Sanoma merellä

Puheenjohtaja sitten, kaikki tapamuodot noudattaen, pani kiekon pyörimään ja se kieppoi ympäri pöydällä, kunnes pysähtyi erään voimakkaan, tummanverisen, noin kuudenkymmenen ikäisen miehen eteen, jonka nimi oli John Tredgrear ja joka oli läheisen vuorikaivoksen omistaja. Hän alkoi kohdakkoin puhua yksitoikkoisella äänellä, mutta kuta edemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän innostui. Hänen kertomuksensa kuului näin:

Sattui minun nuorempana ollessani, että kohtaloni johdatti minun Ranskanmaan valtateitä ja syrjäteitä kulkemaan, ja että olin tilaisuudessa usein käydä ranskalaisissa, tienvarrella olevissa, huonommissa ravintoloissa. Minä olin ruvennut kauppatuumaan, joka teki tällaiset matkustukset välttämättömiksi. Eräs vanha ystäväni oli hiljan alkanut kauppaliikettä Parisissa, jonka laatua en nyt tässä rupea liiemmältä selittämään. Hän oli ehdoitellut minulle, että tulisin hänelle kauppakumppaniksi, ja minun toimiani oli silloin tällöin matkustaa Ranskanmaan pienempiin kaupunkeihin ja kyliin, kauppaliittoja tekemään. Minun ystäväni oli mieluummin uskonut tämän toimen minulle, kuin ranskalaiselle, sillä hän tiesi voivansa paremmin luottaa minuun kuin muukalaiseen. Hän myöskin tiesi, että osasin ranskan kieltä sen verran, että vallan hyvin voin kaikki asiat ajaa, sillä minä olin puolen ikääni käynyt koulua Ranskassa.

Minä suostuin ystäväni tuumaan ja ryhdyin suurella innolla uuteen työhöni. Väliin minä matkustin rautatietä myöten tahi kyytihevosilla, mutta sattui usein, että minun täytyi kulkea syrjäteitä ja harvaan asuttujen seutujen läpi, jolloin oli mukavampi matkustaa omalla kärryllä ja hevosella. Minun kärryni oli ilman kuskilaudatta, mutta oli varustettu nahkaisella katoksella, jota voitiin laskea alas milloin mieli teki. Kärryn takapuolella oli useampia laatikoita ja lokeroita, sellaisten tavaroiden säilyttämistä varten, joita välttämättömästi matkalla tarvitsin. Minun hevoseni oli erinomaisen hyvä, ja olikin ehdottomasti tarpeellista, etkä se oli hyvä, koska huono hevonen ei millään muotoa olisi kestänyt tällaista lakkaamatonta matkustamista viikkokausia peräksyttäin. Se oli maksanut kaksituhatta francia, eikä suinkaan ollut kallis, sen hyviin avuihin katsoen.

Me teimme yhdessä monta matkaa ihanan Ranskanmaan läpi. Näillä matkoilla olin ollut monessa hotellissa, syönyt monta huonoa päivällistä, nukkunut monissa kylmissä suojissa ja kovilla vuoteilla. Minä olin kulkenut monen vanhan, kolkonnäköisen, linnoitetun kaupungin nostosillan ylitse; olin kulkenut vieläkin kolkompain vanhain kaupunkein läpi, joissa ei ollut linnoitusta eikä nostosiltaa.

En tiedä miten sattui, että eräänä aamuna, kun minun oli lähteminen Doulaise nimisestä kaupungista, ennättääkseni yöksi Francy-le-Grand'iin, minä tulin aloittaneeksi matkaani tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Minä sanoin etten tiedä miten tämä sattui, mutta se ei ole aivan totta kuitenkaan. Minä kyllä tiedän mikä siihen oli syynä. Syy tähän viivyttelemiseen oli se, että sinä aamuna, yleistä lausetapaa käyttääkseni, kaikki kävi hullusti. Siis, oli tunti myöhemmin kuin olisi tullut olla, hyvät herrat, kun minä vedin lammasnahkaisella vuorilla varustetun jalkapolstan polvieni yli ja asetin pienen koirani mukavasti istumaan viereeni ja lähdin matkalle.

Oli kolkko lokakuun päivä. Taivas oli vallan pilvinen, jotta näytti siltä kuin tuo hiljainen tuhusade tulisi kestämään vähintään vuorokauden. Ilma oli kylmä ja yksinäisellä tiellä kohtasin ani harvoin ihmisiä, paitsi muutamia tienkorjaajia siellä täällä. Se oli toden totta vallan kolkko tie; molemmin puolin sitä kasvoi poppeleja, jotka olivat aivan keltaisia ja lehti oli jo suureksi osaksi lähtenyt niistä niin että tie oli lehdillä peitetty, ja hevoseni astuminen tuskin kuului, kun lehtiä oli niin tiheällä tiellä. Tien varsilla oli molemmin puolin avarat tasangot, niin kauas kuin silmä kannatti, ja tie oli niin suora, että voi nähdä penikulmia eteenpäin.

Minä olin aamulla, kiireissä kun olin, unohtanut kysyä, niinkuin tapani oli tuntematonta tietä matkustaessani, missä kaupungissa olisi sopivin puolipäivän aikana pysähtyä hevosta syöttämään, ja mitkä olivat parhaimmat ravintolat tien varrella. Siitä syystä tapahtui, että, kun minä kahdentoista ja yhden välillä tulin paikkaan, jossa neljä tietä yhtyi ja yhdessä näiden teiden muodostamassa kulmassa näin suuren tyhjän näköisen ravintolan, jonka oven yläpuolella lu'in sanat Tête Noire, minä pysähdyin siihen hevostani syöttämään, tietämättä mimmoinen tämä talo oli.

Ravintolan ulkonäkö ei minua ensinkään miellyttänyt. Se oli suuri rakennus, joka näytti olevan aivan asumaton ja oli musta ja siivottoman näköinen. Se oli liian suuri tavalliseksi ravintolaksi ja kaikki ovet ja akkunat olivat suljetut; ei näkynyt mitään merkkiä elävistä olennoista ja valta-oven yläpuolella olevassa koverossa oli julman kamalan näköinen pyhimyksen kuva. Minä mietin hetken aikaa menisinkö avoinna olevasta portista hevospihalle, tai lähtisinkö matkustamaan edelleen mieluisempaa syöttöpaikkaa etsimään. Mutta hevoseni oli väsynyt, minä olin jo kulkenut yli puolivälin matkastani ja tämä oli siis vallan sopiva lepopaikka. Sitä paitsi, miksi en voisi tässä levätä? Jos olisin poikennut lepäämään ainoastaan sellaisissa ravintoloissa, jotka olivat oikein mieleeni, sekä ulkoa katsoen, että sisältä, olisi ollut parasta kokonaan heittää kaikki matkustukset sikseen.

Tallipihakin oli yhtä autio ja tyhjä. Kaikki oli suljettu. Tallien ja muiden ulkohuoneiden ovet olivat kiinni, eikä ainoakaan heinänkorsi oven edustalla ilmoittanut, että nämät rakennukset joskus maailmassa olivat olleet käytettyinä johonkin käytännölliseen tarkoitukseen. Minä en nähnyt lantaa ensinkään pihalla, enkä ainoatakaan sikaa, hanhea tahi kanaa. Oli vallan hiljaa, ja, koska sattui olemaan sellainen päivä, jolloin hiljaiseen mutta taukoomatta satoi ja ilma oli tyyni, niin hiljaisuus oli varsin ikävä ja yksitoikkoinen. Minä päästin kovan huudon ja aloin riisua hevostani, kun huomasin, että huutoni oli huomiota herättänyt.

Ensimmäinen henkilö, joka näytti kuulleen huutoani, oli pieni mutta vanhakas poika, joka avasi huoneuksen takapuolella olevaa ovea, astui sinne vieviä portaita alas ja tuli auttamaan minua. Minä olin juuri päästänyt valjaat minun puolellani, kun, sattumalta kääntyessäni taaksepäin, näin miehen seisovan vallan minun takanani, joka oli lähestynyt minua niin hiljaa, että olisin joutunut hämilleni siitä, vaikk'ei hänen ulkomuotonsa olisi ollutkaan pelkoa herättävä. Hän oli niin pahan ja ilkeän näköinen, hyvät herrat, etten milloinkaan ole hänen vertaistansa nähnyt. Minusta hän näytti olevan viidenkymmenen vuotias, mutta hän oli niin laiha, kuiva ja vikkelä, kuin nuori poika. Mutta lihan puute ei kuitenkaan ollut ainoa virhe, jota minä huomasin Tête Noiren isännän persoonassa. Hänessä oli paljoa suurempi virhe, kuin tämä. Hän oli kokonansa armahtavaisuutta ja omaatuntoa ja ylipäänsä inhimillisiä hyviä puolia vailla. Kun ensin katsoin hänen silmiinsä, hänen seisoessaan takanani pihalla ja tarkasti silmäillessään hevostani ja kärryssä olevia tavaroitani, näyttivät ne olevan ruskeankeltaiset; mutta kun minuuttia myöhemmin seisoimme rinnatusten pimeässä tallissa, niin huomasin, että ne olivat sinervän keltaiset, ja katse muistutti tiikeriä. Sillä hetkellä kun tämän havaannon tein, olivat hänen silmänsä luodut paksuun kultasormukseen, jonka aina pidin sormessani matkustaessanikin ja jonka näette sormessani nytkin. Tässä miehessä oli kaksi kohtaa, jotka heti herättivät huomiotani. Toinen oli punainen ja paljas liha-kasvannainen takapuolella päätä, ja toinen oli syvä arpi poskessa, jota takkuinen parta osaksi peitti.

"Tänään on ikävä ilma huvimatkalla olevalle," sanoi isäntä ja katsoi ilkkuen minuun.

"Kenties se ei olekaan huvimatka," vastasin minä.

"Näinä aikoina kulkee harvoja sellaisia matkustajia maantietä myöten," sanoi ilkeännäköinen mies. "Rautatiet tekevät maan erämaaksi ja maantiet ovat yhtä autiot kun ne olivat kolmesataa vuotta sitten."

"Ne ovat kylläksi hyvät niille, joiden täytyy niitä myöten matkustaa," vastasin minä huolettomasti. "Ja minä luulen, ettei kenenkään muun tekisi mieli matkustaa niillä."

"Tuletteko sisään huoneesen?" kysyi ravintolan isäntä äkki-arvaamatta, katsoen suoraan silmiini.

En ole milloinkaan tuntenut suurempaa vastahakoisuutta kun nyt ajatellessani mennä tämän miehen ovesta sisään. Mutta minulla ei ollut muu edessä. Minun hevoseni söi paraikaa kauraansa, niin etten enää voinut talliinkaan jäädä, kun ei ollut mitään siellä tehtävää. Kävelemään en voinut lähteä kun oli niin sateinen ilma ja kärryyni en voinut jäädä istumaan, sillä se olisi herättänyt vieläkin suurempaa epäilystä. Sitä paitsi en ollut koko päivänä mitään syönyt, niin että minun oli sekä nälkä, että jano. En siis voinut muuta tehdä kuin suostua pahannäköisen isännän ehdoitukseen. Hän kulki edellä ja astui korkeita portaita ylös ja vihdoin ovesta erääsen huoneesen.

Se huone, johon olin tullut portaiden yläpuolella olevasta ovesta, oli niitä huoneita, jotka olivat liiaksikin valoisat, mutta joita valo ei kumminkaan elähytä, vaan näyttävät kolkoilta ja pimeiltä. Valolla on joskus tällainen ominaisuus ja minä olen nähnyt kolkon kouluhuoneen, jonka synkeys tuli siitä, että huoneesen tuli liiallisesti kylmää, harmaata päivänvaloa. Tämä huone, johon nyt tulin, oli sellainen huone, jossa sateisena päivänä näytti olevan valoisampi kuin ulkona. Oikeastaanhan se ei voinut olla valoisampi kuin se, joka sitä valaisi, mutta se vaan näytti siltä. Se näytti suuremmaltakin kuin koko ulkomaailma, ja sitä se, tietysti, ei voinut olla, se vaan siltä näytti. Se oli tyhjä, mutta yhdessä seinässä oli kaksi lasi-ovea, jotka veivät samallaisiin ja yhtä suuriin huoneisin. Se ei ollut neliskolkkainen huone, eikä soikea huone, vaan sen toinen pää oli kapeampi kuin toinen, ja niinkuin tiedätte, hyvät herrat, näyttää tällainen huone hyvin ikävältä. Biljardipöytä, joka oli keskellä laattiaa, näytti varsin mitättömältä ja pieneltä, vaikka se oli niin suuri kuin tällaiset pöydät tavallisesti ovat; ja muut pöydät, joita oli siellä täällä hajallaan huoneessa, niinkuin ravintolassa ainakin, vieraita varten, olivat niin kaukana toisistaan, että miltei hävisivät näkyvistä. Yhdellä seinällä oli suuri ruokakaappi, toisella rivi biljardikeppiä ja kuva, johon oli kuvattu Parisin arkkipiispan murha ja joka oli varustettu mustalla kehyksellä. Katossa näytti, sen verran kuin sitä voi nähdä laattialta (huone oli näet hyvin korkea) olevan ristiin kulkevia summattomia hirsiä, joihin oli kiinnitetty renkaita itsemurhaa varten, ja sekä katto että renkaat ja seinät olivat hiljan kalkitut. Minun pieni koiranikin, jonka minun oli ollut täytymys ottaa syliini sentähden, että se väkisin tahtoi hyökätä inhoittavan isännän kimppuun, katseli kauhistuksella ympärillensä, kun minä laskin sen maahan, ja vapisi niinkuin se olisi suuressa vaarassa ollut.

"Siis et sinäkään hänestä pidä, Nelly, ja sinun pienet silmäsi, jotka niin lempeästi katsovat minuun, ovat vallan hurjan näköiset, kun luot ne hänen ilkeihin kasvoihinsa. Ja mitenkähän hän on tuon haavan saanut, Nelly? Saiko hän sen silloin kuin hän murhasi viimeisen matkustajan? Ja mitä sinä hänen silmistänsä arvelet, Nelly? Ja mitä sinä hänen pään-taustansa ajattelet, koiraseni? Missä luulet hänen nyt olevan, mitä? Mitä ilkityötähän tuo mies nyt miettinee? Etkö toivoisi istuvasi vieressäni kärryissä ja meidän olevan aukealla maantiellä taas?"

Kaikkiin näihin kysymyksiin pieni kumppanini vastasi hyvin selvästi hiljaa häntäänsä huiskuttaen ja omituisella tavalla korviansa liikuttaen, ja minä tiesin pitkällisen tuttavuuden kautta tämän tarkoittavan, että mitä mielipidettä minä olinkaan, se aina siihen yhdistyi.

Minä olin huoneeseni tultuani tilannut ruokaa ja viiniä, ja, istuessani tätä odottaen, huomasin, että isäntä vähän väliä jätti tehtävänsä toisessa huoneessa – jossa otaksuin hänen valmistavan minulle ruokaa – ja tuli salaa tirkistämään minua lasi-ovesta, joka vei siitä huoneesta, jossa minä olin, siihen, jossa hän oli. Kerta minä kuulin hänen menevän ulos, ja minä olin varma siitä, että hän oli mennyt talliin likemmältä katselemaan kärryjäni ja hevostani.

Minä olin saanut päähäni, että isäntä oli ilkeä rosvo; eitä hän ei voinut tulla aikaan ravintolan pitämisellä; että hän oli huomannut minulla olevan hyvä hevonen ja kärryt sekä koko joukon tavaraa, joista voisi saada paljon rahaa. Minulla itsellä oli rahaa, sen hän tiesi, sillä ilman rahatta en voisi matkustaa paikasta toiseen, niinkuin tein.

Ajatellessani näitä asioita, tuli pieni, noin kahdentoista vuotias tyttö lasi-ovesta sisään ja, tuijottaen ensin kauan aikaa minuun, meni huoneen toisessa päässä olevan kaapin luo ja aukaisi kaapin oven avaimella, joka hänellä oli kädessä; kaapista hän otti pienen valkoisen paperikääryn ja lähti sitten ulos samaa tietä kun oli tullut, mutta katseli kaiken aikaa minua niin tarkasti, että hän ei huomannutkaan mihin meni, vaan töytäsi ovea vasten aika kyytiä. Hän oli häijyn näköinen tyttö, jonka silmissä oli kamala, ilkeä katse; hänen hiuksensa olivat takkuiset ja hän oli hyvin likainen ja kävi hitaasti katsomatta siihen mitä hänellä oli tehtävää.

Hetken kuluttua tyttö taas tuli sisään kantaen kädessään lautasen, jolla oli lihaa; lautasen hän pani pöydälle, mutta pöytäliinaa ei näkynyt talossa olevan, ainakaan ei sellaista pöydälle pantu. Sitten hän leikkasi renkaan muotoisesta leivästä hirveän suuren palasen ja pani sen likaisimmalle paikalle pöytää; annettuansa minulle vielä veitsen ja kahvelin, lähti hän taas ulos huoneesta. Hän meni viiniä hakemaan. Kun hän oli tuonut viiniä ja vähän vettä, meni hän jälleen pois ja minä olin yksin.

Minun tulee vielä mainita, että tämä ilkeän näköinen tyttö näytti pienessä koirassani herättävän yhtä suurta vastenmielisyyttä, kuin isäntäkin oli tehnyt, ja, kun tyttö lähti huoneesta, minulla oli täysi työ estää Nellyä hyökkäämästä hänen päällensä.

Hyvät herrat, kokenut matkustaja pian oppii, että hänen täytyy syödä ylläpitääksensä ruumiillisia voimiansa, hänen täytyy sulkea silmänsä, nenänsä ja korvansa kaikkia väitöksiä vastaan. Minä sentähden rohkeasti rupesin syömään lihaa ja sitkeätä hapanta leipää, ja olin juonut puolen lasillista viiniä ja vettä, kun ajatus yht'äkkiä juolahti mieleeni, joka saattoi minun asettamaan lasin takaisin pöydälle. Mutta tuskin olin sitä tehnyt, ennenkuin taas otin sen käteeni ja ryyppäsin siitä vähäsen, mutta sylin sen kohta suustani laattialle. Mutta sitä tehdessäni lausuin kovalla äänellä: "Hyi!"

"Hyi, Nelly," sanoin minä katsellen koiraani, joka pää vinossa hartaasti minua katseli, – "hyi! Nelly," toistin vieläkin, "mikä inhoittava ja kummallinen juoma tuo on!"

Ja mikä oli syynä siihen, että minä noin tätä juomaa halveksin? Minkätähden minä jätin juomiseni kesken? Mikä ajatus se oli, joka saattoi minun jättämään osan viinistä juomatta? Se oli ajatus, joka nuolen nopeudella tunki sieluni sisimmäiseen soppeen, että viini, jota juuri join ja johon vastoin tapaani oli kaatanut vettäkin, oli myrkytetty!

On ajatuksia, jotka niinkuin vahingolliset hyönteiset tulevat suristen takaisin mieleemme niin usein kuin niitä karkoitammekin. Me näytämme toteen, että ne ovat vallan väärät, me todistamme, eitä ne ovat järjettömät, emme anna niille vähintäkään jalansijaa, ja kuitenkin ne seuraavassa hetkessä ovat mielessämme yhtä vilkkaina kuin mehiläiset ja entistä vaikeammat karkoittaa. Oli juuri sellainen ajatus, joka nyt minua kiusasi. Se ajatus saattoi minua huutamaan "Hyi!" Se saattoi minua muistamaan, että tämä oli yhdeksästoista vuosisata, että minä en ollut näyttelijänä ranskalaisessa näytelmässä, että sellaiset kohtaukset, jommoisia minä nyt ajattelin, tapahtuvat ainoastaan romaaneissa; se saattoi minua siihen luuloon, että tämä kunnioitettava mies oli murhaaja sentähden, että hänen silmänsä olivat omituiset väriltänsä ja että hänen poskessansa oli haava; tämä oli totta tosiaan varsin hullua. Tuntui niinkuin minussa olisi ollut kaksi puoluetta: toinen oli hyvin järkevä ja arvosteli kaikki asiat kylmän ymmärryksen kannalta: toinen oli järjetön eli vastustus-puolue, jonka suurin voima oli joukko juroja väitelmiä, joita järjellisen puolueen kaikki todisteet eivät voineet kumota.

Ei kauan kestänyt ennenkuin järjettömän puolueen voima kävi yhä suuremmaksi, sen kautta, että kummalliset oireet alkoi aivoihini ilmaantua, jotka näyttivät todistavan, että tuo asia, jota olin koettanut näyttää valheeksi, kuitenkin oli totta. Vaikka kaikin voimin koetin uskotella itseäni että olin väärässä, huomasin, että oudot, varsin kummalliset tunteet vähitellen ja askel askeleelta saivat vallan minussa. Ensiksi havaitsin, että en oikein voinut etäisyyksiä määrätä; niinpä tapahtui, että kun otin jonkun esineen pöydästä ja yritin panemaan sitä takaisin sinne, niin joko työnsin sitä pöytää vasten, sillä olin luullut pöytää matalammaksi kuin se oli, tahi laskin sen kädestäni ennenkuin olisi pitänyt sitä tehdä, sillä luulin pöydän olevan paljon korkeamman kuin se oikeastaan oli. Sitten pääni painui hartioitani vasten, kädessäni tuntui kummallinen pistos ja minusta näytti sekä käteni että jalkani (jotka olivat vallan kylmät) paisuvan hirveän suuriksi ja niitä ympäröi lukuisat, nopeaan liikkuvat, kepeät pyörät. Myöskin minusta tuntui ääneni olevan varsin outo, kun puhuttelin koiraani, enkä oikein voinut sanoja lausua.

Kun katselin lasi-ovea kohti, näin isäntäni harvain uutimien läpi tirkistävän minua; tahi tuli tuo ilkeän näköinen tyttö sisään, ilman varsinaista asiata ja, viipyen vähän aikaa huoneessa, lähti jälleen pois. Vihdoin isäntä itse tuli sisään ja, astuen sen pöydän tykö, jonka ääressä minä istuin, katseli minun edessäni olevaa viiniä, jota tuskin olin maistanut.

"Näyttää siltä kuin maalaisen viini ei oikein teille maistuisi," sanoi hän.

"Kyllä se hyvää on," vastasin minä niin huolettomasti kuin taisin; sanat kaikuivat niin oudoilta kuin ne olisivat tulleet lausutuiksi Pyhän Paavalin kirkossa ja minä olisin ne kuullut rautaisen torven kautta.

Minä olin omituisessa tilassa – olin kyllä tunnoillani, mutta en voinut hallita ajatuksiani, sanojani, tekojani. Minä luulen, että isäntä seisoi pöydän luona tuijottaen minuun niinkuin minäkin tuijotin häneen ja katselin pyöriä, jotka pyörivät hänen silmiensä, nenänsä ja poskiensa edessä.

Silloin tuli vieraita ravintolan toiseen huoneesen, joka lasi-ovesta näkyi, kuten jo olen teille kertonut, ja isännän täytyi mennä niitä palvelemaan ja jättää minut yksin. Luultavasti olin vaipunut uneen, jota kuitenkin kaikin voimin koetin vastustaa, sillä minä heräsin siitä että koirani haukkui kovasti. Isäntä oli huoneessa, hän juuri aukasi kaapin, josta pieni tyttö oli paperi-paketin ottanut. Hän otti siitä vallan samallaisen paperi-paketin ja lähti taas ovesta ulos. Hänen mennessänsä minä ihmettelin mihin tuo pieni tyttö oli joutunut. Samassa isäntä taas tuli oven suuhun.

"Minä menen nyt kahvia keittämään," sanoi isäntä, "ehkä on se teistä parempaa kuin viini."

Kun mies lähti pois, minä äkkiä hypähdin istualta. Nyt en enää epäillyt miehen tarkoitusta. Ajatukseni olivat kuin salamat. "Kun viini oli vedellä sekoitettu ja olin juonut niin vähän sitä, se ei ole vaikuttanut sitä, mitä sillä tarkoitettiin. Kahvi on tekevä paremman vaikutuksen. Hän keittää sitä par'aikaa. Kaappi, pieni paketti – ei ollut mitään syytä asiaa enää epäillä. Minä lähden täältä nyt kun vielä voin. Nyt tahi ei milloinkaan; jos nuo miehet, joiden ääniä kuulen toisesta huoneesta, lähtevät täältä, silloin on liian myöhäistä. Kun on näin monta miestä saapuvilla, ei suinkaan uskalleta minua estää lähtemästä pois. Minä en tahdo nukkua – minä tahdon toimia – minä tahdon pakoittaa jäseniäni työhön ja lähteä tästä paikasta."

Hyvät herrat, minulla on hyvin vahvat hermot ja voin niitä hallita erinomaisella voimalla. Minä hoipertelin ovelle, ja lähdin ulos, paiskaten ovea kiinni kovemmin kuin tarkoitukseni oli ollut, sekä astuin portaita alas pihalle; ulko-ilmaan tultuani rupesi minua pyöryttämään.

Portaita alas astuessani näin tuon ennen mainitun ilkeän pienen tytön tulevan pihalle ja häntä seurasi seppä, joka kantoi kädessänsä vasaraa ja muita sepän työaseita. Kun tyttö näki minun, hän kohta puhui jotakin sepälle, ja samassa molemmat lähtivät toiseen suuntaan kuin ensin olivat aikoneet mennä, ja astuivat pihan vastakkaisella puolella olevaan ulkohuoneesen, eikä talliin, johon nähtävästi oli ollut tarkoitus mennä. Mieleeni juolahti ajatus, että tätä miestä oli haettu lyömään naula hevoseni jalkaan, jotta minä en pääsisi lähtemään vaikka myrkky ei olisikaan tehtäväänsä toimittanut. Tämä hirvittävä ajatus saattoi minua vielä enemmän kiirehtimään. Minä tartuin kärryni aisoihin ja vedin kärryt pihalta huoneuksen edustalle, sillä tiesin, että kun kärryt kerta olivat maantiellä, ei voitaisi niin helposti minua estää lähtemästä pois. Minä muistan, että kahdesti kaaduin maahan, yrittäessäni kärryjä vetää pihalta maantielle. Toinen tehtäväni oli mennä talliin. Hevoseni oli vielä muut valjaat päällä, paitsi suitset. Minä panin kuolaimet sen suuhun ja talutin sen kärryjen luo. Monta kertaa turhaan koetettuani valjastaa hyväluontoista hevostani kärryjen eteen – syystä, että minun oli yhtä mahdotonta etäisyyksiä käsittää, kuin humalaisen ihmisen on sitä tehdä – muistan, että tuo pieni poika, jonka ensin näin taloon tullessani, oli minua auttamassa, vaikk'en tiedä mistä ja milloin hän tuli. Minä juuri panin sila-puikon kiinni, kun ääni takanani sanoi:

"Aijotteko lähteä pois kahvia juomatta?"

Minä käännyin ja näin ravintolan isännän seisovan takanani. Hän näki kuinka vaikea minun oli saada nappula kiinnitetyksi, mutta ei liikahtanut paikaltansa minua auttaakseen.

"Minä en kahvia tahdo," vastasin minä.

"Ettekö kahvia tahdo, ettekä viiniä! Näyttää siltä kuin herra ei olisi suuri juomari. Te ette ole antaneet hevosenne kylläksi levätä," lisäsi hän äkkiä.

"Minun on kiire. Mitä olen velkaa?"

"Ettekö tahdo mitään muuta?" kysyi ravintolan isäntä. "Ryypyn paloviinaa ennenkuin lähdette sateesen?"

"Ei mitään enää. Mitä olen velkaa?"

"Noh tulettehan sisään vielä hetkeksi jalkojanne lämmittelemään!"

"En tule. Sanokaa nyt kohta mitä olen velkaa."

Kun isäntä turhaan oli koettanut houkutella minua huoneesen takaisin, niin hänellä ei ollut muu edessä kuin vastata kysymykseeni.

"Neljä litreä kauroja, puoli leiviskää heiniä, aamiainen, viiniä, kahvia," – kaksi viimeistä sanaa hän lausui erityisellä painolla ja ilkeästi nauraen, – "seitsemän francia viisikymmentä centimiä."

Hevoseni oli nyt vihdoin viimein valjaissa ja minun tuli ottaa kukkaroni esille maksaakseni isännälle ruo'asta ja juomasta. Käteni olivat vallan kylmät, päätäni pyörrytti ja silmiäni himmenti; kuin vihdoin sain kukkaron esille ja otin siitä rahaa, niin pudotin epähuomiossa siitä muutamia kultarahoja.

"Kultaa!" huusi poika, joka oli auttanut minua hevosta valjastamaan.

Isäntäkin säpsähti sitä nähdessään, mutta hillitsi itsensä kohta.

"Tarvitaan paljon kultaa," sanoi hän, "kun ollaan huviretkellä."

Minä tunsin käyväni yhä heikommaksi. Minä en voinut kultarahoja maasta ko'ota ylös. Minä en osannut siihen paikkaan, missä raha oli; minä näin kyllä rahan, mutta sormeni eivät pystyneet sitä ottamaan. Kuitenkaan en herennyt koettamasta niitä kokoilla. Minä sain muutamia, ja poika, joka hyväntahtoisesti minua auttoi, antoi minulle pari rahaa, – tänä päivänä en vielä tiedä kuinka monta hän itse piti. Minä katselin vielä ympärilleni, ja kun en enää nähnyt yhtään rahaa maassa, nousin seisoalleni ja kiipesin suurella vaivalla kärryyn. Minä otin suitset käteeni ja hevoseni alkoi juosta.

Se oli jo juossut vähän matkaa kun äkkiä ajatus tuli mieleeni, niinkuin väliin tapahtuu juuri kun olemme nukkumaisillamme – ajatus, joka herätti minun niinkuin pistolin laukaus ja saattoi minun pysäyttämään hevostani paikalla.

"Koirani, rakas pieni Nellyni!" Minä olin jättänyt sen ravintolaan.

Pientä lemmikkiäni en millään muotoa olisi jättänyt. "Minun täytyy palata. Minun täytyy mennä takaisin tuohon kauhistavaan ravintolaan, josta vastikään hädin tuskin pääsin. Hän on nähnyt kultarahojanikin," sanoin itsekseni kun koetin hyvin kömpelösti kääntää hevoseni takaisin; "ne miehet, jotka joivat toisessa huoneessa, ovat jo lähteneet pois, ja, mikä on pahin kaikesta, tuo myrkky, jota join, tuntuu saavan yhä suuremman vallan minusta."

Kun toistamiseen lähenin ravintolaa, muistan, että sen seinät näyttivät entistä mustemmilta, että satoi yhä kovemmin ja että isäntä ja passaripoika seisoivat ovella, nähtävästi minua katsellen. Vielä muistan huomanneeni yhden asian; – tiellä näin pienen pilkun, ikäänkuin joku matkustavainen lähenisi.

"Minä tulin takaisin koiraani hakemaan," sanoin minä.

"Minä en mitään koirastanne tiedä."

"Se on vale! Minä jätin sen tänne sisimmäiseen huoneesen."

"Menkää sinne sitä hakemaan sitte," vastasi mies vihaisesti.

"Minä menen," oli vastaukseni.

Tiesin kyllä, että oli vaarallista minulle mennä huoneesen; tiesin, että olin hukassa, jos sinne menisin; mutta en siitä välittänyt. Minä astuin alas rattailta, kapusin portaita ylös käsipuiden nojassa ja kuulin pienen Nellyni haukuntaa kun astuin ulkomaisen huoneen poikki ja lähenin lasi-ovea. Minä työnsin oven auki ja pieni lemmityiseni hyppäsi syliini.

Ja nyt huomasin, että oli liian myöhäistä. Kun menin teillepäin vievälle ovelle, näin että hevoseni ja rattaani vietiin huoneuksen ympäritse pihalle, ja isäntä tuli samassa ovelle ja esti minua menemästä ulos. Minä koetin väkisin päästä hänen ohitsensa, mutta se oli turhaa. Pieni Nelly putosi sylistäni portaiden ulkopuolelle; isäntä sulki oven, ja minä kaaduin tunnotonna hänen jalkainsa juureen.

Oli pimeä, hyvät herrat, pimeä ja kovin kylmä. Se pieni osa taivaasta, jota näin, oli täynnä tuikkivia tähtiä; varsin hauskaa oli maata näin, tähtitaivasta katsellen, vaikka olikin kylmä. Kun vähäsen liikutin päätäni, saadakseni sitä toiseen asentoon (sillä tuntui siltä kuin se kauan aikaa olisi samassa asennossa ollut), huomasin olevani hyvin väsynyt ja kangistunut. Samassa tunsin, että jokin liikkui vallan minun vieressäni, ja ensin kylmä kuono kosketti minun kättäni ja sitten kuuma kieli sitä nuoleskeli. Sitten kuulin rämäjävän äänen, ja tunsin että minua vietiin hiljakseen eteenpäin ja silloin tällöin tuntui hiljainen kolaus, ja luultavasti juuri tällainen oli minua herättänyt.

Vähitellen rupesin muitakin asioita huomaamaan. Minä näin edelläni kulkevan hevosen korvain säännönmukaisia liikkeitä; ja vihdoin näin osan miehen muodosta, – näin leveät hartiat ja pään, jossa oli suuri hattu. Minä kuulin tämän henkilön väliin lausuvan kehoittavia sanoja, luultavasti hevoselle. Minä kuulin hevosen kaulassa olevain kellojen kilinän. Ja, toden totta, minä vielä kuulin rätinän takanammekin, ja hevosen astuntaa, vallan kuin toiset ajoneuvot olisivat meidän jälessämme. Huomasinko vielä muuta? Kyllä, kaukaa näin muutaman kynttilän vilkuttavan, niinkuin kylä olisi lähellä.

Kun makasin liikkumattomana tätä kaikkia tarkaten, tunsin olevani sekä hengen että ruumiin puolesta kovin heikko ja väsynyt, mutta minun oli kuitenkin niin hyvä olla, että ei tehnyt mieli miettiäkään mitä tämä oikeastaan tarkoitti, tahi kysyä missä minä olin, tahi miten olin tänne tullut. Minä olin vallan varmaan vakuutettu siitä, että kaikki oli hyvin, ja ainoastaan vähitellen heräsi minussa halu saada tietää miten olin tähän tilaan joutunut. Luullakseni olimme matkustaneet neljännes-tunnin siitä kuin minä tulin tunnoilleni, ennenkuin minä yritin nousta istualleni; silloin näin hevosen rinnalla miehen käyvän, jolla oli päähineellä varustettu lakki yllä.

"Dufay?"

Mies, joka hevosen vieressä kulki, huudahti äkkiä "Seis!" Sitten hän tuli kärryjen luo huutaen toistamiseen "Seis!" Hevoset pysähtyivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli noussut rattaille ja tarttui ystävällisesti käteeni, puristaen sitä.

"Joko vihdoin viimein heräsitte?" kysyi hän. "Jumalan olkoon kiitos!

Minä jo aloin pelätä ett'ette enään virkoisikaan."

"Ystäväni, mitä tämä kaikki merkitsee? Missä minä olen? Mistä te tulette? Tämä ei ole minun kärryni, tuo ei ole minun hevoseni."

"Molemmat ovat tallella täällä takanamme," sanoi Dufay ystävällisesti; "ja kun olen teille tämän sanonut, en puhu enää mitään ennenkuin te olette oikein rauhassa Lion d'Or nimisessä ravintolassa. Katsokaa! Tuolla näkyy jo valo kaupungista. Nyt ei puhuta sanaakaan enää." Sen sanottua ystäväni kääri hevosloimen ympärilleni, astui alas rattailta, huusi hevoselle "Eteenpäin!" ja löi sitä samassa piiskalla; me lähdimme taas liikkeelle.

Castaing Dufay oli mies, jonka kanssa usein olin sattumalta tullut matkustamaan ja jonka kanssa olin tehnyt läheistä tuttavuutta, sillä hän miellytti minua suuresti. Hän oli niitä lukuisia kauppa-asioitsijoita tahi ranskalaisia kauppamatkustajia, joiden suuria ja kestäviä rattaita ja vielä kestävämpiä hevosia näkee melkein jokaisen pienen ravintolan pihalla ja tallissa; ja hän oli mitä parhaimpia näistä. Minä pidin paljon hänestä. Kerran oli minulla ollut onni auttaa häntä tärkeässä asiassa. Minä luulen, hyvät herrat, että me pidämme niistä, joille olemme hyvän työn tehneet, yhtä paljon kuin he pitävät meistä.

Valo kaupungista näkyi todella jo vallan hyvästi, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin ajoimme Lion d'Or nimisen ravintolan pihalle ja pian olimme lämpimässä ja valoisassa huoneessa, jossa ystävälliset ihmiset meitä vastaanottivat, jotka minusta näyttivät olevan enkeleitä, kun muistin mitä vaaroja olin kestänyt.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka heikko ja vallan voimaton olin, ennenkuin koetin liikkua. En jaksanut illallista syödä ensinkään. Ainoa mitä toivoin, oli vuode ja tulta, sillä minua vilusti kovin; pian minulle toimitettiin kumpaakin.

Kun nyt oikein mukavasti makasin vuoteella, katsellen takassa palavaa tulta, ja pieni Nelly oli pitkällään takan edessä, niin tuli ystäväni vuoteeni viereen, istui tuolille ja aikoi ruveta kertomaan miten minä olin Tête Noiren ravintolasta pelastunut. Nyt oli minun vuoroni kieltää häntä puhumasta, niinkuin hän vähää ennen oli evännyt puhua.

"Ette saa sanaakaan puhua," sanoin minä, "ennenkuin olette syöneet; sitten kai tulette tänne minun luokseni ja kerrotte minulle kaikki mitä tahdon kuulla. Mutta odottakaas – varmaankin te'ette minun puolestani vielä yhden asian; kun tulette takaisin, niin tuokaa Nellylle lautasellisen luita; se ei lähde minun luotani tänä iltana, vaikka sen olisi kuinkakin kova nälkä."