Kun nukkuja herää

Hän katsahti kummastuneena ylös ja näki soikean aukon, josta laulu kuului ja hän näki kaapelia, sinisen usvan ja katujen lamppurivit. Hän kuuli laulun hukkuvan meluun ja vaikenevan. Mutta nyt erotti hän selvästi liikkuvien katujen kohinan ja kansanjoukon melun. Hän oli vakuutettu, miksi, sitä hän ei tietänyt, mutta tunteensa sen sanoi, että tuolla ulkona taaja kansanjoukko ympäröi sitä paikkaa, missä heidän Mestarinsa oli huvittelemassa.

Vaikka laulu oli niin äkkiä vaiennut, vaikka salissa kaikuva soitto hukutti jälleen kaikki muut äänet, niin marssin sävel kerran alettuaan soi yhä hänen sielussaan.

Kirkassilmäinen nainen selitteli vaivalloisesti vielä eadhamitin salaisuuksia, kun Graham taas näki teatterissa tavanneensa tytön. Hän tuli nyt parveketta myöten häntä kohden; Graham huomasi hänet ennen kuin hän Grahamin. Hänen pukunsa oli hohtavaa harmaata kangasta, tumma tukkansa kaarsi kepeästi hänen otsaansa, ja kun Graham huomasi hänet laskeutui kadulle johtavasta aukosta kylmä valo hänen alaspäin painuneille kasvoilleen.

Nainen, joka oli joutunut pulaan keskustellessaan eadhamitista, huomasi ilmeen vaihteen hänen kasvoissaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen päästäkseen hänestä vapaaksi. "Tahdotteko tutustua tuohon tyttöön, sire?" kysäsi hän rohkeasti. "Hän on Helen Wotton – Ostrogin sisarentytär. Hän tietää ja tuntee paljon vakavia asioita. Hän on sivistynein kaikista naisista. Minä olen siitä varma, että hän miellyttää teitä".

Vähän sen jälkeen keskusteli Graham tytön kanssa, ja kirkassilmäinen nainen oli kadonnut.

"Minä muistan teidät varsin hyvin", sanoi Graham. "Te olitte tuossa pienessä huoneessa silloin kun kansa lauloi ja polki jaloillaan tahtia. Ennenkuin astuin saliin sisään".

Hänen arkuutensa katosi. Hän katsahti vakavasti Grahamiin. "Se oli ihanaa", sanoi hän, epäröi, ja jatkoi sitten hiukan vaivalloisesti. "Kaikki he olisivat kuolleet teidän puolestanne, sire. Tuona yönä kuoli lukematon määrä miehiä teidän puolestanne".

Hänen kasvonsa säteilivät. Hän vilkaisi sivuilleen nähdäkseen kuuliko kukaan heitä.

Lincoln näkyi matkan päässä parvekkeella astuvan joukon läpi heitä kohden. Tyttö huomasi hänet, kääntyi äkkiä omituisen kiihkeänä Grahamin puoleen ja puhui hänelle tuttavallisesti. "Sire", sanoi hän nopeasti, "minä en voi nyt täällä selittää kaikkea. Mutta kansa on onneton; sitä sorretaan – hallitaan huonosti. Elkää unohtako kansaa, joka uhmaili kuolemaa – kuolemaa, jotta te saisitte elää".

"Minä en tiedä mitään" – sanoi Graham.

"Minä en voi nyt selittää".

Lincoln oli aivan lähellä. Hän kumarsi anteeksipyytääkseen tytölle.

"Miellyttääkö uusi maailma teitä, sire?" kysyi Lincoln kunnioittavasti hymyillen ja osottaen käden liikkeellä koolla olevaa loistavaa seuraa. "Joka tapauksessa, on se mielestänne kai muuttunut".

"Niin on", sanoi Graham, "muuttunut. Eikä kuitenkaan muutos ole ollut niin perin suuri".

"Odottakaahan, kunnes pääsette ilmaan", sanoi Lincoln. "Tuuli on tyyntynyt; aeropiili odottaa teitä".

Nuori tyttö odotti Grahamin tervehdystä poistuakseen.

Graham katsahti häneen, oli tekemäisillään kysymyksen, näki varottavan ilmeen hänen kasvoissaan, kumarsi hänelle ja poistui Lincolnin seurassa.

XVI Luku.

XVI Luku

Aeropiili

Kulkiessaan Lincolnin seurassa Tuulimoottorien toimiston käytävien läpi oli Graham mietteisiinsä vaipuneena. Mutta hän pinnisti ajatuksiaan kuullakseen Lincolnin selityksiä. Ja pian hänen synkät mietteensä haihtuivat. Lincoln puheli hänelle lentomatkasta. Grahamissa heräsi kiihkeä halu tutustua lähemmin tähän uuteen keksintöön. Hän alkoi ahdistaa Lincolnia kysymyksillään. Hän oli tarkoin seurannut ilmapurjehduksen hapuilevia kokeiluja edellisen elämänsä aikana; hän kuunteli ihastuksella hänelle tuttuja nimiä sellaisia kuin Pilcher, Langley ja Chanute ja ennenkaikkea ilmapurjehduksen marttyyri Lilienthal, joka oli säilynyt ihmisten kunnioittavassa muistossa.

Edellisen elämänsä aikana olivat kokeilut pitäneet mahdollisena kaksi eri vastakkaista muotoa, ja nyt ne molemmat olivat toteutetut. Toisella puolella oli suuri koneellakäypä aeroplaani, jossa oli kaksinkertainen rivi vaakasuoria siipiä ja takana oli paksu ilmapropelli, toisella puolella oli kepeämpi aeropiili. Aeroplaanit kulkivat turvallisesti ainoastaan leudossa tai tasaisessa tuulessa, ja äkilliset myrskyt, häiriöt ilmapiirissä, jotka nyt voitiin aivan tarkoin tietää jo edeltäpäin, tekivät ne kelpaamattomiksi kaikkea kiireellisempää käytäntöä varten. Ne tehtiin suunnattoman suuriksi – siipien väli oli tavallisesti kuusisataa jalkaa tai enemmänkin ja pituus tuhannen jalkaa. Niitä käytettiin yksinomaan matkustajien kuljetukseen. Niiden alla riippuva kepeä vaunu oli sata ja sataviisikymmentä jalkaa. Se oli kiinnitetty niin, että voitiin niin pieneksi kuin mahdollista supistaa häilyminen, jonka leutokin tuuli voi saada aikaan, ja samoin vaunussa olevat pienet istuimetkin – jokainen matkustaja istui matkalla ollessaan – keinui vapaasti joka puolelle. Kone voitiin heittää liikkeesen vaan vaunun avulla, joka kulki kiskoilla erittäin sitä varten rakennetulla lavalla, Graham oli nähnyt näitä suuria lavoja, lentolavoja näkötornista. Oli olemassa yhteensä kuusi sellaista suurta areenaa, ja jokaisella oli suunnattoman suuri "lähetysvaunu-lava".

Laskeutumispaikka oli myöskin rajoitettu, tarvittiin aivan vaakasuora pinta ennenkuin laskeutuminen saattoi tapahtua turvallisesti. Jos tämä suuri määrä kangasta ja köysiä olisi laskeutunut alas tai sen olisi pitänyt nousta joltain epätasaiselta pinnalta, esimerkiksi mäen rinteeltä, niin olisivat siivet voineet puhjeta tai vioittua, tai köydet katketa, ehkä matkustajatkin kuolla.

Ensi alussa tunsi Graham itsensä pettyneeksi nähdessään nämät monimutkaiset laitokset, mutta pian huomasi hän, että pienempiä koneita ei olisi kannattanut laittaa, siitä syystä, että niiden kantavuuskyky olisi ko'on pienetessä tullut mitättömäksi. Sitäpaitsi voivat ne tavattoman kokonsa kautta – ja se olikin pääehto – kulkea ilman halki hyvin nopeasti ja siten välttää odottamattomia ilmanmuutoksia. Lyhin matka, Lontoosta Pariisiin, kesti noin kolme neljännestä, jolloin nopeus ei vielä ollut erikoisen suuri; matka New-Yorkiin kesti noin kaksi tuntia ja jos kiiruhti eri pysäkeillä niin voi lentää maapallon ympäri yhdessä päivässä.

Pienet aeropiilit (ne olivat ilman mitään erikoista syytä saaneet tämän nimen) olivat aivan toisen muotoisia. Useita sellaisia näkyi juuri ilmassa. Ne oli laskettu kantavan vaan yhden tai kaksi henkilöä, ja niiden rakenne ja hoito tuli niin kalliiksi, että ne jäivät vaan rikkaimpien yksinomaiseksi oikeudeksi. Niiden kirkasväriset purjeet olivat tehdyt kahdesta vaakasuorasta siivestä ja takana oli propelli. Pienen muotonsa tähden saattoi niillä laskeutua helposti mille avonaiselle paikalle tahansa, ja niihin voi helposti kiinnittää gummipyöriä tai tavallisia moottoria ja kuljettaa niitä siten pitkin maata, kunnes sopiva nousupaikka ilmaantui. Löytyi erityisiä nopealiikkeisiä vaunuja, jotka heittivät aeropiilin ilmaan, mutta ne voivat toimia millä puista ja korkeista rakennuksista vapaalla paikalla tahansa. Inhimilliset lentokoneet olivat kuitenkin Grahamin mielestä hyvin kaukana kalalokkien ja pääskysten nopeudesta. Puuttui suuri vaikutin, joka nopeasti olisi kehittänyt aeropiilit viimeiseen täydennykseensä asti; tätä keksintöä ei ollut nimittäin vielä koskaan käytetty sodassa. Viimeinen suuri kansainvälinen taistelu oli tapahtunut ennen Neuvoston vallananastusta.

Lontoon kuusi lentokonelaivaa oli sijoitettu epätasaiseen kaareen Thames virran eteläpuolelle. Ne muodostivat parittain kolme eri ryhmää ja niillä oli entiset etukaupunkien nimet. Niillä oli seuraavat nimet: Roehampton, Wimbleton Park, Streatham, Norwood, Blackheath ja Shooter's Hill. Ne olivat korkeita kaavamaisesti laadittuja rakennuksia, jotka kohosivat paljon yleisen katon yläpuolelle. Jokainen niistä oli noin neljä tuhatta jalkaa pitkä ja tuhannen jalkaa leveä ja ne olivat laaditut tuosta raudan ja aluminiumin yhdistyksestä, joka oli astunut entisajan rakennusraudan sijaan. Ne muodostivat avonaisia ristikkoja, joiden kautta hissit ja portaat nousivat, ja ylhäällä oli tasainen pinta, jolla heittovaunut voivat loivia kiskoja myöten liukua lavan reunaan asti. Jollei joku aeroplaani tai aeropiili ollut juuri lähtemässä, niin näitä lavoja pidettiin vapaina tulevia aeroplaania varten.

Sillä aikaa kun aeroplaania pantiin kuntoon, odottivat matkustajat teattereissa, ravintoloissa, uutishuoneissa tai lukuisissa huvittelupaikoissa, joita löytyi alhaalla suuremmoisten makasiinien rinnalla. Tämä osa Lontoota olikin sen vuoksi kaupungin iloisin osa, jossa vallitsi merisataman tai hotellikaupungin vilkas elämä. Ja niitä varten, jotka ottivat ilmapurjehduksen vakavammalta kannalta, olivat eri uskonlahkot perustaneen houkuttelevan määrän hartauskappelia, joiden kanssa kilpaili suuremmoiset lääketieteelliset laitokset, jotka valmistivat rohtoja matkaa varten. Ja eri korkeudella, läpi huoneiden ja käytävien, kulki, liittyen kaupungin liikkuviin katuihin, järjestetty joukko portaita, hissiä ja vaunuja, joiden avulla voitiin helposti kuljettaa matkustavia ja tavaroita toiselta lavalta toiselle. Kuvaavaa tämän kaupunginosan rakenteelle olivat monet raskaat rautapilarit ja kannikkeet, jotka kaikkialla estivät näköalaa ja yhdistivät saleja ja hallia toisiinsa, risteillen ja liittyen toisiinsa kannattaakseen lavoja ja aeroplaanien raskasta rakennetta.

Graham lähti lentoasemalle yleistä katua myöten. Häntä seurasi Asano, hänen jaapanilainen seuralaisensa. Lincoln oli saanut kutsun saapua Ostrogin luo, joka oli kokonaan vaipunut hallitustoimiin. Tuulimoottorien poliisien vahva vartiosto odotti Mestaria Tuulimoottori-viraston ulkopuolella ja raivasivat hänelle tietä ylemmälle katukäytävälle. Hänen lähtönsä lentoasemalle tapahtui aivan odottamatta ja kuitenkin kokoontui suuri kansanjoukko hänen ympärilleen ja seurasi häntä määräpaikkaansa. Kulkiessaan kadulla kuuli hän kansan huutavan hänen nimeään ja näki lukemattoman määrän sinipukuisia naisia ja lapsia nousevan keskikäytävän portaita ylös huitoen käsiään ja huutaen. Hän ei kuullut, mitä ne huusivat. Hän huomasi taas, että kansan alemmilla kerroksilla oli erikoinen murre. Poistuessaan liikkuvalta kadulta ympäröi tiheä ja kiihkeä kansanparvi heti hänen vartijansa. Jälestäpäin tuli hän ajatelleeksi, että useat tahtoivat ojentaa hänelle anomuksia. Vartijat raivasivat vaivalloisesti hänelle tietä.

Aeropiili ja sitä hoitava aeronauti oli häntä odottamassa. Läheltä katsottuna näytti kone hyvin pieneltä. Kun sen aluminiumirunko asetettiin heittovaunuihin, niin ei se ollut sen pitempi kuin 20 tonnin jahdin runko. Sivusiivet oli kiinnitetty runkoon metallikannattimilla, jotka muistuttivat suonia mehiläisen siivissä, ja niiden päälle pingoitettu kalvo loi varjoaan monen sadan metrin suuruisen alueen yli. Kaksi tuolia, toinen käyttäjää toinen matkustajaa varten, riippui vapaasti metalliköysistä siipien alapuolella melkein lentokoneen takaosassa. Matkustajan tuolia suojasi tuulivarjostin ja sitä ympäröi metallikehä, joissa oli gummityynyt. Se voitiin, jos niin halusi, kokonaan sulkea umpeen, mutta Graham, joka tahtoi jälleen nähdä jotain uutta, antoi sen olla avoinna. Aeronauti istui lasin takana, joka suojasi hänen kasvojaan. Matkustaja voi sitoa itsensä tuoliin kiinni, joka olikin melkein välttämätöntä maahan laskeutuessa, tai saattoi hän pienien kiskojen ja ohjaustangon avulla liikkua koneen vieressä olevalle laatikolle asti, jonne matkatavarat ja matkalla tarvittavat virvoitusaineet pantiin, ja joka yhdessä tuolien kanssa muodosti vastapainon koneelle, joka aeropiilin keskellä ulottui toisaalla propelliin ja toisaalla kärkeen asti.

Kone näytti hyvin yksinkertaiselta. Asano näytti hänelle sen eri osia ja selitti, että se muistutti Victorian aikaisia kaasumoottoria, joka pisaroittain kulutti "fomile" nimistä ainetta. Koneessa oli vaan reservoaari ja pitkä terästanko, joka oli yhdistetty propellin pitkään veiviin. Niin paljon pääsi Graham koneesta selville.

Lentoasemalle ei päästetty muita kuin Graham, Asano ja hänen seurueensa. Aeronautin avulla asettui Graham tuoliin istumaan. Sitten joi hän erotinin sekaista juomaa, jota ainetta hän kuuli annettavan kaikille lentokoneesen lähtijöille, sillä se esti vähenevän ilmanpaineen vaikuttamasta vahingollisesti ihmisen elimistöön. Juotuaan sanoi hän olevansa valmis lähtemään. Asano otti tyhjän lasin hänen kädestään, kiipesi kannikerautojen yli ja heilutti lavalle päästyään kättään. Äkkiä näytti hän liukuvan lavaa pitkin oikealle ja katoavan.

Kone kohisi, propelli pyöri ja samassa alkoi lava ja alapuolella olevat rakennukset liukua nopeasti ja vaakasuoraan Grahamin silmien ohi; sitten näyttivät ne äkkiä aivan katoavan. Hän tarttui vaistomaisesti istuimensa kaidepuihin. Hän tunsi nousevansa ylöspäin, ilma kohisi tuulisuojuksen yli. Propelli pyöri tahdissa kovaa ympäri – yksi, kaksi, kolme, sitten paussi; yksi, kaksi, kolme – jota liikettä koneenkäyttäjä tarkalleen seurasi. Kone alkoi vavahdella, ja sitä sitten jatkui koko matkan, ja katot ja talot katosivat huimaavan nopeasti pieneten yhä enemmän ja enemmän. Graham tahtoi katsoa koneen rautakannattimien lomitse. Sivullepäin katsoessaan ei hän kauhistunut laisinkaan – pikajunasta katsoessaan olisi hän tuntenut saman tunteen. Hän tunsi Neuvoston palatsin ja Highgaten tuomiokirkon. Sitten katsahti hän oikealle puolelleen alaspäin.

Silloin valtasi hänet fyysillinen kauhu, kamala epävarmuuden tunne. Hän aivan jähmettyi. Vähään aikaan ei hän voinut lainkaan avata silmiään. Noin sadan jalan päässä hänestä, aivan suoraan hänen alapuolellaan oli tuollainen suuri Lontoon tuulimoottori ja sen vieressä näkyi lentolaiva, joka oli aivan täynnä mustilta pilkuilta näyttäviä ihmisolentoja. Kaikki tämä näytti aivan kuin putoavan yhä alemmaksi. Hetkisen tunsi hän vastustamattoman halun heittäytyä alas. Hän puri hampaansa yhteen, kohotti voimiaan ponnistaen katseensa ylöspäin, ja tuo kauhu katosi.

Hän puri hetkisen hampaitaan yhteen ja silmät selällään tuijotti sinistä taivasta kohden. Trop, trop, trop – pani kone; trop, trop, trop – yhä uudelleen. Hän puristi lujasti kaidepuita, katsahti aeronautiin ja näki hymyn hänen ruskettuneilla kasvoillaan. Hän hymyili vastaukseksi – vaikka hiukan pakollisesti. "Ensi alussa se tuntuu hyvin omituiselta", huusi hän unohtaen koko arvokkaisuutensa. Mutta hän ei pitkään aikaan uskaltanut katsoa alaspäin. Hän tuijotti aeronautin pään yli sinertävää taivasta kohden, joka näkyi pilvien lomitse. Pitkään aikaan ei hän voinut olla ajattelematta, että jokin onnettomuus voisi helposti tapahtua. Trop, trop, trop – pani kone; entä jos jokin pieni osa koneesta menisi rikki. Entä jos menisi – ! Hän koetti kaikin voimin karkottaa senlaatuisia ajatuksia. Ja hän kohosi yhä, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kirkkaasen ilmaan.

Kun hän oli päässyt vapaaksi siitä vastenmielisestä tunteesta, jonka ilmaan nousu oli hänessä herättänyt, niin katosi koko ilkeä tunne, ja matka muuttui hänelle hyvinkin mieluisaksi. Hänelle oli puhuttu ilmakivusta. Mutta hänen mielestään oli aeropiilin vavahteleva liike yhdessä leudon lounastuulen kanssa paljoa pienempi kuin laivan keinuminen aallokossa tuulessa, ja hän oli hyvä purjehtija. Ja harveneva ilma, johon he nousivat, herätti hänessä helpoituksen ja iloisuuden tunteen. Hän katsoi ylös ja näki taivaan olevan täynnä pieniä pilvenhattaroita. Hän katseli sitten koneen kannatusosien läpi alemmaksi ja näki ryhmän hohtavanvalkoisia lintuja lentävän hänen alapuolellaan. Sitten katsoessaan varovaisesti alemmaksi näki hän tuulimoottorien vartijan siron, auringon valaiseman näkötornin pienenevän pienenemistään. Kun hän nyt huolettomammin katsoi alas, näki hän sinertäviä kukkuloita ja tuulen alla Lontoon ja sen jättiläiskaton. Sen ulkorajat erottautuivat selvinä ja terävinä, ja hänen viimeinen vastenmielisyyden tunteensa haihtui jättäen sijaa kummastukselle. Sillä tämä Lontoon raja oli kuin muuri tai kallioseinä, kolmen tai neljänsadan jalan korkuinen pystysuora seinä, jossa vaan siellä täällä näkyi joku parveke tai omituisesti koristettu pääty.

Tuo kaupungin vähittäinen muuttuminen etukaupungin kautta maaseuduksi, joka oli ollut niin kuvaavaa yhdeksännentoista vuosisadan kaupungille, oli nyt kokonaan kadonnut. Lontoon ympäristöstä ei ollut jälellä muuta kuin rauniot erilaisten pensaiden peitossa, jotka ennen olivat koristaneet esikaupunkien puutarhoja, siellä täällä oli kivitettyjä katuja ja pensasaitoja. Nämät olivat alkaneet jo ulottua rakennusten sisällekin. Mutta suureksi osaksi nämät raunioiden kasat olivat entisten katujen ja teiden varsilla, aivan kuin yksinäiset saaret keskellä vihantaa. Asukkaat olivat lähteneet niistä jo aikoja sitten, mutta ne näyttivät liian jykeviltä, jotta ne olisi voitu raivata tämän uuden ajan maanviljelyksen tieltä pois.

Tämän erämaan vihanta kasvullisuus lainehti ja rehoitti lukemattomien sortuvien muurien keskellä, ja ulottui aivan kaupungin ulkoseinään asti, jossa kasvoi köynnöksiä, tiuhaa pensaikkoa ja pitkää ruohoa. Siellä täällä kohosi loistavia nautinnon palatsia keskellä Victorian ajan rakennusten raunioita, ja kaapelitiet johtivat kaupungista sinne. Tällaisina talvipäivinä näyttivät palatsit olevan autioina. Autioita olivat myöskin komeat, raunioiden keskellä olevat puutarhat. Kaupungin rajat olivat yhtä selvästi määrätyt kuin keskiajalla, jolloin portit suljettiin yönaikaan ja vihamies hiipi aivan muurin luo. Puolikaaressa kulkeva eadhamititie vei kansaa suunnattomassa määrässä Bathiin päin. Hänen iloinen tunnelmansa kasvoi nopeasti ja muuttui melkein huumaukseksi. Hän hengitti syvään raitista ilmaa, nauroi ääneen ja hänen teki mielensä huutaa. Jonkun ajan päästä tämä halu tulikin liian voimakkaaksi ja hän huusi.

Kone oli nyt noussut niin korkealle kuin aeropiili voi kohota, ja he alkoivat kaaressa laskeutua etelään päin. Tarkastaessaan huomasi Graham mitä saatiin aikaan avaamalla pari kapeaa kaistaa toisessa tai toisessa muuten liikkumatta pysyvässä siivessä tai panemalla kone kulkemaan eteen tai taaksepäin pitkin kannatusrautojaan. Aeronauti antoi käyntikoneen hiljaa liukua kiskojaan myöten eteenpäin ja avasi tuulen alla olevan siiven aukon, kunnes aeropiilin keskirunko oli aivan vaakasuorassa asennossa ja osotti eteläänpäin. Ja tähän suuntaan kiisivät he myötätuuleen, vaihtaen silloin tällöin lentotapaa, ensin nousivat he jyrkkään ylöspäin ja sitten laskeutuivat loivasti alaspäin, ja tämä lento tuntui hyvin suloiselta. Tämän laskeutumisen aikana ei propelli ollut käynnissä. Noustessa tunsi Graham onnellisen voimantunteen, laskeutuminen läpi puhtaan ilman tuotti hänelle aivan selittämätöntä iloa. Hän olisi tahtonut ainiaaksi jäädä ilmaan.

Hän tarkasteli seutua, joka hänen alapuolellaan kiisi pohjoista kohden. Sen pienet selvästi näkyvät muodot miellyttivät häntä suuresti. Hän näki raunioina talot, jotka ennen olivat peittäneet maan, näki puuttomia suunnattomia alueita, joista talot ja kylät olivat kadonneet jättäen vaan raunioita jälelle. Hän tiesi, että niin oli käynyt, mutta se tuntui kuitenkin toiselta nähdessään sen omin silmin. Hän koetti löytää paikkoja, jotka hän ennen oli tuntenut tuon kuperan laakson pohjalla, mutta jätettyään Thames-virran laakson taakseen ei hän tuntenut ainoatakaan seutua. Mutta kun he kulkivat korkean kalkkivuoren yli, niin tunsi hän sen Guildfordin aasin seläksi, sillä sen itäisin puoli oli hänelle tuttu omituisen muotonsa vuoksi ja hän tunsi molempien kaupunkien rauniot, jotka olivat tuon laakson kummallakin puolen. Ja siitä voi hän johtaa muutkin paikat mieleensä, tuolla oli Leith Hill, Aldershotin hiekkaiset särkät ja paljon muita tuttuja paikkoja. Hiekkasärkällä oli jättiläissuuria, hitaasti liikkuvia tuulimoottoreja. Lukuunottamatta leveätä Portsmouthiin johtavaa eadhamititietä, joka oli entisen rautatien paikalla, oli koko Weyn laakso yhtenä ainoana tiheikkönä.

Koko särkkäranta, niin pitkälle kuin silmä kantoi usvan läpi, oli täynnä suuria tuulimoottoreja, joiden rinnalla kaupungin tuulimoottorit näyttivät niiden nuoremmilta veljiltä. Ne liikkuivat majesteetillisesti tuulessa. Siellä täällä oli alueita täynnä englantilaisen ruokayhtiön lampaita, joita paimensi hevosen selässä istuva pieneltä pilkulta näyttävä mies. Sitten näytti kiitävän aeropiilin alle Wealdenin kukkulat, Hindheadin ylängöt, Pitch Hill ja Leith Hill, jolla oli uusi rivi tuulimoottoria, jotka näyttivät kiistelevän särkkien tuulimoottoreilta itselleen osaa tuulesta. Punertavan usvan läpi näkyi keltakukkaisia niittyjä, ja etempänä kulki suuri musta härkälauma ratsastavien miesten paimentamana. Kaikki tämä kiisi nopeasti aeropiilin alatse ja pian se himmeni, kadotti värinsä ja oli vaan liikkuva varjo, joka katoo usvaan.

Ja kun tämä kaikki oli haihtunut etäisyyteen, kuuli Graham aivan vierestään kalalokkien kirkunaa. Hän huomasi nyt olevansa eteläisten särkkien kohdalla, ja katsoessaan olkansa yli näki hän Portsmouthin ilmalaivat, jotka kohosivat Portsdownin kukkulaa korkeammalle. Heti sen jälkeen näki hän uivaa kaupunkia muistuttavan laivajoukon, Needlesin matalat, valkoiset auringon valaisemat kalliot ja meren lahdelman harmaat, kimaltelevat laineet. He kulkivat Solentin yli, ja pian oli Wightin saari heidän takanaan ja hänen alapuolellaan avautui meri yhä laajempana ja laajempana, milloin se punersi usvan alla, milloin oli se harmaa tai ruskehtavan kimalteleva, milloin taas lainehtien sinivihreänä. Wightin saari pieneni pienenemistään. Vähän ajan päästä erkani harmaa usvaharso toisista, jotka olivatkin pilviä, painautui alaspäin ja näytti rannikon – houkuttelevan alueen auringon valossa – Pohjois-Ranskan rannikon. Se selveni, sai väriä, tuli selväpiirteisemmäksi ja Englannin vastainen särkkämaa aukeni hänen eteensä.

Äkkiä Pariisi näkyi taivaan rannalla, ja katosi jälleen näkyvistä, kun aeropiili teki suuren kaaren kääntyäkseen jälleen pohjoiseen päin. Graham näki Eiffeltornin vielä seisovan paikallaan ja sen vieressä korkean kupukaton, jonka päässä oli neulannupilta näyttävä kuvapatsas. Ja hän huomasi myöskin, vaikka hän ei sitä silloin ymmärtänyt, pitkän kiemurtelevan savupilven. Aeronauti puhui jostain "häiriöistä sisemmillä teillä", mutta Graham ei silloin pannut siihen mitään huomiota. Mutta hän näki tornia, kupoolia, siroja rakennuksia, jotka lukemattomina kohosivat ilmaan yläpuolelle kaupungin tuulimyllyjä, ja hän huomasi, että siroudessa ja komeudessa voitti Pariisi aina Lontoon, tuon avaran ja väkirikkaamman kilpailijansa. Katsellessaan tätä kiisi harmaansininen esine kuten tuulessa ajelehtiva kuiva lehti kaupungista. Se lensi monessa kaaressa ja kiisi heitä kohden kasvaen nopeasti yhä suuremmaksi. Aeronauti sanoi jotain. "Mitä?" kysyi Graham, vastenmielisesti kääntäen katseensa pois tästä suuremmoisesta näystä. "Aeroplaani, sire", huusi aeronauti viitaten kädellään.

Se läheni ja kääntyi pohjoiseen päin tullessaan lähemmäksi. Jota enemmän se läheni sitä suuremmaksi se kasvoi. Aeropiilin koneen vauhti, joka oli tuntunut niin voimakkaalta ja nopealta tuntui äkkiä hitaalta verrattuna tuohon hurjaan lentoon. Mikä suunnaton jättiläinen! Kuinka nopea ja tasakulkuinen! Se kulki aivan heidän alitseen, hiljaa eteenpäin rautakehyksineen ja läpikuultavine siipineen, aivan kuin elävä olento. Graham näki vilahdukselta monta riviä matkustajia, jotka istuivat pienissä tuoleissaan ilmanhalkasijan takana, valkopukuisen kuljettajan, joka huolimatta kovasta ilmavirrasta kulki pitkin tikapuusiltaa, kohisevat koneet, jotka puhkuivat höyryä, pyörivän propellin ja äärettömän laajat siivet. Hän joutui aivan intoihinsa tämän nähdessään. Pian oli se kadonnut näkyvistä.

Se nousi hiukan ylemmäksi ja aeropiilin siivet uivat sen siipien ilmavirrassa. Se laskeutui ja pieneni. He olivat tuskin liikahtaneetkaan, ennenkuin se näytti olevan vaan pieni sinervä pilkku pilvissä. Se oli Lontoon ja Pariisin välillä kulkeva aeroplaani. Kauniilla ja tyynellä ilmalla teki se tämän matkan neljään kertaan kumpaankin suuntaan.

He kulkivat nyt Kanaalin yli, hitaasti, kuten Graham nyt näki liioittelevassa mielessään, ja Beachy Head kohosi harmaana heidän oikealla puolellaan.

"Maa!" huusi aeronauti ja hänen äänensä kuului heikosti tuulessa.

"Ei vielä", vastusti Graham nauraen. "Ei vielä maihin. Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen".

"Minä luulin – " sanoi aeronauti.

"Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen", sanoi Graham uudestaan.

"Minä tulen teidän luoksenne", sanoi hän, nousi tuoliltaan ja astui askeleen heitä erottavalle raiteelle. Hän seisahtui, kalpeni ja kätensä kouristuivat. Uusi askel ja hän tarttui kiinni aeronautiin. Hän tunsi ilmanpainon painavan kuin taakan olkapäitään. Tukkansa liehui pörröisenä. Hattu lensi kauvaksi. Ilmavirta kohisi jakajan yli ja löi hänen kutrinsa poskille. Aeronauti teki nopeasti muutaman liikkeen saadakseen tasapainon kuntoon ja suojatakseen hänet ilmanpainolta.

"Selittäkää minulle", sanoi Graham. "Mitä seuraa siitä, kun lykkäätte koneen eteenpäin".

Aeronauti epäröi. Vastasi sitten. "Sitä on hyvin vaikea selittää, sire".

"Vaikkakin", huusi Graham. "Vaikkakin".

Syntyi hetken äänettömyys. "Lentotaito on salaisuus – "

"Minä tiedän. Mutta minähän olen Mestari ja haluan sen tietää". Hän nauroi tietäessään mikä valta hänellä oli ilmassakin.

Aeropiili teki kaarroksen alaspäin ja tuuli puhalsi Grahamin kasvoihin ja pukunsa liehui koneen kärjen kääntyessä länteenpäin. Molemmat miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään.

"Sire, on olemassa

laki

."

"Joka ei kuulu minuun", sanoi Graham. "Te näytätte sen unohtavan".

Aeronauti tarkasti hänen kasvojaan. "En", sanoi hän. "Minä en sitä unohda, Sire. Mutta koko maan päällä – ei ole muilla kuin valantehneillä aeronauteilla – oikeutta hoitaa konetta. Muut ovat vaan matkustajia – "

"Minä olen kyllä kuullut siitä. Mutta minä en aijo ruveta väittelemään tästä teidän kanssanne. Tiedättekö, miksi olen nukkunut kaksisataa vuotta? Saadakseni lentää ilmassa!"

"Sire", sanoi aeronauti, "laki – jos minä rikon lain – "

Graham teki rauhoittavan liikkeen.

"Jos siis tahdotte seurata minun liikkeitäni – "

"En", sanoi Graham, joka äkkiä horjahti ja tarrasi kiinni, sillä kone nosti taas kärkensä noustakseen. "Se ei riitä minulle. Minä tahdon itse hoitaa konetta. Itse hoitaa, vaikka murskautuisinkin! Ei! Minä tahdon. Ymmärrättekö? Minä kiipeän tänne – ja istun viereenne. Varokaa! Minä tahdon itse lentää oman lentoni, vaikka lopulta syöksyisinkin alas. Minä tahdon saada jonkun korvauksen nukkumisestani. Ja kaikesta muustakin – . Menneessä elämässäni uneksin saavani lentää. Nyt – pysykää nyt tasapainossa".

"Tusina vakoojia vaanii minua, sire!"

Grah