Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä

"Sen pahempi!" sanoi kornetti synkällä äänellä; mutta onnettomasti kyllä, pieni petollinen hymy samassa selvitti koko asian.

Emilia katseli veljeänsä tarkemmin ja tuli kohta siihen vakuutukseen, ett'ei häntä sattunutkaan. "Ah", sanoi hän, "kyllä jo ymmärrän! Tämä on taas sinun vehkeitäsi, mutta ei net minua erehtymään saata… Minä pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarlo! jos vähänkin minua rakastat, niin mene Algernon'in luo, sano hänelle, että minä tahtoisin häntä puhutella muutaman hetkisen!"

"Kun ei nyt teissä ollut kenessäkään sen vertaa älykkäisyyttä, että olisitte kynttilän sammuttaneet!" huudahti kornetti ja katsoi harmistuneena erittäinkin minuun. Helena kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ja hän meni Julian kanssa huoneesta ulos.

Helena ja minä olimme nyt hiljaa ja ääneti, mutta Emilia nähtävässä sielun-tuskassa kulki edes ja takaisin lattialla, puhuen ikään kuin itseksensä. "Mitä pitää minun tehdä? Kuinka tulee minun tehdä?" sanoi hän puoli-ääneensä. Nyt kuului askeleita läheisestä huoneesta. "Hän tulee!" sanoi Emilia, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Ovi avattiin ja Algern … ei, vaan eversti astui sisään arvokkaan vakaana. Emilia hengähti, kävi istumaan, nousi istualta ja istahti taas sekä kalpeni ja punastui. "Sinä olet liiaksi kauan antanut odottaa itseäsi", sanoi eversti tyynesti, mutta karkeasti, "minä tulen nyt sinua noutamaan".

Emilia laski kätensä ristiin, katsoi rukoilevasti isäänsä, aukaisi suutansa, mutta sulki sen taas samassa, hämmentyneenä isänsä ankaran vakaasta muodosta, ja kun eversti tarttui hänen käteensä, näkyi hän kadottaneen kaiken vastustus-voimansa; epätoivon-alaiseen nöyryyteen vaipununna meni hän seuraten isäänsä. Helena ja minä menimme muassa.

Sali oli uhkeasti valaistuna, ja kaikki siellä olevat henkilöt katselivat oveen päin, josta eversti taluttaen Emiliaa tuli sisälle. Emilia sittemmin sanoi minulle, että hänen sisään tullessaan kaikki meni mustiin, niin ett'ei hän yhtäkään esinettä eroittanut selvään. "Eipä siis ihmettä ollutkaan", sanoi hänen veljensä, "että olit ikään kuin unissa kulkeva".

Algernon katsoi Emiliaan niin ankarasti, ettei se suinkaan hänen rohkeuttaan lisännyt.

Ei kumpikaan heistä mitään puhunut. Juhlamenot alkoivat. Nuori pari seisoi papin edessä. Emilia oli kalman-kalpea ja vapiseva. Julia kadotti kaiken rohkeutensa. "Tämä on hirveätä", sanoi hän ja kävi melkein yhtä kalpeaksi, kuin hänen sisarensa.

Nyt korotti äänensä hän, joka tälle nuorelle parikunnalle oli ilmoittava heidän pyhät velvollisuutensa. Tuo ääni oli tuntehikas, hyvin-sointuva ja näytti olevan Jumalallisen hengen elähyttämänä, se puhui avioliiton pyhyydestä, pariskunnan keskinäisistä velvollisuuksista, miten heidän tuli rakastaa toisiansa, huojentaa elämänsä matkalla toistensa kuormaa, lieventää toistensa murheita, elää jumalan pelossa; se puhui esirukouksista, jotka suloisesti yhdistää heitä keskinäisessä rakkaudessa ja saattaa heitä lähemmäksi heidän iankaikkista alkujuurtansa, sekä miten tällainen yhdistys, jumalan tahdon mukaan aljettu ja yhä edelleen jatkettu, edistää suurinta maallista onnellisuutta ja nyt hän rukoili Jumalan siunausta nuorelle morsius-parille. Nämät suloiset, kauniit ja rauhaisat sanat synnyttivät kaikkien sydämmiin hiljaisia ja pyhiä liikutuksia. Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että melkeinpä olisi saattanut luulla, ett'ei kukaan hengittänytkään. Selvästi näin, että Emilia joka hetkeltä kävi levollisemmaksi. Net muutamat sanat, joita hänen tuli sanoa, lausui hän selvästi ja vakaalla äänellä. Polvillansa ollessaan näytti hän minusta hartaasti ja toivovana rukoilevan. Sillä välin minä tarkastavin silmin katselin ympärilleni. Eversti oli tavallista kalpeampi, mutta katseli nuorta paria silmillä, joissa ilmautui rauhallisuus ja hellyys. Armo itki eikä nostanut silmiään nenäliinastaan. Julia oli varsin liikutettu, vaikk'ei hän liikahtanutkaan. Helena, rukous kirkkaissa silmissään, katsahti taivasta kohti. Kornetti näki paljon vaivaa, oletellessaan ikään kuin ei kyyneleet, vaan joku muu olisi hänen silmiänsä punaisiksi saattanut. Sokea hymyili hiljakseen. Muut kaikki olivat suuremmassa tahi vähemmässä määrässä liikutettuja, mutta varsinkin Maisteri, joka juhlamenojen loppupuolella yksin häiritsi hiljaisuutta sillä, että hän alin-omaa nenäänsä niisti; onneksi kuitenkin oli hän löytänyt nenäliinansa.

Siunaus tälle morsius-parille luettiin äänellä niin suloisella, niin juhlallisella, ikään kuin se taivaasta olisi kajahtanut. Vihkiminen oli päätetty. Emilia ja Algernon olivat iäksi päiviksi yhdistetyt. Emilia meni vanhempiensa luo, syleilläksensä heitä. Hän minusta näkyi nyt olevan ihan toinen ihminen. Lempeä valo säteili hänen otsallaan ja silmissään, hohtava lämmin puna paloi hänen poskillansa. Hän oli kerrassaan muuttunut nuoren onnellisen morsiamen ihanne-kuvaksi.

"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" kuiskasi ristissä käsin ja kyynel-silmin Julia, "nythän on kaikki hyvin!"

Eversti koetti hillitä sydämmensä heltymistä ja sanoi varsin leikillisen muotoisena: "Niin, nyt olet auttamattomasti kiinni, et enää saata rukkasia antaa!"

"Sitä en enään tahtoisikkaan", sanoi Emilia suloisesti hymyillen ja luoden sulhoonsa katseen, joka häneen synnytti hartainta, puhtainta iloa. Yleinen tyytyväisyys ja iloisuus vallitsi seurassa. Näyttipä siltä, kuin kaikki olisivat mielineet laulamaan ja hyppimään. Setä P: kin oli ihan valveilla ja pani toimeen katrillia, jossa hän pian itsekkin iloisesti jalkojaan kopsutteli tuon sorean, vienon tuulen tapaisesti hiipivän, paronitar S: n rinnalla. Tanssiessa Arvid ja Julia vetivät ihmisten huomiota puoleensa, he olivat niin ihastuttavia, että silmät väkisinkin heihin kiintyivät. Minä hyppäsin Maisterin kanssa, joka minua oli tanssimaan pyytänyt – toivon kuitenkin ett'ei hän sitä tehnyt hajamielisyydestä. Me myöskin vedimme huomiota puoleemme, vaikka erityisellä tavalla.

Minusta tuntui, ikään kuin olisimme olleet kaksi pallopelin palloa, jotka aina seisoivat esillä toisten nyhättäväksi ja lykättäväksi, ja varma on, että muut tuuppasivat meitä ja me muita ehtimiseen; tästä minun kuitenkin erin-omattain täytyy syyttää tanssikumppaniani, joka yhtenään erehtyi oikeasta ja vasemmasta sekä sekaannutti kaikki tanssivuorot. Mutta sillä välin me yhtä sydämmellisesti ja ääntevästi, kuin muutkin, nauroimme tanssitemppujamme, ja Maisteri sanoi: "minä en koskaan ole hypännyt näin iloista valssia".

Helena soitti pianolla tanssin säveleitä. Emilia ei tanssia tahtonut. Hän istui eräässä syrjäkammiossa, jonka ovet tanssisaliin päin olivat auki, ja Algernon hänen vieressään. He puhuivat hiljaa, mutta vilkkaasti; heidän muodossaan kuvautui sydämmellinen hellyys, ja luulenpa, että tuo epäilysten, levottomuuksien ja väärin käsitettyjen sekava vyyhti nyt viimeinkin ainaiseksi selkeni. Ihokivi-lampun leppeä loisto laski lumoavan valonsa näitten nuorten ylitse, jotka nyt olivat yhtä onnelliset kuin kauniitkin.

Näytti siltä, kuin he olisivat unohtaneet koko heidän ympärillänsä olevan maailman, mutta eipä yksikään koko seurasta heitä unhoittanut. Itse-kukin hymyillen lähetti syrjäkammioon silmäyksen. Julia tuli monta kertaa luokseni ja osoitti loistavin silmin minulle näitä rakastavia, sanoen: "Katso! katso!"

Illempänä osa seurasta kokountui syrjäkammioon, jossa yleisempi keskustelu alkoi. Muutamat nykyään ilmaantuneet kirjat, jotka pöydällä olivat esillä, antoivat aihetta moninaisiin lauselmiin niitten arvosta sekä luettavasta yleensä.

"Minä en ymmärrä", sanoi setä P., "mikä hiisi minua on vaivannut näihin aikoihin. Olenhan tavallisesti kyllä hereillä sekä vilkas ja virkku, kuten kala, mutta koska vain tirkistän noihin kirja pahoihin, painuvat net heti silmilleni enkä näe enään pienintäkään erää".

"Lukeeko armollinen tätini halusta?" kysyi paronitar S: ltä.

"Ah, voi!" vastasi paronitar, nostaen ihanat silmänsä kattoa kohti, "siihen minulla ei ole koskaan aikaa; minulla on niin paljo kaikellaista työtä ja tointa". Ja nyt hän huolellisesti kääri vartalonsa ympäri uhkean saalinsa.

"Jos minä joskus menen naimisiin", sanoi eräs kuusikymmen-vuotias herra, "panen sen vaimolleni ehdoksi, ett'ei hän koskaan lukisi muita kirjoja kuin virsi- ja kokkikirjaa".

"Minun vaimo-vainajani ei milloinkaan lukenut muita kirjoja … mutta hänpä vasta olikin oikein uljas emäntä!" huudahti setä P. silmiään pyyhkien sekä näpähytttäen nuuska-nenäänsä.

"No niin, minä en, hiisi vieköön, ymmärrä, miksikä naiset tähän aikaan niin ylen paljon viettävät aikaansa lukemisella, sitä en, hiisi vieköön, saata ymmärtää!" sanoi Arvid luutnantti kaapatessaan sokerileivos-astiasta kourallisen makeisia.

Julia lennätti sulholleen terävän silmäyksen ja luulenpa ett'ei "hiisi vieköön" tällä kertaa kauniilta soinut hänen korvissaan. "Ennen olisin", sanoi hän harmista punastuen, "ruokaa ja juomaa vailla, kuin lukematta. Löytyykö mitään niin sielua jalostuttavaa, kuin hyvien kirjojen lukeminen? Mitään, joka niin ylentää henk … tahdonpa sanoa, joka ylentää ajatukset ja tunteet aina … ylits … aina…"

Julia raukkani ei koskaan onnistunut, kun hän vain koetti puhua ylevästi. Hänen ajatuksensa olivat rakettien tapaisia, jotka äkkiä nousevat ilmaan välkkyvänä tulisäteenä, mutta sammuvat samassa, haihtuen tuhka-tomuksi.

Kaarlo kornetti kiiruhti kaatamaan lasillisen viini- ja vesisekoitusta Arvid luutnantin päälle sekä oli katkaisevinaan sisarensa puhetta, kun huudahti: "tiesinpä, että minun kävisi hullusti! Minä koetin pitää lasia pystyssä peukaloni päässä. Anteeksi lankoni! mutta luulenpa, että jollakin tavalla olit tielläni … käteni ei ollut oikein vapaana".

"Kyllä minä toisten koetan kavahtaa, ett'en joudu tiellesi", sanoi Arvid luutnantti osaksi pilalla, mutta myöskin vähän närkästyneenä, sekä rupesi pyyhkimään takkiansa nenäliinallaan; ja ollen varovainen meni hän sitten istumaan huoneen toiselle puolen.

Mutta Julian ei nyt onnistunutkaan näin helposti pulastaan päästä, tuo kirjojen vihaaja vanha herra kääntyi varsin vakaisena hänen puoleensa sanoen: "Arvattavasti te parhaasta päästä luette saarnoja sekä siveys-opillisia kirjoja?"

"E … e … en, en juuri paljoakaan lue saarnoja – " vastasi Julia hämillään, ja kun hän samassa havaitsi sen läpitunkevan katseen, millä provessori L. häntä tarkasti, punastui hän aivan.

"Arvattavasti siis luette historian kertomuksia? – net tosiaan kyllä ansaitsevat lukemista".

"En juuri historian kertomuksia", sanoi Julia taas iloisesti ja rohkeasti, "mutta sitä halukkaammin muita kertomuksia, siis ilman pitkiä puheita – jos setääni haluttaa tietää, minkä kaltaisen lukemisen nauttimista varten tahtoisin olla ruokaa, juomaa ja unta vailla, niin tunnustan sen olevan romanien".

Vanha herra nosti kätensä ja katsahti kauhistuen ylöspäin. Hänen muodostaan päättäen tuli helposti siihen luuloon, että Rousseaun sanat: "jamais fille sage n'a lu de romans" [viisas tyttö ei ole koskaan lukenut romaania] olivat saattaneet häntä kammomaan noin vaarallista lukemista.

Julian puhuessa suoraan ajatuksensa, näkyi vähän moittiva katse melkein jokaisen silmissä. Paronitar oli varsin hämillään sukulaisensa tähden. Ainoastaan provessori hymyili hyvän-tahtoisesti ja kornetti kiirehti sanomaan:

"No se ei suinkaan ole mikään kumma asia, jos romania lukeekin semmoisia, joita nyky-aikana kirjoitetaan. Rouva Stael'in Corinna on minulta vienyt yhden yön unen, ja Walter Scottin Rebecka on kolmeksi päivää ottanut minulta ruokahaluni!"

Julia katsoi suuresti kummastuen veljeensä. Emilia myöskin loi suuret sinisilmänsä kysyväisesti hänen puoleensa, mutta tämä ei ollut noita silmäyksiä huomaavinaankaan.

"Minun tyttäreni ei koskaan saa romanikirjallisuutta lukea", sanoi paronitar S., ja pannen suunsa oikein suppuun istui hän paremmin sohvan perälle, katsellen uhkean saalinsa liepeitä.

"Oih, täti hyväni!" sanoi rouva M. hymyillen ja päätään ravistaen, "mitä hänen siis pitää lukeman?"

"Hänen ei tarvitse lukea ollenkaan mitään!"

"Erittäin oivallista!" huudahti vanha herra.

"Minä tosiaankin luulen", sanoi Algernon, "että parempi on olla varsin lukematta, kuin lukea ainoastaan romaneja. Romani on sielulle, mitä opiumi eli unilääkkeet ovat ruumiille: se niitten alituisesta nauttimisesta heikkonee ja vahingoittuu. Suo anteeksi, Julia, mutta luulisinpa nuoren naisen kyllä saattavan paremmin aikaansa viettää kuin tuommoisten kirjojen lukemisella".

Mutta eipä Julia anteeksi antavalta näyttänyt.

Emilia sanoi: "Kuten Algernon, minäkin luulen, että nuoria naisia erittäinkin romanien lukeminen enemmän haittaa kuin hyödyttää".

Julia sai kyyneleitä silmiinsä ja katseli Emiliaa, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "panetko sinäkin minua vastaan?"

"Minä myönnän", sanoi rouva M., "että tuo saattaa olla kovin vahingollista jos…"

"Vahingollista!" keskeytti vanha herra, "sanokaa pahentavaista, myrkyllistä, perin pohjin turmelevaa?"

Julia nauroi. "Provessori hyvä", huudahti hän, "auttakaa, auttakaa! Minä kohta luulen olevani turmeltuneena ja kadotettuna olentona. Minä pyydän, sanokaa jotakin romanin, lukemisen puolustukseksi, niin teille jotakin hyvää annan", ja veitikkamaisesti hymyillen nosti hän sormellaan korkealle pientä sokerileivos-kiehkuraa.

"Sillä on kylläkin hyvät puolensa", vastasi provessori, "kun se tapahtuu valikoimalla ja kohtuullisesti. Minä puolestani romanilukemisen katson nuorisolle sekä hyödylliseksi että hauskaksi".

"Kuulkaa, kuulkaa!" huudahti Julia lyöden iloisesti käsiään yhteen.

"Mutta sananne kaipaavat perustusta!" huudahti setä P.

"Niin, niin, perustusta, perustusta!" kirkasi vanha herra.

"Hyvillä romaneilla", jatkoi provessori, "minä tarkoitan niitä, jotka, ikään kuin hyvät taulut, kuvaavat luontoa todellisesti, millä on etuja, joita ei muissa kirjoissa löydä yhtä suuressa määrin. Net kuvaavat ihmis-sydämmen historiaa; ja kenellekkä nuorelle, joka tarkasti tahtoo tuntea itseänsä ja kanssa-ihmisiänsä, eikö tämä kirja olisi hauska ja arvokas? Maailma on siinä vilkkaimmalla tavalla kuvattuna moninaisissa vaihtelevaisissa muodoissaan; ja nuoriso näkee tässä silmiensä edessä piirrettynä tuon maan, missä sen piankin on alkaminen pitkää elämän-matkaansa. Kaikki rakastettavat ja hyvät avut ovat romanissa runollisessa ja viehättävässä hohteessa. Nuorta hehkuvaa sydäntä miellyttää tässä kaikki hyvä ja oikea, mikä ehkä karkeammassa ja vakavammassa muodossa olisi joutunut sille vasten-mieliseksi.

"Samati ilkeys, pahuus ja kaikkinainen halpamielisyys on kuvattuna koko inhoittavassa muodossaan, joten me opimme niitä ylenkatsomaan, vaikka olisivatkin maailman loiston ja komeuden verhossa, kun sitä vastoin jalous, vaikka kaiken maailman kurjuuksien kanssa taistellen, meitä innostuttaa ja ihastuttaa.

"Tuo totuus, että ihminen sydämmessään tuntee palkinnon hyvistä ja rangaistuksen huonoista töistään, vaikka usein kyllä hänen ulkonaisissa kohtaloissaan ei siitä näe pienintäkään jälkeä, tulee romanissa näkyviin selvästi ja vilkkaasti sekä sillä voimalla, jota meidän tulee antaa jokaiselle siveelliselle totuudelle, tehdäksemme sitä yleisesti käsitettäväksi ja hyödyttäväksi.

"Ja muuten on aivan luonnollista, että ylevämielinen nuoriso hyvänä ystävänänsä rakastaa romania, koska hän siitä löytää kaikki net innokkaat, jalot ja ihanat tunteet, jotka liikkuvat hänen omassakin sydämmessään, ja mitkä siellä ovat synnyttäneet ensimmäiset taivaalliset aavistukset autuudesta ja kuolemattomuudesta".

Sydämmellinen ihastus kuvautui Julian suloisissa kasvoissa, ja hän kiirehti provessorin luo, jolle hän ei nyt antanutkaan sokeri-kiehkuraa, vaan hartaan lapsellisen syleilyn; sanoen: "tuhansia kiitoksia, tuhansia kiitoksia, minä olen tyytyväinen, varsin tyytyväinen!"

Vanha herra huokasi, katsahtaen taivasta kohti.

Arvid luutnantti ei näyttänyt "varsin tyytyväiseltä", mutta söi ehtimiseen sokerileivoksia.

Setä P. nuokkui ja noikkasi; kornetti vakuutti, ett'ei tuo mitään suostumuksen osoitusta ollut.

Provessori puolestaan näytti tyytyväiseltä, ja isällisesti suuteli hän ensin tuon hilpeän tytön kättä ja sitten hänen otsaansa.

Arvid luutnantti suurella töminällä lykkäsi tuolin luotaan; samassa avattiin ruokahuoneen ovet – illallinen oli pöydällä.

Ruoalla katettua pöytää katselee aina omituisella mieltymyksellä se, joka on ollut apuna ruuan valmistuksessa ja pöydälle järjestämisessä y.m.

Jokainen ruokalaji on meidän huoltemme lapsi, jolla on osansa mieltymyksestämme ja suosiostamme, siinä kun se onpi pöydällä makusana, soreasti asetettuna ja valmiina kohta iäksi päiviksi katoamaan. Mutta tämmöisissä tilaisuuksissa on meillä sydän kivestä, ja olenpa vakuutettu siitä, että Armo, yhtä hyvin kuin minäkin, oikein sydämmestään nautti katsellessaan, mitenkä kaikki herkulliset eturuoat, väliruoat ja jälkiruoat katosivat häävieraitten suuhun, nähtävästi heidän suureksi mielihyväkseen. Armo, levollisena Emilian puolesta sekä nähden, miten ruoan tarjoeleminen kävi hyvin, emännöitsi luontevasti ja iloisesti, ainoastaan silloin tällöin häntä näytti häiritsevän joku huolestuttava ajatus, kun hän pikku tallukoita muisti.

Morsian oli lempeä ja loistava. Algernon näytti olevan onnellisin elävitten joukossa. "Katsokaa Emiliaa! Katsokaa Emiliaa!" sanoi ehtimiseen Kaarlo kornetti, joka istui vieressäni pöydässä, "luulisiko häntä samaksi henkilöksi, mikä tänään koko puolen päivää on kiusannut meitä ja itseänsä?"

Julia otti arvokkaan ja ylpeän muodon joka kerta, kuin hänen sulhonsa häntä puhutteli. Tämä päätti vihdoin pysyä itsekseen, kuitenkin aina täysin suin.

Setä P. nukkui; vähän kermahyydykettä oli jäänyt hänen nenälleen, ja seuran puhuessa ja nauraessa veteli hän aina välimmiten aika kuorsauksia, jotka kuuluivat kuten säveleet väkiviulussa, jolloin net jousen harppauksesta yhteen ääntyvät muitten pienempien viulujen pirinään.

Aterian lopulla juotiin maljoja, jotka eivät olleet teeskenneltyjä eikä ikäviä, vaan iloisia ja sydämmellisiä. Maisteri, juhlatilasta ja viinin-mehusta innostuneena, lausui morsius-parin kunniaksi seuraavan tilapäisen runon:

 
Lasit täyttäkäämme täyteen;
Hei! nyt maljan pohjaan juon!
Vaahto kattoon asti nouskoon!
Pari – teille maljan juon!
 
 
Kilistelkäät lasianne!
Tässä joukoss' ilolla
Ehkä vielä viettää saamme
Kultahäitä riemulla!
 

Nauraen ja lasia kilistellen juotiin tämä malja ja sitte juotiin vielä toinen Maisterille, joka, siitä olen vakuutettu, nyt luuli itsensä melkein Bellman'in vertaiseksi.

Illallisen jälkeen kohtasi Emiliaa odottamatoin ilo. Salissa oli levitettynä suurelle pöydälle öljymaalauksia, hänen vanhempiensa ja sisarustensa kuvat, melkein kaikki erittäin hyvin onnistuneita. "Tällä tavoin me kaikki seuraamme sinua uuteen kotiisi", sanoi eversti ja sulki syliinsä Emilian, "niin, niin, sinä et meistä pääse!" Suloisina kyyneleet virtailivat Emilian poskille, hän syleili isäänsä, äitiänsä ja sisaruksiansa ollen niin liikutettuna, että hän vasta hetken päästä saatti heitä kiittää. Sitten rupesi seura tyyskästi tarkastamaan jokaista kuvaa erittäin, eikä nyt moitettakaan puuttunut. Tuossa havaittiin vika nenässä, tässä silmissä, jotka olivat liian pienet, tuossa taas suu oli liika suuri; eikä sitä paitsi taiteilia muka ollut näissä kuvissa kaunistanut kuvatuita, vaan pikemmin päin vastoin j.n.e.

Taiteilia parat! siinä näette, mitenkä tarkastettaessa työnne joutuu moitteen-alaiseksi, sillä moitteen-halu on yleisin vika maailmassa; taiteilia parat! onnenne, onnenne on se, että usein olette vähän kuuroja, olette tyytyväiset, kun tunnette rahat taskussanne sekä tiedätte itsellänne olevan eteviä luonnon-lahjoja!

Ainoastaan Emilia ei nähnyt mitään vikoja. Tuohan juuri oli hänen isänsä katse, äitinsä hymy, sisaren veitikkamaisuus ja Kaarlo veljen urhea olento, Helenan hyvä ja levollinen muoto; ja pienet tallukat, oi! he olivat ihmetyttävän onnistuneet, oikeinpa halutti heille tarjota sokerileivoksia.

Pienet tallukka parat! Peljästyneinä ja palovammoissa oli heidän täytynyt jättää koko kemut, joista he jo kolme viikkoa edeltäkäsin olivat iloinneet. Illan kuluessa kuitenkin meistä aina joku pistäysi ylikertaan heidän luoksensa, vieden heille omenia, sokerileipiä y.m. Maisteri itse ensiksi kaikkein ahkerimmin juoksenteli portahia ylös ja alas, mutta koska hän tuolla vähän vieraalla tiellä jo kolmesti oli kumoon kellertynyt, jäi hän rauhassa saliin istumaan.

Armo oli tällä välin huolestuneena kumminkin kuusi kertaa sanonut minulle: "minun pienet poika parkani! varmaankin minun täytyy valvoa heidän luonansa tänä yönä!" ja minä vastasin joka kerta:

"Sitä ei Armon tarvitse tehdä, kyllä minä olen tykönänsä".

"Mutta sinä nukut varmaan!"

"En, Armo hyvä, minä en nuku".

"Vakuutatko kunniasanalla?

"Kunniasanallani", vastasin minä ja kiihtyneenä armon levottomuudesta riensin jo ennen, kuin seura hajosi, hyvin varustettuna laastarilla, rohdoilla ynnä makeisilla toiseen kerrokseen heidän luoksensa.

Pojat olivat hyvin tyytyväiset makeisiinsa sekä varsin ihastuksissaan siitä, että heidän tähtensä kynttilää poltettaisiin koko yön. Tuo illan kommellus pyöri alin-omaa heidän mielessään; he eivät väsyneet puhumasta, miten Maisteri oli heitä tuupannut, mitenkä olivat kumoon kaatuneet sekä mitä olivat tunteneet ja tuumanneet, kun Maisteri pudotti teekyökin heidän päällensä. Aksel oli ajatellut veden-paisumusta ja Klaus viimeistä tuomioa; mutta kesken kertomustansa he nukkuivat.

Puoli-kahdentoista aikaan kuului kulkusten kilinää sekä hevosten ja rekien töminää everstin talon edustalta. Kello 12 oli kaikki ihan hiljaista sekä ulkona että sisällä.

"Kohta kaikki lepäävät makeassa unessa", ajattelin minä ja rupesin vähitellen itse tulemaan kovin uniseksi.

Mitä ikävintä on, kun unisena yksinään täytyy valvoa, varsinkin jos net, joittenka tähden on valvomassa, kaikin voimin kuorsaavat, – ja ellen olisi kunniasanallani vakuuttanut, ett'en silmiäni ummistaisi, niin varmaan minäkin olisin nukkunut. Kudoinpa sukkaa, mutta se työ ei käynyt laatuun, sillä olinhan joka hetki silmäni puhki pistämäisilläni. Minä luin, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Meninpä akkunan luo, katselin kuuta ja ajattelin – en yhtään mitään. Kynttiläni karsi kasvoi kasvamistaan. Minä aioin sitä niistää, mutta suureksi onnettomuudekseni sammutinkin valkean.

Valvomiseni kävi nyt yhä vaikeammaksi. Minä koetin mieleeni johdattaa kaikellaista peloittavaa, jotta hereillä pysyisin. Tuota valkoista uunia, joka hämärässä epäselvästi kiilui, kuvittelin "valkoisen rouvan" haamuksi. Minä ajattelin kylmää kättä, joka äkkiä tarttuisi minun käteeni, ääntä, joka kuiskailisi kamaloita sanoja korviini, veristä olentoa, joka lattiasta nousisi – silloin naapuritalosta kuului kukon kimeä ääni, joka koittavan päivän valon kanssa yhdessä karkoitti minulta pois kaikki aaveen-tapaiset mielikuvitukset.

Kahden pienen nokikolarin aamutervehdys, joka surullisena lauluna kuului korkealta heidän savuisista huvimajoistaan, aloitti tuota kaikkialla heräävä eloa.

Kyökeissä valkeat pian ystävällisesti loistivat, ja kahvin höyryt levittivät arapialaista lemuansa. Ihmisiä liikkui kaduilla ja raittiissa talvi-ilmassa kajahteli kaunihisti kirkkojen kellot kutsuen aamurukoukseen. Purppurahohteisina nousivat savupilvet sinitaivasta kohti ja iloiten näin vihdoinkin auringonsäteet, jotka ensiksi tervehtivät kirkon-tornien kelloja ja sitten levittivät valovaippaansa ihmis-asuntojen ylitse.

Ympärilläni oleva maailma aukaisi kirkkaat silmänsä, mutta minä hankin unen helmoihin, ja kun iloiset äänet tervehtien huusivat minulle: "hyvää huomenta!" vastasin minä puolinukuksissani: "hyvää yötä!"