Kun nukkuja herää

Väsymyksensä lisääntyi. Joskus teki hänen mielensä pysähtyä ja istua yhdelle noista ylemmän kadun lukemattomista istuimista. Mutta kuumeentapainen levottomuus, itsetietoisuus siitä, että hän oli kaiken tämän taistelun aiheena, esti häntä jäämästä kauvemmaksi aikaa samaan paikkaan. Oliko hän sitten tämän kapinan ainoana aiheena?

Eräällä yksinäisellä paikalla ollessaan tunsi hän maan tärähtävän – sitä seurasi kamala räjähdys ja jyrinä, kylmä ilmanviima kulki halki kaupungin, kuului, miten suuret ikkunat särkyivät, rakennukset sortuivat – joukko suunnattomia jyrähdyksiä. Joukko lasia ja rautatelineitä putosi ylhäältä alas noin sadan metrin päähän hänestä keskelle katua, ja etäältä kuului juoksua ja huutoja. Hän juoksi ensin mielettömänä yhtäänne, ja palasi sitten takaisin tietämättä miksi.

Eräs mies juoksi häntä kohden. Graham tuli taas täysiin tajuihinsa. "Mikä on räjähtänyt?" kysyi mies hengästyneenä, "sillä räjähdys se oli". Ja ennenkuin Graham ennätti puhua hänen kanssaan, oli hän jo juossut tiehensä.

Suuret rakennukset kohosivat hämärinä usvaisessa aamuilmassa, vaikka ylhäällä oleva taivas näytti jo päivän nousseen. Hän huomasi monta seikkaa, jota hän ei käsittänyt; hän sai selvän monesta foneettisesti kirjoitetusta kirjoituksesta. Mutta mitä hyötyä oli ottaa selvää kummallisista kirjaimista, kun pinnistettyään silmiään ja järkeään, tapaa tällaisia lauseita: "Tässä on Eadhamite" tai; "Työtoimisto – Pienipuoli?" Kummallinen ajatus: ehkä muutamat tai kaikki noista suurista huonevuorista kuuluivat hänelle.

Hänelle selvisi täydellisesti, miten paljon tässä kaikessa oli vakavaa. Todellisuudessa oli hän tehnyt tuollaisen hyppäyksen ajassa, jota romaanin kirjoittajat niin usein ovat kuvitelleet. Kerran tämän hyppäyksen tehtyään odotti hän, tai ainakin hänen ajatuksensa odottivat saada nähdä jonkun loistavan näytelmän. Mutta ei mikään näytelmä, vaan suuri vaara, vihamieliset varjot ja pimeys ympäröi häntä. Jossain, pitkin hämäriä solia etsi kuolema häntä. Täytyisikö hänen kuolla, ennenkuin hän oli saanut kaikki tietää? Ehkä jo lähimmän kulmauksen varjossa oli turmio odottamassa häntä. Hänessä heräsi palava halu saada nähdä, saada tietää jotain. Hän alkoi pelätä kulmauksia ja hän uskoi että turvallisuutensa riippui siitä, miten taitavasti hän osasi piilottautua. Minnekähän hän voisi kätkeytyä, jotta häntä ei nähtäisi silloin kun valot taas syttyivät? Lopulta istahti hän ylemmän kadun penkille erääsen syvennykseen huomatessaan, että siellä hän oli rauhassa.

Hän hieroi väsyneitä silmiään. Ehkä hän, avatessaan ne jälleen, näkeekin pitkän hämärän kadun ja sietämättömän korkeiden rakennusten kadonneen? Ehkä hän huomaakin, että näiden muutaman päivän tapaukset, heräämisensä, huutava kansa, pimeys ja taistelu, olivatkin vaan mielikuvituksen luomia, uutta ja tavallista vilkkaampaa unta. Sen täytyi olla unta, sillä olihan se niin järjetöntä niin epäjohdonmukaista. Miksi kansa taisteli hänen puolestaan? Miksi tämä järkiviisas maailma pitäisi häntä Valtijaana ja Mestarina?

Näin hän ajatteli silmät ummessa, kun hän ne jälleen avasi, toivoi hän näkevänsä jotain tuttua yhdeksänneltätoista vuosisadalta, näkevänsä ehkä Boscastlen pienen sataman, Pentargen kalliot, tai makuuhuoneen omassa asunnossaan. Mutta tositapaukset välittävät vähät ihmisten toiveista. Joukko miehiä astui varjosta esiin seuraten rientoaskelin mustaa lippua aikeissa taisteluun, ja heidän takanaan näkyi talojen huimaavan korkeat, suuret ja pimeät seinät, joilla näkyi hämäriä, outoja sanoja, joita hän ei ymmärtänyt.

"Tämä ei ole unta", sanoi hän, "ei ole unta". Hän peitti käsillään kasvonsa.

XI LUKU
Kaikkitietävä vanhus

Hän säpsähti kuullessaan jonkun vieressään yskivän.

Hän kääntyi nopeasti ja tarkasteltuaan näki varjossa kyyryllään istuvan pienen ihmisolennon.

"Mitä uutta tiedätte?" kysyi kimakka, hengästynyt, hyvin vanhan miehen ääni.

Graham epäröi. "En mitään", sanoi hän.

"Minä jään tänne siksi, kunnes valo syttyy jälleen", sanoi vanhus.

"Nuo siniset heittiöt ovat kaikkialla – kaikkialla".

Graham mutisi vastaukseksi. Hän koetti nähdä vanhuksen, mutta varjo peitti hänen kasvonsa. Hänen teki mielensä kysellä, puhella, mutta ei tietänyt, millä aloittaisi.

"Voi kurjuutta ja kirousta", sanoi vanhus äkkiä.

"Kurjuutta ja kirousta! Ajettu pois huoneestani keskelle näitä kauhuja".

"Se on kovaa", säälitteli Graham. "Se on kovaa".

"Mikä pimeys. Vanha mies keskellä pimeyttä. Ja koko maailma on tullut hulluksi. Sotaa ja taistelua! Poliisi on saanut selkäänsä ja roistoja on kaikkialla. Miksi he eivät tuota neekereitä meitä suojelemaan? Minä en mene enää pimeisiin käytäviin. Minä kompastuin siellä miehen ruumiisen. Toisen seurassa tuntee itsensä turvallisemmaksi … jos seura vaan on oikeata laatua". Hän katsoi terävästi Grahamiin, nousi äkkiä ja astui hänen luokseen.

Hän oli luultavasti tyytyväinen tarkastukseensa. Vanhus istahti ja näytti iloitsevan saadessaan seuraa. "Eh!" sanoi hän, "tämä on kamala aika! Sotaa ja tappelua, ja kuolema kaikkialla vaanimassa – miehet, terveet miehet, sortuvat pimeässä. Minun poikani! Minulla on kolme poikaa. Jumala tietää, missä he ovat tänä yönä".

Hän vaikeni. Sitten jatkoi hän valittaen: "Jumala tietää, missä he ovat tänä yönä".

Graham mietti, miten hän kyselisi ilmaisematta tietämättömyyttään.

Vanhus katkaisi jälleen äänettömyyden.

"Tuo Ostrog saa voiton", sanoi hän. "Hän saa voiton. Ja miten maailman käy hänen johtonsa alla, ei tiedä kukaan. Minun poikani ovat kaikin kolmisin tuulimoottorien hoidossa. Yksi minun miniöistäni oli jonkun aikaa hänen jalkavaimonaan. Hänen jalkavaimonaan! Me emme olekaan mitään tavallista väkeä. Ja yhtäkaikki ajoivat he minut tänä yönä ulos tupertumaan jollain tavoin. Minä tiesin mitä oli tekeillä. Jo ennen kuin monet muut. Mutta tämä pimeys! Ja äkkiä sitten kompastuu pimeässä ruumiisen!"

Graham kuuli hänen vaivalloisesti hengittävän.

"Ostrog!" sanoi Graham.

"Maailman etevin päällysmies", sanoi ääni.

Graham mietti, mitä hän kysyisi. "Neuvostolla on kai hyvin vähän ystäviä kansan joukossa".

"Hyvin vähän ja nekin kurjia raukkoja. Nyt heidän aikansa on tullut. Eh! Heidän olisi pitänyt olla varuillaan. Mutta kaksi kertaa he estivät vaalit. Ja Ostrog – Ja nyt se on puhjennut ilmi, eikä mikään voi sitä ehkäistä, ei mikään. He hylkäsivät kaksi kertaa Ostrogin – Ostrogin, suuren työnjohtajan. Minä kuulin hänen raivoavan siihen aikaan – se oli kamalaa. Taivas heitä varjelkoon! Sillä ei mikään maan päällä voi heitä pelastaa nyt, kun hän on nostattanut Työkomppaniat heitä vastaan. Kukaan muu ei olisi uskaltanut sitä tehdä. Kaikki sinipukuiset ovat aseissa ja liikkeessä! Hän ajaa asiansa loppuun asti – loppuun asti".

Syntyi lyhyt äänettömyys. "Tuo Nukkuja", sanoi hän ja vaikeni.

"Niin", kysyi Graham. "Mitä hänestä?"

Ukon ääni painui tuttavalliseksi kuiskaukseksi ja kalpeat ja ryppyiset kasvot tulivat lähemmäksi. "Tuo oikea Nukkuja – "

"Niin", sanoi Graham.

"Kuoli jo aikoja sitten".

"Mitä?" sanoi Graham nopeasti.

"Jo aikoja sitten. Kuoli. Jo aikoja sitten".

"Se ei voi olla mahdollista!" sanoi Graham.

"On kyllä. On kyllä mahdollista. Hän on kuollut. Tuo Nukkuja, joka heräsi – vaihdettiin yöllä. Joku lääkkeillä huumattu miesparka. Mutta minä en uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän. Minä en uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän".

Hän löpisi hetken sekavia lauseita. Hänen salaisuutensa kävi liian raskaaksi kantaa. "Minä en tunne laisinkaan niitä, jotka vaivuttivat hänet uneen – se tapahtui paljo ennen minun aikaani – mutta minä tunsin miehen, joka ruiskutti häneen virkistäviä aineita ja herätti hänet. Oli kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan – herättää tai tappaa. Herättää tai tappaa. Niin tekee Ostrog".

Graham oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että hän keskeytti puheen ja pyysi vanhusta uudelleen kertomaan kaiken, kyseli häneltä, ennenkuin hän tuli täysin vakuutetuksi siitä, että ukko puhui järjettömiä. Hänen heräämisensä ei siis ollutkaan luonnollinen! Oliko tuo kaikki vanhuksen höperöä lavertelua, vai oliko siinä jotain perää? Etsiessään muistonsa pimeistä sokkeloista löysi hän äkkiä jotain, jota voi pitää tuollaisena valveuttamisvaikutuksena. Hän tuli ajatelleeksi, että kohtalo oli valmistanut hänelle onnellisen sattuman, että hän ehkä sittenkin sai oppia jotain uudelta ajalta. Vanhus ähki hetkisen, sylkäisi ja jatkoi sitten piipittävällä äänirähjällään:

"Kun he ensi kerran hylkäsivät hänet, niin seurasin minä koko asiaa tarkoin".

"Hylkäsivät, kenet?" kysyi Graham. "Nukkujanko?"

"Nukkujan? Ei. Ostrogin. Hän oli aivan kamalankamala! Ja silloin luvattiin valta hänelle, luvattiin varmasti seuraavaksi kerraksi. Niitä hulluja – eivät pelänneet häntä sen enempää. Nyt on koko kaupunki jalkeella, ja me muut olemme vaan tomua hänen jalkojensa alla. Tomua jalkojensa alla. Ennenkuin hän sekaantui asiaan – niin työmiehet leikkasivat toisiensa kurkkuja poikki, murhasivat jonkun kiinalaisen tai työnjohtajan, mutta jättivät kaiken muun rauhaan. Murhia! Ryöväyksiä! Pimeyttä! Sellaista ei ole nähty grossiin vuoteen. Eh! – hullusti käy pienien, kun suuret tappelevat! Huonosti käy!"

"Mitä sanoitte – mitä ei ole ollut – mitä? grossiin vuoteen?"

"Häh?" sanoi vanhus.

Vanhus puhui jotakin hänen puheensa katkaisemisesta ja antoi Grahamin kysyä samaa kolme eri kertaa. "Taisteluja ja aseellisia murhia, ja hullujen vapauden rähinää ja muuta sellaista", sanoi vanhus. "Sellaista ei ole tapahtunut minun eläissäni. Nyt on aivan samallaista kuin entisaikaan – aivan varmaan – kun Pariisin kansa ryhtyi taisteluun – kolme grossia vuotta sitten. Sellaista ei ole nähty sen jälkeen. Mutta sellaista on maailman meno. Kaikki palaa takaisin. Minä tiedän sen. Minä tiedän sen. Ostrog on nyt toiminut viisi vuotta, ja sinä aikana on ollut kapina kapinan jälkeen, ja nälänhätä ja uhkauksia ja suuria sanoja ja aseita. Sinipukuisia ja mutinaa. Ja rangaistuksia. Kaikki kiehuu ja kuohuu. Ja tässä sitä nyt ollaan! Kapina ja taistelu ja Neuvosto on menettänyt kaikki".

"Te näytätte tarkoin tietävän nämät asiat", sanoi Graham.

"Minä tiedän, mitä minä näen. En minä kuuntele yksinomaan puhekoneita".

"Ette kai", sanoi Graham ihmetellen mitähän nuo puhekoneet olivat.

"Ja oletteko siis varma siitä, että Ostrog – oletteko varma, että Ostrog on järjestänyt tämän kapinan ja herättänyt Nukkujan?

Näyttääkseen vaan omaa voimaansa – kun häntä ei valittu Neuvostoon?"

"Tietäähän sen koko maailma, luulisin minä", sanoi vanhus. "Lukuunottamatta – tyhmeliiniä. Hän tahtoi päästä herraksi millä tavalla tahansa. Neuvoston kautta tai ilman sitä. Jokainen, joka tietää jotain, tietää sen. Ja tässä sitä nyt on ruumiita kaikkialla keskellä pimeyttä! Mutta mistä te olette tullut, kun ette ole kuullut Ostrogin ja Verney'den välisestä riidasta? Ja mistä syystä luulette tämän taistelun alkaneen? Nukkujan tähden? Häh? Te luulette kai Nukkujan olevan olemassa ja heräävän omin voimin – häh?"

"Minä olen rauhallinen mies, vanhempi kuin miltä näytän, ja unohdan niin helposti", sanoi Graham. "Minä olen unohtanut paljon – erittäinkin viime vuosien tapahtumista – . Jos minä olisin Nukkuja, niin, totta puhuen, en voisi olla tietämättömämpi näistä asioista".

"Eh!" sanoi ääni. "Vanha, tekö vanha? Ettepä te juuri vanhalta näytä. Mutta onhan se totta, etteivät kaikki säilytä minun ijälläni muistiaan niin tuoreena kuin minä. Mutta ovathan nämät asiat niin yleisesti tunnettuja! Ettehän te ole niin vanha kuin minä – ette läheskään niin vanha. Minun ei ehkä pitäisi arvostella toisia oman itseni mukaan. Minä olen nuori – ollakseni näin vanha mies. Te mahdatte olla vanha, niin nuori kuin olettekin".

"Se on totta", sanoi Graham. "Minun elämäni on ollut hyvin merkillinen. Minä tiedän hyvin vähän! Ja historia! Siitä minä en suorastaan tiedä mitään. Nukkuja ja Julius Caesar ovat minulle aivan samoja. Hauskaa on kuulla teidän puhuvan tästä kaikesta".

"Minä tiedän yhtä ja toista", sanoi vanhus. "Minä tiedän muutamia asioita. Mutta – . Kuulkaa!"

Molemmat miehet vaikenivat ja kuuntelivat. Kuului kumea jyräys, niin voimakas, että heidän istuimensa vavahtivat. Ohikulkijat seisahtuivat huutaen jotain toisilleen. Graham rohkaistui heidän esimerkistään, nousi ja liittyi toisiin. Kukaan ei tietänyt, mitä oli tapahtunut.

Hän palasi istumaan ja kuuli vanhuksen mutisevan heikolla äänellä epämääräisiä kysymyksiä. Vähään aikaan he eivät sanoneet sanaakaan toisilleen.

Tietoisuus tästä jättiläistaistelusta, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin etäällä, vaikutti voimakkaasti Grahamin mielikuvitukseen. Oliko tuo vanhus oikeassa, olivatko nuo tiedot kansasta todenmukaisia, ja olivatko vallankumoukselliset voitolla? Vai erehtyivätkö he, ja ajoiko punainen poliisi kaikkia edellään? Mikä hetki tahansa voi taistelun hyökylaine ulottua tähän kaupungin rauhalliseen kolkkaan ja riistää hänet jälleen mukaansa. Hänen täytyi saada tietoa asioista niinkauvan kuin hänellä vielä oli siihen aikaa. Hän kääntyi äkkiä vanhuksen puoleen aikoen tehdä hänelle kysymyksen, joka kuitenkin jäi sanomatta. Mutta tämä liike sai vanhuksen jälleen jatkamaan puhettaan.

"Eh! Kuinka kaikki tässä maailmassa kehittyy!" sanoi vanhus. "Minä tunnen tuon Nukkujan elämäntarinan, johon kaikki tyhmeliinit nyt panevat toivonsa – minä olen aina pitänyt historiasta. Kun minä olin lapsi – minä olen nyt niin kovin vanha – osasin minä lukea painettuja kirjoja. Te ette kai usko sitä. Te ette kai koskaan ole nähnyt niitä – niin ne kuluvat ja muuttuvat tuhaksi – ja terveyskomitea polttaa ne ja tekee niistä valkaisuainetta. Mutta niistä oli hyötyä, vaikka ne olivatkin niin likaisia. Niistä oppi aina jotain. Mitä tulee noihin uudenaikaisiin puhekoneisiin – teidän mielestänne eivät ne kai ole uudenaikaisia – niin käsittää niiden puheen helposti, mutta unhottaa myöskin helposti. Mutta minä olen seurannut Nukkujan tarinaa aivan alusta alkaen".

"Te ette taida uskoa", sanoi Graham hitaasti, "mutta minä olen niin tietämätön kaikesta – minä olen niin ollut kiinni omissa hommissani, koko elämäni on ollut niin perin omituinen – että minä en tiedä mitään Nukkujan historiasta. Kuka hän oli?"

"Eh!" sanoi vanhus. "Kyllä minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Hän oli eräs olento parka, jota hänen ilkeä vaimonsa kiusasi! Hän vaipui valekuolemaan. Nuo vanhat ruskeat kuvat, joita ennen muinoin käytettiin – valokuvat – esittävät häntä makaamassa. Siitä on nyt puolitoista grossia vuotta – puolitoista grossia vuotta?"

"Vai kiusasi häntä ilkeä vaimo, mies parka", sanoi Graham puolikovaa ja jatkoi sitten ääneen: "Niin – hyvä on! jatkakaa".

"Hänellä oli Warming niminen serkku, jolla ei ollut lapsia ja joka tuli hyvin rikkaaksi keksiessään tiet – kadut – ensimmäiset eadhamititiet. Mutta sen te kai tiedätte? Ettekö? Kuinka se voi olla mahdollista? Hän hankki itselleen patentin ja perusti suuren yhtiön. Siihen aikaan oli olemassa monen monta yhtiötä ja kauppaliittoa. Monen monta! Hänen keksintönsä syrjäytti rautatiet – nuo entiset kulkuneuvot – kahdessa tusinassa vuotta. Hän osti kaikki rautatiet ja muutti ne eadhamiteiksi. Ja kun hän ei tahtonut hajottaa omaisuuttaan eikä luovuttaa rikkauksiaan, eikä huolinut osakkaista, jätti hän kaiken Nukkujalle ja uskoi sen hoitoneuvostolle, jonka hän itse oli valinnut ja järjestänyt. Hän tiesi, ettei Nukkuja herää ja että hän nukkuu nukkumistaan kunnes kuolee. Hän tiesi sen varsin hyvin. Ja sitten, loiskis! eräs yhdysvaltalainen, joka kadotti molemmat poikansa haaksirikossa, heitti siihen lisäksi suuren omaisuuden. Tämä neuvosto sai heti alussa käsiinsä tusinan myriadin leijonan omaisuuden".

"Mikä oli hänen nimensä?"

"Graham".

"Ei – minä tarkotan tuota amerikalaista".

"Isbister".

"Isbister!" huudahti Graham. "Enhän minä tunne tuota nimeä".

"Ette kai", sanoi vanhus. "Ette kai. Ei nykyaikaan opita koulussa paljoakaan. Mutta minä tiedän kaikki, mitä hänestä voi tietää. Hän oli rikas amerikalainen, joka alkujaan oli englantilainen, ja joka jätti Nukkujalle vielä suuremman omaisuuden kuin Warming. Miten hän oli sen koonnut? Sitä en tiedä. Hän oli keksinyt keinon maalata tauluja koneen avulla. Mutta hän kokosi rahat ja testamenttasi ne, ja niillä sai Neuvosto alkaa toimintansa. Se oli ensi alussa vaan hoitoneuvosto".

"Ja miten tuo omaisuus kasvoi?"

"Eh! – ettehän te tiedä mitään. Raha tekee rahaa – ja kaksitoista päätä toimii paremmin kuin yksi. He käyttivät rahoja taitavasti. He käyttivät rahaa valtiollisiin tarkoituksiin, kartuttivat rahoja korkojen ja monopoolien kautta. Omaisuus kasvoi kasvamistaan. Ja pitkän aikaa nuo kaksitoista hoitoneuvoston jäsentä pitivät Nukkujan omaisuutta salassa, käyttämällä kaksinkertaisia nimiä ja yhtiönimiä ja muuta sellaista. Neuvosto otti haltuunsa kaikki rahat, osakkeet ja lainat, osti kaikki valtiolliset puolueet itselleen ja lahjoi kaikki sanomalehdet. Jos seuraatte näitä vanhoja kertomuksia, niin huomaatte, miten Neuvoston valta kasvamistaan kasvoi. Nukkujan omaisuus oli lopulta biljonan biljonaa leijonaa. Ja kaikki tämä johtui oikusta – Warmingin testamentista ja Isbisterin poikien satunnaisesta kuolemasta".

"Ihmiset ovat kummallisia", sanoi vanhus. "Mikä minusta on kummallista, on se, että Neuvosto saattoi niin kauvan toimia yksimielisesti. Olihan heitä kokonaista kaksitoista. Mutta he toimivat jo alusta alkaen puolueryhmissä. Ja sitten he luopuivat siitä. Kun minun nuoruudessani puhuttiin Neuvostosta, niin puhuttiin aivan kuin Jumalasta. Me emme voineet ajatellakaan heidän voivan toimia väärin. Me emme tietäneet heidän vaimoistaan emmekä muusta! Minä olen nyt tullut viisaammaksi".

"Ihmiset ovat kummallisia", sanoi vanhus. "Tässä te, nuori mies, ette tiedä mitään, ja minä – seitsemänkymmenen vuotias näen ja kuulen kaiken ja selitän teille järkevästi ja selvästi näitä asioita".

"Seitsemänkymmenen vuotias", sanoi hän, "seitsemänkymmenen, ja minä kuulen ja näen – kuulen paremmin kuin näen. Ja punnitsen selvästi kaikkea ja seuraan kaikkia tapahtumia. Seitsemänkymmenen vuotias!"

"Elämä on kummallinen. Minä olin kahdenkymmenen vuotias Ostrogin syntyessä. Minä muistan hänet jo aikoja ennen kuin hän potkaisi itsensä tuulimoottorien ylihoitajaksi. Minä olen nähnyt paljon muutoksia. Minäkin olen kantanut sinistä pukua. Ja kaiken lopuksi olen saanut nähdä tämän taistelun ja pimeyden ja tappelun ja ruumiiden makaavan tielläni. Ja kaikki tämä on hänen työtään! Hänen työtään!"

Hänen puheensa painui epäselväksi hyminäksi ylistellessään Ostrogia.

Graham kävi miettiväksi. "Kuulkaahan", sanoi hän, "olenko minä oikeassa".

Hän ojensi kätensä ja alkoi laskea sormillaan. "Nukkuja on ollut unessa – "

"Hän on vaihdettu", sanoi vanhus.

"Ehkä. Ja sillävälin kasvoi Nukkujan omaisuus kahdentoista neuvosmiehen käsissä, kunnes se vihdoin sai haltuunsa melkein kaiken maailman omaisuuden. Nuo kaksitoista hoitaessaan tätä omaisuutta ovat tavallaan tulleet oikeiksi maailman haltijoiksi, siksi että he ovat maksavana mahtina, kuten Englannin parlamentti oli ennen – "

"Eh!" sanoi vanhus. "Juuri niin – se on hyvä vertaus. Te ette olekaan niin – "

"Ja nyt tuo Ostrog – on äkkiä nostattanut vallankumouksen herättäessään Nukkujan – jonka heräämistä ei kukaan muu kuin taikauskoinen roskaväki ole uneksinutkaan – herättäen, jotta hän vaatisi takaisin Neuvostolta omaisuutensa näin monen vuoden jälkeen".

Vanhus yskäisi vakuudeksi. "Kummallista on", sanoi hän, "tavata mies, joka ensi kertaa kuulee tästä tänä iltana".

"Niin", sanoi Graham, "kummaa se on".

"Oletteko te käynyt Nautinnon kaupungissa?" kysyi vanhus. "Minä olen koko elinikäni toivonut sinne – ". Hän naurahti. "Vielä nytkin", sanoi hän, "tekisi mieleni hiukan huvitella. Hauskaa olisi edes saada se nähdä". Hän höpisi lauseen, jota Graham ei käsittänyt.

"Nukkuja – milloin hän heräsi?" kysyi Graham äkkiä.

"Kolme päivää sitten".

"Missä hän on?"

"Ostrog on ottanut hänet huostaansa. Hän pääsi Neuvoston vankilasta tuskin neljä tuntia sitten. Hyvä herra, missä te olitte silloin? Hän oli suuressa salissa hallien luona – jossa sitten taistelukin alkoi. Koko kaupunki puhui siitä. Kaikki puhekoneet. Kaikkialla huudettiin ja kiljuttiin hänen nimeään. Neuvostoa kannattavat idiootitkin sallivat sen. Kaikki ryntäsivät katsomaan häntä – kaikki tarttuivat aseihin. Olitteko te juovuksissa vai nukuitteko? Ja vielä nytkin! Mutta tehän laskette leikkiä! Te vaan teeskentelette! Estääkseen puhekoneita toimimasta ja kansaa kokoontumasta sammuttivat he sähkövalon – ja vaivuttivat meidät tähän kirottuun pimeyteen. Mitä aijoitte sanoa – ?"

"Minä kuulin Nukkujan vapauttamisesta", sanoi Graham. "Mutta – kerta vielä, oletteko varma siitä, että hän on Ostrogin luona?"

"Ei hän päästä Nukkujaa käsistään", sanoi vanhus.

"Ja Nukkuja. Oletteko varma siitä, että hän ei ole se oikea. Minä en ole koskaan kuullut – "

"Niin kaikki tyhmeliinit uskovat. Niin ne ajattelevat. Ikäänkuin ei olisi olemassa tuhansia asioita, joista ei koskaan puhuta. Minä tunnen Ostrogin siksi hyvin. Enkö sitä sanonut teille? Minä olen Ostrogin kanssa tavallaan läheisissä väleissä. Läheisissä väleissä. Miniäni kautta".

"Minä otaksun – "

"Mitä?"

"Minä otaksun, ettei tuo Nukkuja mitenkään voi käyttää oikeuksiaan.

Minä luulen, että hän tulee olemaan vaan leikkikalu – Ostrogin tai

Neuvoston käsissä heti taistelun loputtua".

"Ostrogin käsissä – aivan varmaan. Miksei hän olisi nukkena? Ajatelkaa hänen asemaansa. Kaikki on tehty häntä varten, kaikki mahdolliset nautinnot. Miksi hän ei tahtoisi käyttää oikeuksiaan?"

"Mikä tuo Nautinnon kaupunki on?" kysyi Graham äkkiä.

Vanhus antoi hänen kysyä uudelleen. Kun hän vihdoinkin oli varma Grahamin sanoista, töytäisi hän tätä kovasti kylkeen. "Tämä on jo liikaa", sanoi hän. "Tehän pidätte vanhusta pilananne. Minä jo epäilin teidän tietävän enemmän kuin väitättekään".

"Ehkä", sanoi Graham. "Mutta ei! miksi minä teeskentelisin? Ei, minä en tiedä, mitä Nautinnon kaupunki on".

Vanhus rähähti tuttavalliseen nauruun.

"On paljon muuta, mitä en tiedä, minä en osaa lukea kirjaimianne, en tiedä, mitä rahaa käytätte, en tiedä, mitä maita löytyy tämän maan ulkopuolella. Minä en tiedä missä olen. En osaa laskea. En tiedä mistä saan ruokaa tai juomaa tai yösijaa".

"Jopa nyt jotakin", sanoi vanhus, "jos saisitte lasillisen juotavaa, niin kaataisitteko sen korvaanne tai silmäänne?"

"Teidän pitää selittää minulle kaikki".

"Hehe! Kyllähän silkkipukuinen herra saa huvitella". Kuihtunut kätensä siveli Grahamin käsivartta. "Silkkiä. Niin on! Mutta olkoon kuinka tahansa, minä haluaisin olla se mies, joka pantiin Nukkujan sijaan. Hän saa viettää hauskoja päiviä. Loistossa ja nautinnoissa. Hän oli niin hullunkurisen näköinen. Kun kaikki saivat käydä häntä katsomassa, otin minäkin pääsylipun ja menin sinne. Tuo sijainen oli aivan sen oikean Nukkujan näköinen, jommoiseksi valokuvat hänet esittävät. Keltainen. Mutta kyllä ne hänet syöttävät. Tämä on hullunkurinen maailma. Ajatelkaahan sellaista onnenpotkausta. Minä odotan että hänet lähetetään Capriin. Se on paras paikka toipuville".

Hän sai taas yskänpuuskan ja alkoi valitella, ettei hän saa osakseen nautintoja ja iloja. "Mikä onnenpotkaus! Minä olen koko elinikäni oleskellut Lontoossa toivoen, että minunkin aikani kerran tulee".

"Mutta kuinka voitte olla varma Nukkujan kuolemasta?" sanoi Graham äkkiä.

Vanhus antoi hänen kysyä uudestaan.

"Ihmiset eivät elä kymmentä tusinaa vuotta kauvempaa. Se ei ole luonnollista", sanoi vanhus. "Minä en ole hassu. Hassut sitä uskokoot, mutta en minä".

Vanhuksen varmuus suututti Grahamia. "Olette hassu tai ette", sanoi hän, "mutta Nukkujan suhteen ainakin olette väärässä".

"Mistä sen tiedätte? Minähän luulin, ettette tiedä mitään – ette edes mikä Nautinnon kaupunki on".

Graham vaikeni.

"Sitä te ette tiedä", sanoi vanhus. "Mistä sen tietäisitte? Hyvin harvat – "

"Minä olen Nukkuja".

Hän sai sanoa sen toistamiseen.

Syntyi äänettömyys. "Tuopa on paljasta leikinlaskua, kaikella kunnioituksella sanoen. Teillä voisi tällaisina aikoina olla siitä paljon ikävyyksiä", sanoi vanhus.

Graham, vaikkakin hiukan epävarmasti, vakuutti olevansa Nukkuja.

"Minä olen Nukkuja. Minä vaivuin monen monta monta vuotta sitten uneen eräässä kivestä rakennetussa kylässä, siihen aikaan, jolloin vielä löytyi lehtoja, kyliä ja majataloja ja koko maaseutu oli jaettu pieniin alueihin ja lohkoihin. Ettekö te koskaan ole kuullut puhuttavan niistä ajoista? Ja minä se olen – minä joka puhun teille – joka heräsin neljä päivää sitten".

"Neljä päivää sitten! – Nukkuja! Mutta Nukkujahan on heidän huostassaan. He ovat saaneet hänet käsiinsä eivätkä luovu hänestä. Loruja! Tehän puhuitte tähän asti jokseenkin järkevästi. Kyllä minä arvaan, miten kaikki käy. Lincoln kulkee aina hänen kintereillään; eivät he päästä häntä yksinään kuljeksimaan. Olkaa siitä varma. Te olette hullunkurinen mies. Tuollainen leikinlaskija. Nyt minä ymmärrän miksi te nielette niin mukavasti sanojanne, mutta – "

Hän vaikeni äkkiä ja Graham näki hänen tekevän liikkeen kädellään.

"Ikäänkuin Ostrog päästäisi Nukkujan juoksentelemaan yksinään! Te satuitte kertomaan tuon kaiken väärälle miehelle. Eh! niinkuin minä sitä uskoisin. Mistä se ajatus teissä heräsi? Mehän puhelimme Nukkujasta".

Graham nousi. "Kuulkaahan", sanoi hän. "Minä olen Nukkuja".

"Leikinlaskija te olette", sanoi vanhus, "istutte täällä pimeässä, pureskelette sanojanne ja valehtelette mokomia. Mutta – "

Grahamin epätoivo puhkesi nauruun. "Tämähän on järjetöntä", huudahti hän. "Järjetöntä. Unen täytyy loppua. Tämä käy yhä hurjemmaksi. Tässä minä seison – tässä kirotussa hämärässä – minä en ennen ole tietänyt, että puolihämärässä voi nähdä unta – minä elän kaksisataa vuotta myöhemmin ja koetan typerälle vanhukselle uskottaa olevani oma itseni ja kuitenkin – Uh!"

Hänen mielensä oli ärtynyt ja hän juoksi pois. Vanhus juoksi hänen jälestään. "Eh! elkää menkö!" huusi vanhus. "Minä olen vanha höperö, tiedättehän. Elkää menkö. Elkää jättäkö minua tähän pimeään".

Graham epäröi, seisahtui. Äkkiä käsitti hän, miten mielettömästi hän oli tehnyt kertoessaan salaisuudestaan.

"En minä tahtonut loukata teitä – epäillä sanojanne", sanoi vanhus lähestyessään. "Eihän siinä ole mitään pahaa. Kutsukaa vaan itseänne Nukkujaksi, jos tahdotte. Tosin se on järjetöntä – "

Graham käänsi hänelle tuotapikaa selkänsä ja jatkoi kulkuaan.

Jonkun aikaa koetti vanhus seurata häntä läähättäen juostessaan.

Mutta lopulta pimeys peitti hänet, eikä Graham häntä enää nähnyt.