Kun nukkuja herää

Vasta-vallankumousta ei tapahtunut koskaan. Sitä ei voitu koskaan järjestää niin, että se pysyisi puhtaana. Maailmassa ei löytynyt enää kylliksi tuota vanhanaikuista tunneherkkyyttä eikä uskoa oikeuteen, joka ennen oli vallinnut. Jokainen järjestetty puolue, joka pääsi niin suureen valtaan, että se voi vaikuttaa vaaleihin, joutui etevien rikkaiden miesten houkutusten, hävittämisen ja lahjomisen esineeksi. Sosialistien, kansanvaltaisten, reaktionäärien, oikeamielisten puolueet olivat lopulta vaan rahanvaihtopaikkoja, jotka myivät vakuutuksensa voidakseen maksaa vaalimenot. Ja rikkaiden päätoimena oli turvata omaisuus ja valmistaa tilaa kauppakeinottelulle, kuten entisajan läänityslaitos oli tehnyt säilyttääkseensä metsästys- ja sotaoikeutensa. Koko maailma oli tehty kaupan esineeksi; kaikkialla vallitsi kauppataistelu, rahalliset keikaukset, kurssien aleneminen ja yleneminen, tariffisota saivat enemmän kurjuutta aikaan kahdennellakymmenellä vuosisadalla – sillä kurjuus oli toivottomassa elämässä eikä äkillisessä kuolemassa – kuin sota, rutto ja nälkä olivat saaneet aikaan historian synkimpinä aikoina.

Graham huomasi nyt selvästi, mikä vaikutus hänellä oli ollut asioiden kehitykseen. Tämän mekaanillisen sivilisatioonin asteettaisen kehityksen aikana oli syntynyt uusi voima – joka ensin auttoi ja sitten kokonaan ohjasi sen kehitystä – nimittäin Neuvosto, joka hoiti hänen omaisuuttaan. Ensi alussa oli se vaan satunnainen Isbisterin ja Warmingin miljoonien yhtyminen, rahavaltainen yhtiö, joka oli syntynyt kahden lapsettoman lahjoittajan oikun kautta, mutta sen hoitajien monipuolinen johtokyky nosti sen hyvinkin pian vaikutusvaltaiseen asemaan, kunnes se hypoteekkien, lainojen ja osakkeiden oston kautta, käyttämällä satoja eri liikenimiä oli syöpynyt läpi koko Englannin ja Amerikan valtion.

Käyttämällä suunnatonta vaikutusvaltaansa ja suosikkijärjestelmää tuli Neuvostosta hyvinkin pian valtiollinen puolue; ja omaisuuden kasvaessa taukoamatta tuhlasi se varojaan vaikuttaakseen valtiollisiin päätöksiin ja käytti hyväkseen näitä valtiollisia etuja kootakseen yhä suurempia ja suurempia rikkauksia. Lopulla oli molempien pallonpuoliskojen valtiollisten puolueiden muodostuminen sen käsissä; siitä muodostui sisäasioita valvova, valtiollinen Neuvosto. Viimeisen taistelunsa kävi se suurien juutalaisperheiden liittoa vastaan. Mutta nämät perheet olivat liittyneet toisiinsa heikkojen siteiden kautta, mikä hetki tahansa voi perinnön kautta joutua iso osa heidän rikkauksistaan jollekin kaivostyömiehelle, naiselle tai narrille, avioliitot ja jälkisäädökset siirsivät suunnattomia summia vieraisiin käsiin. Neuvostolla ei ollut näitä vaaroja. Sen omaisuus kasvoi kasvamistaan.

Neuvosto, vaikka siihen alkujaan kuuluikin kaksitoista erinomaisen taitavaa miestä, muodosti yhdessä yhden ainoan nerokkaan persoonallisuuden. Se tavoitteli rohkeasti rikkautta ja valtiollista vaikutusvaltaa ja nämät molemmat auttoivat toinen toistaan. Hämmästyttävällä nerokkaisuudella tuhlasi se suunnattomia summia lentokoneiden kehittämiseen odottaen vaan sopivaa aikaa, jolloin se panisi tämän keksintönsä käytäntöön. Se käytti patenttilakia ja muita puolilaillisia keinoja tuhotakseen kaikki ne keksijät, jotka eivät suostuneet toimimaan yhdessä sen kanssa. Alkuaikoina otti se palvelukseensa kaikki etevät henkilöt ja maksoi niille suuret palkat. Neuvosto noudatti niinä aikoina erehtymätöntä, voimakasta politiikkaa ja sen vaikutus kasvoi kasvamistaan tapaamatta muita esteitä kuin satunnaisesti rikastuneiden miesten hapuilevat, itsekkäät ponnistukset. Sadan vuoden sisällä omisti Graham Afrikan, Etelä-Amerikan, Ranskan, Lontoon, Englannin, ja sen vaikutus ulottui – kaikissa käytännöllisissä asioissa – Pohjois-Amerikaankin – joka siihen asti oli vallinnut koko maata. Neuvosto osti ja järjesti Kiinan, valloitti Aasian rikkaudet, herpaisi vanhan maailman valtiot, otti niiden raha-asiat haltuunsa, ryhtyi taisteluun niiden kanssa ja kukisti ne.

Ja se ahmi itselleen maailman niin ovelasti – satojen pankkien, yhtiöiden, syndikaattien kautta, jotka peittivät Neuvoston toimintaa – että se oli jo päässyt hyvin pitkälle, ennenkuin ihmiset yleensä arvasivatkaan, minkä hirmuvallan alaiseksi he olivat joutuneet. Neuvosto ei koskaan arkaillut eikä vavissut. Liikenneneuvot, maat, tilukset, rakennukset, kunnallishallitukset, lämpimien maiden tuotantoyhtiöt – kaikki inhimilliset yritykset joutuivat sen käsiin. Ja se ohjasi ja järjesti miehistönsä, rautatiepoliisit, liikkuvien katujen poliisit, talojensa vartijat, vesi- ja sähköjohtojensa hoitajat ja maatilojensa viljelijäarmeijan. Se ei osottanut mitään suoranaista vihamielisyyttä palkkalaisiensa järjestämiä yhdistyksiä vastaan, mutta se taittoi niiden vallan, petti ne ja osti ne lahjomalla puolelleen. Se osti lopulta koko maailman itselleen. Ja sen paras temppu oli lentokoneiden ottaminen käytäntöön.

Kun Neuvosto joutui riitaan työväkensä kanssa eräässä suuremmassa monopoolilaitoksessaan ja teki tekoja, joiden laittomuus oli aivan liian selvää – eikä se sitä ennen ollut edes tapansa mukaan lahjonut haitallisia henkilöitä – niin vanha laki, nähdessään etujensa hupenevan, etsi aseita taistellakseen. Mutta sillä ei ollut enää armeijaa eikä laivastoa; rauhan aikakausi oli tullut. Ainoat sotaan kelpaavat laivat kuuluivat Neuvoston meriyhtiölle. Poliisivoima oli heidän hallussaan; rautateiden, laivojen ja maatilojen poliisi, kaikellaiset vartijat, joiden lukumäärä oli kymmentä kertaa suurempi kuin vanhan hallituksen käytettävänä olevat voimat. Silloin laskettiin lentokoneet liikkeesen. Vielä on elossa vanhuksia, jotka muistavat viimeisen suuren taistelun edushuoneessa – lakipuolue oli vähemmistönä, mutta se taisteli epätoivoisena vastaan – väliaikoina edushuoneen jäsenet katselivat terrassilta noita suurisiipisiä koneita, jotka tyynesti leijailivat heidän päänsä päällä. Neuvosto oli saavuttanut täyden vallan. Viimeinen demokraatinen hallitus, joka oli hyväksynyt rajattoman, edesvastuusta vapaan omaisuuden, oli loppunut.

Sata viisikymmentä vuotta Grahamin nukkumisen jälkeen saattoi Neuvosto riisua naamionsa ja hallita, vaatien itselleen ylivallan. Vaalit olivat tulleet vaan naurettavaksi muodollisuudeksi, joka seitsemäs vuosi uusiutuvaksi narrinpeliksi, se oli vaan enää merkityksetön vanha tapa. Sosiaalinen parlamentti, joka oli yhtä tarpeeton kuin kansallisen kirkon neuvosto Victorian aikana, kokoontui silloin tällöin; ja Englannin laillinen kuningas, kadotettuaan perintönsä, esiintyi humalaisena ja typeränä eräässä toisen luokan varieteessa. Siten tuo 19: nen vuosisadan suuremmoinen unelma, jalo tarkoitus taata kaikille yksilöllinen vapaus ja yleinen onni, oli nyt, kun epärehellisyyden ruttotaudit olivat sen saastuttaneet, absoluuttisen omistusoikeuden taikausko sen pilannut, kun uskonnolliset lahkokunnat kiistelivät kansan kasvatuksesta, riistivät ihmisiltä kaikki käyttäytymisen säännöt ja saivat halveksimaan kaikkia moraalisääntöjä – tuo unelma oli muodostunut keksintöjen ja rikollisten yritysten kautta ensin taistelevaksi rahavallaksi ja sitten hirmuvaltaiseksi rahavallaksi. Lopulta ei Neuvosto pitänyt edes tarpeellisena hankkia perustuslaillisten viranomaisten hyväksymistäkään päätöksilleen. Ja sinä aikana lepäsi Graham liikkumattomana, ryppyisenä, kelmeänä, olematta kuollut tai elävä, hän, maapallon täydellinen omistaja. Ja kun hän sitten heräsi, näki hän olevansa tuollaisen perinnön omistaja! Ja kun hän sitten heräsi, seisoi hän täällä pilvettömän taivaan alla katsellen suunnattoman suurta valtakuntaansa.

Mitä tarkoitusta varten hän oli herännyt? Oliko tämä kaupunki, tämä toivottomien raatajien lauma siis lopputulos hänen vanhoista toiveistaan? Tai elikö tuo vapauden liekki, tuo liekki, joka oli hänen kuluneen elämänsä aikana leimahtanut ja sammunut, elikö se vielä kaiken tuon alla. Hän muisteli vallankumouslaulun lentoisaa voimaa. Oliko tuo laulu vaan jonkun kansanyllyttäjän huumekeksintöä, joka unohtui heti tarkoituksen saavutettua? Oliko hänessä yhä vielä elävä toivo vain hyljättyjen aatteiden, vain kuolleen uskon-varjoa? Vai oliko sillä laajempi tarkoituksensa, joka vaikuttaisi koko ihmiskohtaloon? Mitä varten hän oli herännyt, mitä tulisi hänen tehdä? Ihmiskunta oli hänen jalkojensa juuressa aivan kuin kartta. Hän ajatteli miljoonia ja taas miljoonia olentoja, jotka yhtenä virtana seurasivat toisiaan olemattomuuden pimeydestä kuolon pimeyteen. Mitä varten? Joku tarkoitus täytyi hänellä olla, mutta tuo tarkoitus meni yli hänen ymmärryksensä. Ensi kerran näki hän aivan selvästi oman äärettömän pienuutensa, näki mikä traagillinen vastakohta oli ihmisvoiman ja ihmissydämen sykinnän välillä. Tänä lyhyenä aikana tunsi hän, mikä pieni sattuman luoma olento hän oli, ja kuinka suuria olivat hänen toiveensa. Äkkiä tuli hänen oma pienuutensa ja pyrkimyksensä niin sietämättömiksi hänelle itselleen, että vastustamaton voima pakotti hänet rukoilemaan. Ja hän rukoili. Rukouksensa oli sekavaa, epäjohdonmukaista, hapuilevaa, hänen sielunsa pyrki ajan ja paikan yli ja yli olemassa-olon moninaisen ja sekavan hämmingin kohden jotain – hän ei edes tiennyt mitä kohden – kohden jotain, joka ymmärtäisi hänen tuskansa ja armahtaisi häntä.

Etäällä, alhaalla, nautti mies ja vaimo eräällä parvekkeella aamun raikkaasta ilmasta. Mies oli tuonut kiikarin katsellakseen Neuvoston palatsia ja neuvoi naista sitä käyttämään. Pian oli heidän uteliaisuutensa tyydytetty, kun he eivät voineet sinne asti nähdä mitään veriläiskäleitä. Katseltuaan pilvetöntä taivasta, suuntasi nainen kaukoputkensa näkötornia kohden. Ja he näkivät kaksi mustaa pilkkua, niin pientä, että töin tuskin erotti ne ihmisiksi, toinen tarkasteli ympärilleen, toinen kohotti kätensä hiljaista taivasta kohden.

Hän ojensi kaukoputken miehelle. Tämä katsoi ja huudahti:

"Se on kai Mestari. Niin. Minä olen siitä varma. Hän on Mestari!"

Hän laski kaukoputken alas ja jatkoi. "Hän liikuttaa käsiään aivan kuin rukoilisi. Mitähän hän oikeastaan on. Auringonpalvelijako? Hänen aikanaan ei löytynyt tulenpalvelijoita, eihän?"

Hän katsoi taas. "Nyt hän lopetti. Ehkä se olikin vaan satunnainen asento". Hän antoi kaukoputken vaipua ja kävi miettiväksi. "Hänen ei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia elämästä – nauttia elämästä. Ostrog kyllä ohjaa purtta. Ostrogilla onkin täysi työ pitääkseen kurissa koko tuon työväkilauman. Heidät ja heidän laulunsa! Ja kaiken tuon on hän saanut omakseen nukkuessaan, nukkuessaan. Kyllä tämä maailma on merkillinen".

XV Luku
Arvokkaita henkilöitä

Tuulimoottorien johtajan asunto olisi tuntunut Grahamista hämmästyttävän monimutkaiselta, jos hän olisi tullut sinne suorastaan 19: nen vuosisadan elämästä, mutta hän oli jo ennättänyt tottua uuden ajan rakennussuhteisiin. Vaikeata oli erottaa mitään eri salia tai huoneita, sillä monimutkainen systeemi siltoja, kaarroksia ja käytäviä jakoi ja yhdisti tämän avaran rakennuksen eri osat. Hän saapui tuollaisen, hänelle jo tutun siirtyvän seinän kautta lavalle, josta leveät ja matalat astimet johtivat alaspäin, ja joilla liikuskeli miehiä ja naisia loistavammissa puvuissa kuin mitä hän tähän asti oli nähnyt. Tältä paikalta katsoessaan näki hän pylväistön, jonka omituiset koristeet oli laadittu himmeän valkoisesta, keltaisesta ja purppuranpunaisesta marmorista. Kaikkialla oli parvekkeita, jotka näyttivät olevan tehdyn posliinista ja filigraanista.

Katsoessaan ylöspäin näki hän lukemattoman määrän parvekkeita, joilta kansa katsoi häneen. Ilmassa aaltoili puheen kohina ja soitto, joka kuului ylhäältä, iloinen ja pirteä soitto, mutta jonka alkulähdettä hän ei voinut löytää.

Keskusta oli täynnä väkeä, mutta siellä ei vallinnut tungos; useampia tuhansia näytti olevan koolla. Pukunsa olivat komeita, jopa fantastisiakin, miehet olivat yhtä erikoisesti puettuja kuin naisetkin, sillä oli luovuttu tuosta puritaanisesta miespuvun kuosista, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutus. Miesten tukka, vaikka se ainoastaan harvoilla oli pitkä, oli huolellisesti käherretty laineille ja kaljupäisyys oli kadonnut maailmasta. Runsaasti oli niitä joiden tukka oli käherretty tapaan, joka olisi Rossettiakin hurmannut, ja eräällä omituiselta henkilöllä, jota kutsuttiin Grahamille oudolla nimellä "amoristiksi" oli kaksi palmikkoa. Miesten palmikkoja näki useita, näytti siltä, että syntyjään kiinalaisia kaupungin asukkaita ei enää halveksittu rotunsa tähden. Miesten puvut olivat hyvin vähän yhdenkaltaisia. Komeimmat miehet verhosivat vartalonsa leveihin housuihin, siellä täällä näki puhvi- ja kaistahousuja, viittoja ja mekkoja. Leo X: n aikuiset puvun kuosit olivat kyllä vallalla, mutta itämaiden kaunoaistin määräämät muodot olivat myöskin runsaasti edustettuina. Lihavuus, jota Victorian aikana olisi koetettu supistaa kiristämällä takkia ja verhoamalla ruumis säälimättömän ahtaisiin housuihin ja takkeihin, antoi nyt vaan aihetta runsaihin laskoksiin, jotka ylevinä valuivat maahan asti. Eniten näkyi hentoja ja siroja muotoja. Grahamin mielestä, joka oli jäykkä jäykän aikakauden lapsi, olivat nämät ihmiset liian siroja olennossaan ja liian vilkkaita käytöksessään ja ilmerikkaissa eleissään. He tekivät liikkeitä, kuvasivat hämmästystään, mielenkiintoaan, iloaan, ja ennen kaikkea ilmaisivat hämmästyttävän avomielisesti, minkä vaikutuksen ympärillään olevat naiset tekivät heihin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että naisia oli eniten koolla.

Näiden miesten seurassa olevat naiset olivat puvussaan, liikkeissään ja eleissään hillitympiä, mutta paljoa teennäisempiä. Muutamat matkivat puvuissaan kreikkalaisten pukujen yksinkertaisuutta ja eleissään Ranskan empireajan siroutta, ja Graham näki ohikulkiessaan hohtavan kauniita olkapäitä ja käsivarsia. Muutamilla oli suoria pukuja vailla saumoja tai vyötä, toisilla taas laskeutui suuria laskoksia olkapäiltä alas. Juhlapukujen suloja paljastava muoto ei ollut kadonnut näiden kahdensadan vuoden kuluessa.

Kaikkien liikkeet olivat tavattoman siroja. Graham huomautti Lincolnille, että useat miehet liikkuessaan muistuttivat Raphaelin maalauksia, ja Lincoln sanoi hänelle, että määrättyjen sirojen liikkeiden omaksuminen kuului jokaisen rikkaan henkilön kasvatukseen. Mestari otettiin tullessaan vastaan pienellä naurutervehdyksellä, mutta nämät henkilöt ilmaisivat sivistystään sillä, etteivät juosseet hänen luokseen eivätkä kiusanneet häntä alituisella katselemisellaan hänen astuessaan portaita alas salin keskustaa kohden.

Hän oli jo aikaisemmin kuullut Lincolnilta, että nämät olivat Lontoon seurapiirin arvokkaimpia jäseniä. Melkein jokainen oli mahtava virkamies tai sellaisen virkailijan läheinen sukulainen. Useat olivat palanneet Euroopan Nautinnon kaupungeista tervehtimään häntä. Ilmalaivojen toimimiehet, joilla oli Neuvoston kukistamisessa ollut melkein yhtä tärkeä osa kuin Grahamilla, olivat lukuisasti saapuneet, samoin tuulimoottorien virkailijat. Saapuvilla oli myöskin ruokintatrustin etevämpiä jäseniä; eurooppalaisen sianteurastuslaitoksen tarkastaja oli alakuloisen ja intressantin näköinen, tavoissaan hienostellun kyynillinen. Juhlapukuinen piispa kulki Grahamin ohitse, puhellen erään henkilön kanssa, joka oli puettu aivan kuin Chaucer, päässään laakeriseppele.

"Kuka tuo on?" kysäsi hän ehdottomasti.

"Lontoon piispa", sanoi Lincoln.

"Ei – minä tarkotan tuota toista".

"Poeta laureatus".

"Vieläkö sellainen – ?"

"Tosin ei hän runoile. Hän on Wottonin – erään neuvoston jäsenen serkku. Mutta hän kuuluu äärimmäisten kuningasmielisten klubiin – hauska klubi – ja he ylläpitävät noita vanhoja tapoja."

"Asano kertoi jonkun kuninkaan elävän".

"Kuningas ei kuulu klubiin. He ajoivat hänet sieltä pois. Hän on

Stuartin sukua luullakseni; mutta toden totta – "

"Liian paljon?"

"Aivan liian paljon".

Graham ei ymmärtänyt täydellisesti tätä, mutta se näytti koskettelevan jotain tämän uuden ajan yleistä hairahdusta. Hän kumarsi ensimmäiselle esiteltävälle henkilölle. Selvästi näki hän hienon luokkarajan vielä olevan olemassa tässäkin seurassa, koska Lincoln piti ainoastaan pienen seuran sen arvoisena, että heidät esiteltiin hänelle. Ensimmäinen oli ilmalaivojen ylipäällikkö, jonka päivän rusketuttamat kasvot erosivat ympäristönsä hienovärisistä kasvoista. Hän kun oli luopunut Neuvostosta ratkaisevalla hetkellä, niin oli hän nyt hyvinkin huomattava henkilö.

Hänen esiintymisensä erosi Grahamille sangen mieluisella tavalla kaikista muista. Hän laversi muutamia jokapäiväisiä lauseita, vannoi uskollisuuttaan ja tiedusteli Mestarin vointia. Puheensa oli reipasta eikä hänen kielessään ollut tuota lyhyttä, huolimatonta puhetapaa. Hän mainitsi Grahamille hyvin selvästi, että hän oli vanha "ilmakarhu" – hän käytti sitä sanaa – ettei hän lörpötellyt tyhjiä, että hän oli kiireestä kantapäähän asti jykevä ukko ja vanhanajan mies, ettei hän tahtonut paljoa tietää, ja että se, mitä hän ei tietänyt, ei ollut tietämisen arvoistakaan. Hän kumarsi miehekkäästi aivan kuin tahtoen olla vapaa kaikesta matelemisesta, ja astui syrjään.

"Hauskaa on nähdä tuon ihmislajin vielä olevan jälellä". sanoi Graham.

"Fonograafin ja kinematograafin ansioita", sanoi Lincoln hiukan pilkallisesti. "Hän on matkinut luontoa". Graham vilkaisi kookkaaseen mieheen. Kaikki olikin vaan kopiota.

"Me ostimme hänet", sanoi Lincoln. "Osaksi. Ja osaksi pelkäsi hän

Ostrogia. Kaikki riippui hänestä".

Hän kääntyi nopeasti esitelläkseen koulutrustin ylivalvojan. Tämä oli mielistelevä, sinisen-harmaasen akademian vaippaan puettu henkilö, hän katsoi Grahamiin entisaikaisten silmälasien läpi ja valaisi sanojaan huolellisesti hoidetun kätensä liikkeillä. Graham oli intresseerattu tämän henkilön toiminnasta ja teki hänelle koko joukon kysymyksiä. Ylivalvoja näytti olevan huvitettu Mestarin suuresta suoruudesta. Hän puhui vaan ohimennen kasvatusmonopoolista, joka hänen yhdistyksellään oli, hän oli tehnyt kontrahdin Lontoon monien kunnallishallitusten kanssa, mutta hän puhui sitä innokkaammin niistä edistysaskeleista, jotka kasvatus oli tehnyt Victorian ajasta asti. "Me olemme poistaneet liiallisen rasituksen", sanoi hän, "poistaneet sen kokonaan – maailmassa ei löydy enää ainoatakaan tutkintoa. Ettekö ole tyytyväinen?"

"Mitenkä te sitten saatte ne tekemään työtä?" kysyi Graham.

"Me teemme työn mieluiseksi – niin mieluiseksi kuin mahdollista. Ja jos se ei miellytä jotakuta – saa hän mennä. Meidän toiminta-alamme on ääretön".

Hän selitteli muutamia yksityiskohtia ja keskustelua jatkui. Ylivalvoja mainitsi Pestalozzin ja Froebelin nimet suurella kunnioituksella, vaikka hän ei salannut, että hän ei täydellisesti tuntenut heidän käänteentekeviä teoksiaan. Graham sai kuulla, että yliopisto oli vielä olemassa vaikka toisessa muodossa. "Löytyy esimerkiksi joukko tyttöjä", sanoi Ylivalvoja ylpeillen omasta arvokkaisuudestaan, "joilla on aivan tavaton vimma vakaviin tutkimuksiin – jolleivät ne ole liian vaikeita, ymmärrättehän. Me pidämme siitäkin huolen. Tällä hetkellä" sanoi hän arvokkaasti kuin Napoleon, "melkein viisisataa fonograafia luennoitsee Lontoon eri osissa Platonin ja Swiftin vaikutuksesta Shelleyn, Haylittin ja Burnsin rakkaudentarinoihin. Jälestäpäin kirjoittavat he aineita tämän johdosta ja heidän nimensä julkaistaan paremmuuden mukaisessa järjestyksessä. Näettehän, miten tuo pieni siemen on kasvanut? Tuo teidän aikakautenne typerä välikoulu on kadonnut".

"Ja kansakoulut", sanoi Graham. "Tarkastatteko te niitäkin?"

Ylivalvoja vastasi: "täydellisesti". Graham oli entisinä demokraatisina aikoina ollut niistä hyvin intresseerattu ja hän alkoi yhä innokkaammin kysellä. Hän muisti eräitä lauseita, joita tuo vanhus hämärässä oli hänelle lausunut. Ylivalvoja vakuuttikin vanhuksen lauseet tosiksi. "Me olemme poistaneet rasituksen", sanoi hän, ja Graham kysyi eikö olisi poistettava kaikenlainen kuolettava ja yksitoikkoinen työ. "Me koetamme tehdä alkeiskoulut pikkulapsille mahdollisimman hauskoiksi. Heidänhän täytyy ryhtyä työhön niin perin varhain. Heille opetetaan vaan pääprinsiippiä – tottelevaisuutta, työntekoa."

"Te opetatte heille siis sangen vähän".

"Miksi suotta? Sehän johtaa vaan kapinaan ja tyytymättömyyteen. Me huvitamme heitä. Onhan tälläkin hetkellä – kapinoita ja kiihkoilua. Mistä työväki saa nuo ideansa, sitä on vaikea sanoa. He kertovat niitä toinentoisilleen. Heillä on sosialistisia unelmia – jopa anarkistisiakin! Heidän joukossaan löytyy varmaan agitaattoreja. Minä olen arvellut – minä olen aina arvellut – että minun päätehtäväni on taistella kansan tyytymättömyyttä vastaan. Miksi tekisimme kansan onnettomaksi?"

"Niin juuri", sanoi Graham miettiväisenä. "Mutta on olemassa paljon asioita, joista minä tahtoisin päästä selville".

Lincoln, joka koko keskustelun ajan oli tarkastanut Grahamia, ehätti väliin. "Täällä on useita muitakin", sanoi hän puolikovaa.

Ylivalvoja teki kauniin kumarruksen ja väistyi syrjään. "Ehkä", sanoi Lincoln seuraten Grahamin katsetta, "haluatte tutustua muutamiin naisiin?"

Eurooppalaisen sianteurastustrustin johtajan tytär oli suloinen, pieni, punatukkainen ja kirkas-sinisilmäinen olento. Lincoln antoi Grahamin keskustella hetkisen hänen kanssaan, ja hän näytti ihailevan suuresti "tuota vanhaa hyvää aikaa", jonka loppupuolella Mestari oli vaipunut uneen. Hän hymyili puhuessaan ja hänen silmänsä hymyilivät tartuttavalla tavalla.

"Minä olen koettanut", sanoi hän, "monta monituista kertaa kuvitella, millainen oli tuo vanha romantinen aika. Ja te – muistatte sen. Kuinka omituiselta ja sekavalta mahtaakaan nykyaika tuntua teistä! Minä olen nähnyt valokuvia ja tauluja noilta vanhoilta ajoilta, pieniä yksinäisiä, poltetuista tiilistä tehtyjä rakennuksia, jotka olivat aivan mustia hiilenpolton tähden, rautatiensiltoja, yksinkertaisia ilmoitustauluja, juhlallisia puritaanisia miehiä, joilla on mustat puvut ja tuollaiset korkeat hatut, rautatien junia kulkien siltoja pitkin päänne yläpuolella, hevosia ja ajoneuvoja, ja koiria, jotka hurjina juoksevat pitkin katua. Ja sitten te yht'äkkiä joudutte tänne!"

"Tänne", sanoi Graham.

"Erilleen omasta elämästä – kaikesta, mihin olitte tottunut".

"Tuo entinen elämä ei ollut mitään onnellista elämää", sanoi Graham, "minä en kaipaa sitä".

Neiti katsahti häneen. Syntyi lyhyt äänettömyys. Hän huokasi pettyneenä. "Ettekö?"

"En", sanoi Graham. "Elämä oli niin pikkumaista – vailla tarkotusta. Mutta tämä – . Me pidimme maailmaamme kyllin järjestyneenä, väkirikkaana ja sivistyneenä. Nyt näen – vaikka olenkin tässä maailmassa ollut vaan neljä päivää – ajatellessani entistä aikaa – että se oli raaka, vanhentunut – ainoastaan alkuna tälle nykyiselle järjestelmälle. Teidän on vaikea uskoa, kuinka vähän minä vielä tiedän kaikesta".

"Kysykää minulta, mitä vaan haluatte", sanoi hän hymyillen.

"Sanokaa sitten, keitä nämät ihmiset ovat. Minulla on hyvin hämärät tiedot heistä. Olen aivan ymmällä. Ovatko nuo kenraalia?"

"Nuoko sulkahattuiset miehet?"

"Eivät suinkaan. Ei. Minä otaksun, että he ovat suurten yleisten toimien tarkastajia. Kuka on tuo hienon näköinen mies?"

"Tuoko? Hän on hyvin ylhäinen virkailija. Hän on Morden. Hän on sappitautipilleri-tehtaan johtaja. Minä olen kuullut, että hänen miehensä valmistavat vuorokaudessa myriadin myriadia pilleriä. Ajatelkaahan, myriadin myriadia!"

"Myriadin myriadia. Eipä ihme, että hän on ylpeän näköinen", sanoi Graham. "Pilleriä! Mikä merkillinen aika. Ja tuo purppurapukuinen mies?"

"Hän ei oikeastaan kuulu hienompaan seurapiiriin. Mutta me pidämme hänestä. Hän on todellakin hyvin viisas ja hauska mies. Hän on Lontoon yliopiston lääketieteellisen osaston johtomiehiä. Kaikki lääkärit, ymmärrättehän, kuuluvat lääketieteellisen osaston komppaniaan, ja kantavat purppuranpunaista pukua. Jokaisen pitäisi – kyetä tehtäväänsä. Mutta onhan se selvää, että kun ihmiset saavat vakituisen palkan tehdäkseen jotain – " Hän hymyili ivallisesti sellaisten ihmisten sosiaalisille vaatimuksille.

"Onko täällä ketään aikanne suurta taiteilijaa tai kirjailijaa?"

"Ei kirjailijaa. Ne ovat yleensä niin hassuja olentoja – ovat vaan intresseerattuja omasta itsestään. Ja he ovat niin kovia riitelemään! Muutamat heistä voivat tapella siitäkin, kenellä on oikeus kulkea portailla toisen edellä. Eikö se ole kamalaa? Mutta minä luulen, että Wraysbury muoti-capillotomisti on täällä. Hän tulee Caprista".

"Capillotomisti", sanoi Graham. "Ah! Nyt muistan. Taiteilija!

Miksikäpä ei?"

"Meidän täytyy palvella häntä", sanoi neiti puolustuksekseen. "Onhan meidän päämme hänen käsissään". Hän hymyili.

Graham arkaili lausua neidin odottamaa kohteliaisuutta, mutta hänen katseensa oli sitä puhuvampi. "Onko taide kehittynyt samaan suuntaan kuin kaikki muu?" kysyi hän. "Ketkä ovat teidän suurimpia maalarianne?"

Neiti katsoi ensin kummastuneena häneen. Alkoi sitten nauraa. "Ensi aluksi", sanoi hän, "luulin minä teidän tarkottavan – " Hän nauroi taas. "Te tarkotitte varmaankin noita kunnon miehiä, joista te piditte sellaista melua siksi, että he osasivat peittää suuria pinta-aloja öljyvärillä. Suuria neliöitä. Ja ihmiset panivat niitä kultakehyksiin ja ripustivat niitä pitkiin riviin seinilleen. Ei meillä ole sellaisia. Ihmiset ovat väsyneet sellaisiin".

"Mutta mitä te luulitte minun tarkottaneen?"

Merkitsevällä liikkeellä laski hän sormensa poskelleen, jonka helakkaa väriä ei olisi voinut kukaan epäillä, ja hymyili veitikkamaisesti, somasti ja yllyttävästi. "Ja nämät", ja hän osotti silmäkulmiaan.

Graham oli joutumaisillaan kiusauksen valtaan. Sitten juolahti mieleensä kuva, jonka hän joskus oli nähnyt, ja joka kuvasi setä Topiasta ja leskeä. Ja entisajan häpeän tunne sai vallan hänessä. Hänestä tuntui tuskalliselta olla suuren ihmisparven uteliaiden katseiden esineenä. "Minä ymmärrän", sanoi hän kuten sattumalta. Hämillään kääntyi hän viekottelevan ja hauskan seuralaisensa luota pois. Hän katsahti ympärilleen ja näki miten kaikkien silmät kääntyivät katselemaan jotain muuta. Hän tunsi hieman punastuvansa. "Kuka on tuo mies, joka puhelee saframipukuisen naisen kanssa?" kysyi hän välttäen neidin katsetta.

Kysymyksessä oleva henkilö oli suurten amerikalaisten teatterien organiseeraaja ja hän oli juuri palannut suurelta näytäntöretkeltä Mexikosta. Hänen kasvonsa muistuttivat Caligulan kasvoja. Toinen arvokas henkilö oli neekerien työnjohtaja. Se lause ei sillä hetkellä tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta, mutta hän muisti sen sitten myöhemmin; – neekerien työnjohtaja? Pikku neiti sanoi sitten, joutumatta lainkaan hämilleen, erään ohikulkevan kauniin naisen olevan Lontoon piispan apupuolison. Hän alkoi ylistellä piispan rohkeutta – tähän asti oli yksiavioisuus ollut tavallista kirkollisissa piireissä – "joka ei ollut luonnollista eikä edullista. Miksi tunteiden luonnollista kehittymistä rajoitetaan tai estetään sen vuoksi, että mies on pappi?"

"Ja, sanokaahan", kysyi hän, "oletteko te anglikaani?" Graham arkaili kysyä, mitä tuo apupuoliso oikeastaan oli, sillä se lause tuntui niin erikoiselta, kun samassa Lincolnin tulo keskeytti tämän hupaisan ja intressantin keskustelun. He menivät salin halki erään kookkaan, tulipunaisessa puvussa olevan henkilön luo, joka kahden suloisen, (hänen mielestään) birmalaiseen pukuun puetun naisen kanssa odotti heitä. Heidät esiteltyä esiteltiin Grahamille vielä useita muita.

Pian nämät moninaiset vaikutelmat muodostuivat hänessä yhdeksi kokonaisuudeksi. Ensiksi tämä kokoontunut seura herätti hänessä demokratian; hän kävi vihamieliseksi ja ivalliseksi. Mutta ihmisluonne ei voi vastustaa kohteliaiden katseiden vaikutusta. Soitto, valo, värien välke, välkkyvät käsivarret ja olkapäät hänen ympärillään, käsien kosketus, hymyilevien kasvojen ilme, taidolla laadittujen lauseiden helinä, kohteliaisuuksien määrä, kunnioitus ja ihailu, tuotti hänelle lopulta suurta nautintoa. Hän unohti hetkiseksi kokonaan suuret tuumansa. Hän antautui huomaamattaan uuden asemansa huumaavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tuli käytöksessään vapaammaksi, itsetietoisemmaksi kuninkuudestaan, hän astui varmemmin, musta puku laskeutui rohkeammille laskoksille ja ylpeys antoi äänelleen jalomman soinnun. Olihan tämä kuitenkin niin loistava ja mieltä kiinnittävä maailma.

Hyväksyvällä katseella silmäili hän ympäristönsä pukujen vaihtelevia väriä. Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hänen jollain tavoin täytyi pyytää anteeksi tuolta pieneltä, punatukkaiselta ja kirkassilmäiseltä neidiltä. Hän tunsi menetelleensä hiukan kömpelösti. Ruhtinaan ei sopinut olla huomaamatta tuollaisia lähentelyjä, vaikka hänen poliittisena henkilönä täytyikin ne hyljätä. Hän ajatteli miten hän löytäisi tuon neidin uudestaan. Äkkiä pieni asia riisti kaiken loiston tältä seurueelta ja muutti sen arvon toiseksi.

Hän katsoi ylöspäin ja näki posliiniparveketta myöten kulkevan olennon, joka katsoi häneen, kadoten melkein samalla, hän oli se sama nuori tyttö, jota hän toissayönä oli ihaillut teatterin takaisessa pienessä huoneessa paettuaan Neuvoston vankilasta. Hänen katseessaan oli tuo sama hillityn toivon ilme, joka epävarmana, mutta jännityksellä odotti hänen toimintaansa. Ensi hetkessä ei hän muistanut, missä he olivat tavanneet toisensa, mutta heti muistettuaan heräsi hänessä tuo sama loihtuisa tunne kuin silloinkin. Mutta ilmassa kaikuva tanssisävel esti häntä muistamasta marssin säveltä.

Nainen, jonka kanssa hän puheli sai uusia kysymyksensä ja Graham palasi tuohon puolikuninkaalliseen lemmenleikkiin, johon hän oli joutunut.

Mutta tästä hetkestä alkaen sai hänessä vallan outo tunne, joka kasvoi melkein vastenmielisyydeksi. Hän tunsi ikäänkuin moitteen siitä, että hän oli lyönyt laimin velvollisuutensa, että tärkeät asiat liukuivat pois keskellä tätä valoa ja loistoa. Hänen ympärillään olevat hurmaavat naiset eivät enää vaikuttaneet häneen. Hän antoi vaan epämääräisiä ja sekavia vastauksia kaikkiin lemmekkäisiin ehdoituksiin, joita hän huomasi hänelle tehtävän, ja silmänsä etsivät noita kasvoja, jotka olivat niin mieluisasti vaikuttaneet hänen kauneudenaistiinsa. Mutta hän ei nähnyt häntä uudelleen, odottaessaan Lincolnia, lähteäkseen pois tästä seurasta. Vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli Lincoln luvannut, että iltapäivällä he lähtevät lentämään, jos ilma vaan on suotuisa. Hän oli mennyt tekemään valmistuksia.

Graham seisoi ylemmällä parvekkeella puhellen erään kirkassilmäisen naisen kanssa eadhamitista – hän oli itse valinnut tämän keskusteluaiheen eikä nainen. Hän oli keskeyttänyt kaikki persoonalliset alamaisuuden osoitukset tekemällä kysymyksiä. Hän huomasi, kuten hän jo oli huomannut useista muista tämän ajan naisista, että ne olivat vähemmän sivistyneitä kuin hurmaavia. Äkkiä, taistellen lähempää kaikuvan soiton säveliä vastaan kuului kapinanlaulu saliin karkeana ja mahtavana hänen korviinsa.