Sanoma merellä

Kolmantena yönä – tahi oikeammin varhain neljännen päivän aamulla, minä menin alas, vallan uupuneena työstä, vähäksi aikaa lepäämään, jättäen kapteenin ja ensimmäisen perämiehen laivaa ohjaamaan. Yo oli pilkko pimeä, satoi lumiräntää ja rakeita taukoomatta ja Peruvian vyöryi aalloilla niin hirveästi, että pelkäsimme mastojenkin laukeavan. Minä horjuin vuoteelleni ja nukuin niinkuin ainoastaan se voi nukkua, joka on rasituksista vallan uupunut. Minä heräsin – en tiedä kuinka kauan lienen nukkunut – siitä, että minua viskattiin vuoteeltani kajuutan laattialle; ja samassa minä kuulin laivan hirveästi jyskivän ja rytisevän, josta arvasin, että olimme hukassa.

Vaikka olin loukannut itseni vuoteeltani pudotessani, riensin kuitenkin kohdakkoin laivan kannelle. Ennenkuin olin ehtinyt astua kaksi askelta kannella, laiva kiikkui kauheasti, kallistui yhdelle syrjälle, pyöri vähän aikaa ympäri ja kallistui toistamiseen keulalaidalle. Etumaston touvit katkesivat toinen toisensa perästä, ja masto kaatui mereen. Minä tunsin, että laivaväki riensi minun ohitseni, pimeydessä, suojanpuolelle laivaa; ja minä tiesin, että he, äärimmäisessä hädässä ollen, turvautuivat veneisin. Minä sanoin, että tunsin heidän menevän minun sivutseni, sillä meren pauhina ja tuulen vinkuna kannella teki minut vallan kuuroksi ja pimeys teki minut sokeaksi. Minä yhtä vähän uskoin, että veneet voisi kestää merellä, kuin uskoin, että laiva voisi salakarilla eheänä pysyä, mutta päätin kumminkin lähteä muitten kanssa.

Mutta ennenkuin menin toisten luo suojanpuolelle, lähdin alas kajuutaan – ei rahaa ja vaatteita ottamaan, sillä kun kuolema oli edessä, niin ei ne mistään arvosta olleet – vaan hakemaan kirjelaukkuani, jonka olin äidiltäni saanut kotoa lähtiessäni. Laukussa oli Margaretan hiuskäherä sekä kaikki kirjeet, jotka olin häneltä saanut koko matkallani. Jos jotakin voisin pelastaa, niin tämä oli pelastettava; jos kuolisin niin tahdoin kuolla tämä laukku muassani.

Minun arkkuni oli niin kovasti nuorattu, että minun täytyi murtaa se auki. Kenties viivyin tässä toimessa kauemmin kuin itse arvasin. Kuinka lieneekään ollut, kun tulin kannelle takaisin kirjelaukku kädessä, ei kuullut, ei näkynyt ketään. Suurin vene oli poissa ja epäilemättä olivat kaikki laivamiehet sillä lähteneet laivasta.

Ennenkuin olin ehtinyt likemmältä asiaa ajatella, tuulen puuska taas tärisytti laivaa ja työnsi sen korkeammalle karille, jotta toinen keula nousi pystyyn ikäänkuin huoneen katto. Siihen asentoon laiva jäi; etukeula oli vallan rikki muserrettu ja oli veden alla. Jos laiva pysyisi siinä asemassa siksi kuin päivä koittaisi, niin olisi mahdollista, että voisin henkeni pelastaa, mutta jos myrsky riistäisi irti sen, silloin olisin hukassa. Minä koetin katsella, oliko maata karin lähellä, mutta kun en nähnyt mitään muuta kuin vaahtopäisiä aaltoja, jotka välkkyivät yön pimeydessä kuin valkoiset tulet, niin kömpyröin takaisin kajuutaportaitten suojaan ja odotin päivän tuloa.

Kun aamu koitti, alkoi tuuli vähän asettua; ja vaikka laiva usein kovin järisi ja jytisi, se kuitenkin pysyi paikallansa karilla. Vaikka myrsky vielä oli hyvin raju, niin nyt kuitenkin vihdoin voin kuulla muutakin kuin tuulen kohinaa. Minä kuulin vähän väliä jonkilaista hankaamista ja jyskettä tuulen puolisella laivan kyljellä. Päivä valkeni, ja kun minä kapusin kannelle, lähdin ensin tuulen puolelle katsomaan mikä oli tuon jyskeen vaikuttanut.

Silloin näin että sen oli matkaansaattanut vene, jolla onnettomat toverini ja muu laivaväki oli lähtenyt laivasta kun se karille joutui. Vene oli ylös alaisin, ja aaltojen heiluttamana se vähän väliä rämähti laivan kylkeä vasten. Kohdakkoin näin, että joka ainoa henki, joka oli siinä ollut, oli hukkunut. Kaksi mastoa oli vielä paikoillansa. Minä menin toisen maston taklinkiin katselemaan suojanpuolelle päin – ja nyt näin päivän valossa matalan, viheriän, kallioisen pienen saaren, noin peninkulman matkan päässä laivasta. Nyt henkeni taas tuntui minulle kalliilta, kun näin maata. Minä lähdin vielä korkeammalle katselemaan virran suuntaa ja tarkastamaan oliko jonkinmoista kulkuväylää karin läpi. Laiva oli ajautunut karille kovimman tyrskyn läpi, ja meri saaren ja minun välilläni, vaikka kyllä myrskyinen, ei kuitenkaan ollut niin kuohuinen, ettei hengen vaarassa oleva mies uskaltaisi lähteä veneellä kulkemaan sen yli. Laivassa oli vielä pienin vene jälellä; minä katselin tarkoin mistä paikasta olisi sopivin koettaa kulkea, ja menin sitten taas alas kannelle venettä alas laskemaan.

Juuri kuin astuin alas kannelle, kuulin kannen alta kolinan, kajuutan kohdalta. Ensimmältä hämmästyin niin, etten voinut liikahtaa paikalta, enkä puhua. Mieleeni ei ollut johtunut tähän saakka, että laivassa olisi muita kuin minä; mutta nyt, kun kuulin kolkutuksen, heräsi minussa toivo, että en ollut aivan yksin. Minä rohkaisin mieleni ja lähdin kohdakkoin alas kajuutaan.

Kolina kuului eräästä makuuhytistä, kajuutan etäisemmässä osassa. Hytin ovi oli suljettu, se oli luultavasti laivan kallistuessa sinne tänne lyönyt lukkoon. "Kuka siellä?" huusin minä. Hiljainen, heikko ääni vastasi jotain oven yläpuolella olevasta ristikosta. Minä kapusin kajuutan hujan hajan olevain huonekalujen yli ja kurkistin ristikosta makuuhyttiin; siitä tuijotti mr Clisfold, siniset silmälasit silmillä, minua!

Suokoon Jumala anteeksi, että se ajatus tuli mieleeni – mutta ei laivalla ollut ainoatakaan miestä, jota en ennemmin olisi suonut olevan elossa, kuin mr Clisfold! Koko laivaväestöstä olimme me kaksi, jotka kaikkein vähin toisistaan pidimme, tulleet pelastetuiksi.

Minun oli helpompi murtaa ovi ulkopuolelta, kun hänen sisäänpäin, ja viiden minuutin kuluttua hän oli vapaa. Minä olin tuntenut viinan hajun jo ristikosta, ja nyt, kun me seisoimme vastakkain, näin minä mistä tuo haju tuli. Vuoteen vieressä oli viina-arkku; kaksi putellia oli rikki laattialla – ja mr Clisfold oli humalassa.

"Mikä laivan on?" sanoi hän, katsoen hurjasti minuun ja puhuen sekavasti.

"Sen saatte itse nähdä," sanoin minä, ja samalla tartuin häneen ja laahasin häntä mukaani kajuutan portaita ylös. Minä olin toivonut, että hän selviäisi, kun näkisi missä tilassa laiva oli – ja minä en siinä pettynyt; hän lankesi polvillensa ja oli vallan liikkumattomana ja ääneti kuin olisi hän kivettynyt siihen paikkaan.

Minä asetin hänen istumaan kajuutan seinää vasten, jotta meri-ilma hänen päätänsä selvittäisi. Hän oli monta päivää peräkkäin makuuhytissä juonut, sillä ei kukaan meistä ollut häntä nähnyt siitä asti kuin myrsky alkoi, sen minä nyt muistin; ja vaikka hän olisikin ollut kyllin selvä koettaaksensa päästä siitä ulos, tahi huutaa apua, niin ei hänen ääntänsä kukaan olisi kuullut myrskyn pauhatessa. Enkä minäkään tänä aamuna olisi hänen kolkutustansa kuullut, jollei tuuli olisi asettunut. Vaikka hän oli vihamieheni, oli hänellä kumminkin kaksi kättä – ja tässä tilaisuudessa hän siitä syystä oli minulle kultaa kalliimpi. Kun hänet saisin avukseni niin toivon varmaan saavani veneen vesille. Puolen tunnin kuluttua minulla oli kaikki valmiina tätä tointa varten, ja mr Clisfold oli jo niin selvä, että hän huomasi henkensä pelastuksen riippuvan siitä, että hän teki mitä minä käskin hänen tehdä.

Taivas oli vielä paksujen pilvien peitossa, ja pilvet kokoontuivat jälleen tuulen puolelle. Mr Clisfold kyllä käsitti mitä tarkoitin, kun osoitin pilviä, ja toimitti kaikki mitä hänelle neuvoin. Minä otin veneesen ruokatavaroita, lihaa, leipää ja juomavettä, sen verran kun löysin; sitä paitsi otin mukaani kompassin, lyhdyn, muutamia kynttilöitä ja tulitikku-tukkuja, jotta voisin tulta sytyttää. Viimeiseksi muistin pyssyn ja ruutia sekä kuulia. Minä löysin vähän ruutia ja kuulia sekä vanhan pyssyn kapteenin hytistä, ja päätin tyytyä siihen, sillä aika oli kallis. Pistoli oli lääke-arkussa ja minä otin nämätkin kalut mukaani, sillä kenties niitäkin tarvitsisin. Kun kaikki kalut olivat veneesen saatu, sysättiin vene kannelta alas vesille laivan etukeulan yli, joka oli osaksi vedessä. Minä istuin soutopenkille ja käskin mr Clisfoldin olemaan vallan hiljaa veneen toisessa päässä; sitten lähdin soutamaan saarta kohti.

Ennenkuin olimme ehtineet pari sataa kyynärää laivasta, oli vene jo monta kertaa vähällä kaatua kumoon. Mutta onneksi mr Clisfold oli tottunut kulkemaan veneellä ja vaikka hän oli vähän juovuksissa vielä, niin hänellä kuitenkin oli sen verran järkeä, että hän osasi istua vallan hiljaa. Meidän onnistui päästä siihen kulkuväylään, jonka olin mastosta huomannut, ja sitten meidän oli helppo päästä saareen.

Me tulimme rantaan pienen lahden kohdalla. Siitä asti kun lähdimme laivasta, mr Clisfold ei ollut sanaakaan puhunut, enkä minä liioin häntä puhutellut. Rantaan tultuamme minä pyysin hänen auttamaan minua tavaroita veneestä nostamaan ja kantamaan ne johonkin suojapaikkaan. Hän katsoi hyvin vihaisesti minuun, mutta teki kuitenkin mitä käskin. Me löysimme suojapuolella saarta pienen syvennyksen eli kolon maassa ja minä jätin mr Clisfoldin latomaan tavarat sinne; itse menin edelleen tarkastamaan saarta.

Saari oli noin peninkulman levyinen ja kolme peninkulmaa ympärinsä. En siellä löytänyt mitään syötävää paitsi moniaita surkastuneita kasveja, jotka kasvoivat niillä paikoin, joissa oli vähäsen multaa; muuten koko saari oli hiekkaperäinen ja kuiva. Ei sillä ollut ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan elävää olentoa; eikä vettä, minun nähdäkseni. Korkeimmalla kohdalla seisoessani katselin, näkyisikö muita saaria, jotka olisivat asuttuja; mutta ei näkynyt mitään muuta kuin merta – ainakaan ei näin pilvisellä säällä. Kun nyt oikein olin omin silmin nähnyt kuinka autio tämä saari oli; kun muistin kuinka etäällä se oli laivain tavallisesta kulkuväylästä; ja kun ajattelin kuinka vähäsen ruokatavaraa olimme mukaamme ottaneet, niin pelko, että olimme pelastuneet hukkumasta kuollaksemme nälkään, vaikutti sen, että päätin lähteä takaisin veneellä laivaan vettä ja ruokatavaroita hakemaan. Tämä yritys oli hyvin vaarallinen, sillä taivas oli käynyt entistä pimeämmäksi ja myrsky oli taas kiihtynyt.

Mr Clisfold oli sillä välin latonut varastomme luolaan ja peittänyt sen tervavaatteella, jonka minä olin pannut tavarain yli veneessä. Kun kuljin mr Clisfoldin ohitse mennessäni rantaan, näin että hän otti viinaputellin lakkaristansa. Hän oli luultavasti pistänyt puteliin lakkariinsa silloin kuin minä mursin makuuhytin ovea. Kun hänelle kerroin aikovani mennä laivalle vielä, sanoi hän: "Te hukutte sillä matkalla ja minä saan kahta vertaa enemmän ruokavaroja." – "Niin, ja kuolette sitten vuorostanne, kun ne loppuvat," sanoin, lähtien rannalle. On kauheata ajatella sitä, mutta me emme voineet olla kohteliaat toinen toistamme kohtaan, ei edes sinä päivänä kuin yhdessä olimme haaksirikkoon joutuneet!

Minä työnsin veneen vesille ja lähdin soutamaan laivaa kohti. Soudettuani vähän matkaa, katsoin taakseni tuulen puolelle, ja näin että oli liian myöhäistä. Laiva oli kadonnut näkyvistä! Minä kohdakkoin käänsin veneen ja lähdin soutamaan takaisin saareen; juuri kun pääsin karin sisäpuolelle, edellä mainitun kanavan suuhun, nousi hirveä tuulen puuska. Vene tuli täyteen vettä ja minä suin päin mereen. Aallot kuohuivat ja loiskahtivat kallioiden yli molemmin puolin kanavaa ja vierivät kanavaa pitkin temmaten minut mukanaan. Jos tämä olisi vähän aikaisemmin tapahtunut, niin olisin joutunut meren kuohuun jälleen ja ollut hukassa, mutta nyt toinen aalto kohdakkoin seurasi ensimmäistä ja viskasi minut rannalle. Minulla oli juuri sen verran voimia, että jaksoin kaivaa käteni ja jalkani märkään hiekkaan; ja vaikka aallot tempasivat minut mukanaan veteen takaisin, en kumminkaan joutunut kauas rannasta. Ja ennenkuin kolmas aalto tuli, olin jo ennättänyt ryömiä niin korkealle rantaan, ettei se enää minuun ulottunut. Minä makasin tainnuksissa kuivalla hiekalla.

Kun tulin luolaan takaisin, jossa varastomme oli, niin mr Clisfold istui siinä kuivimmalla paikalla ja oli käärinyt tervavaatteen ympärilleen. "Ohoh!" sanoi hän, hämmästyneen näköisenä, kun näki minun, "ette siis hukkuneetkaan?" – "En," vastasin minä, "te ette saaneetkaan kahta vertaa ruokavaroja." – "Kuinka paljo saan?" kysyi hän levottomasti. "Puolet siitä mitä tässä on," vastasin minä. "Ja kuinka kauan se minulle riittää?" sanoi hän. "Ruoka voi riittää kolmeksi viikoksi, jos lisäksi hankitte mitä tässä kurjassa saaressa on syötävää," sanoin minä; "ja vesi (jos sitä juotte) riittää noin kaksi viikkoa." Tämän kuultuansa hän taas otti puteliin lakkaristansa ja joi siitä. "Minua vilustaa niin, että luuni vapisee," sanoin minä. "Ja minun on lämmin ytimeen asti," sanoi hän ojentaen tyhjän pullon minulle. Minä viskasin sen pois ja aukaisin lääkearkun, katsoakseni olisiko siellä jotain virvoketta. Arkussa oli ainoastaan kolme lääkepulloa, kaikki öljynahalla päällystetyt. Tarkemmin katseltuani, löysin vieläkin pienen pullon, joka oli kutomuksella päällystetty. Kutomukseen oli musteella kirjoitettu "paloviinaa;" ja putelli oli täynnä! Tämä löytö pelasti minun viluun kuolemasta. Minä join siitä suun täyden ja se virkisti minua niin, että minusta tuli vallan uusi ihminen; sen tehtyä minä pistin puteliin rintataskuuni. Mr Clisfold katseli minua, mutta ei puhunut mitään.

Koko ajan satoi kovasti, tuuli vinkui ja meri kuohui niinkuin vedenpaisumus olisi tulossa. Minä istuin mr Clisfoldin viereen, sentähden, että se oli kuivin paikka, ja vedin minun osani tervavaatteesta häneltä, lupaa kysymättä. Hän suuttui siitä, sillä hän oli vähän humalassa, siis siinä tilassa, jolloin mies helpoimmin suuttuu vähäpätöisestäkin syystä. Ensin hän osoitti kiukkuansa loukkaamalla minua kaikenmoisilla pistosanoilla, mutta minä en ollut niitä kuulevinanikaan. Sitten hän äkkiä rupesi puhumaan isästäni ja hänen petoksestaan, joka juuri oli ensimmäisestä päivästä jo tehnyt meistä vihamiehiä. Minusta oli häpeällistä riidellä hänen kanssaan, kun tällaisissa oloissa olimme, ja uhkasin vaan, että jollei hän lakannut siitä puhumasta, niin minä ehkä hänen pääkalloaan halkaisen. Se uhkaus vaikutti sen, että hän oli vaiti, ja olen nyt jälestäpäin iloinen siitä.

Me istuimme niin liki toisiamme, että kun hän kyyristyi nukkuaksensa ja nukkuessaankin hän vohki ja kuorsasi ihan minun korvaani. Hän nukkui hyvin rauhattomasti; vähän väliä hän kiristeli hampaitansa ja puhui unessa. Niiden sanojen joukossa, joita itsekseen mutisi, kuulin selvään isäni nimen. Tämä harmitti, mutta ei ihmetyttänyt minua, kun muistin hänen puhuneen isästä juuri ennenkuin hän nukkui. Mutta kun sitten eroitin sanat "viisi sataa puntaa," jotka sanat hän alinomaa lausui isäni nimen yhteydessä, väliin sitä ennen, väliin jälkeen, niin kävin uteliaaksi ja rupesin kuuntelemaan tarkemmin hänen puhettaan. En kuitenkaan siitä sen viisaammaksi tullut; hän kyllä puhui vielä, vaan minä en enää eroittanut mitä hän puhui.

Kun hän heräsi, niin minä kerroin hänelle, että hän oli unessa puhunut – ja hän hämmästyi kovin sitä kuullessaan. "Mistä puhuin?" kysyi hän. Minä vastasin: "Isästäni ja viidestä sadasta punnasta; ja minä tahdon tietää minkätähden te mainitsitte nämä kaksi asiaa yhtä rinnan." "En suinkaan minä niitä rinnakkain asettanut," sanoi hän hämmästyneenä, "ja mitäpä minä siitä tiedän? Minä en usko, että isänne kaltaisella miehellä milloinkaan oli niin suuri rahasumma." "Ettekö usko?" sanoin minä suuttuen; "minä voin siis ilmoittaa teille, että isäni omisti juuri niin suuren rahasumman kun hän oli minun ikäiseni – ja säästi sen – ja määräsi testamentin kautta tämän summan äidilleni, joka nyt omistaa sen, – ja, minä kysyn vielä kerta, kuinka te tulitte siitä unessa puhumaan?" Hän ei siihen vastannut, vaan rupesi puhumaan toisia asioita. "Oliko se kaikki, mikä isällenne jäi, kun velat oli maksettu?" kysyi hän. "Oletteko hyvin utelias saada tietää se?" kysyin minä. Hän vaan kysyi uudestaan: "Oliko se juuri viisisataa puntaa, ei enemmän, eikä vähemmän?" sanoi hän. "Entäs jos olisi niin ollut," sanoin minä, "mitäs sitten?" "Noh, ei juuri mitään," vastasi hän, käänsi minulle selkänsä – ja nauroi itsekseen. "Te olette humalassa!" sanoin minä. "Niin olen," sanoi hän, "se se on – minä olen humalassa" – ja hän nauroi taas. Vaikka kyllä koetin kaikin tavoin, uhkauksilla ja muuten, saada tarkempaa selkoa asiasta, en saanut häntä virkkamaan siitä mitään. Minä pidin asian mielessäni, sillä minulla on sellainen luonto, että en hevillä unohda sitä, mikä elävästi on mieleeni vaikuttanut.

Päivä kului ja myrsky yhä raivosi. Me söimme hiukan, sillä meidän oli nälkä (etenkin minun); sitten me nukuimme, ja väitimme ja riitelimme vähän väliä. Iltahämärässä tuuli vihdoin asettui, ja kun lähdin luolasta ulos katselemaan ilmaa, niin läntisellä taivaanrannalla pilvet alkoivat hajota. Yöllä tähdetkin väliin tuikkivat pilvien välitse, vaikka mustat, paksut pilvet vielä ajelehtivat taivaalla. Aamupuolella yötä vasta minä nukuin ja silloin oli jo myrsky lakannut, vaikka meri vielä kuohui yhtä hurjasti kuin päivälläkin.

Minä olin toki niin viisas, että maata pannessani käännyin sille puolelle, jonka puolisessa lakkarissa viinaputelli oli, sillä minä kyllä tiesin kuka minun seurassani oli. Kun auringon nousun aikana heräsin, niin mr Clisfold haperoi minun lakkariani, varastaaksensa putelliani minun nukkuessani. Minä työnsin hänet suin päin tavaroiden joukkoon, josta kuitenkin jälleen omalla kädelläni vedin hänet ylös.

"Tiedättekö mitä," sanoin minä, "me kaksi emme voi elää yhdessä. Te olette vanhempi, ja saatte jäädä tänne, jossa on suojaa. Jaetaan ruokavarat tasan, niin minä muutan asumaan saaren toiseen päähän. Suostutteko siihen?"

"Suostun," sanoi hän; "ja kuta pikemmin sitä paremmin."

Minä lähdin ensin ulos katselemaan karia, johon jouduimme haaksirikkoon. Laivan pirstaleita oli paljon hujan hajan rannalla sekä karilla ja valkoisessa tyrskyssä; siinä kaikki mitä oli jälellä laivasta. Minun on myöntäminen, että kävin kovin alakuloiseksi kun katselin sitä paikkaa, johon laiva oli tarttunut, enkä nähnyt mitään muuta kuin merta ja taivasta.

Mutta mitä sitä katseleminen minua hyödytti? Parempi oli, että ryhdyin johonkin toimeen. Minä palasin mr Clisfoldin luo ja ja'oin ruokavarat kahteen yhtä suureen osaan, ja samaten ja'oin kaikki muutkin tavarat, yksin tulitikutkin. Sitten mr Clisfold sai valita ensin minkä osan hän tahtoi. Hänelle jätin sitä paitsi tervavaatteenkin, mutta otin itselleni lääkearkun ja pistoolin; viimeksi mainitun latasin ruudilla ja kuulilla, siinä toivossa, että joku merilintu sattuisi tulemaan ammuttaviin. Kun jako oli tehty ja minä olin vienyt osani pois hänen näkyvistään, niin katsoin vääräksi olla vihoissani hänelle nyt kun olimme päättäneet erota. Me olimme yhdessä joutuneet autioon saareen ja kolmen viikon kuluttua oli meillä kuolema edessä – mutta olihan kumminkin syytä tehdä olomme niin hauskaksi kuin suinkin. Viipyi vähän aikaa ennenkuin tähän päätökseen tulin. Mutta kun se kerta oli päätetty, niin kohdakkoin panin sen toimeen.

"Lyödään nyt kättä, ennenkuin erotaan," sanoin minä ja ojensin hänelle käteni.

"Ei," sanoi hän, "minä en teistä pidä."

"Niinkuin tahdotte," sanoin minä – ja niin me erosimme.

Minä lähdin kulkemaan kaakkoonpäin, jossa rannat olivat korkeimmat. Siellä löysin luolantapaisen syvennyksen kalliossa, ja tähän minä sälytin ruokavarani. Minä peitin ne kuivilla ruohoilla ja kokosin pieniä kiviä vielä luolan suulle. Kotona Englannissa en olisi ilennyt panna koiraanikaan sellaiseen paikkaan asumaan, mutta kun ihminen tietää, että hänen pian on kuoleminen, niin hän ei paljon asunnostaan välitä, enkä minäkään minun asunnostani välittänyt.

Kun olin saanut kaikki tavarani paikalleen, oli taivas selkeä, aurinko paistoi ja oli jo iltapuoli. Minä menin taas korkeammalle paikalle katselemaan näkyisikö mitään selkeällä ilmalla. Pohjoisessa, idässä ja lännessä ei näkynyt muuta kuin merta ja taivasta, mutta etelässä nyt näin maata. Se oli korkea ja näytti olevan noin seitsemän peninkulman matkan päässä. En saanut selkoa oliko se saari vai manner, mutta se mahtoi olla maa, koska minä sen niin selvästi nä'in näin kaukaa. Luultavasti siellä oli eläviä olentoja, eläimiä tai ihmisiä, tahi molempiakin. Jos en olisi venettä toisella matkallani kadottanut, niin olisimme helposti voineet päästä. Mutta nyt ei meillä ollut mitään puuta mistä olisimme voineet venettä rakentaa, paitsi laivan pirstaleita; eikä ollut minkäänlaisia aseitakaan millä olisimme sitä tehneet, niin että meille oli yhdentekevä näkyikö maata tai ei, kun emme kumminkaan sinne voineet päästä. Ainoa toivo oli, että joku laiva ulisi kulkemaan saaremme ohitse. Minä ha'in rannalta pisimmän riu'un mikä oli saatavissa ja pystytin sen korkeimmalle paikalle saarta; siihen minä ripustin ainoan paitani merkiksi. Tätä toimiessani olin ilokseni huomannut, että oli sade-vettä kallioiden syvennyksissä sen verran, että se riittäisi minulle viikon päiväksi ainakin. Minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa tätä mr Clisfoldille ja lähdin senvuoksi hänen alueellensa, ja huusin hänelle asiani menemättä hänen näkyvillensä. "Pysykää omalla puolellanne!" huusi hän minulle; se oli kiitos siitä, että olin osoittanut hänelle ystävällisyyttä. Minä lähdin kohdakkoin omalle puolelleni ja kömpyröin luolaan, ollen varsin iloinen siitä, että sain olla yksin. Ensimmäisenä yönä minä olin oikein tyytyväinen kun ajattelin, että olin mr Lawrence Clisfoldin seurasta päässyt.

Minun laskuni mukaan – joka tapahtui siten, että joka aamu tein uuden solmun seililankapätkään – me kaksi miestä olimme olleet juuri viikon kukin omalla puolellaan saarta, näkemättä ja kuulematta mitään toinen toisistamme. Ensimmäisinä päivinä minulla oli kyllin tekemistä miettiessä miten voisimme tilaamme parantaa.

Ensin aijoin ko'ota kaikki suurimmat riu'ut, jotka olivat joutuneet rannalle, sitoa ne yhteen saarella kasvavalla pitkällä heinällä ja tällä tavalla lähteä etelässä olevaan maahan. Mutta kun rupesin näitä riukuja likemmältä tarkastamaan, niin huomasin, ettei kuusikaan niistä olisi tähän tarkoitukseen kelvanneet. Ja vaikka olisi ollut enemmänkin niitä, niin minulla ei ollut aikaa eikä voimia, niukan ruo'an takia, kokoomaan heinää, punomaan siitä köyttä ja sitomaan riu'uista niin suurta lauttaa, että se kaksi miestä kannattaisi. Ei ollut muu edessä kuin jättää koko tuuma sikseen – ja minä jätin sen. Toinen tuumani oli joka yö pitää valkea meren rannalla – laivan pirstaleita käyttäisin puiksi – että ohitse kulkevat laivat sitä huomaisivat, tahi etelässä olevan maan asukkaat sitä äkkäisisivät. Tämä oli järkevä tuuma ja minä päätin panna sen toimeen niin pian kun puut kuivaisivat sen verran, että ne voisi palaa. Ennen viikon loppua puut olivat kuivat. En tiedä oliko myrskyinen vuodenaika jo päättynyt näillä seuduin, tahi oliko tuuli kääntynyt länteen, mutta taivas oli nyt selkeä yöt päivät ja aurinko paistoi hirmuisen kuumasti. Ruoho saarella kuivi vallan (ja se oli meille juuri yhdentekevä), mutta sadevesi kuivi myöskin (ja se oli meille suuri onnettomuus). Vastoinkäymiset harvoin tulevat yksin, ja samana päivänä, jolloin huomasin tämän seikan, havaitsin myöskin, että olin ruokavarojen suhteen erehtynyt. Vaikka kuinkakin niitä lisäsin ruohoilla ja juurilla, niin ei enää ensimmäisen viikon kuluttua ollut ruokavaroja kuin kahdeksaksi päiväksi, ja juomavettäkään ei ollut kun yhtä pitkäksi ajaksi, jos ei sillä välin sadetta tulisi.

Tämä oli kyllä hyvin surullinen tulevaisuuden toive, mutta se ei kuitenkaan minua niin kiusannut, kun se, että minulla ei ollut mitään tehtävää. Ainoa työni oli ko'ota puita ja virittää tulta joka ilta. Minä vältin ajatella kotia, sillä pelkäsin joutuvani epätoivoon ja sen kautta kykenemättömäksi kestää loppuun saakka niinkuin mies. Samasta syystä en tohtinut ajatella mahdollista pelastustakaan, joka herättäisi turhaa toivoa minussa. Mitä siis voin ajatella? En mitään muuta kuin saaren toisella puolella olevaa miestä!

Minä ajattelin niitä sanoja, joita olin kuullut hänen unessa lausuvan. Minä ajattelin mitä hän nyt mahtoi tehdä; miltä hänelle tuntui juoda vettä vaan ja sitäkin niukalta; mitä hän hankki ruo'an lisäksi! nukkuiko hän paljon vai vähän; näkikö hän savun minun tulestani yöllä, vai ei; tulisiko hän iloiseksi, jos menisin hänen luoksensa; kuolisiko hän ennen minua; tekisikö hän minun puolestani, jos minä ensin kuolisin, sen, minkä minä hänelle tekisin, jos hän ensin kuolisi, – hautaisin hänen. Kaikkia näitä minä mietin ja aprikoin alinomaa, kunnes en enää voinut ajatuksiani hillitä. Kahdeksannen päivän aamulla minä päätin lähteä hänen puolelleen, sillä minun teki mieli nähdä häntä, vaikka joutuisimmekin riitaan kohta toinen toistamme nähdessämme.

Minä lähdin korkeimmalle kukkulalle ja kun sinne saavuin, mitä näinkään muuta kuin itse mr Clisfoldin, joka tuli minun alueelleni!

Minä vallan hämmästyin kun hänet kohtasin, sillä hän oli niin kovin muuttunut. Hän näytti kahdeksankymmenen vuotiaalta ukolta; hänen siniset silmälasinsa olivat luistaneet nenälle ja hänen silmänsä olivat punaiset ja katse niissä oli hurja; hänen huulensa olivat mustat ja jalat vapisivat. Hän tuli minun luokseni, laski molemmat kätensä minun rinnalleni, juuri sen lakkarin kohdalle, jossa paloviinapullo oli, jonka hän oli yrittänyt minulta varastaa.

"Onko teillä vielä sitä?" sanoi hän kuiskaten.

"Noin kaksi kulausta," sanoin minä.

"Antakaa Jumalan tähden minulle toinen niistä," sanoi hän.

Se olisi ollut samaa kuin antaa hänelle päivän elämästäni. Jos hän olisi ollut mies, josta minä olisin pitänyt, niin en hetkeäkään olisi asiaa miettinyt, vaan kohta antanut. Kun se oli mr Clisfold, niin mietin ensin asiaa. Olisin ollut parempi kristitty, jos kohta olisin antanut, mutta en voinut sitä tehdä.

Hän luuli, että minä aijoin sanoa "ei." Hänen katseensa kävi kovin viekkaaksi. Hän pani kätensä minun hartioilleni ja kuiskasi korviini nämät sanat:

"Minä sanon teille mitä tiedän noista viidestä sadasta punnasta, jos annatte minulle pisaran."

Minä päätin antaa hänelle, ja otin pullon esille. Minä tartuin hänen käteensä ja kaasin pisaran käteen.

"Kertokaa ensin, ja juokaa sitten," sanoin minä, pitäen hänen kädestään kiinni.

Hän katseli ympärilleen ikäänkuin saarella olisi ollut ihmisiä kuulemassa mitä hän puhui. "Hiljaa," sanoi hän; "puhutaan kuiskaamalla." Seuraavan kysymyksen minä lausuin entistä kovemmalla äänellä ja hän vastasi siihen entistä hiljemmällä. Tämä oli kysymys:

"Mitä tiedätte noista viidestä sadasta punnasta?"

Ja tämä oli vastaus:

"Ne ovat varastettua rahaa!"

Minun käteni irtautui hänen kädestään, ikäänkuin hän olisi minua ampunut. Hän samassa nielasi viinan kädestänsä niinkuin nälkäinen peto saalistaan ja katsoi sitten minuun saadaksensa enemmän. Minä mahdoin näyttää hyvin julmalta, sillä hän säikähtyi kauheasti. Ennenkuin ehdin sanaakaan puhua tahi paikalta liikahtaa, oli hän jo langennut polvilleen ja voivotteli surkeasti.

"Älkää minua tappako!" sanoi hän – "minä tahdon ajatella kurjan sieluni tilaa. Minä tahdon katua kun vielä aikaa on – "

Hän valitti ja vaikeroi haikeasti ja ryömi maassa; vähän väliä hän rukoili minulta vähäsen viinaa, "yhden pisaraisen vaan," ja puhui niin kuin olisimme molemmat olleet Englannissa. Hänen puheestaan minä kokoilin nämät sanat, (jotka hän lausui katkonaisesti, väliin rukoillen sielunsa puolesta, väliin kerjäten pisaraisen viinaa, väliin puhuen muuta) – samat sanat, jotka minä kirjoitin paperini ja joista yhdeksän osaa kymmenestä nyt on kulunut pois.

Ensimmäisen asian – vaikka ei ensimmäinen hänen lausumansa – oli että joku, jonka hän kutsui "vanhaksi mieheksi," oli elossa; ja Lanrean oli se paikka, jossa hän asui. Minun tuli mennä sinne ja kysyä vanhoilta miehiltä Tregarthenia – (Kun mainitsin nimen Tregarthen, niin veljeni, minun suureksi ihmeekseni, keskeytti minua ja pyysi minun sanomaan se nimi vielä kerta; ja sitten hän kertoi minulle morsiamestaan ja häistään. Me puhuimme vähän aikaa näistä asioista; sen jälkeen minä taas jatkoin kertomustani näin:)

Noh niin, mr Clisfoldin puheesta minä käsitin, että minun tuli mennä Lanreaniin ja vanhoilta miehiltä siellä kysyä Tregarthenia ja sanoa Tregarthenille: "Clisfold se oli. Clisfold ei ollut syyllinen; Clisfold katui niinkuin kristitty." Ei! Minun tuli sanoa jotakin muuta Tregarthenille. Minun tuli sanoa: "Katsokaa kirjoista; katsokaa sitä lehteä, jonka kyllä tiedätte, niin saatte itse nähdä, että se ei ole se lehti, jonka tulee olla siellä." Ei! Minun tuli sanoa jotakin toista Tregarthenille. Minun tuli sanoa: "Oikea lehti on kätketty, eikä poltettu. Clisfoldilla oli aikaa tehdä kaikkea muuta, vaan ei polttaa tätä lehteä. Tregarthen tuli sisään kun hän oli sytyttänyt kynttilän polttaaksensa sitä. Oli juuri sen verran aikaa, että hän ehti pistää lehden pulpetin rakoon, ja sitten hän kohta lähetettiin ulkomaille kauppa-asialle, eikä ollut aikaa muuta tehdä." Ei! Minun ei pitänyt puhua mitään näistä asioista Tregarthenille. Ainoastaan sanoa tämä: "Katsokaa Clisfoldin pulpettiin – ja, jos te jotakuta soimaatte, niin soimatkaa saituri Raybrockia, joka pakoitti häntä sitä tekemään." Ja, sitten hän rukoili minua Jumalan tähden antamaan hänelle vielä pisaran viinaa!

Niin hän puhui yhtä perää, kunnes vihdoin sen verran rauhoituin, että voin puhua ja keskeyttää häntä.

"Lopettakaa jo ja menkää pois!" sanoin minä tuolle roistolle. "Menkää takaisin omalle puolellenne, muuten kenties teen teille pahaa, vastoin tahtoanikin."

"Antakaa minulle pisara vielä, niin minä – " muuta vastausta en häneltä saanut.

Minä viskasin pullon hänelle. Hän tarttui siihen ahnaasti. Minä käännyin pois hänestä, sillä en enää voinut häntä nähdä – ja lähdin jälleen alas luolaani rannalle. Minä istuin hiekalle ja koetin itseäni rauhoittaa sen verran, että kykenisin ajatella mitä olin kuullut. Ensiksi olin vakuutettu siitä, että isäni ei ollut tahallansa tehnyt mitään rehelliselle miehelle sopimatonta. Toiseksi en voinut uskoa, että tuo hylkiö, josta vastikään olin eronnut, oli täysijärkinen. Minä olin sekä maalla, että merellä sen verran nähnyt juomareja, että käsitin mimmoisessa tilassa hän oli. Minä tiesin, että mies, joka vuosikausia on ollut juomarina ja sitten jonkun aikaa on juomatta, sekä ruumiillisesti että hengellisesti vallan murtuu. Minä olin myöskin kuullut laivan-lääkärein puhuvan juopumus-vimmasta, jota me oppimattomat kutsumme raivoksi. Ja minä nyt helposti käsitin, että mr Clisfold oli joutunut ensinmainittuun tilaan; ja että jos me vielä molemmat eläisimme jonkun aikaa apua saamatta, hän pian tulisi vallan hulluksi. Mutta kun koetin ajatella eteenpäin ja saada selville kuinka paljon hänen puheestansa oli totta ja kuinka paljon siitä oli hänen mielikuvituksensa luomaa, ja mitä se tarkoitti, jos se oli totta, niin hidas luontoni taas oli minulle haitaksi; ja sitä, jota sukkelampi mies olisi kahdessa tunnissa saanut selväksi, sitä minä kokonaisen päivän mietiskelin. Vihdoin tulin seuraavaan päätökseen: Koska minulla on äidin kirjoituslaatikko muassani, kirjoitan ensiksi siihen itselleni kaikki mitä olin kuullut. Toiseksi minä kohta, jos pääsen takaisin Englantiin, otan asiasta selon; ja, jos tuolle vanhalle miehelle on vääryys tapahtunut, isän nimessä (isän siitä tietämättä), niin minä hänelle hyvitystä hankin.