Sanoma merellä

"Se kyllä illallista ansaitsee," sanoi Dufay, lähtiessään huoneesta, "sillä minun luullakseni on se Nellyn ansio, että tällä hetkellä vielä hengissä olette."

Sitä onnea, jota minä tunsin Dufay'n mentyä, käsittänevät ainoastaan ne, jotka itse ovat suuressa vaarassa olleet, tahi jotka hiljan ovat pitkällisestä ja kovasta taudista parantuneet. Minä olin vallan rauhallinen ja oli kaikin puolin hyvä olla.

Kun ystäväni palasi takaisin toi hän Nellylle talrikillisen linnunluita sekä minulle kupillisen soppaa. Syötyäni sopan ja Nellyn vielä luita kalvaessa, Dufay alkoi puhua näin:

"Minä äsken sanoin, että teidän on kiittäminen pientä koiraanne henkenne pelastuksesta, ja nyt minä kerron, miten se kävi. Te muistatte, että lähditte Doulaise'sta tänä aa-muna – "

"Minusta tuntuu kun siitä olisi viikkokausi," keskeytin minä.

" – Tänä aamuna," jatkoi Dufay. "Noh niin! Te olitte tuskin ehtineet ulos ravintolan portista ennenkuin minä ajoin sisään. Minä kuulin mihin aijoitte matkustaa ja, koska minä olin matkalla samaan paikkaan, päätin pari tuntia syöttää hevostani, jolla ajalla itse söin aamiaista ja toimitin muutamia asioita kaupungissa, ja sitten lähdin ajamaan saadakseni teidät kiinni. 'Tiedättekö,' kysyin lähtiessäni Doulaise'n ravintolasta, 'missä monsieur aikoi hevostaan syöttää?' Tallipoika ei sitä tiennyt. 'Annas kuin vähän mietin,' sanoin minä, Tête Noire on sopiva paikka, eikö ole?' – 'Ei ole,' vastasi poika, 'sillä se talo on pahassa maineessa, eikä kukaan meidän kaupungistamme milloinkaan sinne poikkee lepäämään.' – 'Hyvä,' sanoin minä ajattelematta sen enempätä pojan puhetta, 'totta kai minä hänen jossakin saavutan. Minä kyselen häntä pitkin tietä.'

"Oli jo iltapuoli päivää kun tulin Tête Noire ravintolan näköisälle. Niinkuin tiedätte, olen vähän likinäköinen, mutta minä näin kuitenkin, tultuani lähemmäksi, että jonkimoisia rattaita kuljetettiin tieltä huoneuksen takana olevalle pihalle. Tämä seikka ei kumminkaan olisi huomiotani herättänyt jollen olisi kuullut koiran haukuntaa ja nähnyt saman koiran pyrkivän suletusta ovesta sisälle ravintolaan. Minä tunsin sen teidän koiraksenne. Kohta seisahutin hevostani, hyppäsin alas rattailta ja juoksin portaita ylös. Nelly kohdakkoin tunsi minun ystäväksi, ja sen ilo oli vallan hurja.

"Kun astuin ovesta sisään, en ensimmältä teitä nähnyt, mutta kun katselin siihen suuntaan, johon teidän koiranne oli samonnut kohta ovea avattuani, näin puiset portaat, jotka veivät ylös sen huoneen nurkasta, jossa minä olin. Minä näin myöskin, että eräs hyvin ilkeän näköinen mies kantoi teitä, ystäväni, portaita ylös ja häntä oli auttamassa vielä ilkeämmän näköinen tyttö, joka piti teidän jaloistanne kiinni. Kun mies minun näki, jätti hän teidät portaille ja tuli minulle vastaan.

"Mitä te tuon herran kanssa teette?" kysyin minä.

"Hän voi pahoin," vastasi ilkeän näköinen mies, "ja minä vien hänet yläkerrokseen lepäämään!"

"Tuo herra on minun ystäväni. Kuinka hän tuommoiseen tilaan on joutunut?"

"Mistä minä sen tiedän?" oli vastaus. "Minä en ole tämän herran terveyden holhoja."

"Hyvä, mutta minä olen," sanoin minä, lähestyen sitä paikkaa missä te makasitte, "ja minä määrään, aluksi, että hänen kohdakkoin tulee lähteä täältä."

"Minun täytyy myöntää," jatkoi Dufay, "että te näytitte kovin heikolta, ja, kun minä kumarruin teidän luoksenne ja tuskin tunsin suonenne tykkivän, minä ensin olin kahdella päällä viedäkö teitä kohta pois, vai ei.

"Oletteko hyvä ja autatte minua kantamaan tämä herra rattaillensa?" sanoin minä.

"En," vastasi rosvo, "sillä hän ei kykene matkalle lähtemään. Sitä paitsi, mikä oikeus teillä on häneen?"

"Ystävän oikeus."

"Mistä minä sen tiedän?"

"Siitä että minä sen sanon. Katsokaa, hänen koiraansa tuntee minun."

"Entäs jos en ottaisikaan sitä uskoakseni, ja epäilisin laskea tätä herraa talostani hänen tällaisessa tilassa ollen?"

"Te ette uskalla sitä tehdä."

"Miksi en?"

"Siksi," vastasin minä verkalleen, "että minä menisin kylään ja ilmoittaisin poliisille mimmoisessa tilassa minä tapasin ystäväni täällä, ja siksi että teidän talonne on pahassa huudossa."

Mies oli kotvasen vaiti ja näytti olevan hämillänsä. Kuitenkin hän näkyi päättäneen vielä kerta koettaa vastusta tehdä.

"Entäs jos sulkisin oveni, enkä kumpaakaan teistä laskisi lähtemään; mitä sitten?"

"Ensiksi," vastasin minä, "kaikin voimin estäisin teitä minua vangitsemasta. Jos teillä on apua lähellä, niin tietäkää että minua tänä iltana odotetaan Francy'yn, ja jos en sinne tule, minua kohta tullaan hakemaan. On tunnettu, että tänä aamuna lähdin Doulaise'sta, ja tiedetään, että tien varrella on ravintola, joka on pahassa maineessa, ja sen nimi on Tête Noire. Noh, autatteko minua?"

"En," vastasi ilkiö. "Minulla ei ole niin mitään sen asian kanssa tekemistä."

"Ei ollut helppoa laahata teitä vallan yksin, siitä paikasta missä makasitte, ulos ja portaita alas sekä ylös kärryihini, jotka olivat portaiden edustalla; mutta se onnistui minulle kuitenkin. Toinen tehtäväni oli vallan yksin ajaa kahdet ajoneuvot ja kaksi hevosta. Minä talutin hevoseni tallipihan portille, jotta voisin sitä nähdä teidän hevostanne ja rattaitanne etsiessäni; vihdoin löysinkin ne. Nyt sidoin teidän hevosenne päitsistä kiinni minun rattaisiin ja taluttaen omaa hevostani ohjaksista lähdin matkalle. Näin pääsimme Tête Noire'n ravintolasta. Ja nyt tiedätte kaikki."

"Minusta tuntuu niin kuin en milloinkaan kykenisi ajattelemaan tätä kummallista seikkailua, enkä puhumaan siitä," sanoin minä. "Se on niin kamala, että minua hirvittää jo sen muistaminenkin."

"Älkää niin puhuko," sanoi Dufay iloisesti; "kyllä te vielä paranette ja tulette kertomaan tätä tapausta jonakin talvi-iltana tuttavillenne, sen minä takaan."

"Hyvät herrat, nyt on Dufay'n ennustus käynyt toteen. Toivon, että kiekko vasta valitsee paremman kertojan kuin minä olen!"

"Noh niin!" sanoi kapteeni Jorgan, nousten istualta ja tarttuen matkakumppaninsa käsivarteen, estääksensä häntä nousemasta; "minä onnittelen teitä, sir, tähän seikkailuun! Se oli kyllä ikävä aikanaan, mutta hauska jälestäpäin muistaa, niinkuin monet kohtaukset elämässämme ovat. Mr Tredgrear, te muistitte rahojanne silloin, ja ne olivat vähällä joutua varastetuiksi rahoiksi. Oliko rahasumma viisisataa puntaa?"

"Toivoisin, että se olisi ollut puolet edes siitä," oli vastaus.

"Kiitoksia, sir. Saanko luvan kysyä teiltä mitä jo kerta olen kysynyt? Oletteko joskus täällä Lanreanissa kuullut puhuttavan kohtauksesta, joka on jossakin suhteessa viiden sadan punnan suuruiseen rahasummaan?"

"En milloinkaan."

"Vielä kerta kiitän teitä tästä vastauksesta," sanoi kapteeni. "Näettekö, meitä on neuvottu tänne Lanreaniin sitä asiaa kuulustelemaan, ja koska nyt sattumalta tapaamme Lanreanin asukkaita, niin me otamme tilaisuudesta vaarin. Minun maassani me aina otamme vaarin tilaisuudesta."

"Ja te käytätte tilaisuuksia hyväksenne, ja menestytte, eikö niin?"

"Se on totta, sir," sanoi kapteeni, "että meidän yrityksemme usein onnistuvat. Niin, me onnistumme, sir. Mutta minä estän teidät arpaa heittämästä."

Kiekko oli taas pyörimässä ja pysähtyi David Polreathin eteen; hän oli harmaapäinen mies; "yhtä vanha kuin kalliot," kuiskasi kapteeni nuorelle Raybrock'ille, "ja kova kuin naula. – Tekisipä mieleni saada tietää," lisäsi kapteeni ympärilleen katsellen, "onko ristimätön Penrewenkin täällä, ja kuka hän on!"

David Polreath silitteli pitkää, harmaata tukkaansa, joka kävi alas hänen hartioilleen saakka, ja puhui näin:

Kysymys oli, tokko hän itse tahallansa oli syössyt kalliolta alas, tahi oliko hän pimeässä tieltä eksynyt ja epähuomiossa pudonnut alas, vai oliko toinen tunnettu tai tuntematon ihminen häntä alas työntänyt.

Hänen ruumiinsa löydettiin lähes viisikymmentä kyynärää alapuolella putouksia; se oli tarttunut erään veden partaalla kasvavan puun alimmaisiin oksiin. Se oli kovin runneltu ja muserrettu, niin että sitä töin tuskin tunsi hänen ruumiiksensa, luulenpa ettei kukaan muu kuin minä olisi häntä tuntenut muusta kuin vaatteista ja hänen liinavaatteissansa olevasta nimestä. Mutta ei ollut mitään syytä varoa, että väkivaltaa oli harjoitettu; kaikki nuo haavat olivat luultavasti tulleet siitä, että ruumis oli veden ajamana kulkenut virran pohjalla olevien kivien välitse.

Kun puhun putouksesta, tarkoitan Ashenfalkin veden putousta, joka on Ashendell nimisen kylän lähellä, noin tunnin matkan päässä tästä kylästä. Tämä selitys, hyvät herrat, on muukalaisia varten.

Moniaat kylän asujamista olivat nähneet hänen sinä päivänä; minäkin näin hänen kulkevan vuorta ylös pappilan ohi kirkolle; se kävi minulle ihmeeksi, kun muistin kuka oli haudattuna kirkkomaahan, ja miten ja miksi. Minun täytyy myöntää, että minä häntä seurasin, nähdäkseni mihin hän menisi. Ja hän meni – niinkuin olin arvannut, kun hän kerta sille paikalle voi mennä – kirkon ympäritse toiselle puolelle, jossa Honor Livingstonen hauta on; ja siinä hän viipyi toista tuntia, istuen yksinään matalalla muurilla. Väliin hän kääntyi ja katseli alas laaksoon – monasti olin nähnyt hänen istuvan samalla paikalla Honoren kanssa, jolloin tyttö katseli kuinka hän piirusti ihanan maiseman kuvaa – ja väliin hän kääntyi selin laaksoon, ja painoi päänsä alas, niinkuin katselisi hän tytön hautaa. Sillä haudalla ei kumminkaan ollut mitään iloista ja lohduttavaa lukea, niinkuin hurskaitten kristittyjen haudalla, jotka ovat omilla vuoteillaan kuolleet; sillä hän oli itsensä surmaaja, ja kun hän haudattiin kirkon pohjoispuolelle oli vallan pimeä, eikä käytetty minkäännäköisiä kirkonmenoja, ja siitä syystä ei saatu panna ristiäkään hänen haudallensa. Pappimme on ehdotellut että hauta tasoitettaisiin, ettei huomattaisi missä se on, ja se olisi minun mielestäni hyvä; sillä joka pyhä kun menen kirkkoon, minun on niin vaikea nähdä, tuota kurjaa hautaa muurin vieressä; minä aina silloin muistan tuota iloista pientä tyttöä, jonka tunsin pienuudesta saakka; tosin hän oli kevytmielinen, mutta hänellä oli sydän hyvä kuin kulta. Hän oli kasvatettu hurskaassa kodissa, ja minä olen vallan varmaan vakuutettu siitä, että hän oli hullu, silloin kun hän sen teki, sanokoot poliisit mitä tahansa.

Mutta James Lawrence oli, poliisin lausunnon mukaan "tapaturman kautta menettänyt henkensä," ja hän sai kunniallisen hautauksen – siellä oli pappi, lukkari, kellot, kaikki niinkuin hautauksessa ainakin; ja siinä hän lepää ainoastaan kivenheiton matkan päässä Honoren haudasta, ja hänen haudallansa on suuri komea kivi, johon on kirjoitettu kuinka mainio mies hän oli eläissänsä, ja mitä suuria toimia hän on tehnyt kotimaassansa ja ulkomailla, ja kuinka hän nyt lepää toivoen riemullista ylösnousemista. Nämät saapuvilla olevat muukalaiset voivat lukea sen itse; moni muukalainen menee ylös sinne sitä hautaa katselemaan. Hänen hautansa on yhtä kuuluisa kuin itse Ashenfallin putous, ja minä olen nähnyt ihmisten tulevan hautuumaalta kyyneleet silmissä heidän luettuaan tuon komean kirjoituksen, sillä he uskovat sitä kuin raamattua ja surkuttelevat sitä, että niin mainio mies nuorella ijällään otettiin täältä pois. Mutta minä en ota sitä uskoakseni. Minulle hän ei milloinkaan ollut muuta kuin James Lawrence – nuorukainen, joka pienenä poikana oli soudellut avoin jaloin virran kivien välitse ollen matkustavaisten oppaana; johonka yksi näistä matkustajista oli mieltynyt ja ottanut kasvattaaksensa; joka oli tullut hyvin taitavaksi insinööriksi, joka oli tullut takaisin meidän luoksemme kaikessa kunniassansa, viehättämään enimpiä ihmisiä ja särkemään pikku Honor Livingstonen sydäntä. Ainoa hyvä työ, jonka minä tiedän hänen tehneen, oli se, että hän määräsi köyhälle vanhalle äidillensä vuotuisen eläkerahan; mutta hän tuli ani harvoin äitinsä luokse käymään, eikä milloinkaan Honor Livingstonen kuoleman jälkeen – ei milloinkaan, ei edes äidin kuolintautia sairastaessa. Kaikkia ihmetytti mikä lienee saattanut häntä tänne, kun hän nähtiin täällä päivää ennen kuin löydettiin kuolleena virrasta; mutta se oli hänen sallimuksensa, eikä hän voinut sitä välttää. Se on minun käsitykseni asiasta. Hänen kuolemastaan ja kuolintavastaan puhuttiin Lanreanissa paljon, mutta minulla oli omat mielipiteeni, enkä puhunut mitään. Minulla ei milloinkaan ole ollut syytä luulla, että olin väärässä tässä suhteessa, vaan päin vastoin voin nyt näyttää teille selvät todisteet siitä, että olen ollut oikeassa. Minä en usko, että hän syöksi itsensä jyrkännettä alas, tahi putosi, tahi syöstiin, ei, vaan minä uskon, että hän vedettiin alas – vedettiin alhaalta. Kun olette lukeneet mitä hän on kirjoittanut pieneen kirjaan, joka löydettiin hänen tavarainsa joukosta hänen kuolemansa jälkeen, niin käsitätte mitä tarkoitan. Hänen serkkunsa antoi tämän kirjan minulle, sillä hän tiesi, että minä olen hyvin mieltynyt vanhoihin taruihin, ja se, minkä nyt aijon teille lukea, on hänen käsi-alaansa. Minä tunnen vallan hyvin hänen käsi-alaansa, niin että voin vakuuttaa tämän olevan hänen kirjoittamaansa.

Otteita James Lawrencen päiväkirjasta:

Lontoo, Elokuun 11 päivä 1829.

Honor Livingstone on pitänyt sanansa minulle. Minä näin hänen viime yönä yhtä selvästi kuin nyt näen tämän kynän, jolla kirjoitan, ja mustepullon, johon sen vastikään kastelin. Minä näin hänen seisovan molempain kynttiläin välillä, katsellen minua aivan samalla tavalla kuin hän katsoi minuun viimeisen kerran kuin näin hänen eläissänsä. Minä en nukkunut, enkä unta nähnyt. Minä olin juonut ainoastaan yhden lasin viiniä päivällisillä ja olin niin selvä kuin ikinä olla voi. On vallan turhaa puhua mielikuvituksesta ja harhanäystä tässä kohden; minä näin hänen omin silmin niin selvästi kuin en milloinkaan ollut häntä hänen eläissänsä nähnyt. Kello oli juuri lyönyt kahdeksan, ja alkoi hämärtää; oli vallan samaan aikaan illalla, kuin hän tuli hiipien pihalle ja näki auki olevasta ikkunasta, että minä kokosin kirjani ja valmistausin lähtemään Ashendellista. Minun ajatukseni olivat silloin niin kaukana hänestä kuin suinkin, sillä olin juuri sytyttänyt sikarrini ja olin aikeissa mennä ulos kävelemään ennenkuin lähtisin Daltonille Annin kanssa puhelemaan. Silloin hän samassa oli siellä, Honor itse! Minä olisin voinut vannoa, että se oli hän, jollen kaksi vuotta sitten olisi nähnyt häntä haudattavan. Minä en voinut olla häntä katselematta; ja siinä hän seisoi noin minuutin aikaa – vaikka se tuntui kokonaiselta tunnilta – ja sitten se paikka, jossa hän oli seisonut, oli tyhjä. Minä olin niin hämilläni, etten hetken aikaan voinut kuulla mitään muuta, enkä ajatella muuta kuin oman sydämeni kovaa tykytystä.

Minä voin vieläkin nähdä häntä silmäini edessä kalpeana, heikon näköisenä, aaveen kaltaisena – suurin silmin minua katsellen. Minä voin kuulla hänen vieläkin kysyvän: "Onko se totta, James, että lähdette pois? Ettehän te toden perään lähde pois?"

Minä en ole sellainen mies, joka hahmoa pelkään, olkoonpa tämä hahmo vaikka Honor Livingstonen, jonka minun sanotaan milt'en surmanneen. Minä olen aina ollut huvitettu outojen ja kummallisten asiain selvälle saamisesta, sekä henkisten, että fysiologisten ja muidenkin; ja minä aijon ottaa selkoa tästä salaisuudesta, ja panna merkille tuleeko hän takaisin minun luokseni vuosi vuodelta, niinkuin hän lupasi tehdä. Minä en milloinkaan ennen ole kirjoittanut päiväkirjaa, sillä en ole niitä, jotka tahtovat nähdä oman aaveensa entisiltä elämänsä ajoilta, joka puhuu heille heidän elämän-vaiheistaan ja tapaturmistaan kellastuneista lehdistä, joita olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Mutta tämä on niin kummallinen kohtaus, että se ansaitsee panna muistiin, ja on todenperäinen kummitusjuttu minulle, joka en milloinkaan ennen ole uskonut kummituksia löytyvän.

Se oli kovin häijysti tehty Honorelta, lausua minulle tällainen uhkaus: "Minä käyn teidän luonanne siksi kunnes tulette Ashenfallin luo, johon nyt menen!" Minä olisin voinut estää häntä menemästä, mutta en voinut aavistaakaan, että hän toden totta sinne meni, ennenkuin se oli tehty. Enhän minä luullut, että hän sellaisen surunäytelmän tekisi pienestä rakkauden jutusta. Hän ei suinkaan eläissänsä ollut mikään aave, vaan punaposkinen, pieni pulska tyttö; mikä lienee saattanut häntä syöksemään itsensä koskeen, sen Jumala tiesi. – Noh, kyllähän minä sen tiedän; minä en tässä tarvitse valehdella, minun ei tässä ole pakko väärin vannoa itselleni – tuo pieni tyttöparka rakasti minua ja minä toivoin, että hän rakastaisi minua ja kiusasin ja houkuttelin häntä minua rakastamaan, sillä minä olin toimetonna ja oli sopiva tilaisuus siihen; ja sitten minä kerroin hänelle, että koko asia oli vaan leikkiä – minä en voinut häntä naida, sillä olin kihloissa toisen tytön kanssa. Mutta hän ei ottanut sitä uskoaksensa. Tämä oli hänestä enemmän leikinteon kaltaista kuin tuo toinen asia. Ja hän ei sitä uskonut ennenkuin hän näki, että minä hankin lähtöä; ja silloin hän yht'äkkiä tuli hulluksi, niin on minun luuloni, eikä tiennyt mihin hän meni, eikä mitä hän teki.

Minusta on kuin näkisin hänen nyt, astuen vuorta alas ja taluttaen pientä veljeään kädestä, ja minä luulettelen näkeväni kuinka pilkallisesti hän nauroi kun kysyin oliko hänellä kypsiä kirsimarjoja myydä. Hän näytti hyvin loukatulta, ja minä vallan hämmästyin kun hän sanoi: "Kyllä minä teidän tunnen, Jemmy Lawrence." Se oli alku. Pieni Honor asui äitinsä kanssa vallan lähellä minun kotiani, ja hän ei ollut minua unohtanut, vaikka olin kokonaista seitsemän vuotta ollut poissa. Minä en häntä tuntenut, mutta samana iltana vielä menin häntä katsomaan; ja me puhelimme yhtä ja toista kunnes minä kysyin muistiko hän vielä kuinka yhdessä kävimme tyttökoulussa ja hän lupasi olla minun vaimoni? Tokko hän sitä muisti! Kyllä, hän muisti jok'ainoan sanan, ja vielä enemmänkin; ja hän oli niin suloinen, ja seutu oli niin ihana kesällä, että minä väliin pelkäsin pettäväni Anni Daltonin, ja luulin pitäväni enemmän Honoresta; ja minä sanoin enemmän kuin tarkoitin, ja hän uskoi kaikki todeksi.

Minussa ei paljon syytä ollut. Minä en olisi millään muotoa tahtonut häntä loukata; hän oli suloisin ja viattomin olento mikä maan päällä on elänyt. Rakkaus ja mustasukkaisuus näkyy olevan voimakkaimmat olkikattojen alla. Jos Phillis, maitotyttö, on tullut petetyksi, niin hän hukuttaa itsensä maitosaaviin; jos Klaara-röökinä saa sydämen surun, hän sepittää hellätuntoisen runon ja nai luuvaloa sairastavan kreivin. Jos Colinin lemmikki hymyilee Lubiville, niin Colin lataa pyssynsä ja ampuu heidät molemmat; jos sir Harryn morsian pilkkaa häntä, niin hän hylkää hänen ja nai toisen. Jos Honor olisi ollut korkeasukuinen neiti, niin hän vielä olisi elossa. Oi, noita kauniita, suloisia kasvoja, noita arkoja katseita ja punastuvia poskia! Kuin tänään näin Anni Daltonin, en voinut olla vertaamatta hänen kylmää kohteliaisuuttaan pikku Honoreen. Anni rakastaa omaa itseänsä enemmän kuin hän milloinkaan tulee miestä rakastamaan. Mutta minä tiedän, että hän on sellainen nainen, joka voipi auttaa miestä saavuttamaan suurta mainetta maailmassa, ja sellainen vaimo sopii minulle.

Honor Livingstone maaten pienellä vuoteellaan ja hänen sokea äitinsä hyväillen hänen jähmistyneitä kasvojansa! Toivoisin etten milloinkaan olisi sitä nähnyt. Minä olisin antanut vaikka mitä päästäkseni sinne menemästä, mutta oli jokin, joka pakoitti minua menemään häntä katsomaan; ja silloin tuntui vallan kuin olisin hänen tappanut. Viime yönä hän oli tuon hukkuneen Ofelian hahmon kaltainen ja samalla vallan itsensä näköinen. Hän oli näköisensä, mutta kuitenkin oudonnäköinen; ja minä luulen, että jos hän saa omaa tahtoansa noudattaa – olkoonpa hänen rauhaton henkensä muulloin missä tahansa – niin hän joka vuosi elokuun kymmenentenä päivänä tulee minun luokseni, kunnes minä menen hänen luoksensa.

Hastings, elokuun 11 p. 1830.

Taasen! Minä olin unohtanut päivän – unohtanut kaikki mikä koskee onnetonta Honor Livingstonea, kun taas viime yönä hänen näin.

Anni ja minä istuimme yhdessä verandalla, puhuen jokapäiväisiä asioita – naapuriemme asioista, rahasta, sitä ja tätä – meri oli erinomaisen kaunis ja minä juuri aijoin ehdoitella, että lähdettäisiin soutelemaan, kun Anni sanoi: "Kuinka ihanat illat ovat täällä! Katsopas, James, kuinka kaunis taivas on!" Minä käänsin päätäni, ja näin Honoren seisovan muutaman askeleen päässä meistä; hänen himeä muotonsa näkyi vallan selvästi purppuran-värisiä pilviä vasten.

Anni tarttui äkkiä käteeni ja huudahti, sillä hän katsoi koko ajan minuun, ja kysyi innokkaasti mitä minä näin. Samassa Honor katosi ja minä panin käteni silmilleni ja sanoin vaimolleni, että minussa oli kova sydämmen ahdistus. Ja, todella, se ei valhetta ollut, sillä tuo näky oli minua hirmuisesti kauhistuttanut.

Anni ehdoitteli, että lähetettäisiin lääkäriä hakemaan. "Se mahtaa olla hirmuista, joll'ei vaarallistakin, koska sinä niin kovin kummalliselta näytit; sinun kasvosi olivat kauhistavan näköiset vähän aikaa."

Minä pyysin, että hän ei siitä olisi millänsäkään, ja vakuutin, että se oli tauti, jonka puuskat ajoittain uudelleen tulevat ja johon ei mitään apua löydy. Mutta tämä selitys ei häntä rauhoittanut, ja seuraavana aamuna hän ei herennyt minua kiusaamasta, ennenkuin suostuin kutsumaan tohtori Hutchinsonin luoksemme ja hän itse sai selittää vanhalle lääkärille mikä minua vaivasi. Lääkäri sanoi tahtovansa minua itseäkin puhutella. Ja kun me olimme kahden kesken, niin minä sanoin etten voinut sanoa hänelle syytä tautiini, mutta hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin oli saanut urkkineeksi minulta salaisuuteni, ja minä olin niin tuhma, että kerroin hänelle kaikki. Hän loi kummallisen katseen minuun, mutta minä kohta käsitin häntä ja sanoin hymyillen: "Ei, tohtori, ei, tuossa ei mitään vikaa ole," osoittaen päätäni puhuessani.

"En minäkään sitä uskoisi, jollette aaveita näkisi," sanoi hän kuivasti. Mutta minä huomasin, että hän, koko ajan kun hän minun seurassani oli, piti minua tarkalla silmällä, ja se kiusasi minua äärettömästi. Minä töin tuskin taisin vihaani hillitä, ja minä luulen, että hän huomasi sen.

Minä arvasin, että hän tahtoi puhua Annin kanssa kahden kesken, mutta sitä minä estin, siten etten silmänräpäyksenkään ajaksi jättänyt häntä yksin vaimoni kanssa. Jos hän ehdoitteli, että hän tulisi meille kun minä olin yksin ulkona, minä kohdakkoin sitä estin. – Siitä saakka en ole ollut terve. Minä olen huonolla tuulella, väsynyt ja kaikki on minusta ikävää. Jos en pian parane, niin lähden Etelä-Amerikaan, Anni sanokoon mitä tahansa. Tekippä mieleni nähdä tohtori Hutchinsonin, kun hän tulee meidän asuntoomme sairasta katsomaan ja huomaa, että lintu on lentänyt ulos.

Lontoo, elokuun 20 p. 1830.

Tämä onneton mielentilani ei parane. Toisena päivänä olen vallan terve, raitis ja hengen voimat ovat entisellään; toisena päivänä taas olen varsin heikko ja näen kauhistavia aaveita. Mihin vaan käännyn, näen Honoren hahmon, ja hän ei enää ole liikkumattomana niinkuin ennen, vaan hän viittaa minulle kädellänsä, kunnes koko ruumiini vapisee hämmästyksestä. Minun sydämeni on vallan murtunut; sillä kolmeen päivään minulla ei ole ollut mitään rauhaa. Minä en voi nukkua öillä, sillä näen kauhistavaa, pahaa unta; ja Anni salaa pitää tarkan vaarin minusta, sen huomaan, eikä milloinkaan jää yksin minun kanssani, kun hän vaan voi sitä välttää. Minä näen että hän pelkää minua, ja että hän epäilee jotakin, tietämättä oikeastaan mitä. Tänään hän välttämättömästi tahtoi, että minä lähettäisin lääkäriä hakemaan, ja kun vastasin, että lähden Etelä-Amerikaan, niin hän sanoi, että olin liian heikko sellaiselle matkalle lähtemään, ja lausui tämän niin halveksivalla äänellä, että minä suutuin ja löin häntä. Silloin hänen mielensä masentui, ja hän sanoi: "James, sinä käytät itsesi niinkuin hullu!" Siitä pitäin hän pelkää olla minun kanssani, ja toivoo pääsevänsä minusta pakoon tapaamaan jonkun, jolle hän voi valittaa kovaa onneansa. Mutta kyllä minä hänet silmällä pidän, ettei hän saa sitä tehdä. Minä en tahdo omaa talonväkeäni vihollisekseni, eikä yksikään vakoova sukulainen saa tulla meidän väliin, eroittamaan ne, jotka Jumala on yhdistänyt toinen toisiinsa.

Acapulco, maaliskuun 17 p. 1831.

On kuusi kuukautta siitä kuin edellisen kirjoitin. Sillä välin olen ollut hyvin kipeänä, kärsinyt kovaa sekä hengellistä, että ruumiillista tuskaa; mutta nyt kun olen onnellisesti heistä kaikista päässyt, kun Atlantin meri on minun ja häijyn vaimoni välillä, jonka käytöstä minua kohtaan en milloinkaan ole antava hänelle anteeksi, nyt voin taas ko'ota ajatuksiani ja hengen voimiani ja panna ne toimimaan. Burton tuli samalla laivalla tänne, sillä hänellä ja minulla on yhteiset toimet täällä. Muutamia päiviä levättyämme täällä, on aikomuksemme lähteä vuorikaivoksille, jossa alamme työskennellä. Minun pääni on nyt aivan selvä ja ajatukseni ja tunteeni ovat selkeät niinkuin ennen, ja minä voin koko päivät tehdä ahkeraa työtä väsymättä siitä. Oli ainoastaan maksani, joka oli kipeä, ja kun se tuli terveeksi, kaikki nuo luuletellut aaveetkin katosivat näkyvistäni. Umpleby sanoi, että tauti oli vähitellen varttunut, ja että minun tautini ei missään suhteessa ollut eriskummainen; heikkouteni oli luonnollinen seuraus taudista eikä mitään muuta. Ja Anni, pelkurimainen häijy kuin hän oli, olisi lähettänyt minut elinajakseni hulluinhuoneesen! Se oli Umpleby, joka minun pelasti ja minä olen testamentissani hänelle määrännyt osan omaisuudestani. Anni on muuttanut vanhempainsa luo takaisin; pitäkööt hänet vaan. Hän ei milloinkaan enää tule minun kasvojani näkemään, minun eläissäni, ainakaan ei minun suostumuksellani.

Tämä paikka ei ole juuri erittäin kaunis. Satamaa ympäröi korkeat vuoret ja siihen on kaksi kulkuväylää, jotka muodostaa Roquetta niminen saari; korkealla vuorella, vallan kaupungin lähellä, on St. Diegon linna. Burton on kulkenut seutua katselemassa siitä saakka kuin tänne tulimme; mutta kuumuus rasittaa minua niin, että en ole missään käynyt; minun täytyy säästää voimiani, sillä matkustaminen kyllä niitä kysyy.

Mexico, huhtikuun 24 p. 1831.

Täällä on paljon hauskempi kun voimme uskoakaan. Eräs Burtonin vanha tuttava on vuorikoulun opettajana täällä, ja täällä on sivistäviä huvituksia, jommoisia emme voineet aavistaakaan tässä kaupungissa tarjona olevan. Kaupunki on täynnä vanhoja muistomerkkejä, ja Burton tutkii niitä kaikki päivät. Minua enemmän huvittaa tämän omituisen paikan nykyiset olot, ja eräänä aamuna varsin varhain kävin torilla katselemassa kuinka Indianit koristivat kauppapuotiansa. Olkoon heillä myytävänä mitä tahansa, aina he koristelevat puotiaan viheriäisillä puun oksilla ja kukilla. Hedelmiä heillä on myytävänä kopissa, ja hedelmät pannaan pohjaan ja päällä on hyvänhajuisia kukkia. Maalarilla olisi täällä kyllin aihetta maalauksiin, on erittäin kaunista katsella Indianein auringon nousun aikana tulevan veneet täynnä kaikellaisia hedelmiä ja ryytimaan tavaraa. Tulevalla viikolla Burton, hänen ystävänsä ja minä, aijomme lähteä Moranin kaivoksille. Minä olisin mielelläni omasta puolestani viipynyt täällä pitemmän ajan, mutta Burtonilla on kova kiire, ja hän sanoo, että olemme olleet täällä liiankin kauan.

Moran, heinäkuun 4 p. 1831.

Minä olen jo kyllästynyt tähän paikkaan, mutta nyt toimemme kohta päättyvätkin ja parin päivän kuluttua me matkustamme täältä Guanamaton vuorikaivoksille. Tirehtööri, Burton ja minä olemme kaikki yksimieliset siinä, että saataisiin äärettömät tulot, jos vuorityö paremmalle kannalle asetettaisiin, sillä nyt se on kovin huonolla kannalla. Kuolevaisuus on suuri Indianeissa, jotka ovat veto-eläimiä kaivoksissa; he kantavat selässään kahden- jopa kolmenkin sadan naulan painavia metalli-takkoja, astuen ylös ja alas portaita, joissa on tuhansittain astimia; he kulkevat pitkissä riveissä, vanhat ja nuoret, seitsemänkymmenen vuoden vanhat ukot ja vallan nuoret pojat. Minä en ole voinut oikein hyvin täällä; vanhat taudin oireet ovat taas minua vaivanneet, mutta olen kuitenkin kaikeksi onneksi niistä taas päässyt. On oikein hyvä, että pääsen matkustamaan jälleen.

Pascuoro, elokuun 11 p. 1831.

Voikohan kukaan ihminen välttää ajatuksiansa, kun tuntematon kirous hänen sydäntänsä kalvaa? Minä en voi minun ajatuksiani välttää. Koko eilispäivän minua ahdisti kauhea pelko ja tuska. Joka silmänräpäyksessä pelkäsin näkeväni Honor Livingstonen, mutta en häntä nähnyt. Päivä kului ja yö kului, ja minä olin päässyt tuosta hirvittävästä kauhistuksesta – en ollut huomannutkaan kuinka suuri se oli, ennenkuin tuo kamala tunti oli kulunut mitään jälkiä jättämättä. Tänä aamuna olen taas entiselläni; hengenvoimat virkoovat jälleen; minä olen päässyt vihollisestani pakoon, ja olen tullut huomaamaan, että se olikin vaan oman rauhattoman mieleni synnyttämä luulokuva. Mutta miten voin päästä noista ajatuksista, noista kiusattavista, luopumattomista ajatuksista? Burton on koko ajan pitänyt minua tarkalla silmällä, mutta eilen hän oikein otti vaarin joka askeleestani. Hän sanoi pelkäävänsä, että minä sairastuisin näillä seuduin tavalliseen hirveään kuumetautiin, mutta minä tiedän, että hän tarkoitti jotakin muuta. Minä en enää epäilekään sitä, että Anni ja hänen omaisensa pyysivät hänen minua silmällä pitämään, ennenkuin lähdimme matkalle, sillä minä olin muka ollut hullu; se on se kirottu valhe, jonka he minusta lausuivat. Hullu! Koko maailma on hullu, tahi on tulemaisillaan hulluksi!

Mutta jos Honor eilen olisi tullut minun luokseni, niin olisimme menneet yhdessä helvettiä katsomaan Jorullan uunin kautta. Lähetyssaarnaajat kirosivat tämän kauhistavan paikan vuosisatoja sitten; ja se on kirottu, jos mikään maa kirottu on. Ei löydy mitään hirveämpää kuin tuo autio palava erämaa, jota ei mikään voi sammuttaa. Kun muistan sitä, ja kaikkea mitä eilispäivänä tapahtui, niin päätäni taas alkaa huimata ja tuo kamala pelko saa minusta vallan. Minä en kirjoita enää mitään – on kylläksi kun panen muistiin, että tuo määrätty aika tuli ja meni, ja Honor Livingstone ei pitänyt sanaansa.

New Orleans, helmikuussa 1832.

Minä jätin Burtonin Mexikoon ja tulin yksin tänne. En voinut kauemmin kärsiä hänen holhoustansa ja vartioimistansa, ja pari kolme kertaa turhaa vastarintaa tehtyäni, syntyi kova riita meidän välillämme, ja minä päätin ennen luopua työstäni, kuin työskennellä sellaisen miehen kanssa. En mitenkään voinut riitaa välttää. Oliko se laitaa, että minua kaiket päivät vartioittiin, ja että viiniputelli piiloitettiin minulta? Hän vielä päälle päätteeksi rohkeni sanoa minulle, että kun olin selvänä, ei kukaan muista insinööreistä voinut minulle vertoja vetää, mutta kun olin juovuksissa, oli vallan mahdotonta minua hillitä! Se on valhe, selvä valhe, mutta tunnottomia vainoojia ei saa käsittämään, että he ovat väärässä. Annin ilkeys kiusaa minua täälläkin. Kun tänään olin ulkona, huomasin, että minua pidettiin silmällä koko ajan, ja luulenpa, että kotona olevat saavat tiedon kaikista toimistani; mutta yhdentekevä, saakoot vaan.

Ashendell, elokuun 9 p. 1839.