen mies kulkien alakuloisena eteenpäin. Äkkiä katsahti hän ylöspäin, silmänsä osuivat Grahamiin ja siirtyivät siitä Ostrogiin. Tie, jota myöten he saivat kulkea, oli niin järjestetty, että heidän täytyi tehdä suuri kierros ennenkuin pääsivät niille puuportaille, jotka johtivat lavalle, missä heidän lopullinen vallastaluopumisensa tuli tapahtumaan.

"Mestari! Mestari! Jumala ja mestari!" huusi kansa. "Kuolema neuvostolle!" Graham katsoi tuohon suunnattomaan kansanlaumaan, joka huutaen ulottui hämärässä näkymättömän kauvaksi, sitten siirtyi hänen katseensa vieressään seisovaan, kalpeaan, liikkumattomaan ja vaikenevaan Ostrogiin. Silmänsä osuivat taas Valkoiseen Neuvostoon. Sitten loi hän katseensa jälleen tuttuihin tähtiin, jotka kiiluivat päänsä päällä. Hänen omituinen kohtalonsa selveni niin voimakkaana hänelle. Olikohan tuo elämä kuulunut hänelle, joka vielä oli hänen muistossaan, ja josta oli kulunut kaksi sataa vuotta – ja kuuluiko tämä hänelle?

XIV Luku
Näkötorni

Pitkän odotuksen jälkeen ja epäilyksien ja taistelujen kautta oli tämä yhdeksännentoista vuosisadan mies joutunut tämän monimuotoisen maailman herraksi.

Kun hän vapautuksensa ja Neuvoston antautumisen jälkeen heräsi pitkästä unestaan, niin ei hän ensi aluksi tuntenut ympäristöään. Ponnistaen ajatuksiaan löysi hän lopulta muistostaan punaisen langan, ja sen avulla johtuivat kaikki tapahtumat jälleen mieleensä, ensi alussa tosin aivan kuin hän olisi kuullut jonkun uskomattoman tarinan tai lukenut sen jostain kirjasta. Ja ennenkuin ajatuksensa selvenivät, huumasi häntä ilo siitä, että hän oli päässyt pakoon ja hän oli saanut sellaisen loistavan aseman. Hän omisti puolet maailmasta; hän oli maailman herra. Tämä uusi aikakausi oli tavallaan hänen aikakautensa. Hän ei enää udellut itseltään, oliko kaikki näkemänsä vaan unta; hän oli vaan levoton siitä, miten hän pääsee varmuuteen siitä, että kaikki todella oli olevaa.

Nöyrä palvelija auttoi häntä pukeutumaan, ylemmän valvojan johtaessa, joka oli hyvin arvokas, pieni jaapanilaisen näköinen mies, vaikka hän puhuikin englannin kieltä kuten englantilainen. Tämä kertoi hänelle yhtä ja toista asioiden kulusta. Vallankumous oli päättynyt; läpi koko kaupungin oli jo ryhdytty jälleen toimiin ja työhön. Muualla oli Neuvoston kutistuminen otettu ilolla vastaan. Neuvostoa ei suosittu missään ja tuhannet Länsi-Amerikan kaupungit, jotka vielä kahden vuosisadan päästä olivat kateellisia New-Yorkille, Lontoolle ja koko Itä-Amerikalle, olivat nousseet melkein yksimielisesti kapinaan jo kaksi päivää aikaisemmin, heti kun olivat saaneet tiedon Grahamin vangitsemisesta. Pariisissa jatkui vielä taistelua. Koko muu osa maailmaa odotti asiain kehitystä.

Syödessään aamiaista kuului huoneen nurkasta telefoonikellon soitto ja hänen ylin palvelijansa ilmoitti, että Ostrog tiedusteli hyvin levottomana Grahamin vointia. Graham heitti aterioimisen sikseen vastatakseen. Kohta saapui Lincoln ja Graham lausui hänelle toivovansa saada puhua kansalle ja päästä hiukan enemmän selville tästä hänelle niin oudonuudesta elämästä. Lincoln ilmoitti, että kolmen tunnin päästä saapuvat edustavat viralliset henkilöt rouvineen tuulimoottorien johtajan suureen huoneustoon. Mitä tuli Grahamin toivomukseen päästä kulkemaan pitkin kaupungin katuja, niin oli se tällä haavaa kansan kiihkeän mielialan vuoksi mahdotonta. Mutta hän voisi helposti saada kokonaiskuvan kaupungista nousemalla tuulimoottorien tarkastajan näkötorniin. Lincolnin apulainen kyllä oli valmis seuraamaan Grahamia sinne. Lincoln ylisteli apulaisensa kykyä ja pyysi anteeksi sitä, että hän ei voinut lähteä matkaan, sillä kiireelliset hallinnolliset työt kutsuivat häntä.

Tämä näkötorni oli korkeammalla kuin suurimmat tuulimoottorit, se oli ainakin tuhannen jalkaa kattoja korkeammalla ja sen muodosti pieni rautatelineiden ja rautaköysien tukema lava. Graham nostettiin sinne pienessä hississä. Puolimatkassa oli pieni galleria, josta uloni joukko – alhaalta katsottuna hyvin pienen näköisiä – tuubia, liikkuen hitaasti kehässä parvekkeen ulointa reunaa myöten. Nämät olivat speculoita, jotka olivat yhteydessä tuulimoottorien hoitajan peilin kanssa ja jommoisesta Ostrog oli näyttänyt Grahamille hänen uutta valtakuntaansa. Jaapanilainen apulainen astui edeltä ja hän vietti melkein tunnin siellä kysellen ja saaden vastauksia.

Ilmassa tuntui jo kevään tulo. Tuuli tuntui lämpimältä. Taivas oli heleän sininen ja avaran Lontoon päällys kimalteli aamuauringon valossa. Ilma oli puhdas sauhusta ja usvasta ja oli leuto kuten vuoristoilma.

Lukuunottamatta Neuvoston palatsin ympärillä olevaa epäsäännöllisen soikeaa aukkoa ja antautumisen liehuvaa mustaa lippua, niin ei avarassa kaupungissa mikään muistuttanut kapinaa, joka yhden yön ja päivän kuluessa oli muuttanut koko maailman kohtalon. Kansaa kokoontui yhä vielä raunioille ja korkea areena paljaan taivaan alla, josta rauhanaikoina aeroplaanit lähtivät Europan ja Amerikan kaupunkeihin, oli mustanaan ihmisiä. Kaidalla sillalla, joka oli laadittu raunioille, liikkui työmiehiä koittaen yhdistää palatsin kaabelia ja johtolankoja muun kaupungin kanssa, jotta Ostrogin pääkortteeri voitaisiin toistaiseksi siirtää tuulimoottorien toimistosta palatsiin.

Muuten oli päivän valaisema alue aivan autio. Niin suuri oli sen rauha verrattuna sen alla oleviin sekasortoisiin alueihin, että katsellessaan sitä Graham unohti ne tuhannet ihmiset, jotka näkymättöminä tuon lasikaton alla tuossa melkein maanalaisessa sokkelossa, viruivat kuolleina tai kuolemaisillaan yöllä saamistaan haavoista, unohti tilapäiset sairashuoneet, lääkärit, haavurit, rammat, nopeasti liikkuvat kantajat, unohti kaikki uutuudet, ihmeet ja kummat, jotka olivat hänelle näyttäytyneet sähkövalossa. Hän tiesi, että tuolla alhaalla noilla lukemattomilla muurahaisten teillä oli vallankumous saanut voiton, että musta oli kaikkialla saavuttanut ylivallan, mustat koristeet, mustat liput, mustat nauhat kaikkialla joka kadulla. Ja täällä vapaan päivän valossa taisteluhyörinän yläpuolella, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pyörivät monet Neuvoston hallituksen aikana laaditut tuulimoottorit rauhallisesti, tehden taukoamatonta työtään.

Kauvempana, jokaisella kukkulalla ja mäellä, joilla ennen lehtoja, huviloita, kirkkoja, hotellia ja maalaiskartanoita näkyi puiden lomitse, oli nyt samallaisia tuulimoottoria kuin muuallakin ja niiden sivuissa ilmoituksia, noita uuden ajan jättiläismäisiä tunnusmerkkiä. Ja tuulimoottorit pyörivät ja hankkivat taukoamatta sitä voimaa, joka virtasi kaikissa kaupungin suonissa. Ja niiden juurella kulkivat ruokatrustin lukemattomat karjalaumat yksinäisten paimentensa ja vahtiensa vartioimina.

Ei missään tuttua muotoa, joka olisi eronnut tuosta jättiläismäisestä yhtenäisestä rakenteesta. Paavalin katedraali oli vielä olemassa ja useimmat Westminsterin rakennuksista, mutta ne olivat näkymättömissä, sillä tämän suuren aikakauden kupukaarrokset peittivät ne. Thames virta ei enää hopeanhohtavana virraten tuottanut vaihetusta tähän laajan laajaan kaupunkiin; janoisat vesijohdot nielivät jokaisen pisaran, ennenkuin ne pääsivät uomaansa. Virran entinen uoma oli jaoitettu ja syvennetty, merivesi täytti sen nyt, ja venheet kuljettivat tehtaisiin raaka-aineita aivan työmiesten eteen. Etäämpänä välkkyi hämärästi taivaan ja maan välillä laaja mastometsä, sillä kaikki liikenne, joka ei vaatinut suurempaa nopeutta, toimitettiin purjelaivoilla pitkin maanpalloa, ja se kauppatavara, jolla oli kiire, toimitettiin perille pienillä nopeakulkuisilla, voimakkaiden moottorien käyttämillä laivoilla.

Kukkuloiden yli johti laaja vesijohto merivettä likaviemäreihin. Kolmeen eri suuntaan johti teitä, joilla liikkui harmaita pilkkuja. Ensi näkemältä päätti Graham mennä niitä katsomaan. Mutta sitten päätti hän sen tehdä ensin purjehdittuaan ilmalaivoilla. Seuralaisensa selitti, että nämät tiet muodosti kaksi eri sadan metrin levyistä pintaa, joita kumpaakin käytettiin tavaran kuljettamiseksi samaan suuntaan. Näiden uusien teiden pinta oli tehty uudesta keinotekoisesta aineesta, nimeltä eadhamite ja sen mukaan kuin hän voi arvostella oli se läpikuultavaa, karaistua lasia. Pitkin näitä teitä kiisi oudon hurjaa vauhtia pieniä gummipyöräisiä ajoneuvoja: jotkut olivat yksipyöräisiä, toisissa taas oli kaksi tai neljä pyörää, ja ne kulkivat yhden ja kymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Rautatiet olivat kadonneet, muutamia penkereitä oli vielä olemassa siellä täällä vanhanaikuisine kiskoineen. Usein olivat ne vaan perustuksena eadhamiteille.

Eräs erikoinen asia herätti hänen huomiotaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjoiseen ja etelään näkyi suuria ilmapalloja ilmoitustauluineen muodostaen sekavan sarjan pitkin aeroplaanien kulkuteitä. Ainoatakaan aeroplaania ei näkynyt. Yksi ainoa aeropiili leijaili korkealla sinitaivaalla pienenä pilkkuna liidellen suurissa kaarissa kukkuloiden ympäri.

Graham oli jo kuullut erään asian, jota hänen oli hyvin vaikea kuvitella, sen nimittäin, että melkein kaikki pienet kaupungit ja kylät olivat kadonneet. Siellä täällä ainoastaan, hänen ymmärryksensä mukaan, oli hotellia muistuttava jättiläisrakennus, joka peitti useamman kilometrin suuruisen alueen ja oli säilyttänyt sen kaupungin nimen, jonka sijalle se oli tullut. Hänen seuralaisensa selitti, että sellainen muutos oli tullut aivan välttämättömäksi. Entinen järjestelmä oli siroittanut pitkin maata lukuisia maatiloja ja aina neljän viiden kilometrin päässä oli jonkun ylhäisen herran tilus; siellä missä oli majatalo, suutarin mökki, kauppapuoti ja kirkko oli samalla kylä. Noin kahdentoista kilometrin etäisyydellä oli huvilakaupunki, jossa asui lainvalvoja, viljan-, kankaan-, rihkamankauppiaat, satulasepät, eläinlääkärit, lääkärit, verhoilijat, kankurit y.m. Mutta ei mitenkään kymmentä, kahtatoista kilometria kauvempana, sillä sen matkan voi helposti suorittaa päästäkseen kaupunkiin asioille, puolet matkasta sinne ja puolet takaisin. Mutta kun rautatiet joutuivat pois käytännöstä ja niiden sijaan tuli kepeät junat ja kaikki uudet automoottori-ajoneuvot, jotka olivat astuneet junien ja hevosten sijaan, ja kun myöhemmin alettiin laatia teitä puusta, kautsukista, eadhamitesta ja muista kestävistä mutta elastisista aineista, niin katosi kokonaan tarve käydä niin usein kaupungissa. Ja suuret kaupungit kasvoivat. Ne vetivät puoleensa työmiehiä tarjoten yhtämittaista työtä ja työnantajia saadakseen helposti ja taukoamatta työvoimia käytettäväkseen.

Kun mukavuuden vaatimus lisääntyi sen mukaan kuin elämän mekaaninen moninaisuus kasvoi, niin maalla oleskelu tuli yhä kalliimmaksi, ihmiset luopuivat siitä, osaksi tuli se melkein mahdottomaksi. Kun papisto ja virkamiehet poistuivat, ja kylälääkärin sijaan astuivat kaupungin erikoislääkärit, niin maalaiskylät kadottivat viimeisenkin sivistyksellisen leimansa. Kun telefooni, kinematoragrafi ja fonograafi astuivat sanomalehtien, kirjojen, opettajien ja aakkosten sijaan – niin oleskelu sähkölankaverkon ulkopuolella olisi tuntunut melkein raakalaiselämältä. Maalla puuttui keinoja pukea ylleen ja syödä (ajan hienostuneen maun mukaisesti), siellä ei ollut lääkäriä tarpeen tullen, ei seuraa, ei mitään hyödyllistä ajanviettoa. Sen lisäksi oli mekanismin sovittaminen maanviljelykseen tehnyt yhden koneenkäyttäjän kolmenkymmenen työmiehen veroiseksi.

Päinvastoin kuin kaupungin virkailijat tekivät siihen aikaan, jolloin Lontoossa vallitsi ainainen sumu, tulivat nykyään työmiehet teitä myöten tai ilman halki katsomaan kaupunkia ja sen yöllisiä iloja lähteäkseen taas aamulla pois. Kaupunki oli niellyt koko ihmiskunnan itseensä; ihminen oli saavuttanut uuden kehitysaskeleen. Ensin oli olemassa alkuasukas, metsästäjä, sitä seurasi maanviljelyksen aikakauden asukas, joille kaupungit eivät olleet muuta kuin maja- tai kauppapaikkana. Ja nyt oli keksintöjen aikakauden luonnollisena seurauksena se, että ihmiset olivat kokoontuneet yhteen. Lontoon ulkopuolella löytyi vaan neljä muuta kaupunkia Englannissa – Edinburgh, Portsmouth, Manchester ja Shrewsbury. Grahamin oli hyvin vaivalloista kuvitella tätä kaikkea, joka näille ihmisille oli itsestään selvä asia. Ja kun hän ajatteli "ulompana olevia oloja", jotka vallitsivat mannermaalla, niin joutui hänen päänsä aivan pyörälle.

Hän oli näkevinään loputtoman määrän kaupunkeja – kaupunkeja, jotka sijaitsivat tasangoilla, suurien virtojen varrella, laajoja meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja, lumen ympäröimiä kaupunkeja. Suurimmalla osalla maanpalloa puhuttiin englannin kieltä; jos otti lukuun espanjalaisamerikalaisen murteen, neekerien kielen ja englantilaishindulaisen ja englantilaiskiinalaisen murteen, niin käytti kaksikolmannesta maailman asukkaista sitä. Mannermaalla, lukuunottamatta muutamia antiikkisia kielijätteitä, vallitsi kolme eri kieltä: saksa, joka ulottui Antiokiaan ja Genuaan asti ja kosketti englantilaisespanialaiseen kieleen Cadixissa; gallialaistunut venäjän kieli, joka ulottui englantilais-hindulaiseen Persiassa ja Kurdistanissa ja englantilais-kiinalaiseen Pekingissä; ja ranskankieli, joka oli säilyttänyt selvyytensä, loistavuutensa ja kirkkautensa, valliten Välimeren rantoja yhdessä saksan ja englantilais-hindulaisen murteen kanssa ja ulottuen ranskalaisneekerimurteen avulla Congoon asti.

Kaikkialla, kautta koko kaupungeista runsaan maanpallon, lukuunottamatta päiväntasaajan "mustia seutuja", vallitsi nyt sama kansainvälinen sosiaalinen järjestelmä, ja kaikkialle, pohjoisnavasta päiväntasaajaan asti, ulottui Grahamin valta ja edesvastaus. Koko maailma oli sivistynyt, koko maailma asui kaupungeissa, koko maailma oli yksityisomaisuutta. Yli koko Englannin valtakunnan ja Amerikan oli Grahamin omistusoikeus melkein rajaton; kongressia ja parlamenttia pidettiin käytännössä vanhanaikuisina. Venäjän ja Saksankin valtakunnassa oli hänen rikkautensa vaikutus tuntuva. Siellä esiintyi kyllä kaikellaisia vaikeuksia – ja uusia edistysmahdollisuuksia – mutta, huumaantunut vallastaan kun hän oli, niin olivat Venäjä ja Saksa hänen mielestään niin etäällä. Mitä tuli mustan alueen hallitsemiseen, sen mukaan kuin hän käsitti tuon alueen ulottuvan, niin hän edellisessä elämässä saavuttaneensa tavan mukaan ei välittänyt siitä vähääkään. Että jokin vaara voisi uhata tätä edessään olevaa loistavaa elämää, ei juolahtanutkaan hänen ajatuksiinsa. Sitä vastoin siirtyivät hänen ajatuksensa kauhistuttavaan vaaraan, joka ennen oli ollut niin uhkaava. "Miten nyt on keltaisen vaaran laita?" kysyi hän ja Asano selitti sen hänelle. Tuo keltainen kummitus oli kadonnut. Kiinalaiset ja Eurooppalaiset elivät sovussa keskenään. Kahdeskymmenes vuosisata oli vasten tahtoaan tullut huomaamaan, että keskimäärin oli kiinalainen sivistyneempi, siveellisempi ja intelligentimpi kuin keskimäärin Eurooppalainen, ja englantilaisten ja skotlantilaisten yhteensulautuminen, joka oli alkanut jo yhdeksännellätoista vuosisadalla, oli nyt täydellisesti tapahtunut, Asano sanoikin: "Kun oikein asiaa aprikoitiin, niin huomattiin, että me itse asiassa olimmekin valkoisia". Graham kääntyi jälleen katselemaan näköalaa ja ajatuksensa saivat uuden suunnan.

Kaukana koillisessa kimalteli hurmaavina, samalla lumoavina ja samalla peloittavina Nautinnon kaupungit, joista kinematograafi ja vanhus olivat hänelle kertoneet. Ne olivat omituisia paikkoja, ne muistuttivat sadun Sybarista nuo taiteen ja kauneuden kaupungit, joissa sekä taide että kauneus olivat kaupan. Ne olivat hedelmättömiä, loistavia kaupunkia, täynnä vilkasta elämää ja musiikkia, ja jonne kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat rikastuneet julmassa ja inhoittavassa ekonoomisessa taistelussa tuolla hänen allaan olevissa sokkeloissa.

Tuo taistelu oli julma, sen hän tiesi. Hän huomasi sen jo siitäkin, että tämä kansa piti yhdeksännentoista vuosisadan Englantia ihanteellisena ja rauhallisena. Hän katseli kerta vielä edessään olevaa aluetta ja ajatteli, mikä ääretön määrä työtä tehtiin tässä monimutkaisessa ihmispesässä.

Hän tiesi, että kaupungin pohjoispuolella asuivat ruukuntekijät, jotka eivät ainoastaan valmistaneet esineitä savesta ja posliinista, vaan myöskin muista aineista, joita hienompi kivennäistieteellinen kemia oli keksinyt; siellä asuivat kuvapatsaiden, seinäkoristeiden ja hienojen huonekalujen tekijät; siellä asuivat myöskin kirjailijat, jotka alituisen kuumeisen kiihkon vallassa valmistivat runojaan ja fonograafireklaamiaan, ryhmittivät henkilöitä ja kehittivät kinematograafidraamojensa toiminnan yhä jännittävämmäksi. Sieltä myöskin lähtivät salaman tavoin uutiset koko maailmaan, sieltä uutistenkertojat levittelivät kaikkia valheitaan, sieltä lähtivät johdot telefoonikoneihin, jotka olivat astuneet entisajan sanomalehtien sijaan.

Neuvoston palatsin raunioiden takana oli kaupungin kontrollin ja hallinnon rakennukset. Lähellä satamaa oli kauppapaikat, suunnattomat hallit, teatterit, yhdistysten kokoussalit, pelihuoneet, biljardisalongit, potku- ja lyöntipallopelihuoneet, villipetojen näyttelyt, ja lukemattomat kristittyjen ja puolikristittyjen kirkot, muhamettilaisten, buddalaisten, gnostilaisten, haamujenpalvelijoiden, esineiden palvelijoiden y.m., y.m. temppelit; ja etelässä päin oli avattu tehtaita kankaiden, säilykkeiden, viinien ja höysteiden valmistamista varten. Ja näitä eri paikkoja yhdisti toisiinsa suuri määrä liikkuvia katuja. Mikä suunnaton mehiläispesä, jota tuuli palveli taukoamatta ja jonka symboolina olivat nuo aina liikkuvat tuulimoottorit.

Hän ajatteli tuota huimaavan suurta kansanlaumaa, joka oli ahdettu kaikkiin noihin saleihin ja gallerioihin – noita kolmeakymmentä kolmea miljoonaa asukasta, jotka kukin elivät omaa lyhyttä, jokapäiväistä, surkeata elämäänsä tuolla hänen jalkojensa alla, ja kaikki se ilo, minkä auringon loiste ja suuremmoinen näköala ja hänen oman valtansa rajaton suuruus oli tuottanut hänelle, alkoi vähetä ja kadota. Katsellessaan täältä ylhäältä kaupunkia alkoi hänelle selvitä, mitä merkitsi nuo kolmekymmentä kolme miljoonaa ihmistä, ja mikä edesvastaus oli hänellä, ja kuinka suunnattoman suuri oli se ihmisolentojen pyörre, jonka yläpuolella liehui hänen häipyvä kuningaskuntansa.

Hän koetti kuvitella aikalaistensa sielunelämää. Hämmästyksekseen huomasi hän miten vähän kansanmies oli muuttunut, vaikka olosuhteet olivat niin huomattavalla tavalla muuttuneet. Ihmisen henki ja omaisuus oli todellakin turvattu yli koko maanpiirin; kaikellaiset tarttuvat taudit ja bakteriatartunnat olivat kadonneet; kaikilla oli kylliksi ruokaa ja vaatetta, kaupungin kaduilla oli lämmin olla ja he olivat suojassa kaikkia ilmanmuutoksia vastaan; tieteen melkein koneellinen kehitys ja yhteiskunnan materiellinen järjestys oli saanut kaiken tämän edistyksen aikaan. Mutta hän huomasi nyt jo, että kansa pysyi kansana, että se oli villitsijöiden ja järjestäjien ehdottoman vallan alaisena, että yksilöinä oli kansa pelkuri, yksilöinä ruokahalunsa orja, laumana taas häilyväinen. Mieleensä johtui tuo lukematon määrä sinipukuisia olentoja. Hän tiesi, että tuolla hänen alapuolellaan oli miljoonia ihmisolentoja, miehiä ja naisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet kaupungin ulkopuolella, eivät olleet nähneet mitään ulkopuolella tuota pientä, ikävää työkehää, johon maailman työjärjestelmä oli heidät kahlehtinut, ulkopuolella noita hapuilevia ja vääriä nautintoja, jotka eivät tuottaneet tyydytystä. Hän muisteli aikalaistensa toiveita, ja William Morris'en kertoma ihannemaa ja Hudsonin kuvailema valtio tuntuivat hänestä särkyneiltä unelmilta. Ja hän muisteli omiakin toiveitaan.

Eläessään viimeisiä päiviään tuota entistä kiihkeätä elämäänsä, joka nyt tuntui niin etäiseltä, oli hän pitänyt ihmiskunnan vapauden ja yhdenvertaisuuden kehittämistä mahdollisena. Hän oli toivonut kuten koko hänen silloinen aikakautensakin toivoi, että kerran koittaa päivä, jolloin enemmistön ei tarvitse uhrautua muutamille harvoille; että se aika oli lähellä, jolloin jokaisella naisesta syntyneellä oli samat oikeudet tasa-arvoisuuteen ja onneen. Kahdensadan vuoden päästä sama pettynyt toive kaikui epätoivoisena huutona läpi koko laajan kaupungin. Kahdensadan vuoden kuluessa huomasi hän köyhyyden, toivottoman työn, kaiken kurjuuden kasvaneen entistään suuremmaksi ja saavuttaneen aivan jättiläismäisen muodon.

Vähitellen pääsi hän selville kaikista niistä tapahtumista, jotka olivat sattuneet hänen unensa aikana. Hän näki nyt mikä moraalinen taantumus oli syntynyt yliluonnollisen uskonnon hävittyä kansasta, miten kunniantunto oli heikentynyt, ja mikä vaikutusvalta oli rikkaudella. Sillä ihmiset, jotka olivat kadottaneet uskonsa Jumalaan, olivat kuitenkin säilyttäneet uskonsa omaisuuden voimaan, ja rikkaus vallitsi yli uskonnollisesti suvaitsevaisen maailman.

Jaapanilainen seuralaisensa, Asano, joka selitti hänelle kuluneiden kahden vuosisadan valtiollista historiaa, käytti puheessaan hyvin sattuvaa ajatuskuvaa, verraten sosiaalista järjestelmää hyönteisten tyhjäksi syöneesen siemeneen. Ensi alussa kypsyi siemen voimakkaasti. Sitten ilmestyy hyönteinen, joka laskee siihen munansa, ja hyvin pian on siemenestä jälellä vaan kuori, sillä toukka syö sen sisustan. Ilmestyy sitten joku alempi hyönteinen, joku ichneumonkärpänen ja laskee munansa tähän toukkaan, ja tämä muuttuu taas vuorostaan piankin paljaaksi kuoreksi, ja uusi tulokas kehittyy edeltäjänsä nahan alla, jonka suojana on vuorostaan taas siemenen kuori. Siemenen kuori säilyttää aina muotonsa; koko maailma uskoo sen siemeneksi, eikä mikään estä sitä itseään kuvittelemasta olevansa terve ja elinvoimainen siemen. "Teidän kuningasvaltanne Victorian aikana", sanoi Asano, "oli samallainen – onttosydäminen kuningasvalta". Maanomistajat, paroonit ja pikkuaatelisto astui ensin esiin kuningas Johanin aikaan; kului pitkä aika, sitten mestasivat he Charles kuninkaansa ja kadottivat valtansa kuningas Georgen aikana, jolloin valta todellisuudessa joutui parlamentin käsiin. Mutta parlamentti, maataomistavan pikkuaateliston edustaja, ei saanut pitää valtaa. Se muodostui jo yhdeksännellätoista vuosisadalla. Valtarajat laajennettiin niin, että sen sisälle mahtuivat kaikki asioita ymmärtämättömätkin "myriaadit kaupungin asukkaita", jotka sekavana laumana tulivat äänestämään. Luonnollisena seurauksena tästä valitsijoiden suunnattomasta lukumäärästä oli eri puolueryhmien muodostuminen. Jo Victorian aikana oli valta kuulunut salaisesti järjestetyille, ryhmittyneille ja turmeltuneille yhdistyksille. Hyvin pian joutui se rahamiesten käsiin, jotka antoivat tarpeelliset varat puolueen järjestämiseksi. Jonkun aikaa oli koko valta ja valtakunnan menestys kahden ryhmän käsissä, jotka hallitsivat sanomalehtien ja vaalitaistelujen avulla – kahden, rikkaiden ja taitavien miesten ryhmän käsissä, jotka ensiksi toimivat toisiaan vastaan, mutta sittemmin yksinneuvoin.

Syntyi kyllä reaktiooni, mutta se oli heikko, eikä saanut mitään aikaan. Useat teokset kertoivat siitä, mainitsi Asano, – joista muutamat olivat ilmestyneet siihen aikaan kun Graham vaipui uneen – oli olemassa kokonainen kirjallisuus, joka kosketteli reaktioonia. Reaktioonipuolue näyttää sulkeutuneen huoneesensa ja tehneen rohkeita päätöksiä – paperilla. Välttämättömintä näytti olevan ottaa molempain ryhmien johtomiehet vangiksi ja siten riistää heiltä heidän valtansa, ja tämä ajatus näkyy olevan vallalla kaikissa yhdeksännentoista vuosisadan teoksissa, sekä Amerikassa että Englannissa. Useimmissa asioissa toimi Amerika aikaisemmin kuin Englanti, mutta molemmat kulkivat samaa tietä.