Sanoma merellä

Tämä vanha kirja joutui tänään sattumalta minun käteeni; se on ollut muiden tavarain joukossa Lontoossa niinä vuosina kuin minä matkustelin Espanjassa ja Venäjällä. Mitä hullutuksia olenkaan tähän kirjoittanut! Mutta luultavasti se siihen aikaan oli totta. Minä tiedän, että olin hyvin kipeä Mexikossa ja Pohjois-Amerikassa ollessani, mutta olen ollut vallan terve siitä asti kun Baltimoressa sairastin. Todistaakseni kuinka vähän nyt vanhasta kauhistuksestani välitän, olen tullut Ashendelliin juuri sillä vuoden ajalla, jolloin Honor Livingstone itsensä surmasi – huomenna on hänen kuolinpäivänsä. Niin minä otan viholliseni kurkusta kiinni ja kuristan hänen! Tuollaiset luuletellut taudit eivät kestä järkähtämättömän tahdon ponnistuksia. Moskovassa, Chersonissa, Arkangelissa elokuun kymmenes päivä tuli ja meni huomaamattani. Honor ei uhkaustansa pitänyt paitsi Lissabonissa. Siellä näin hänen kahdesti, vähää ennen kuin sieltä purjehdimme. Minä näin hänen merellä vähän matkaa rannikolta ollessamme, jolloin olimme vähällä joutua haaksirikkoon. Minä näin hänen Lontoossa, samana päivänä kun olin päättänyt tavata Annia. Mutta kyllä minä tiedän mitä se tarkoittaa: se tarkoittaa, että minun tulee muutamaksi viikoksi ruveta Umplebyn hoidettavaksi, ja sitten nuo hahmot häviävät. Sillä hahmoja ne on, oman mielikuvitukseni luomia, ja ne ottavat Honoren muodon senvuoksi, että olen niin paljon häntä ajatellut. Mutta kummallista oli kuitenkin, että kun hän viimeksi minulle ilmestyi, kuulin hänen puhuvan. Hän sanoi ensin hiljaa, että nyt oli kohta aika; ja sitten kovemmin: "Minä käyn teidän luonanne, James, siksi kunnes tulette Ashenfallin putoukseen, johon nyt menen!" Ja sitten hän katosi. Mielikuvitus tekee usein pilkkaa meistä ja tekee meidät pelkureiksi yhtä taitavasti kuin omatunto.

Elokuun 10 p.

Minun on koko päivä ollut kovin paha olla. Toivon, että olisin suuremmalla vakavuudella vastustanut Linchleyn kutsumusta. Minun ei olisi pitänyt milloinkaan enää tänne tulla. Tuon onnettoman tapauksen muisto vaikuttaa liian voimakkaasti minun mieleeni. Ravintolan isäntä puhutteli minua tänä aamuna nimeltä ja sanoi tuntevansa minua – katsellen samalla kirkkoa kohti. Koko päivän olen tehnyt vasten omaa tahtoani. Mikä pakoitti minun menemään sinne tänä iltana? Minä kuljin hautojen välillä kunnes tulin kirkon pohjoispuolella olevalle nurmea kasvavalle kummulle, johon hän haudattiin sinä yönä ilman siunauksetta. Minä istuin matalalle muurille ja katselin virran toisella puolella olevia vuoria, ja kuuntelin putouksen yksitoikkoista kohinaa. Antaisin vaikka kaiken omaisuuteni, jos voisin palata takaisin tahi saisin uudestaan elää parikymmentä ajastaikaa elämästäni. Se tuntuu niin tyhjältä. Kuinka vähäsen olen tehnyt siitä, mitä aijoin ja päätin tehdä! Istuessani Honoren haudalla, ajattelin häntä. Mitä pahaa me kaksi olimme tehneet, koska molemmat tulimme niin onnettomiksi? Onko se osa elämän suuresta vääryydestä, että muutamain täytyy kärsiä niin kovin ja toiset pääsevät vallan helpolla? Heinää ei ole milloinkaan lyöty pohjoispuolella kirkkoa; vaapukkapensaita ja nokkosia kasvaa haudalla. Honor oli hullu, tyttö raukka. Olisivat toki lukeneet rukouksen häntä haudatessaan, vaikka heitä olikin kielletty uskomasta, että hän tuli autuaaksi. Minä rukoilin hänen edestänsä tänään – ehkä olisi ollut enemmän syytä rukoilla omasta puolestani – ja sitten päätäni rupesi kovasti huimaamaan, ja minä lähdin Linchleytä hakemaan. Kun tulin lähelle virtaa, niin koski varsin kovasti humisi. Oli hirveän kuuma ja minun teki mieleni mennä alas virralle, mutta sanoin itselleni: "Ei tänään, sillä on elokuun kymmenes päivä! Jos minun täytyy tavata Honorea tänään, niin en tahdo kohdata häntä Ashenfallin tykönä!" Niin tulin kotiin asuntooni ja sain kuulla, että Linchley oli lähtenyt Warfeen ja sanonut palaavansa vasta huomenna. Minun täytyy nyt viettää yö vallan yksin. Tämä ilta ei ole ensinkään englantilaisen illan kaltainen; se muistuttaa niitä iltoja Cadirissa, jolloin kauheat myrskyt raivosivat. Ja minä pelkään, että ennen aamua täälläkin on oleva hirveä myrsky.

"Nämät olivat viimeiset sanat, jotka James Lawrence kirjoitti, arvoisat herrat. Sen selvemmästi ei kukaan ihminen voi puhua kuolemastansa; minusta oli aivan selvä, että hän taas oli tullut hulluksi juuri ennenkuin hän Lissabonista lähti, että tämä hulluus yhä kiihtyi, kunnes hän tuli tänne ja että se täällä pääsi korkeimmilleen ja pakoitti häntä kuolettamaan itsensä. Minä uskon niitä aaveita, joita James Lawrence näki, yhtä hyvin kuin uskon, että suuret rikokset, jotka ovat saattaneet toisen ihmisen suurta syntiä tekemään, voivat kummitella kauan aikaa sen jälkeen kuin ne ovat tehdyt."

David Polreath oli lopettanut kertomuksensa. Mr Parvis oli suututtanut Arthur Kuninkaan miehiä kuorsaamalla niin kovasti, että nyt päätettiin herättää häntä ja kehoittaa häntä lähtemään kotia. Mutta siitä mr Parvis suuttui kovasti, ja kun jotkut tarjousivat saattamaan häntä kotia, hän joutui vallan raivoon, jotta heidän täytyi jättää hänet rauhaan. Hetken kuluttua hän taas oli vaipunut uneen.

Kiekko pantiin jälleen pyörimään ja se hyöri ja pyöri ja näytti kallistuvan nuoren kalastajan eteen; kapteeni Jorgan jo kehoitti häntä rohkaisemaan mieltänsä ja varoa pahinta. Mutta kiekko seisahtikin erään hyvännäköisen, parrakkaan miehen eteen (joka oli koneen tekijä, niin kapteenille kertoi hänen naapurinsa), ja tämä otti sen kohdakkoin käteensä.

"Oswald Penrewen!" sanoi puheenjohtaja.

"Tässä nyt vihdoinkin ristimätön on!" kapteeni kuiskasi Alfred Raybrock'ille. "Ristimätön tulee puhumaan oikein mainiosti, saamme nähdä sen."

Ja hän alkoi kertomuksensa ilman alkulausetta.

Minun kertomukseni on veljeni kummitusjuttu. Noin kolmekymmentä vuotta sitten tämä seikka tapahtui, kun veljeni matkusti Schweitsinmaassa piirustuskirja kädessä, piirtäen maisemankuvia Schweitsinmaasta tehtävää, kuvilla varustettavaa kirjaa varten. Hän oli Brunig nimisen solan kautta tullut ylämaahan, ja oli piirtänyt monta kuvaa Meyringenin tienoilta, kun hän suuren Scheideck'in kautta lähti Grindlewaldiin, johon hän saapui eräänä päivänä syyskuun iltana, kolme tuntia auringon laskun jälkeen. Siellä oli samana päivänä ollut markkinat, jotta oli paljon väkeä kylässä. Paremmassa ravintolassa ei ollut tilaa hänelle – Grindlewaldissa ei kolmekymmentä vuotta takaperin ollut kuin kaksi ravintolaa – siis hänen täytyi mennä toiseen, kirkon lähellä olevaan ravintolaan, ja siellä hän töin tuskin sai tilaa eräässä huoneessa, jossa ennestään oli kolme henkeä, nekin matkustajia. Tämän ravintolan nimi oli Kotka; se oli hyvin halpa majatalo, puoleksi talonpoikainen talo, puoleksi ravintola; pitkin sen ulkoseinää kulki pitkä kalteri ja rakennuksen keskustana oli suunnattoman suuri yhteinen huone, joka oli ladon kaltainen. Tämän huoneen yläpäässä oli suuri uuni, jossa paloi tuli. Alapäässä istui pöytien ääressä noin kolme- tahi neljäkymmentä miestä tupakoiden, syöden ja puhellen; enimmät niistä olivat vuorimiehiä, ajureja ja tienoppaita. Minun veljeni yhtyi näihin ja tilasi illalliseksi häränlihaa, kupillisen soppaa, leipää ja viiniä. Ruokaa odottaessaan hän rupesi puhelemaan kahden italialaisen nuorukaisen kanssa, joiden vieressä hän sattui istumaan. He olivat Florens'ista kotoisin. Heidän nimensä olivat Stefano ja Battisto. He olivat matkustaneet muutamia kuukausia sitten kotoansa myymään mosaikikuvia, pieniä rintaneuloja ja muita italialaisia korukaluja; nyt he olivat matkalla Interlakeniin ja Genovaan. Kylmät pohjoiset maat olivat heistä kovin ikävät, ja he toivoivat hartaasti sitä aikaa, jolloin saisivat palata kotimaan vihantaan laaksoon, ihanaan Ponte Vecchioon Arno-virran rannalla.

Minun veljeni oli oikein iloinen kun hän, lähtiessänsä makuuhuoneesensa, sai kuulla, että nämä nuorukaiset tulivat hänen makuutoverikseen. Kolmas oli jo siellä ja nukkui, kasvot seinään päin käännetyt. He tuskin katsoivatkaan tuota kolmatta. Kaikki olivat hyvin väsyneet, ja aikoivat päivän nousun aikana lähteä matkalle, he olivat näet päättäneet yhdessä matkustaa Wengern alppien yli Lauterbrunnen nimiseen kylään. Veljeni ja nuo kaksi nuorukaista sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja muutaman minuutin kuluttua he nukkuivat kaikki.

Minun veljeni nukkui raskaasti – niin raskaasti, että kun hän aamulla heräsi siitä, että puhuttiin kovaa huoneessa, hän hypähti istualleen eikä ensinkään tietänyt missä hän oli.

"Hyvää huomenta, signor!" huusi Battisto. "Täällä on matkustaja, jolla on sama matka kuin meillä."

"Christien Baumann Kanderstegista, soittotoosan tekijä," sanoi neljäs makuukumppani.

Hän oli kaunis nuorukainen: hoikka, voimakas ja soreahartioinen; hänellä oli musta kiherä tukka ja kauniit, vilkkaat silmät.

"Hyvää huomenta," sanoi veljeni. "Te nukuitte eilen illalla kun me tulimme tänne."

"Nukuin! Niin, ei ollut kumma, että nukuin, kun koko päivän olin markkinoilla ollut, ja edellisenä iltana olin jalkasin tullut Meyringenistä. Kuinka hyvät markkinat olivat!"

"Niin, tosiaankin," sanoi Battisto. "Me möimme eilen mosaiki-kaluja ja rintaneuloja viidenkymmenen francin edestä."

"Ah, te myytte siis mosaiki-kaluja ja rintaneuloja! Näyttäkää minulle mosaiki-kalunne, niin minä näytän teille soittotoosani. Minulla on erittäin kauniita sellaisia, joiden kansissa on Genovan ja Chillonin kuvat ja jotka soittavat kaksi, neljä, kuusi, jopa yhdeksänkin kappaletta. Minä pidän teille soittajaiset!"

Sen sanottua hän aukaisi laukkunsa ja otti siitä pieniä soittotoosiansa, asetti ne pöydälle ja pani ne toinen toisensa jälkeen soittamaan, italialaisten nuorukaisten suureksi ihastukseksi.

"Minä olen itse ollut auttamassa näitä tehtäessä," sanoi hän ylpeästi. "Eikö ne soita kauniisti? väliin minä panen jonkun niistä soittamaan, kun panen maata, ja nukun soittoa kuullessani. Silloin tiedän varmaan näkeväni hyvää unta! Mutta katsotaan nyt teidän korutavaroitanne. Kenties ostan jotakin Marialle, jos eivät ole kovin kalliit. Maria on morsiameni ja me menemme nousevalla viikolla naimisiin."

"Nousevalla viikolla!" huudahti Stefano. "Sehän on varsin pian. Battisto on myöskin kihloissa, hänen morsiamensa on Imprunctasta kotoisin. Mutta he saavat vielä odottaa kauan ennenkuin voivat sormusta ostaa."

Battisto punastui kuin tyttö.

"Vaiti, veljeni!" sanoi hän. "Näytä tavaroitamme Christienille ja pidä suusi kiinni!"

Mutta Christien ei vähällä asiaa jättänyt.

"Mikä on morsiamen nimi?" kysyi hän. "Battisto, sanokaa minulle mikä on hänen nimensä? Onko hän kaunis? Onko hän mustanverevä vai valkeaverinen? Tapaatteko häntä usein, kun olette kotona? Rakastaako hän teitä? Rakastaako hän teitä yhtä paljon kuin Maria rakastaa minua?"

"Mistäs minä sen tiedän?" kysyi vakavampi Battisto. "Hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä – siinä kaikki."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Margerita."

"Se on kaunis nimi! Ja hän itse on varmaankin yhtä kaunis kuin hänen nimensä. Sanoitteko, että hän oli valkeaverinen?"

"Minä en sanonut sitä enkä tätä," sanoi Battisto, au'aisten viheriää, rautakiskoilla varustettua arkkua ja ottaen siitä esille kauniita tavaroitansa. "Katsokaa! Nuo kuvat ovat Roomasta kotoisin – nämä kukkaset ovat Florens'ista. Pohja on kovaa, mustaa kiveä ja kukat ovat tehdyt jaspis-kivestä, onyx'ista, karneolista ynnä muista kalliista kivistä. Nuo lemmikit ovat turkosista ja tuo unikko on korallia."

"Minä pidän enin romalaisista mosaikeista," sanoi Christien. "Mikä paikka tuo on, jossa on noin monta holvia?"

"Se on koliseumi ja tuo toinen on Pietarin kirkko. Mutta me florentilaiset emme Rooman tavaroista välitä. Ne eivät ole läheskään niin kauniit ja niin hyvät, kuin meidän omat. Roomalaiset valmistavat mosaikitavaroitansa keinotekoisista kivistä."

"Tehkööt niitä mistä tahansa," sanoi Christien, "mutta minua tämä pieni maisemankuva enin miellyttää. Se on erinomaisen kaunis pienine rakennuksineen, puineen ja vuorineen. Se sopisi vallan hyvin Marialle!"

"Te saatte sen kahdeksasta francista," vastasi Battisto; "me möimme kaksi niistä eilen kymmenestä francista kappale. Se on Rooman lähellä olevan, Caius Cestius'en haudan kuva."

"Haudanko kuva!" huudahti Christien, kovin hämillänsä ollen.

"Hirveätähän olisi antaa sellainen lahja morsiamelleen."

"Hän ei voi arvata, että se on hauta, jollette sano sitä hänelle," vakuutti Stefano.

Christien pudisti päätänsä.

"Mutta silloinhan minä pettäisin hänet," sanoi hän.

"Ette niinkään," veljeni siihen sanoi, "se joka haudattiin tähän hautaan on ollut kuolleena kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta. Melkeinhän jo unohtaa, että hän on siihen haudattu."

"Kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta? Siis hän oli pakana."

"Epäilemättä, jos sillä tarkoitatte, että hän eli ennen Kristusta."

Christienin kasvot kirkastuivat taas.

"Noh, se on toinen asia," sanoi hän, ottaen rahakukkaronsa esille ja maksaen paikalla rahat. "Pakanan hauta ei juuri olekaan hauta. Minä teetän tästä mosaikista Marialle rintaneulan Interlakenissa. Kertokaapa minulle, Battisto, mitä te aijotte viedä Margeritalle täältä?"

Battisto nauroi ja luki rahat. "Se tulee siitä, miten kauppa onnistuu," sanoi hän. "Jos jouluun asti teemme hyvää kauppaa, niin ostan hänelle schweitsiläistä muslinikangasta Bernistä, mutta me olemme jo olleet seitsemän kuukautta matkalla, emmekä ole saaneet kun sata francia puhdasta voittoa."

Sitten puhuttiin vaan yleisistä asioista; florensilaiset panivat tavaransa kokoon ja Christien teki samoin, ja sitten he ynnä veljeni lähtivät matkalle ja söivät aamiaista ulkona.

Oli ihana aamu; taivas oli selkeä, päivä paistoi ja raitis tuuli pani puiden lehdet liikkumaan. Ylt'ympärillä oli korkeat vuoret, joiden lumella peitetyt huiput hohtivat auringon valossa ja joiden rinteillä kasvoi havumetsää. Vasemmalla puolella oli Wetterhorn; oikealla oli Gigher; suoraan edessä oli Schreckhorn, joka korkeana ja mahtavana kuni hopeainen obeliski kohosi taivasta kohti. He lähtivät Wengern alppia kohti. Tie vei laakson läpi, jossa oli talo talon vieressä ja jonka läpi juoksi virta, joka vaahtoisena koskena syöksikse esiin vankeudestansa jäätiköstä. Nuo kolme nuorukaista kulkivat iloisina etupäässä, puhellen ja nauraen keskenänsä. Minun veljeni oli surullisena. Hän kulki heidän jälessänsä ja poimi pienen punaisen kukan maasta, viskasi sen virtaan ja katseli kuinka se hirmuista vauhtia riensi virran viemänä eteenpäin, niinkuin ihmisen elämä ajan virrassa. Miksi hän oli niin murheellinen ja miksi he olivat niin iloiset?

Päivän kuluessa veljeni alakuloisuus ja nuorukaisten ilo näytti yhä lisääntyvän. Viimeksi mainitut puhuivat iloisesti tulevaisuudesta ja rakensivat kauniita tuulentupia. Battisto, joka oli varsin avosydäminen, sanoi, että korkein onni, minkä hän toivoi maailmassa, oli naida Margeritan ja päästä mosaikitöiden mestariksi. Stefano, joka ei kihloissa ollut, sanoi mieluisemmin matkustavansa. Christien, joka näytti olevan onnellisin heistä, sanoi, että hänen korkein toivonsa oli vuokrata maatila Kander laaksossa ja elää yksinkertaista perhe-elämää siellä samoin kuin hänen esi-isänsä olivat eläneet. Hän kertoi, että kyllä kannattaisi soittotoosain myyjänä asua Genovassa, mutta hän puolestaan rakasti havumetsiä ja lumihuippuisia vuoria enemmän kuin kaikkia Euroopan kaupunkeja. Ja Mariakin oli syntynyt vuorimaassa ja hän ei suinkaan viihtyisi Genovassa. Näin puhellen aika kului ja päivä oli puolessa, kun he asettuivat lepäämään muutamain jättiläiskokoisten honkien juurelle.

Täällä he söivät päivällistä, Christienin pienen soittotoosan soittoa kuunnellen. Sitten he taas lähtivät matkalle ja tulivat yhä korkeammalle, missä ei alppiruusukaan enää menesty ja jäkälää vaan kasvaa vähin kivien välissä. Ainoastaan kuivaneita ja paljasta männyn runkoja näki siellä täällä, jotka vähässä määrässä autiota yksitoikkoisuutta keskeyttivät; ja korkealla, vallan vuoren huipulla, oli yksinäinen ravintola, heidän ja taivaan välillä.

Tässä ravintolassa he taas levähtivät ja joivat Christienin ja hänen morsiamensa onnenmaljaa. Christien oli erittäin hyvällä tuulella ja puristi kerta toisensa perästä toisten kättä.

"Huomen illalla," sanoi hän, "suljen hänen taas syliini! Nyt on kaksi vuotta siitä kun kävin häntä katsomassa, silloin kun kisälliksi tulin. Nyt olen ensimmäinen kisälli ja saan kolmekymmentä francia palkkaa viikossa, ja voin siis hyvästi naida."

"Kolmekymmentä francia viikossa!" toisti Battisto. "Noh hyväinen aika!

Onhan se koko suuri omaisuus."

Christienin kasvot loistivat ilosta.

"Niin," hän sanoi, "me tulemme hyvin onnellisiksi; ja – kuka tietää? – ehkä saamme koko ikämme Kander-laaksossa elää, ja kasvattaa lapsiamme meitä perimään. Oi, jos vaan Maria tietäisi, että huomenillalla tulen kotiin, kuinka iloinen hän olisi!"

"Kuinka niin?" sanoi veljeni. "Eikö hän teitä odota?"

"Ei ensinkään. Hän ei voi aavistaa, että minä tulen ennenkuin ylihuomenna, enkä olisi ehtinytkään, jos olisin matkustanut Unterseenin ja Frütigenin kautta. Minä aijon olla yötä Lauterbrunnenissa, ja huomenaamulla lähteä sieltä Tichlingel jäätikön poikki Kanderstegiin. Jos nousen vähää ennen auringon nousua, niin päivän laskun aikana saavun kotia."

Nyt tie teki jyrkän polven ja alkoi kääntyä alaspäin; kaukaa näkyi ääretön joukko ihania laaksoja. Christien heilutti hattuansa ja huudahti ilosta.

"Katsokaa!" sanoi hän, levittäen käsivartensa ikäänkuin syleilläksensä tätä rakasta kotiseutua: "oi, katsokaa! Tuossa on Interlakenin vuoret ja metsät, ja täällä, tämän äkkijyrkän vuoren alla, on Lauterbrunnen! Jumalan olkoon kiitos, joka on luonut isäimme maan niin ihanaksi!"

Italialaiset hymyilivät katsellen toinen toisiinsa, arvellen että heidän kotiseutunsa, Arno-virran laakso, oli paljoa kauniimpi. Mutta minun veljeni oikein mieltyi tähän nuorukaiseen ja yhtyi hänen kiitokseensa. Ja nyt heidän tiensä vei suunnattoman suuren ylätasangon poikki, jolla oli suuria ohrapeltoja, niittyjä ja taloja, jotka olivat puusta rakennettuja, suurilla katoilla varustettuja ja joiden edustalla kasvoi maissia, joka ulottui puunpiirroksilla koristettuihin parviin saakka. Tien vieressä oli mustikoita ja paikka paikoin joku ahokatkero tahi tähdenmuotoinen jäkkärä. Sitten tie taas kulki monessa mutkassa jyrkänteen partaalla ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat alas laaksoon. Ilta-aurinko loi viimeisiä säteitään kuusien latvoihin kun he söivät illasta yhdessä pienessä ravintolassa, jonka ikkunasta Jungfrau-alppi näkyi. Illalla veljeni kirjoitti kirjeitä, mutta sillä välin nuorukaiset kävivät kylää katselemassa. Yhdeksän aikana he kaikki sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja menivät kukin omaan huoneesen maata.

Minun veljeni oli hyvin väsynyt, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta sanoa unta. Tuo käsittämätön alakuloisuus vaivasi häntä, ja kun hän vihdoin viimein vaipui levottomaan uneen, niin hän vähän väliä heräsi, sillä hän näki hirmuisia unia. Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui sikeään uneen, eikä herännyt ennenkuin päivä melkein oli puolessa. Hän sai silloin, harmiksensa, kuulla, että Christien jo aikaa sitten oli lähtenyt matkalle. Hän oli noussut ennen päivän koittoa, syönyt aamiaista tulivalolla ja lähtenyt matkalle aamuhämärässä – "yhtä iloisena," sanot ravintolan isäntä, "kuin viulunsoittaja markkinoilla."

Stefano ja Battisto olivat vielä siellä veljeäni odottamassa; Christien oli heidän kautta sanonut veljelleni terveisiä ja kutsunut häntä häihinsä. He olivat myöskin kutsutut ja aikoivat mennä; veljeni päätti seuraavana tiistaina yhtyä heidän kanssansa Interlakenissa, josta he yhdessä lähtisivät Kanderstegiin, johon ehtivät torstai-aamuna hyvään aikaan, mennäksensä morsiusseurueen kanssa kirkkoon. Veljeni osti sitten muutamia pieniä mosaiki-kaluja, sanoi nuorukaisille jäähyväiset ja katseli heidän jälkeensä, heidän lähdettyänsä, kunnes heitä ei enää näkynyt.

Yksin jätettynä minun veljeni lähti ulos maisemakuvia piirustamaan ja viipyi koko päivän ulkona; illalla hän söi vallan yksin huoneessansa. Sitten hän otti taskustansa Goethen Näytelmät ja päätti lukea pari tuntia ennenkuin panisi maata. (Kuinka hyvin minä muistan sen kirjan, ja kuinka usein olen kuullut hänen kertovan tuosta yksinäisestä illasta!) Ilma alkoi käydä kolkoksi ja satoi vähäsen. Märät puut rätisivät uunissa, tuuli vinkui nurkissa ja sadepisarat rapisivat ikkunaa vasten. Veljeni pian huomasi, että oli mahdotonta lukea. Hän ei voinut pitää ajatuksiansa ko'ossa. Hän luki saman lauseen monta monituista kertaa, sen sisältöä käsittämättä, ja vaipui syviin ajatuksiin.

Niin aika kului ja kello yhdentoista aikana hän kuuli, että porstuan ovi suljettiin ja väki meni levolle. Hän päätti väkisinkin ajaa nuo kolkot ajatukset pois; sentähden hän pani puita lisää uuniin, puhdisti lampun ja rupesi käymään edestakaisin huoneessa. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi sateen lyödä kasvojansa vastaan ja tuulen selkata hänen hiuksiansa, niinkuin se pieksi akasia-puiden lehtiä puutarhassa. Muutamia minuuttia kului, ja kun hän vihdoin sulki ikkunan ja tuli takaisin tulen ääreen, niin hänen kasvonsa ja hiuksensa ja paidan rintamus olivat vallan läpimärät. Hän aikoi juuri aukaista matkalaukkunsa ja ottaa siitä kuivan paidan, mutta äkkiä hän heitti sen ja hyppäsi seisoalleen, pelosta vallan hurmautuneena.

Sillä hän kuuli hyvin tutun säveleen, suloisen ja hopeanheleän kuni "Onnellisten saarista" kuuluvat ihanat laulunsäveleet, ja hän oli varma siitä, että tämä sävel tuli siitä soittotoosasta, joka oli soittanut heidän päivällistä syödessään Wengern alpilla.

Oliko Christien tullut takaisin, ja tätenkö hän ilmoitti takaisin tuloansa? Jos niin oli, missä hän oli? Ikkunan allako? Käytävän ulkopuolellako? Portillako, odottaen päästäksensä sisään? Minun veljeni aukaisi toistamiseen ikkunan ja kutsui häntä nimeltä.

"Christien! Tekö siellä olette?" Kaikki oli vallan hiljaa ulkona. Hän kuuli tuulen ja sateen puuskan vaikeroivan, niiden kiitäen yhä kauemmaksi alas laaksoon, ja kuusien vapisevan, kuni elävät olennot.

"Christien!" sanoi hän taas, ja hänen oma äänensä kuului niin oudolta hänen korviinsa. "Puhukaa! Tekö siellä olette?"

Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hän kurkisti ikkunasta yön pimeyteen; mutta ei nähnyt niin mitään – ei edes porttiakaan. Hän alkoi jo arvella, että hänen oma mielikuvituksensa oli häntä pettänyt, kun äkisti sävel taas kuului; tällä kertaa se kuului hänen omasta kammaristansa.

Hän kääntyi, luullen Christienin olevan aivan lähellä, mutta samassa soitto lakkasi ja jäähdyttävä kylmä valtasi hänen jäseniänsä; – se ei ollut pelon vaikuttamaa vavistusta, eikä tuulen ja sateen synnyttämää vilua, vaan kauhistavainen väristys jok'ainoassa jäsenessä, kamala tunto siitä, että muutaman hetken kuluttua keuhkot herkiävät työskentelemästä ja sydän lyömästä! Hän ei ky'ennyt puhumaan eikä liikahtamaan, vaan sulki silmänsä ja luuli olevansa kuolemaisillaan.

Tämä kummallinen heikkous kesti ainoastaan muutamia sekuntia. Vähitellen ruumiillinen lämpö tuli takaisin, ja sen kanssa voimakin, jotta hän taisi sulkea ikkunan ja horjua tuolille. Hän havaitsi nyt, että paidan rintamuksensa oli kankea ja jäässä, ja hiuksissansa riippui pitkät jääpuikot.

Hän katsoi kelloansa. Se oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista. Hän otti lämpömittarinsa takankuvulta ja näki, että oli kuusikymmentä lämpöastetta. Herra siunatkoon! Kuinka tämä oli mahdollista kuudenkymmenen asteen lämmössä ja tulen palaessa uunissa?

Hän joi puolen lasia konjakkia yhdellä kulauksella. Nukkumista hän ei voinut ajatellakaan. Hän tunsi että hän ei uskaltanut nukkua – että hän tuskin uskalsi ajatella. Ainoa, minkä hän voi tehdä, oli panna kuiva paita päällensä, lisätä puita uuniin, kääriä täkki ympärillensä ja istua koko yön tulen ääressä nojatuolissa.

Minun veljeni ei ollut kuitenkaan kauan näin istunut, ennenkuin hänelle tuli lämmin ja hetken kuluttua hän nukkui. Aamulla herätessään hän huomasi makaavansa vuoteellaan, mutta hän ei ensinkään muistanut miten ja milloin hän oli sinne mennyt.

Oli taas kaunis päivä. Tuuli ja sade oli lakannut ja laakson toisessa päässä oleva Silverhorn niminen vuorenhuippu näkyi selvästi sinistä taivasta vasten. Kun veljeni katseli ulos, hän vähällä oli yön tapahtumien todellisuutta epäillä, ja, jollei hänen kellonsa olisi ollut, joka yhä vielä oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista, hän olisi luullut koko kohtausta unennäöksi. Mutta asian näin ollen, hän luuli, että hänen ylen väsyneet aivonsa olivat tuon hirveän kauhistuksen matkaansaattaneet. Kuitenkin hän vieläkin oli levoton ja alakuloinen, eikä hänen tehnyt mieli viipyä toista yötä Lauterbrunnenissa, vaan hän päätti samana aamuna lähteä Interlakeniin. Hänen aamiaispöydän ääressä istuessaan ja miettiessään matkustaisiko hän nuo seitsemän peninkulmaa jalkasin, vai ottaisiko hän hevosen, tuli joku matkustaja ajaen aika kyytiä ja pysähtyi ravintolan eteen; nuori mies hyppäsi alas rattailta.

"Battisto!" huudahti veljeni hämmästyneenä, kun matkustaja tuli huoneesen. "Miksi tänne tulette tänään? Missä on Stefano?"

"Hän jäi Interlakeniin," vastasi italialainen.

Sekä hänen äänessään, että kasvoissaan oli jotakin vallan outoa ja hämmästyttävää.

"Mikä on?" kysyi veljeni peljästyneenä. "Onko hän kipeä? Onko onnettomuus tapahtunut?"

Battisto pudisti päätänsä, vilkaisi salaisesti ympärilleen ja sulki oven.

"Stefano voi hyvin, signor; mutta – mutta on tapahtunut seikka – kummallinen seikka! – signor, uskotteko aaveita?"

"Aaveitako, Battisto?"

"Niin, signor; sillä jos milloinkaan ihmisen aave, kuolleen taikka elävän, ilmestyy ihmisille, niin Christienin aave kävi minun luonani viime yönä kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista."

"Kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista!" toisti veljeni.

"Minä olin jo pannut maata ja Stefano nukkui samassa huoneessa. Minulla oli ollut hyvin lämmin kun panin maata ja olin nukkunut iloisia asioita ajatellessa. Ja kuitenkin, vaikka minulla oli paksu peite päälläni, niin heräsin siitä, että minua kovasti vilusti ja tuskin voin hengittää. Minä koetin Stefanoa herättää; mutta en ky'ennyt päästämään vähintäkään ääntä. Minä luulin, että viimeinen hetkeni oli käsissä. Samassa kuulin ikkunan alla soinnin – jonka tiesin lähtevän Christienin soittotoosasta; ja se soitti samaa kappaletta kun meidän syödessämme päivällistä havupuiden juurella, mutta soitto oli nyt hurjempi ja surullisempi ja miltei juhlallinen – oikein hirvittävä! Sitten se kävi yhä hiljaisemmaksi – ja vihdoin se tuntui katoavan tuuleen, ja taukosi kokonaan. Kun se lakkasi, niin jähmistynyt vereni jälleen alkoi käydä lämpimäksi ja minä huusin Stefanoa. Kerrottuani mitä oli tapahtunut, hän vakuutti, että se oli ollut vaan unennäköä. Minä pyysin häntä sytyttämään kynttilää, jotta saisin kelloani katsella. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista ja oli seisahtunut siihen, ja – mikä oli vieläkin kummempaa – Stefanon kello oli tehnyt samoin. Sanokaa nyt, signor, uskotteko, että tällä on jotakin merkitystä, vai luuletteko, niinkuin Stefano, että kaikki oli vaan unennäköä?"

"Mitä te itse arvelette, Battisto?"

"Minä arvelen, että Christien raukalle on joku onnettomuus tapahtunut jäätiköllä, ja että hänen henkensä tuli minun luokseni viime yönä."

"Battisto, lähdetään auttamaan häntä, jos hän vielä on hengissä, tahi hakemaan hänen ruumistansa, jos hän on kuollut; sillä minäkin uskon, että jokin vaurio on häntä kohdannut."

Sitten veljeni lyhyesti kertoi Battistolle mitä hänelle oli edellisenä yönä tapahtunut. He tilasivat sitten kohta kolme parahinta tienopasta Lauterbrunnenista oppaiksi ja hankkivat itselleen köysiä, jääkuokkia, alppisauvoja ja kaikellaista mitä tarvittiin matkaa varten jäätikölle. Vaikka kyllä tehtiin kiirettä, niin ei kumminkaan päästy lähtemään ennenkuin vähää ennen kahtatoista päivällä.

Matkustettuansa puoli tuntia he saapuivat Steckelberg nimiseen paikkaan, johon jättivät vaunut, joissa olivat tähän saakka ajaneet, ja lähtivät jalkasin kulkemaan jyrkkää polkua ylös; vasemmalla puolella oli Breithorn niminen jäätikkö, joka kohosi jyrkästi kuni vankka jäämuuri laaksosta vallan pystysuoraan ylös. Tie kulki ensin laitumien ja havumetsien poikki. Sitten he tulivat pieneen taloon, nimeltä Steinberg, jossa he ottivat vettä vesileiliinsä, laittoivat köydet kuntoon ja valmistausivat nousemaan Tschlingel nimiselle jäätikölle. Muutaman minuutin kuluttua he tulivat jäätikölle.

Silloin oppaat seisahtuivat ja pitivät neuvoittelun yhdessä. Yksi heistä ehdoitteli, että mentäisiin matalamman jäätikön poikki vasemmalle, ja sieltä etelässä olevien kalliöiden yli ylemmälle jäätikölle. Toiset kaksi opasta katsoivat paremmaksi mennä pohjoiseen, tahi oikealle; tämä tie oli veljeni mielestä mukavampi, ja siis valittiin se. Päivä paahtoi hyvin kuumasti ja jään pinta, jossa oli pitkiä, varsin vaarallisia halkeamia, oli sileä kuin lasi ja sininen kuin kesäinen taivas, ja sillä oli kovin hankalaa kulkea. Vallan ääneti ja varovasti he astuivat eteenpäin sidottuina toinen toisiinsa, noin kolme kyynärää kunkin välillä; edellä kulki kaksi opasta ja kolmas oli viimeisenä. Oikealle kääntyessään he tulivat neljänkymmenen jalan korkuiselle, jyrkälle kalliolle, jonka yli heidän täytyi kiivetä, päästäksensä ylemmälle jäätikölle. Veljeni ja Battisto eivät päässeet tätä kallioa ylös muulla tavoin kuin siten, että köysi kiinnitettiin kallion huipulle, jonka avulla he sitten kiipesivät ylös. Kaksi oppaista kapusi kallion huipulle, ja yksi jäi alas. Köysi laskettiin alas ja veljeni aikoi lähteä ensiksi ylös. Juuri kun hän asetti jalkansa ensimmäiseen kallion koloon, kiivetäksensä ylös, huusi Battisto äkisti: "Pyhä Maria! signor! Katsokaa tuonne alas!" Minun veljeni teki niin, ja siellä (niin hän jälestäpäin vakuutti) hän – niin totta kun taivas kohoaa ylitsemme – näki Christien Baumannin seisovan auringon valossa tuskin sadan kyynärän päässä heistä! Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kun veljeni hänen näki, katosi hän näkyvistä. Hän ei vaipunut alas, ei liikkunut, vaan suoraan katosi, niinkuin häntä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Battisto lankesi kalveana polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minun veljeni nojasi kallioa vasten, kauhistuneena ja voimatta mitään puhua, hän tunsi, että tämän matkan tarkoitus oli surkealla tavalla saavutettu. Oppaat puolestansa eivät voineet käsittää mitä oli tapahtunut.