Sanoma merellä

Koko päivänä en nähnyt enkä kuullut mitään mr Clisfoldista. Seuraava yö oli tukala; kirjoitettuani kirjoituksen, ajattelin yksinäisyyttäni ja surkeata tilaani. Yhä muistui mieleeni tuo paikka isäni testamenteja, jossa hän sanoo, että nuo viisisataa puntaa ovat rahaa, joiden takia hän kerta oli ollut joutua pahaan pulaan. Kun aamu koitti, tuntui siltä kun minäkin tulisin hulluksi, ja lähdin sentähden kävelemään, jotta pääni hiukan selvenisi.

Minä kävelin edes takaisin noin tunnin aikaa saaren pohjoispuolella. Sitten minä palasin luolaani, ja sitä lähetessäni näin hiekassa toisia jalanjälkiä kuin omiani. Minä rupesin varomaan, että mr Clisfold oli minua väijynyt täällä, sen sijaan kuin mennä omalle alueellensa, ja että hän minun poissa ollessani oli käynyt varastamassa taas. Ensiksi katselin ruokavarojani. Ruokaa hän ei ollut koskenut; mutta veden hän oli joko juonut tahi kaatanut maahan – sitä ei ollut puolta kortteliakaan jälellä. Lääkearkku oli avattu ja yksi rohtopullo oli poissa. Kun sitten katselin pistolia, jonka olin ladannut valmiiksi syystä, että toivoin merilintuja tulevan saareen, niin huomasin, että sekin oli kadonnut. Tämän viimeisen havainnon tehtyäni, ei ollut muu edessä kuin lähteä hakemaan mr Clisfoldia ja ottamaan pistoli häneltä pois.

Ensin lähdin länsipuolelle saarta häntä etsimään. Oli erinomaisen ihana, selkeä ja kirkas päivä; ja kun minä kuljin saaren poikki katsellen oikealle ja vasemmalle, niin äkkiä pysähdyin, ja sydämeni milt'ei herkesi tykyttämästä. Kaukana merellä luoteisessa päin näin jotakin. Minä katselin uudestaan – ja, niin totta kuin taivas on minun ylitseni, minä nä'in laivan purjehtivan merellä ja aurinko valaisi purjemastojen huippuja!

Kohta unohdin kokonaan asiani. Minä juoksin minkä jalat kantoivat saaren pohjoispuolelle; kokosin kuivia puita, joita vielä löytyi kyllin, ja sytytin suurimman valkean, minkä vielä olin tehnyt. Tämä oli ainoa merkki, jolla taisin ilmoittaa, että saarella oli ihmisiä. Päivän valossa tämä tuli tosin ei näkynyt laivalle; mutta minä toivoin, että savu voisi näkyä, jos mastossa oli vahti.

Vielä virittäessäni tulta ja hääriessäni sen ääressä niin, etten nähnyt enkä kuullut mitään muuta, kuulin mr Clisfoldin äänen aivan läheltä. Hän oli hiljaa hiipinyt luokseni. Kun käännyin hänen puoleensa, hän heilutti käsivarsiansa ilmassa ja huusi yhtä mittaa: "Minä näen laivan! Minä näen laivan!"

Hetken kuluttua hän tuli vallan lähelle minua. Minä huomasin nyt, että hän oli juonut nuo väkevät rohdot ja se oli ajaksi virkistänyt hänen ruumiin ja hengenkin voimiansa. Hän piti oikean kätensä takanansa ikäänkuin hän olisi jotain salannut. Minä varoin, että se oli pistoli, jota olin hakemassa.

"Tuleekohan laiva tänne?" kysyi hän.

"Tulee, jos he näkevät savun," sanoin minä, yhä pitäen häntä silmällä.

Hän oli hetken aikaa vaiti, näytti hyvin vihaiselta ja katseli koko ajan tarkasti minua.

"Mitä minä sanoin teille eilen?" hän kysyi.

"Sitä, minkä minä olen kirjoittanut tähän," minä vastasin laskien käteni kirjoituslaukulle, joka oli rintalakkarissani; "ja josta minä aijon ottaa selkoa, jos laiva huomaa meidät ja vie meidät takaisin Englantiin."

Hän äkisti veti oikean kätensä esille ja laukasi pistolin minua kohtaan. Hän ampui syrjään. Minä riistin pistolin hänen kädestänsä ja olin vähällä lyödä häntä päähän pistolintyvellä. Minä nostin jo käteni – mutta mietin samassa asiaa, ja laskin sen jälleen alas.

"Ei," sanoin minä, yhä häntä katsellen; "minä odotan siksi kuin laiva tulee."

Hän liukahti pois minun luotani, ja katseli visusti tuleen. Hän pysähtyi hetkeksi, sitten hän loi ilkeän katseen minuun.

"Laiva ei milloinkaan tule teitä löytämään," sanot hän. Sen sanottua hän lähti omalle puolelleen ja jätti minut yksin.

Tämä hänen lauseensa oli vaan uhkaus, mutta kun oli turmion tuoja, niin se näytti olevan ennustus! Minun puuhani tulen virittämisessä oli vallan turha. Toivo oli jo minussa rau'ennut aikaa ennenkuin tuli oli sammunut. Oliko savu näkynyt laivalle, vai ei, sitä en voi sanoa. Minä vaan tiedän, että laiva purjehti edelleen. Tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut näkyvistä.

Minä palasin luolaani – joka nyt näytti olevan määrätty haudakseni. Oli hyvin kuuma ilma, kaikki vesi saarella oli kuivanut, minulla oli sen verran juomavettä jälellä, kun sormustimeen menee; ruumiin-voimani olivat riutuneet, kun kauan aikaa olin ollut niin vähällä ruo'alla; kahdeksi päiväksi oli vielä ruokaa minulla. Minun ikäiselle miehelle, jolla lisäksi oli niin armas koti, tuntui kovin vaikealta kuolla tällä tavoin. Tuntui vieläkin raskaammalta ajatella kuolemaa, kun muistin mitä mr Clisfoldin ja minun välilläni oli tapahtunut. Ei enää ollut epäilemistäkään, että hän edellisenä päivänä oli totta puhunut. Salaisuus, jonka hän oli ilmaissut, oli totta, sillä juuri se oli saattanut häntä tekemään murhayritystä minua vastaan, kun hän huomasi, että laiva oli näkyvissä, joka voisi meitä pelastaa. Isäni kunnia oli häväisty, ja tässä minä olin, enkä voinut mitenkään isäni asiaa ajaa, vaan minun oli ottaminen salaisuus mukaani hautaan.

Silloin johtui mieleeni ajatus kirjoittaa tämä sanoma paperille ja panna se pulloon ja viskata pullo mereen. Sanotaan, että hukkumaisillansa olevat ihmiset tarttuvat korteenkin – ja se lohdutuksen korsi, johon minä tartuin, oli se, että sanoma kenties ajeleisi merellä, kunnes joku sen löytäisi ja toimittaisi sen sinulle, Alfred. Minä olin paljon rauhallisempi kun olin tyhjentänyt toisen lääke-kirstussa vielä jälellä olevan pullon, pistänyt paperin siihen, sitonut öljynahan pullon ympärille ja pannut pullon lakkariini, valmiina mereen viskattavaksi kun tuntisin kuoleman tulevan. Minä olin nyt ilmoittanut salaisuuden, ja, jos Jumala sallisi, sinä, Alfred, saisit siitä tiedon.

Päivä laski; ilma oli aivan selkeä ja tyyni. Ei tuulen hengähdystäkään tuntunut; meren pinta oli rasvatyyni. Minä söin illalla oikein kylläkseni, sillä mitäpä hyödyttäisi säästää ruokaa kun ei ollut juomavettä yhtään jälellä. Kun tähdet alkoivat tuikkia ja kuu kohosi taivaalle, minä kokoilin puita ja viritin tulta tapani mukaan rannalle luolani edustalle. Minä tosin en mitään siitä toivonut, mutta valkea oli minulle seuraksi; mieleni rauhoittui kun katselin tuleen ja sen ratina kuului niin hauskalta hiljaisuudessa. En tiedä mikä siihen oli syynä, mutta tämän illan juhlallinen hiljaisuus kauhistutti minua.

Kuu nousi korkealle taivaalla ja sen valo lankesi leveänä valonvirtana hiekalle, kallioille ja tyvenelle merelle. Minä muistin Margaretaa, ajattelin tokkohan kuu nyt juuri kumoitti Steepways'in lahden rannalla ja tokkohan Margareta sitä katseli – silloin nä'in miehen varjon hiipivän valaistun hiekan yli. Hän oli taas minua väijymässä! Minuutin kuluttua hän tuli näkyviin. Kuu valaisi hänen sinisiä silmälasiansa ja hänen paljasta päätään. Hän pysähtyi kallioiden kohdalle tultua ja haki kiveä; hän löysi suuren kiven ja tuli varpaisillaan astuen tulen ääreen. Minä tulin vallan odottamatta esiin pistoli kädessä. Hän pudotti kiven maahan ja astui hämmästyneenä taaksepäin minua nähdessään. Meren rannalle tultuansa hän seisahtui ja huusi minulle: "Laiva tulee! laiva tulee! Laiva ei milloinkaan ole teitä löytävä!" Laivan tulo ja päätös tappaa minua ennenkuin apu tulisi näytti olevan asioita, joita hän alinomaa ajatteli. Hän kääntyi ja lähti takaisin samaa tietä kuin hän oli tullut, ja huusi samat sanat vähän väliä. Neljänneksen tunnin minä kuulin hänen huutoansa, kunnes vihdoin kaikki taas oli hiljaa ja minä aloin jälleen ajatella kotia.

Minä istuin tulen ääressä siksi kun kuu oli laskeumaisillaan. Oli entistä pimeämpi ja hiljaisempi. Puoleen tuntiin en ollut lisännyt puita valkeaan ja nousin juuri istualta sitä tekemään, kun huomasin, että kuun valo molemmin puolin minua muuttui punaiseksi. Mustia varjoja, ikäänkuin matalassa liikkuvia pilviä, kulki toinen toisensa jälestä tuon punaisen ilman poikki. Ilma kävi kuumaksi – outo suhina kuului yhä lähemmältä; se kuului ylhäältä sekä alhaalta; ja oli kuin tuulen humina ja veden kohina – molemmat hyvin kaukaa. Minä riensin kallioille katsomaan. Saari paloi!

Saari paloi ja oli yhtenä liekkinä ja tuli läheni minua lähenemistään, sillä kävi vieno länsituuli. Ainoastaan yksi käsi oli voinut tätä kamalaa tulta virittää, sen hylkiön käsi, joka hiljaa juuri oli minun luotani lähtenyt ja uhannut minua. Hänen puolellaan, josta tulipalo oli alkanut, kasvoi kuivaa ruohoa ja kuivettuneita pensaita sen luolan ympärillä, jonka olin jättänyt hänelle suojaksi. Vaikka hänellä olisi ollut tuhatta henkeä menettää, niin ne kaikki nyt jo olisi menetetty.

Tuli levisi sellaisella nopeudella, että minulla töin tuskin oli aikaa tointua hämmästyksestä sen verran, että voin mennä luolaan juomaan viimeisen vesipisaran ja syömään hiukan ennenkuin tuli läheni luolaani. Minä riensin rantaa pitkin kallioiselle niemekkeelle, joka pistäiksee ulos mereen; minä kyyristyin etäisimmän niemekkeen päähän niin lähelle vedenreunaa kuin suinkin. Kallioilla ei ollut yhtään pensasta tahi muuta palavaa ainetta, jotta minun ei tarvinnut pelätä liekkien minua saavuttavan; olin myöskin niin alhaalla ettei savu voinut minua tukehduttaa. Sinä ehkä ihmettelet sitä, että minä näin ponnistelin henkeäni pelastaakseni, vaikka pitkällinen nälkään kuoleminen minua uhkasi. Siihen minä ainoastaan vastaan, että itsekin sitä ihmettelen, mutta niin se kumminkin oli.

Liekit pian saapuivat kallioiden kohdalle ja nuoleskelivat niitä ikäänkuin olisivat tahtoneet minua nielaista. Kuumuus kävi kovemmaksi kuin olin voinut aavistaakaan ja savu kävi yhä paksummaksi ja laski matalammalle kuin olin luullut. Minä makasin pitkälläni kalliolla heikkona ja uupuneena kasvot vallan tyyneen vedenpinnan kohdalla. Kun vihdoin uskalsin nousta ylös, oli saari vallan punainen, savu tuprueli vitkalleen ylöspäin ja ilma oli kauhean kuuma. Tätä katsellessani, rupesi päätäni pyörryttämään, minua värisytti kovasti ja olin niin heikko, että tuskin pystyssä pysyin. Minä otin pullon, jossa sanoma oli, lakkaristani ja heitin sen mereen; sitten minä kömperöin kallioita ylös vähän matkaa ja kaaduin ennenkuin ehdin kalliolta hiekalle. Sen verran vielä muistan, että koetin rukoilla – sitten jouduin tainnuksiin.

Päivä oli jo koittanut, kun virkosin siitä, että joku minuun koski. Alastomia raakalaisia – muutamat kallioilla, toiset vedessä, toiset pitkissä veneissä – ympäröi minua joka taholla huutaen ja riehuen. He sitoivat minun ja veivät minun kohta yhteen veneesen. Sitten lähtivät soutamaan sitä korkeata maata kohti, jota olin nähnyt etelässä. Minä olin vielä kerta pelastunut kuolemasta – ja kuoleman sijaan oli tullut vankeus.

Vankeuteni ajasta en kerro laveammin, sillä se ei koske sitä asiaa, josta nyt on puhe ollut. Raakalaiset olivat nähneet valkean saaresta ja tulleet katsomaan mitä se oli ja löysivät silloin minun. Ei yksikään heistä ollut sitä ennen valkea-ihoista ihmistä nähnyt. Minä otettiin mukaan näytettäväksi muille kummituksena. Kun olivat kyllästyneet minun näyttämiseen, he säästivät henkeni, sillä he huomasivat, että minä monessa suhteessa voin olla heille hyödyksi, kun olin taitava ja kätevä kaikenmoisissa toimissa. Minä en vankeuteni aikana voinut aikaa laskea, mutta arviolta päätän, että se kesti yli yhden vuoden, mutta ei täyttä kahta vuotta. Kaksi kertaa koetin karata, molemmat kerrat veneellä, mutta yritykseni menivät turhaan. Luultavasti ei kukaan täällä kotona Englannissa olisi minua enää saanut nähdä, jos ei eräs laiva olisi laskenut aution saaren rannalle juomavettä hakemaan. Kun siellä ei vettä löytynyt, tuli se raakalaisten maahan (joka myöskin oli saari). Laivalle tullessani olin miltei raakalainen itsekin, ja osasin tuskin äidinkieltäni puhua. Mutta laivalla kohdeltiin minua erittäin hyvin niin että minä olin aivan entiselläni jo kun kohtasimme ensimmäisen kotiapäin menevän laivan. Tähän laivaan minä muutettiin ja siinä laivassa tulin takaisin Falmouthiin.

VIIDES LUKU
Kotiintulo

Kapteeni Jorgan oli sillä välin pannut koko Lanreanin kylän liikkeelle, kuulustellen kaikilta tuota tärkiätä asiaa, ja oli paluumatkalla Arthur Kuninkaan Aseet nimiseen ravintolaan aamiaista syömään, kun hän näki nuoren kalastajan tulevan hänelle vastaan erään oudon miehen kanssa. Jo ensi silmäyksestä kapteeni arvasi, että hän oli tuo ennen mainittu merenkulkija mies; ja kapteeni aikoi juuri tervehtiä häntä niinkuin virkakumppania ainakin, kun molemmat jäivät seisomaan vallan ääneti hänen eteensä, ja kapteeni puolestaan hänkin seisoi ääneti katsellen heitä suurin silmin.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti kapteeni vihdoin. "Te olette yhdennäköiset. Te olette vallan yhdennäköiset! Mitäs tämä on!"

Veljekset eivät sanaakaan sanoneet, vaan merimies tarttui kapteenin oikeaan käteen ja kalastaja tarttui kapteenin vasempaan käteen; ja jos kapteeni ei milloinkaan ennen ollut kylläksensä saanut kädenpuristuksesta, niin hän nyt sai. Sitten kaikki kolme sisään ja veljet kertomaan, – väliin yksi kerrallaan, väliin molemmat yhtaikaa, jotta kapteeni oli vähällä joutua huumeuksiin; vihdoin hän oli saanut selvää Hugh Raybrockin elämänvaiheista ja saanut tietää, että merestä löydetyssä kirjoituksessa mainittu mies oli Tregarthen itse.

"Ettekö muista, kapteeni Jorgan," sanoi Alfred, "että hän ennen oli asunut Lanreanissa? Kitty ja hänen isänsä muuttivat Steepways'iin Hughin lähdettyä merelle."

"Vai niin!" huudahti kapteeni. "Siis teidän veljenne ei tunne tulevaa natoansa nimeltäkään?"

"Hän ei ole milloinkaan häntä nähnyt, ei milloinkaan hänestä kuullut!"

"Vai niin!" sanoi kapteeni. "Noh, sitten me kaikki lähdemme takaisin ja ilmoitamme Tregarthenille salaisuuden, jota emme ennen voineet hänelle ilmaista."

"Niin," sanoi Alfred, "nyt ei enää auta. Meidän täytyy velvollisuutemme tehdä."

"Epäilemättä," vastasi kapteeni. "Antakaa minulle käsi kumpanenkin ja lähtekäämme matkalle."

He kulkivat aution rämeen poikki minkä jaksoivat, ja aamiainen ravintolassa jähtyi.

Heidän aikomuksensa oli mitä kiireimmin rientää Barnstapleen ja siellä tarkastella lakimiehen huostassa olevia isävainajan kirjoja ja paperia, niinkuin Hugh oli päättänyt tehdä, jos hän saapuisi kotia. Sitten he olivat päättäneet sieltä lähteä Steepwaysiin ja mennä suoraa tietä Tregarthenin luokse ja kertoa hänelle koko asia ja, saatuansa häneltä likempiä tietoja, toimia sen mukaan kuin asia vaatisi. Vihdoin oli päätetty, että kun he tulisivat kylään, he olisivat hyvin varoillansa ettei kukaan Hughia näkisi, ja että kapteeni ottaisi toimekseen ennalta valmistaa Hughin vaimoa ja äitiä hänen takaisin palajamisestaan.

"Sillä, katsokaa, siihen vaaditaan varovaisuutta," sanoi kapteeni Jorgan, tarttuen Hughin käteen; "suuret ilot ovat yhtä vaaralliset kuin suuret surut – kenties vielä vaarallisemmatkin, siitä syystä, että ne ovat harvinaisemmat tässä maailmassa. Ja sitä paitsi minä tahtoisin poistaa naisten epäluuloa minua kohtaan ja saattaa teitä takaisin onnellisena; suokaa siis tämä toimi minulle."

Veljet olivat hyvin kiitolliset kapteenia kohtaan hänen varovaisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan.

"Ja nyt, seis!" sanoi kapteeni, pysähtyen ja katsellen veljiä vuorotellen; "te olette mielestänne," sanoi hän vanhemmalle, "hitaampi luonnolta kuin veljenne?"

"Minä vakuutan, että olen kovin hidas," sanoi rehellinen Hugh.

"Hyvä," sanoi kapteeni, "ja minä vakuutan puolestani, että oman käsitykseni mukaan olen vilkasluontoinen. Hidas mies ei voi toimittaa sellaista tointa, johon sukkeluutta vaaditaan, vai voiko hän?"

Molemmat veljet myönsivät, että hän ei sitä voi.

"Ja te," sanoi kapteeni kääntyen nuorempaan veljeen, "te olette vähän rakastunut, eikö niin?"

"Eipä niin varsin vähän, kapteeni Jorgan."

"Paljon tai vähän, teillä on siis jo ennalta toimia, eikö niin?"

Sitä ei ollut kieltäminen.

"Ja mies, jolla ennalta on paljon toimia, ei ole sopiva sellaiseen toimeen, johon sukkeluutta tarvitaan, vai kuinka?" sanoi kapteeni.

Siitä oltiin yksimieliset.

"Mutta minä," sanoi kapteeni, "en ole rakastunut, ja minä olen eläissäni toimittanut monta tehtävää, johon vikkelyyttä ja joutuisuutta on ollut tarpeen; ja minun tekisi mieleni toimittaa teidän asianne ja saada siitä pikainen päätös. Koetanko sitä tehdä? Uskotteko sen tehtävän minulle?"

Molemmat olivat siitä hyvin iloiset ja kiittivät häntä sydämellisesti.

"Hyvä," sanoi kapteeni, ottaen kellonsa esille. "Kello on nyt puoli välissä yhdeksän perjantaiaamulla. Minä panen sen muistiin ja sitten me laskemme kuinka monta tuntia viivymme matkalla Steepwaysiin. Nyt on päätös tehty, ja nyt lähdemme matkalle."

He kulkivat niin joutuisasti, että saapuivat Barnstapleen seuraavana aamuna niin varhain, että lakimiehen konttoori ei vielä ollut avattu, vaan kapteeni istui vähän aikaa rappusilla odottaen, että palvelija tulisi ovea avaamaan. Mutta palvelijan sijaan tulikin itse tuomari, ja kapteeni tutustui kohta hänen kanssansa.

Tuomari tunsi sekä Hughin, että Alfredin ja heidän oli siis varsin helppo nähdä ne heidän isävainajansa papereista, jotka olivat hänen hallussaan. Paperit olivat etupäässä vanhoja kirjeitä ja velkakirjoja, joiden joukosta kapteeni noin puolipäivän aikana vihdoin löysi erään, joka koski heidän asiaansa.

Siinä oli sanottu, että eräs Lawrence Clisfold niminen mies oli vainajalta lainannut viisisataa puntaa siihen aikaan, jolloin hän oli ollut nuori kauppias Barnstaplessa. Vielä oli mainittu, eitä hän oli lainannut tämän rahasumman erästä kauppa-yritystä varten, jonka kautta hän toivoi pääsevänsä itsenäiseksi, sillä silloin hän oli vaan kauppakirjurina suuren kauppahuoneen palveluksessa, jonka nimi oli Dringworth ja kumppanit; heidän kauppansa oli Amerikakadun varrella Lontoossa. Vielä oli siinä mainittu, että summa oli lainattu sillä ehdolla, että se määrätyn ajan kuluessa oli maksettava; mutta kun määrätty aika oli kulunut, niin Clisfold ei voinutkaan velkaansa maksaa, sillä tuo kauppa-yritys oli mennyt tyhjiin. Silloin hän oli kirjoittanut velkojallensa jotenki röyhkeästi ja pyytänyt, että velan maksaminen lykättäisiin toistaiseksi. Velkoja oli silloin evännyt tätä pyyntöä ja sanonut ei voivansa odottaa. Clisfold oli silloin maksanut velan ja samalla kirjoittanut hävyttömän kirjeen, jossa hän ilmoitti, että eräs sukulainen oli pelastanut häntä häviölle joutumasta. Kuittikirjaa lähettäessään Raybrock kirjoitti Clisfoldille, ettei hänen koskaan pitänyt koettaakaan saada lainata rahaa häneltä, sillä hän ei enää uskaltanut lainata rahojansa.

Kapteeni ei tuomarille puhunut mitään tämän tärkeän paperin löytämisestä. Mutta kun paperit oli pantu takaisin laatikkoon ja kapteeni molempien nuorien kumppaniensa kera oli lähtenyt konttoorista, niin hän tyytyväisenä lyödä läjähytti polvellensa ja sanoi:

"Tähän saakka on meillä ollut hyvä ja myötäinen tuuli, sillä ettekö huomaa, että kaikki tämä käypi yhteen sen kanssa mitä Raybrockin perheen hidas jäsen mainitsi?"

Jos veljet eivät ennen olleet sitä huomanneet, niin he nyt sen huomasivat. Kapteeni ei kuitenkaan sallinut heille paljon miettimisen aikaa, sillä hän heti paikalla vaati heidät nousemaan rattaille taas ja niin ajettiin Steepwaysiin. Iltapuolella he saapuivat kylään; ja vaikka vielä oli aivan valoisa, ei heidän kumminkaan ollut vaikea päästä Tregarthenin majaan kyläläisten huomaamatta, sillä he vaatettivat takaisin tulleen merimiehen niin, ettei kukaan voinut häntä tuntea. Kitty ei ollut näkyvissä ja Tregarthen istui omassa pienessä huoneessaan ikkunan ääressä kirjoittaen.

"Sir," sanoi kapteeni puristaen hänen kättänsä, "olen iloinen siitä, että teidät taas saan tavata. Kuinka voitte, sir? Minä sanoin teille, että kyllä vielä tulette ajattelemaan toisin minusta, ja nyt minä onnittelen teitä siitä, että kohta tulette sitä tekemään."

Samassa kapteeni näki Tom Pettifer Ho'n, joka uunin tykönä hääri ja puuhasi.

"Tuo mies," sanoi kapteeni lyöden kädellään polvellensa, "on vallan sopiva kokiksi, eikä olisi pitänyt milloinkaan muuksi ruvetakaan. Pysykää siinä vaan missä olette, Tom, ja tehkää tehtävänne. Nyt minä, hyvä Tregarthen, otan tuolin."

Kapteeni nosti tuolin lähelle Tregarthenia, istui sille ja jatkoi puhettansa näin:

"Te tunnette Raybrockin perheen rakastavan jäsenen, sir. Mutta saman perheen hidasta jäsentä ette tunne. Noh niin; nämät kaksi ovat veljeksiä. Hugh on jälleen palannut eloon, ja tässä hän seisoo. Noh, katsokaas, ystäväni! Te ette tahdo kuulla kerrottavan, että hän joutui haaksirikkoon, vaan te tahdotte kuulla (sillä siinä on joku tarkoitus), että hän joutui haaksirikkoon erään toisen miehen kanssa. Tämä toinen mies oli Lawrence Clisfold nimeltä."

Kun tämä nimi mainittiin, säpsähti Tregarthen ja punastui. "Mikäs on?" kysyi kapteeni.

"Hän oli minun virkakumppanini kolmekymmentä vuotta takaperin."

"Oikein," sanoi kapteeni ja lisäsi samalla: "Dringworth ja kumppanit, Amerikakatu Lontoossa."

Toinen joutui toistamiseen hämillensä ja sanoi: "Niin, se oli kauppahuoneen nimi, jossa me palvelimme."

"Näiden molempain haaksirikkoon joutuneiden miesten välillä," sanoi kapteeni, "syntyi salaisuus viidensadan punnan suuruisesta rahasummasta."

Taasen Tregarthen hämmästyi ja kävi vaaleaksi. Taasen kapteeni kysyi:

"Mikäs on?"

Kun Tregarthen vastasi ainoastaan, "Tehkää hyvin ja kertokaa edelleen," niin kapteeni selvästi ja lyhyesti kertoi Clisfoldin käytöksestä autiolla saarella, niinkuin merimies oli hänelle kertonut. Tregarthen kävi hyvin kiihkoiseksi tätä kuullessaan ja huudahti vihdoin:

"Clisfold oli syynä minun onnettomuuteeni! Minä olen monta vuotta jo sitä epäillyt, ja nyt olen vakuutettu siitä."

"Ja miten," sanoi kapteeni, vetäen tuolinsa lähemmäksi Tregarthenia ja taputtaen häntä olalle, "miten nyt olette siihen vakuutukseen tullut?"

"Kun molemmat palvelimme," vastasi Tregarthen, "mainitussa kauppahuoneessa Lontoon kaupungissa, oli minun toimiani joka päivä kirjoittaa määrättyyn kirjaan ne rahasummat, jotka sinä päivänä olivat tulleet sisään ja jotka summat sitten maksettiin pankkiin. Eräänä päivänä – se oli keskiviikkopäivä, elämäni onnettomin päivä – oli minulla muun muassa kirjoitettava kirjaan viisisataa puntaa suuruinen rahasumma."

"Nyt alan asiaa käsittää," sanoi kapteeni. "Jatkakaa."

"Clisfoldin tehtävänä oli tästä kirjasta kopioida joka päivän kirjoitukset, joka kopia sitten lähetettiin rahojen kanssa pankkiin. Minun tuli maksaa rahat Clisfoldille; hän sitten palvelijalla lähetti ne kirjoittamansa kopian kanssa pankkiin. Tänä keskiviikkona minä muiden seassa kirjoitin kirjaan, että oli saatu viisisataa puntaa. Minä annoin tämän summan Clisfoldille. Minä olin vallan varma siitä, että sen tein silloin; ja olen siitä saakka aina ollut varma siitä. Mutta sinä päivänä puuttui viisisataa puntaa kukkarosta, Clisfoldin kopiosta ja minun kirjastani. Kun Clisfoldilta kysyttiin, niin hän rohkeasti vastasi, että olisi katsottava Tregarthenin kirjasta. Minun kirjaani tarkastettiin, ja tuo viidensadan punnan sisäänkirjoitus puuttui."

"Kuinka niin, vaikka itse olitte sen siihen kirjoittanut?" kysyi kapteeni.

Tregarthen jatkoi:

"Sitten minulta kysyttiin: olinko kirjoittanut tämän summan kirjaan? Kyllä, sen olin tehnyt. Kirjaani tarkastettiin, ja siinä ei ollut se kirjoitus. Enhän minä voinut omaa kirjoitustani kieltää. Minä tiesin, että jokin petos oli tehty, mutta en voinut ketään syyttää. Minua vaadittiin maksamaan rahasumma. Minä tein sen ja erosin palveluksesta, sillä en tahtonut jäädä sinne, vaikka olisin saanutkin jäädä; minä olisin kumminkin aina ollut epäluulon alainen. Minä palasin kotikylääni, Lanreaniin, ja asuin siellä, hoitaen pientä kirjurivirkaa, kunnes sain tämän viran täällä."

"Minä muistan," sanoi kapteeni, "sanoneeni teille, että jos ette milloinkaan elämässänne ollut petetyksi tullut, niin olette onnellinen ihminen. Se koski teihin, ja nyt minä tiedän mistä syystä. Minä säälin teitä."

"Niin se on," sanoi Tregarthen. "Koko ajan olen ollut varma siitä, että olen viaton; ja se on ollut minulle suuri lohdutus vastoinkäymisissäni. Clisfoldia olen aina epäillyt, mutta tämä epäilys ei ole tullut näytetyksi toteen ennenkuin nyt. Tyttäreni tähden ja oman itseni tähden olen aina pitänyt tätä asiaa salaisuutena ja olen jo kauan luullut, että se minua hautaan seuraisi."

"Hyvä sir," sanoi kapteeni sydämellisesti, "nyt on puhe elämästä eikä kuolemasta. Tässä on kaksi rehellistä ystävää, rakastunut Raybrock ja hidas Raybrock. Tässä he seisovat, ja ovat yksimieliset yhden tärkeän asian suhteen. Se on, että he eivät milloinkaan aijo käyttää tuota usein mainittua rahasummaa ja että se on teille takaisin maksettava. Nämä kaksi, rakastunut ja hidas jäsen Raybrockin perheestä, tahtovat, isänsä muiston takia ja oikeuden takia, jo huomenna suorittaa maksu teille. Ottakaa rahasumma ja pitäkää se hyvänänne."

Tregarthen tarttui kapteenin käteen ja ojensi sitten kätensä molemmille nuorille miehille, mutta vastasi vakavasti ettei hän ota rahoja vastaan. Hän sanoi, että hän oli iloinen siitä, että he häntä uskoivat, mutta ei löytynyt todistusta siihen, ja sentähden rahat olivat heidän. Kaikki kävivät tästä hyvin totisiksi ja totisuus miehissä on niin liikuttava, että mr Pettifer unohti keittopuuhansa ja katseli heitä hyvin vakavin silmin.

"Siis," sanoi kapteeni, "me tarvitsemme todistusta, eikö niin? Meidän täytyy se saada. Mutta miten? Clisfoidin puheesta saarella ja teidän kertomuksestanne on helppo käsittää, että joku petos oli tapahtunut teidän kirjoituksenne suhteen; tuo viekas lurjus, joka oli tuhka ja tomu jo silloin kun tutustuin hänen kanssansa, oli varmaankin repinyt oikean lehden teidän kirjastanne ja pannut siihen väärän sijaan. Hävitettiinkö oikea lehti? Ei, sillä hän sanoi humalassa ollessansa, että hän pisti sen pulpetinsa rakoon sentähden, että te tulitte sisään ennenkuin hän ehti polttaa sen – ja hän ei sitten enää päässyt sitä sieltä hakemaan. Odottakaa hiukan. Missä se pulpetti nyt on? Luuletteko, että se vielä on Amerikankadun varrella olevassa talossa Lontoossa?"

Tregarthen pudisti päätänsä.

"Mainittu kauppahuone ei ole moneen vuoteen pitänyt kauppaa siinä talossa. Minä olen kuullut ja lukenutkin, että kauppa on muutettu toiseen paikkaan ja että on toisin nyt. Olot muuttuvat niin pian meidän aikoina."

"Niin te arvelette," sanoi kapteeni sääliväisesti; "mutta toivoisin tulevanne Amerikaan minua katsomaan, ennenkuin tuolla tavalla puhutte. Mutta asiaan takaisin. Tuo pulpetti, tuo paperi," sanoi kapteeni, kulkien edes takaisin laattialla ja katsellen sattumalta, muiden esineiden joukossa, mr Pettiferin hattuun, joka oli pöydällä. "Tuo pulpetti, tuo paperi," jatkoi kapteeni yhä kävellen pitkin laattiata, "minä antaisin – "

Hän ei kumminkaan mitään antanut, vaan sen sijaan hän otti mr Pettiferin hatun toistamiseen käteensä ja katseli siihen niin totisen näköisenä kuin hän juuri olisi kirkkoon tullut. Sitten hän taas alkoi kulkea edestakaisin ja sanoi: "Tuo pulpetti, jonka omisti Dringworth ja kumppanit, jotka asuivat Amerikankadun varrella Lontoossa – "

Mr Pettifer, joka koko ajan huomiolla oli keskustelua kuunnellut, nykäsi kapteenia käsivarteen, tämän kävellessä, ja puhutteli häntä näin:

"Kapteeni Jorgan, minä olen jo hetken aikaa koettanut teidän huomiotanne herättää, mutta se ei ole minulle onnistunut. Minusta on ikävä teitä keskeyttää, mutta minun täytyy se tehdä. Minä tiedän jotain tuosta kauppahuoneesta."

Kapteeni jäi seisomaan niin ettei hän jäsentäkään liikahtanut ja katseli mr Pettiferia, hattu (mr Pettiferin) kainalossa.

"Te kai muistatte," jatkoi mr Pettifer, "että minä kerta olin välikaupittelijana?"

"Minä muistan," sanoi kapteeni, "ettette menestynyt siinä toimessa paremmin kuin muissakaan toimissanne, Tom."

"Te ette ole aivan oikeassa, kapteeni Jorgan; mutta se on totta että minun kävi huonosti mainitussa virassa. Minä olin veljeni asiakumppani. Silloin kun Dringworth ja kumppanit muuttivat vanhasta paikastaan Amerikankadun varrella, niin veljeni ja minä myimme niiden tavaroita ja ja'oimme voiton. Ja minä olen oikein ylpeä siitä, että en veljeltäni enkä sukulaisiltani – sillä sukulaiseni ovat enemmiten ottaneet tavaraa minulta, eikä antaneet – ole saanut mitään muuta kuin vanhan pulpetin, jonka ostimme mainitulta kauppahuoneelta ja jossa oli suuri rako. Veljeni ei olisi minulle sitäkään antanut, kun erosimme toisistaan, jos se olisi mistään arvosta ollut."

"Missä pulpetti nyt on?" kysyi kapteeni.

"Hyvä kapteeni Jorgan," sanoi mr Pettifer, "en voi varmaan sanoa missä se nyt on; mutta kun viimeksi sen näin, oli se erään Wappingissa asuvan rouvan oma."

Kapteeni ei näyttänyt kuuntelevan mr Pettiferin vastausta niin suurella innolla kuin toiset, vaan katseli taasen ennen mainittuun hattuun hyvin juhlallisen näköisenä.

"Kuulkaapas, Tom," sanoi kapteeni, "minä puhuin teidän kanssanne, tänne tullessamme, siitä, että olette erinomaisen arka päivän panemalle, eikö niin?"

"Niin teitte, sir."

"Onko hidas ystäväni hyvä ja suo minulle käsivartensa nojaksi," sanoi kapteeni? – "Noh, Tom," jatkoi kapteeni, kun anottu apu oli annettu, "kertokaa nyt, ettekö ottaneet tuota pulpettia rikki, korjataksenne sitä – tahi jotain siihen tapaan?"

"Kyllä minä sen tein," vastasi mr Pettifer.

"Ja kiittäkäämme Luojaa, hyvät ystävät!" huudahti kapteeni ilosta hehkuvin silmin, "kiittäkäämme Luojaa, joka saattoi Tom Pettiferin suojelukseksi aurinkoa vastaan panemaan hattuunsa Tregarthenin kirjoittaman lehden – sillä tässä se on!"

Kapteeni samassa riisti mr Pettiferin hatusta kirjanlehden, joka tosin oli hyvin kulunut, mutta kuitenkin niin eheä, että kirjoitus oli selvä; ja sitten hän lyödä läjähytti polvellensa niin kovasti, ettei mokomaa lyöntiä olleet läsnäolijat ennen kuulleet.

"Neljännes yli viisi," sanoi kapteeni katsoen kelloansa, "ja siis yhteensä kolmekymmentä kolme ja neljännes tuntia, se oli joutuisa matka, totta tosiaan!"

Kuinka iloiset ja onnelliset kaikki olivat, kuin rahat annettiin Tregarthenille; kuinka Tregarthen kohta antoi kaikki rahat tyttärellensä; kuinka kapteeni otti toimeksensa ilmoittaa Dringworth ja kumppanille, että heidän entinen kirjurinsa oli viaton; kuinka Kitty tuli sijaan ja kuinka häät määrättiin kohta vietettäväksi, siitä ei liene tarpeellista kertoa. Eikä liioin siitäkään kuinka Kitty ja nuori kalastaja menivät kotia postikonttooriin ilmoittamaan, että kapteeni piakkoisin oli tuleva sinne ja että hän oli mahtava mies, joka oli tehnyt heidät kaikki onnellisiksi, ja kuinka he sitten lähtivät pois, jotta kapteeni voisi vallan yksin ja vapaasti edeltä valmistaa äitiä ja puolisoa siihen suureen onneen, joka heille oli tuleva. Kuinka kapteeni tätä tointa toimitti, siitä on meidän lyhyesti kertominen.