Kun nukkuja herää

Ääni vaikeni. Joukosta kuului tyytymättömyyden mutinaa. "Kirotut neekerit". Eräs mies alkoi puhua hänen lähellään. "Onko Mestari niin käskenyt, veljet? Onko Mestari niin käskenyt?"

"Mustat poliisit!" sanoi Graham. "Mitä ne ovat? Enkö minä ole – "

Asano kosketti hänen käsivarteensa ja loi häneen varoittavan katseen. Samassa alkoi eräs toinen kone käydä pitäen hirveätä ääntä ja kimakka ääni alkoi huutaa. "Jahah, jaha, jap! Kuulkaa elävän sanomalehden puhetta! Elävän sanomalehden. Jaha! Kauheita murhia Pariisissa! Jahaha! Pariisilaiset ovat joutuneet mustien poliisien menettelyn kautta epätoivoon ja ovat tehneet monta murhaa. Kauhea kosto. Raa'at ajat palaavat jälleen. Verta! Verta! Jaha!" Lähempänä oleva puhekone alkoi äkkiä huutaa, "Klup, klup!" Lauseen loppu ei kuulunut, ja kone jatkoi alkaen äskeistä lempeämmällä äänellä selitellä kapinan kauhuja.

"Lakia ja järjestystä on ylläpidettävä", sanoi lähempi puhekone.

"Mutta", alkoi Graham.

"Elkää kyselkö täällä mitään", sanoi Asano, "jollette tahdo joutua keskusteluihin ihmisten kanssa".

"Menkäämme siis pois", sanoi Graham, "sillä minä tahdon saada näistä asioista lähempiä tietoja."

Kun hän seuralaisineen sai kyynärpäillään raivata itselleen tietä kansanjoukon läpi, joka tiheänä laumana kuunteli näitä koneita, päästäkseen ulko-ovelle, niin joutui Graham lähemmin tarkastamaan tämän salin laajuutta ja muotoa. Se oli pitkä ja kapea, ja siellä oli kai tuhannen tuollaista vinkuvaa, huutavaa, karjuvaa ja löpisevää konetta, ja jokaisen edessä oli kuulijaparvi, joista suurimmalla osalla oli sininen puku. Siellä oli kaikenlaisia koneita, pienistä löpisevistä koneistoista asti, jotka lausuivat purevia lauseitaan jossain syrjäisessä nurkassa, jättiläiskokoisiin viisikymmentä jalkaa korkeisiin asti, jommoisen huutavan äänen Graham ensiksi oli kuullut.

Sali oli tavallista täydempi, sillä kaikkien huomio oli nyt siirtynyt Pariisin tapahtumiin. Nähtävästi oli taistelu ollut paljoa verisempi kuin miksi Ostrog oli sen kuvannut. Kaikki koneet puhuivat vaan tästä samasta asiasta ja kansan kertoessa erikoisia lauseita syntyi tavaton melu, jonka keskeltä erotti sanoja, kuten "Poliiseja tapettu", "Naisia poltettu elävältä". "Mutta salliiko Mestari sellaista tapahtuvan?" kysyi eräs mies hänen lähellään. "Tämäkö on alku Mestarin valtakunnalle?"

Tämäkö on alku Mestarin valtakunnalle? Vielä kauvan aikaa sen jälkeen, kun hän jo oli salista poistunut, kaikui koneiden huuto, vihellys ja ulvonta hänen korvissaan: "klup, klup", "Jahaha, jaha, jap! jaha!" Tämäkö on alku Mestarin valtakunnalle?

Heti kun olivat päässeet kadulle, alkoi hän kysellä Asanolta lähempiä tietoja Pariisin kapinasta. "Tuo aseiden riisuminen! Mitä vastustusta he tekivät? Mitä tämä kaikki tietää?" Asano näytti etupäässä haluavan vakuuttaa hänelle, että kaikki oli hyvin siten kuin oli. "Mutta nuo väkivaltaisuudet!"

"Ei munapaistikasta synny", sanoi Asano, "jollei särje munia. Se on vain roskaväkeä. Vain yhdessä kaupungin osassa. Kaikki muu on järjestynyt. Pariisilaiset työmiehet ovat hurjimpia koko maailmassa, lukuunottamatta meikäläisiä".

"Mitä! Lontoolaisiako?"

"Ei, jaapanilaisia. Heitä täytyy pitää järjestyksessä".

"Mutta elävältä poltettuja naisia!"

"Kommunismia!" sanoi Asano. "He tahtoivat ryöstää itselleen teidän omaisuuttanne. He tahtoivat hävittää kaiken omaisuuden ja antaa maailman roskaväen haltuun. Te olette Mestari, maailma kuuluu teille. Mutta täällä ei synny kommunismia. Täällä ei tarvita mustia poliisia."

"Koetettiin olla mitä hienotunteisimpia heitä kohtaan. Ne ovat heidän omia neekereitään – ranskaa puhuvia neekereitä. Senegalin, Nigerin ja Timbuktun rykmentit".

"Rykmentit?" sanoi Graham, "minä luulin, että niitä oli vaan yksi – "

"Ei", sanoi Asano luoden katseen häneen. "Niitä on useampia kuin yksi".

Graham tunsi itsensä niin toivottoman voimattomaksi.

"Minä en voinut ajatellakaan", alkoi hän ja vaikeni äkkiä. Hän oli jatkavinaan lausettaan ja alkoi kysellä yhtä ja toista puhekoneiden johdosta. Suurimmaksi osaksi oli salissa koolla ollut joukko köyhästi, melkeinpä kurjasti puettua kansaa, mutta Graham sai kuulla että varakkaita varten löytyi jokaisessa vähänkin mukavammassa yksityisessä asunnossa kaupungissa puhekoneita, jotka alkoivat heti toimia kun vaan painoi erästä nappulaa. Asukas voi yhdistää koneensa jokaiseen Uuden Yhtiön johtoon, aivan mielensä mukaan. Kuullessaan tämän kysyi hän, miksei niitä ollut laisinkaan hänen huoneissaan. Asano tuijotti häneen. "Sitä en tullut ajatelleeksi", sanoi hän. "Ostrog on ne varmaankin poistanut".

Graham tuijotti häneen. "Kuinka minä siis saisin mitään tietääkään?" huudahti hän.

"Ehkä hän luuli sen häiritsevän teitä", sanoi Asano.

"Ne ovat pantavat paikoilleen heti kotia tultuani", sanoi Graham lyhyen äänettömyyden jälkeen.

Hänen oli vaikea ymmärtää, että tuo uutisten sali ja ruokasali eivät olleetkaan ainoita sellaisia paikkoja, vaan että niitä oli kaikkialla pitkin koko kaupunkia. Mutta tavan takaa, kulkiessaan yön aikaan pitkin kaupunkia, kuuli hän keskeltä liikkuvien katujen kohinaa Ostrogin oman äänenkannattajan "Klup, klup!" Tai kimakan "Jahaha, jaha, jap! – Kuulkaa elävän sanomalehden puhetta!" joka oli sen vaarallisin kilpailija.

Kaikkialla oli myöskin sellaisia seimiä kuin se, johon he nyt tulivat. Sinne tultiin hissin avulla ja pitkin lasisiltaa, joka kulki ruokahallin ylitse ja johti kadun poikki. Päästäkseen ensimmäiseen osastoon täytyi hänen Asanon kehoituksesta näyttää nimikirjoituksensa. Mies, jolla oli sinipunerva puku ja kultainen solki, käytännöllisen lääkärin tunnusmerkit, liittyi heti heitä seuraamaan. Hän huomasi tuon miehen käytöksestä, että hän tiesi, kuka hän oli, ja sen vuoksi uskalsi hän vapaasti kysellä kaikkea tässä omituisessa laitoksessa.

Kummallakin puolen käytävää, joka oli hiljainen ja kankaalla vuorattu, jotta kaikki kolina katoaisi, oli pieniä ovia, jotka muotonsa puolesta muistuttivat Victorian aikuisia vankityrmän ovia. Mutta kunkin oven yläosa oli tehty tuosta samasta vihertävästä, läpikuultavasta aineesta, joka oli häntäkin verhonnut hänen herätessään, ja jonka takana hämärästi näki jokaisessa osastossa makaavan pienen lapsen pienessä pumpulipesässä. Hyvin täydellinen kone näytti millaista ilma kussakin osastossa oli ja pani kellon soimaan hyvin kaukana keskustoimistossa, jos ilman lämpö tai kosteus hiukankaan muuttui. Tämä seimi järjestelmä oli melkein kokonaan astunut entisen epävarman imettämisen sijaan. Grahamin seurassa oleva lääkäri kiinnitti hänen huomiotaan imettäjiin, koneellisiin nukkeihin, joiden käsivarret, olkapäät ja rinta oli erehdyttävän hyvin muovailtuja, mutta jotka olivat vaan kolmijalalla seisovia rintakuvia ja kasvojen sijassa oli sileä levy, jossa oli äitien huomiota kiinnittäviä ilmoituksia.

Kaikesta siitä oudosta, minkä Graham tänä yönä oli nähnyt, ei mikään niin suuressa määrässä sotinut hänen tapojaan ja ajatuksiaan vastaan kuin juuri tämä. Hänestä tuntui vastenmieliseltä nähdä noita pieniä olentoja, joiden jäsenet tekivät ensimmäisiä epävarmoja liikkeitä, noin yksinään, vailla hyväilyjä ja hellyyttä. Lääkäri oli aivan toista mieltä. Hän todisti statistiikan avulla aivan epäämättömästi, että Victorian aikana oli vaarallisin osa elämää se, joka kului äidin sylissä, että sillä ijällä oli kuolemismäärä suurin. Sitä vastoin tämä kansainvälinen seimi-yhdistys ei kadottanut kuoleman kautta muuta kuin puoli prosenttia niistä miljoonista lapsista, jotka uskottiin sen hoidettavaksi. Mutta Grahamissa oleva ennakkoluulo ei voinut hävitä näiden numeroidenkaan vaikutuksesta.

Kulkiessaan pitkin erästä käytävää tapasivat he äkkiä sinisiin pukuihin verhotun nuoren parin, joka hermostuneesti nauraen katseli lasin läpi esikoisensa kaljua päätä. Grahamin kasvoissa näkyi varmaankin se lämmin tunne, jota hän tunsi heitä kohtaan, sillä he vaikenivat äkkiä ja olivat hämillään. Mutta tämä pieni tapaus todisti hänelle niin selvästi, mikä ammottava kuilu oli hänen ja tämän uuden ajan ajatusten välillä. Hämillään ja hajamielisenä tuli hän leikkihuoneeseen ja lastenpuistoon. Hän näki nämät laajat huoneet tyhjinä! Tämän uuden ajan lapset edes nukkuivat kuitenkin yönsä. Kulkiessaan näissä saleissa osoitti oppaansa hänelle leikkikaluja, jotka olivat kehittyneet etevän sentimentalistin Froebelin keksinnöistä. Löytyi kyllä lapsenhoitajia täällä, mutta ne olivat koneellisia ja käyntiin pantua lauloivat, tanssivat ja liekuttivat.

Monesta seikasta ei Graham vielä ollut selvillä. "Mutta näin paljon orpoja", sanoi hän kummastuneena, sillä hän teki taas väärän johtopäätöksen, ja hänelle täytyi selittää, että ne eivät lainkaan olleet orpoja.

Heti kun olivat seimen jättäneet alkoi hän puhua siitä kauhusta, jonka nuo lapset hautomakaapeissaan olivat hänelle tuottaneet. "Onko äidintunne kadonnut?" kysyi hän. "Oliko se vaan jotain oletettua? Se oli ehdottomasti vaisto. Tämä tuntuu luonnottomalta – melkein hirvittävältä".

"Me tulemme kohta tanssipaikalle", sanoi Asano vastauksen sijasta. "Se on tietysti tungokseen asti täynnä. Huolimatta kaikista valtiollisista rauhattomuuksista on siellä tulvillaan väkeä. Naiset eivät yleensä ota osaa politiikkaan – harvoja poikkeuksia lukuunottamatta siellä ja täällä. Te saatte nähdä äitejä – suurin osa Lontoon nuorista naisista on äitejä. Tämä kansanluokka pitää kunnianasiana saada yhden lapsen – se on elinvoimaisuuden merkki. Mutta harvoilla alemman luokan jäsenillä on useampaa kuin yksi lapsi. Työkomppanian laita on aivan toisin. Mikä äidintunne heissä! He ylpeilevät kovasti lapsistaan. He käyvät usein täällä katsomassa niitä".

"Tarkoitatteko siis, että maailman väkiluku – ?"

"Pienenee? Tarkoitan. Paitsi Työkomppanian vallan alle kuuluvissa joukoissa. Ne ovat huolettomia – ".

Äkkiä alkoi ilmassa kuulua tanssisoittoa, ja pitkin käytävää, jota he sivultapäin lähestyivät, ja jota koristi kimaltelevat, kuten näytti kirkkaasta ametistista tehdyt pilarit, tulvehti iloinen ihmisparvi ja huutoja ja naurua kaikui kaikkialla. Hän näki käherrettyjä hiuksia ja seppelöityjä otsia ja riemuitseva joukko kulki heidän ohitseen.

"Nyt saatte nähdä", sanoi Asano hymähtäen. "Maailma on muuttunut.

Hetken kuluttua saatte nähdä uuden ajan äidit. Tulkaa tätä tietä.

Kohta saamme nähdä tuommoisia nuoria pareja kuin seimessä näimme".

He nousivat jonkun matkaa nopeakulkuisella hissillä ja siirtyivät siitä hitaampaan. Noustessaan kuului soitto yhä selvemmin, kunnes se kaikui täyteläisenä ja kirkkaana, ja sen heleiden sävelien keskeltä eroittivat he tanssivien jalkojen kopinan. He maksoivat sisäänpääsymaksun ja nousivat parvekkeelle, joka kiersi tanssisalia ja josta täydellisesti voi nähdä ja kuulla kaiken.

"Tuossa näette", sanoi Asano, "noiden pienokaisten isät ja äidit".

Halli ei ollut yhtä rikkaasti koristettu kuin Atlaksen sali, mutta sitä lukuunottamatta oli se komein mitä Graham oli nähnyt. Kauniit valkomuotoiset kuvapatsaat, jotka kannattivat parveketta, muistuttivat hänelle jälleen kuvanveistotaiteen suuremmoista kehitystä; ne näyttivät ottavan lumoavia asentoja ja hymyilevän. Soitto tuli jostain näkymättömästä lähteestä ja loistava permanto oli täynnä tanssivia pareja. "Katsokaa heitä", sanoi hänen oppaansa, "katsokaa miten paljon he välittävät äidintunteesta".

Se parveke, jolla he seisoivat, oli rakennettu suuren holviaukon päälle, joka toiselta puolelta katkaisi tanssisalin ja eroitti sen ulkosalista, josta taas näkyi suurien aukkojen kautta kaupungin taukoamatta liikkeessä olevat kadut. Tässä ulkosalissa oli kansaa, joka oli yksinkertaisemmin puettua kuin se joka tanssi, suurimmalla osalla oli Työkomppanian sininen puku, joka Grahamille oli jo käynyt niin tutuksi. He olivat liian köyhiä maksaakseen sisäänpääsymaksun, mutta he eivät voineet olla katselematta tanssin pyörrettä ja salin loistoa. Muutamat olivat hankkineet itselleen hiukan tilaa ja tanssivat ryysyjään liehuttaen. Muutamat huusivat tanssiessaan ja singahuttelivat sanasutkauksia, joita Graham ei ymmärtänyt. Äkkiä alkoi eräs viheltää vallankumouksen laulua, ja Graham oli kuulevinaan miten äkkiä laulu saatiin vaikenemaan. Nurkka, jossa tämä tapahtui, oli niin pimeä, että Graham ei nähnyt, mitä oli tekeillä. Hän loi jälleen katseensa saliin päin. Parveketta kannattavien kuvapatsaiden yläpuolella oli niiden miesten kuvapatsaita, joita tämä uusi aika piti suurina moraalin uudistajina ja esitaistelijoina; useat nimet olivat Grahamille outoja, mutta tuttuja sellaiset kuin Grant Allen, Gallienus, Nietzsche, Shelley ja Goodwin. Suuret mustat liput ja kaunopuheliaat kirjoitukset täyttivät sen koristuksen, joka rumensi tanssisalin yläosaa ja ilmoitti, että "Heräämisjuhlaa" paraillaan jatkui.

"Myriaadit ovat jättäneet paikkansa tai ottaneet lomaa viettääkseen sitä, lukuunottamatta niitä työmiehiä, jotka ovat kieltäytyneet palaamasta työhön", sanoi Asano. "Ne ovat aina valmiita pitämään juhlapäivää".

Graham lähestyi kaidepuuta ja nojautui siihen katsellen tanssivia. Lukuunottamatta pari kolme paria jotka olivat erottautuneet muista saadakseen rauhassa kuiskailla, olivat hän ja oppaansa kahden parvekkeella. Lämmin hajuveden ja hien sekainen ilma nousi heitä kohden. Salissa olevat miehet ja naiset olivat kepeästi puetut, käsivarret ja kaula paljaina, sillä kaupungin yhäti lauhkeassa ilmassa kävi se laatuun. Miesten hiukset olivat useimmin naismaisesti käherretyt, leuka oli parraton ja posket useimmin rasvatut tai maalatut. Useat naiset olivat somia ja kaikki olivat keikailevan aistikkaasti puettuja. Kun tanssivat parit alhaalla kulkivat hänen ohitseen niin näki hän kasvoissa huumaantuneen ilmeen ja silmät olivat nautinnosta puoliksi ummessa.

"Mitä lajia kansaa nämät ovat?" kysyi hän äkkiä.

"Työväkeä – varakasta työväkeä. Sitä, mitä teidän aikananne kutsuttiin keskiluokaksi. Vapaat kauppiaat ja niiden pienet erikoiset liikkeet ovat jo aikoja sitten kadonneet. Nyt löytyy makasiinien ja varastojen palvelijoita, johtajia ja insinööriä jos jonkinlaisia. Tänään on lepopäivä ja senvuoksi kaikki kaupungin tanssisalit ovat luonnollisesti ahdinkoon asti täynnä, samoin kaikki uskonnolliset paikat".

"Mutta – naiset?"

"Ovat samallaisia. Nykyään löytyy tuhansia eri työaloja naisille. Mutta naisen työn kautta saavutettu riippumattomuus on saanut alkunsa teidän aikananne. Suurin osa naisista on nyt riippumattomia. Useimmat näistä naisista ovat enemmän tai vähemmän naimisissa – löytyy niin monenmoisia avioliittosopimuksen muotoja – ja sen kautta naiset kartuttavat tulojaan ja voivat enemmän huvitella".

"Minä ymmärrän", sanoi Graham katsellen kiihoittuneita kasvoja, liikkeiden hyörinää ja ajatellen kuin unennäköä noita avuttomia pienokaisia. "Ja nämät ovat – äitejä".

"Suurin osa".

"Jota enemmän katselen tätä, sitä monimutkaisemmalta teidän probleeminne tuntuu. Vanhat totutut ajatukseni eivät tahdo haihtua – ajatukset, jotka luullakseni perustuvat jo olleihin ja menneihin oloihin. Meidän aikanamme oli naisen velvollisuus ei ainoastaan synnyttää lapsia, vaan rakastaa niitä, uhrautua niille, kasvattaa niitä – lapsi sai kiittää äitiään moraalisen ja henkisen kasvatuksensa perustuksesta. Useimmilla sitä kyllä ei ollut. Nykyään eivät lapset näytä tarvitsevan sitä, ne eivät ole sen enempää kuin perhoset. Minä ymmärrän sen! Mutta meillä oli olemassa ihanne – se oli vakava, kärsivällinen nainen, kodin hiljainen ja vakaa johtaja, äiti ja ihmisen luoja – hänen ihailemisensa oli tavallaan jumalanpalvelusta – "

Hän vaikeni ja sanoi uudelleen, "tavallaan jumalanpalvelusta".

"Ihanteet muuttuvat", sanoi tuo pieni mies, "sen mukaan kuin olot muuttuvat".

Graham näytti vaipuneen syviin unelmiin, ja Asanon täytyy toistaa sanansa. Grahamin ajatukset palasivat jälleen näihin asioihin.

"Minä näin kyllä kaiken järjellisen johdannaisuuden tässä. Esteet, vakavuus, kypsyneet ajatukset, epäitsekkäät teot kuuluvat välttämättöminä ehtoina raakalaisvaltioon, vaararikkaasen elämään. Rauhattomuus ja epäluottamus on ihmisen vero valloittamattomalle luonnolle. Mutta nyt on ihminen saanut luonnon valtaansa kaikissa käytännöllisissä kysymyksissä – valtiolliset olot järjestää johtaja mustan poliisin avulla – ja elämä on iloista".

Hän loi jälleen katseensa tanssijoihin. "Iloista", sanoi hän.

"Löytyy sitä väsymyksenkin hetkiä", sanoi pieni opas mietteisiinsä vaipuneena.

"He näyttävät kaikki nuorilta. Heidän joukossaan olisin minä kai vanhimman näköinen. Omana aikanani olisin ollut keski-ikäisen näköinen".

"He ovatkin nuoria. Tämän kansanluokan joukossa löytyy hyvin vähän vanhoja".

"Kuinka niin?"

"Vanhusten elämä ei ole nyt niin hauskaa kuin ennen, jolleivät he ole rikkaita ja voi palkata itselleen niitä, jotka heitä rakastavat ja auttavat. Ja meillä on laitos, jonka nimi on Euthanasia".

"Aha! Euthanasia!" sanoi Graham. "Helppo ja mieluinen kuolema?"

"Helppo kuolema. Se on viimeinen nautinto. Euthanasia-yhtiö on hyvin suosittu. Ihmiset maksavat maksun – se on hyvin suuri – jo aikoja ennen, menevät johonkin nautinnon kaupunkiin ja palaavat sieltä köyhtyneinä ja väsyneinä, hyvin väsyneinä".

"Paljon on vielä asioita, joita minä en ymmärrä", sanoi Graham hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Nyt minä näen loogillisuuden tässä kaikessa. Meidän aikanamme löytyi surun hyve ja taistelun ilo ja ne olivat seurauksena vaaroista ja rauhattomasta elämästä. Stoalainen, puritaani, ne alkoivat jo minunkin aikanani kadota. Entisaikaan valmistautui ihminen taistelemaan tuskaa vastaan, nyt voi hän uhrata kaiken nautinnolle. Siinä on koko eroitus. Sivistys on karkoittanut tuskan ja vaaran kauvaksi rikkaista. Ja rikkaat ainoastaan merkitsevät nykyään jotain. Minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta".

Hän nojasi hetkisen kaidepuuta vastaan seuraten tanssin vaihtelevia käänteitä. Tämä näky oli todella suuremmoinen.

"Suoraan sanoen", jatkoi Graham äkkiä, "niin olisin mieluimmin haavoitettu vartija, joka tuiskussa värisee kuin joku noista houkkioista!"

"Tuiskussa oleva", sanoi Asano, "ajattelee kai toisin".

"Minä olen sivistymätön", sanoi Graham välittämättä hänen lauseestaan. "Siitä kaikki syntyy. Minä olen alkuasukas – muinaisaikuinen. Heidän raivonsa, vihansa ja pelkonsa lähde on teiltä suljettu, elämänne tavat tekevät teidät iloisiksi, kepeämielisiksi, säteileviksi. Koettakaa käsittää, että minulla on yhdeksännentoista vuosisadan inho ja kyllästyminen tätä kaikkea kohtaan. Te sanoitte että nämät ovat taitavia työntekijöitä ja ammattilaisia. Ja heidän tanssiessaan taistelevat toiset – toiset kuolevat Pariisissa, jotta maailma pysyisi samallaisena ja he saisivat tanssia".

Asano hymähti. "Samaa tarkoitusta varten kuolee ihmisiä

Lontoossakin", sanoi hän.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Missä he nukkuvat?" kysyi Graham.

"Ylhäällä ja alhaalla – erikoisissa makuusaleissa"

"Ja missä he tekevät työtä? Tämähän on – joutoelämää".

"Te näette tänä yönä hyvin vähän tehtävän työtä. Puolet työväestä on aseissa tai poissa työstä. Puolet näistä viettivät lomapäivää. Mutta me voimme mennä työpaikalle, jos niin tahdotte".

Hetkisen katseli Graham tanssivia, sitten hän äkkiä kääntyi. "Minä tahdon nähdä työmiehiä. Minä olen jo kylliksi katsellut näitä", sanoi hän.

Asano vei hänet parveketta myöten tanssisalin toiselle puolelle.

Äkkiä tulivat he käytävään, josta puhalsi raittiimpi, viileämpi ilma.

Asano loi sinne katseen, pysähtyi, palasi varpaillaan ja kääntyi hymyillen Grahamin puoleen. "Täällä, sir", sanoi hän, "on jotain, jota olette tottunut näkemään – ja kuitenkin. Mutta minä en sano mitään edeltäkäsin. Tulkaa!"

Hän vei Grahamia pitkin suljettua käytävää, jossa yht'äkkiä tuntui kylmältä. Jalan kaiku ilmaisi, että he kulkivat pitkin siltaa. Kuljettuaan pyöreää galleriaa myöten, jossa ruudut eroittivat heidät ulkoilmasta saapuivat he pyöreään huoneesen, joka Grahamista tuntui tutulta, vaikk'ei hän varmaan voinut muistaa, milloin hän siinä oli ollut. Tässä huoneessa oli tikapuut – ensimmäiset, jotka Graham näki heräämisensä jälkeen – joita myöten he kapusivat ja saapuivat korkeaan, pimeään, kylmään huoneesen, jossa oli toiset tikapuut. Grahamin hämmästykseksi he nousivat näitäkin ylös.

Mutta päästyään ylös tunsi hän ne rautakannattimet, joihin hän nojasi. Hän oli siinä häkissä, joka peitti Pyhän Paavalin katedraalin kupua. Tuomiokirkon kärki kohosi vain hiukkasen yläpuolelle muun kaupungin yön hämärässä ja katosi loistavana ja kuten etäisen valon verhoomana pimeyteen.

Kannattimien välitse suuntasi hän katseensa pilvettömälle pohjoiselle taivaalle ja näki tähtisikermät kirkkaina ja muuttumattomina kuten aina. Capella näkyi lännessä, Vega oli nousemassa ja Otavan seitsemän kiiltävää pistettä loisti hänen päänsä päällä suunnaten majesteetillista kaartaan pohjoista kohden.

Hän näki nämät tähdet pilvettömällä taivaalla. Etelässä ja idässä valittaen liikkuvat suuret tuulimoottorit peittivät Neuvoston palatsin kohdalla siivillään suuren osan taivasta. Lounaisessa kimalteli Orionin kalpea valo rautakannattimien välistä. Rämeä huuto keskeytti hiljaisuuden ja ilmoitti ilmalavalta maailmalle, että aeroplaani oli lentoon lähdössä. Grahamin katse kiintyi hetkiseksi tuohon valaistuun lähtöasemaan. Sitten käänsi hän jälleen silmänsä pohjoista taivasta kohden.

Pitkän aikaa oli hän vaiti. "Tämä" sanoi hän vihdoin hymyillen pimeässä, "näyttää kuitenkin merkillisimmältä kaikesta. Seisoa Pyhän Paavalin tuomiokirkossa ja katsella jälleen näitä tuttuja, hiljaisia tähtiä!"

Sitten Asano vei hänet mutkikkaita teitä myöten siihen suureen peli- ja afäärikaupunginosaan, jossa kaupungin suuret omaisuudet kadotettiin ja voitettiin. Hän näki melkein loppumattoman sarjan hyvin suuria hallia, joissa oli parveke toisensa päällä ja näillä tuhansia eri konttooreita, ja hallien läpi kulki suuri joukko siltoja, kävelyteitä, ilmamoottorikiskoja, johtoja ja rautaköysiä. Ja täällä, jos missään, ilmeni tuo tavaton elinvoimaisuus, suunnaton, kiihkeä toiminta. Kaikkialla oli räikeitä ilmoituksia, kunnes hänen silmiään huumasi tuo tavaton värien ja valon sekoitus. Ja erittäin kimakkaääniset puhekoneet, joita oli kaikkialla, täyttivät ilman loppumattomalla löpinällään ja järjettömillä lauseillaan. "Sulkekaa silmänne ja antakaa luistaa", "Hei vaan, Bonanze", "Lörpöttäjät, tulkaa ja kuulkaa!"

Suunnattoman laaja alue näytti hänestä olevan täynnä kiihkeitä ihmisiä tai niitä ilmestyi kaikkialta kuin salaperäisen loihdun voimasta. Mutta hän sai kuulla, että täällä nyt oli suhteellisesti tyhjää, että viimeisten päivien suuret valtiolliset mullistukset olivat kauppaliikenteen tehneet mahdollisimman pieneksi. Eräällä avaralla paikalla näkyi suunnaton rivi pelipöytiä, joiden jokaisen ympärillä tungeskeli kiihoittunut, alhainen ihmisjoukko; toisaalla oli laverteleva Babel, jossa kalpeakasvoiset naiset ja punakaulaiset, suurikeuhkoiset miehet myivät jonkun tekaistun yhtiön osakkeita, jotka joka viides minuutti maksoivat kymmenen prosenttia ja erään arpapyörän avulla arvottiin kelpaamattomiksi osa osakkeista.

Tämä afääritoiminta oli niin kiihkeätä, että se helposti muuttui väkivaltaiseksi, ja kun Graham läheni erästä tiheää joukkoa, näki hän keskellä kaksi kauppiasta kiivaasti väittelevän kynsin hampain jostain arkaluontoisesta kauppakysymyksestä. Jotain siis oli vielä maailmassa, jonka edestä kannatti tapella. Hänen huomiotaan herätti eräs kaikkialla esiintyvä ilmoitus, jossa foneettisilla loistavilla kirjaimilla, jotka olivat kaksi kertaa miestä korkeammat ilmoitettiin: "Me vakuutamme omistajan. Me vakuutamme omistajan".

"Minkä omistajan?" kysyi hän.

"Teidät".

"Mutta miksi he minut vakuuttavat?" kysyi hän. "Miksi he minut vakuuttavat?"

"Eikö teillä ollut vakuutuksia?"

Graham mietti. "Henkivakuutuksia?"

"Niin – henkivakuutuksia. Niinhän sitä entisaikaan kutsuttiin. He vakuuttavat teidän henkenne. Dozandit ihmiset ovat ottaneet itselleen osuuksia, myriadia leijonia on maksettu teistä. Ja tuonnempana maksavat muut vuosikorkoja. Siten tehdään jokaiselle vähänkin huomatulle henkilölle! Katsokaa tuonne!"

Suuri kansanjoukko riehui ja mutisi, ja Graham näki mustalle pohjalle äkkiä ilmestyvän purppuraiset hohtavat kirjaimet. "Omistajan kuoletus – x 5 pr. G." Kansa alkoi karjua lukiessaan sen, joukko hengästyneitä miehiä, silmät tuijottaen päässä ja kädet heiluen ilmassa juoksi eteenpäin. Erään pienen oven luona syntyi mieletön tungos.

Asano laski nopeasti. "Seitsemäntoista prosenttia vuodessa on heidän vuosikorkonsa. Eivät he maksaisi niin paljoa, jos tietäisivät teidän olevan täällä, sire. Mutta he eivät sitä tiedä. Tätä ennen oli teidän vuosikorkonne varma, mutta nyt se on vaihtelun alaista. Tämä viimeinen teko on kai vaan epätoivoinen toimenpide. Tuskimpa ihmiset enää sijoittavat siihen rahojaan".

Vuosikoron ottajien lukumäärä kasvoi äkkiä niin suureksi heidän ympärillään, että he eivät päässeet eteen eikä taaksepäin. Graham huomasi, mikä suuri määrä naisia oli keinottelijoiden joukossa, ja muisti miten ekonoomisesti riippumattomia heidän sukupuolensa nykyään oli. Ne näyttivät varsin hyvin tulevan tungoksessa toimeen käyttäen kyynärpäitään erinomaisen taitavasti, ainakin mitä ne häneen itseensä kohdistuivat. Eräs nuori, käherrettytukkainen mies, joka äkkiä joutui tähän tungokseen, katsoi pitkään häneen useamman kerran, aivan kuin hän olisi hänet tuntenut, sitten, lähestyen häntä tahallaan, kosketti hänen käteensä käsivarrellaan tavalla, jota ei voinut otaksua satunnaiseksi ja ilmaisi katseellaan, joka oli yhtä vanha kuin Chaldea, että Graham oli löytänyt suosion hänen silmissään. Mutta eräs laiha, harmaapartainen mies, hikoillen kovasti tuossa jalossa rikastumisen taistelussa, ollen sokea kaikelle muulle maalliselle, tunkeutui heidän väliinsä rynnätessään vimmalla tuota loistavaa "x 5 pr G" kohden.

"Minä tahdon päästä täältä pois", sanoi Graham Asanolle. "Tätä minä en tahdo nähdä. Näyttäkää minulle työmiehiä. Minä tahdon nähdä sinipukuisia. En näitä mielettömiä loisia – "

Hän huomasi joutuneensa keskelle raivoisaa parvea ja viimeinen toiverikas lauseensa jäi kesken.