Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä

Isänsä vieressä istui nuorin tytär, seitsentoista-vuotias Helena. Ensi hetkessä, jolloin häneen katsahti, täytyi häntä surkutella, mutta jopa toisessa myöskin onnitella. Hän oli ruma ja kyttyräselkäinen, mutta hänen erittäin kirkkaista silmistänsä loisti järkevyyttä ja ilomielisyyttä. Hänessä näkyi olevan tuo luonnon lujuus ja tyvenyys, tuo mielen tasaisuus, selvyys ja iloisuus, jotka elämämme rauhalle ja onnelle ovat taatumpana tukena ja turvana kuin kaikki lumoavat ulkonaiset ihanuudet, joita maailma suosii ja rakastaa. Ahkeraan hän valkoista silkkihametta ompeli eikä nostanut silmiänsä työstään, paitsi milloin hän ystävällisesti ja tarkoittavasti noikkasi Emilialle taikka hartaasti kunnioittavalla, melkeinpä jumaloitsevalla katseella katsahti isäänsä.

Näyttipä melkein siltä, kuin eversti olisi hellimmästi rakastanut tuota ulkonaisesti kovan onnen osaista lastaan, sillä usein, jolloin Helena, päätään nojaten isänsä olkapäätä vasten, nosti rakastavan katseensa hänen puoleensa, painoi hän suutelon tämän otsalle, katsoen häneen sanomattoman lempeästi. Everstin toisella puolella istui myöskin nuori nainen – hänen veljensä tytär. Häntä olisi saattanut luulla muinais-ajan kuvapatsaaksi, sillä yhtä ihanana, yhtä marmorin-valkoisena ja yhtä liikkumatoinna istui hän siinä. Kauniimman tummia silmiä tuskin olemassa oli. Mutta voi kuitenkin! kylläpä tuli häntä surkutella! Noilla ihanilla silmillänsä ei hän enään koskaan ollut näkevä maailman valoa. Hän oli neljä vuotta ollut umpisokeana. Hallitsiko hänen sydämmensä syvyydessä tyvenet myrskyiset tunteet, sitä oli vaikea nähdä, – sillä pimeytetyt olivat sielun kuvastimet ja hänen kankea, kylmä, melkein puolikuollut ulkomuotonsa työnsi luotaan kaikki kysyvät katseet. Näytti mielestäni siltä, kuin hän, jolloin kova onnensa julisti tuon tuomion: "tästä lähtein et valkeutta näe", olisi ylpeässä hurjuudessa vannonut: "minun tuskaani ei iäinen ihminen nähdä saa".

Vielä vähäinen joukko tuolla huoneen perällä on tähän kuvatauluuni esiin tuotava: nimittäin maisteri Rup – , joka hyvän-luontoisuutensa, oppinsa, vähäpuheisuutensa, likinäköisyytensä, pysty-nenäisyytensä ja hajamielisyytensä vuoksi on mainittava, sekä hänen oppilaansa, everstin nuorimmat pojat, pieni Akseli ja pikku Klaus, jotka ansaitsivat huomiota lihavuutensa ja kömpelömäisyytensä tähden. Näitä lölleröitä kutsuttiin perheen kesken tallukoiksi.

Maisteri, jonka tukkaan kynttilän valkea jo kolmesti oli tarttunut, istui vieläkin pelkäämättä niin lähellä kynttilää, kuin suinkin mahdollista oli, kirjaansa ahkerasti lukemassa. Tallukat söivät makeisia, laskivat talon-hävitystä ja odottivat näkevänsä maisterin tukassa vielä neljännenkin ilovalaistuksen, jonka lähemmäs tuloa he toisillensa ilmoittivat ystävällisillä tuuppauksilla sekä kuiskutellen: "katsos nyt! odotappas! kohta syttyy!"

Tahtoisinpa sanomattoman halusta tietää, eikö armaista, nuorista lukioistani kukaan, joko hyvin kohtelias taikka vähän utelias, mielisi lähemmin tutustua tuohon henkilöön, joka sukkaa kutoen hiljaa ja ääneti istuu vieras-huoneen nurkassa, maistellen silloin tällöin teetä kupista ja tarkaten seuran jäseniä.

Jotta en yhtäkään lukiani toiveista, joita suinkin aavistaa saatan, jättäisi täyttämättä, tahdon nyt myöskin tuosta henkilöstä tehdä kuvauksen. Hän kuuluu siihen ihmis-luokkaan, jonka jäsenten elosta ja olosta eräs yksinkertainen kanssasisar sanoi näin: "välistä täytyy meidän olla kuten olisimme joka paikassa läsnä olevaisina, toisinaan taas, kuten meitä ei olisi olemassakaan". Tämä eris-kummallinen kanta on semmoisen henkilön, joka, perheeseen oikeastaan kuulumatta, siinä kuitenkin on saanut sijansa jonkunlaisena seura-kumppalina, ollen ainaisena apuna töissä ja neuvoissa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Minä nyt tahdon muutamilla sanoilla kertoa tuollaisen henkilön elämästä yleensä, mutta jotta ei hänkään arvonimistä osattomaksi jäisi, meillä kun niistä paljo pidetään, nimittelen häntä Kotitarkaksi. Hänen työ-alansa on laaja ja seuraavaa laatua: Hänen totinen ajatuksensa, työnsä ja toimensa saa ulottua joka paikkaan, mutta – mitään huomiota vaatimatta. Jos talon isännän on huono hattu päässä, tulee kotitarkka esiin joko ukkosen johdattimena tahi lietsimenä, jonka tehtävänä on tuon huonon hatun poijes puhaltaminen. Jos emäntä joutuu viemistyksiin, on Kotitarkan läsnä-olo varmaankin yhtä tarpeellinen, kuin hajuvesi-potin. Jos tyttäret ovat harmia saaneet, on hän tuohonkin osaa ottamassa; jos heillä on pieniä toiveita, tuumia ja ehdotelmia, on hän se torvi, jonka kautta he puhuvat jotenkin kuuroille korville. Jos lapset huutavat, lähetetään net hänen luoksensa viihdytettäväksi; jolleivät nukkua tahdo, täytyy hänen puhua heille satuja. Jos joku on sairaana, silloin hän on valvomassa, kaikellaisia toimia hän tekee koko perheen puolesta, ja hyviä neuvoja hänen tulee tarvittaissa antaa kaikille. Kyökissä hänen pitää tarkastaman kaikkea ja seurasalissa hän kahvia kaataa kuppeihin. Jos tulee uljaita vieraita, jos tulossa on joku juhla, silloin – hän katoaa näkyvistä, ja missä hän on, sitä tiedetään yhtä vähän, kuin mihin savupiipusta nouseva savu katoaa. Mutta hänen näkymättömästä olemistansa vaikutusten täytyy aina ilmautua. Pataa, jossa herkkuruoka on keitetty, ei lasketa kauniisti katetulle pöydälle, sehän vain jätetään kyökin takalle, ja sama kohtalo jää myöskin kotitarkan osaksi, hänen tulee valmistaa mitä muille on hauskaa ja hyödyllistä, mutta itselleen siitä kunniaa pyytämättä, ja jos hän lujamielisenä kärsivällisesti ja malttavaisesti nämät tehtävänsä tekee, on hänen olonsa ja elämänsä hänelle itselleen yhtä hauska, kuin se perheen keskuudessa on suuresta arvosta. Mutta – muistaa tulee – siivona ja nöyränä täytyy hänen myöskin olla sekä käydä hiljaa ovissa; nostaa ääntä hän ei saa senkään vertaa, kuin suriseva kärpänen, eikä millään muotoa, kuten sillä on tapana, tunkea ihmisten nenälle. Haukotella hänen tulee niin harvoin, kuin inhimillinen luontonsa suinkin sallii, mutta sen sijaan hän vapaasti, vaikka varovaisesti, saa käyttää silmiään ja korviaan ja siten tehdä havaintojansa, jotka hänelle hyödyksi tulevat. Aivan päin vastoin, kuin mitä luonnon maailmaa tutkiessa tarvitaan, on hengellisissä asioissa. Niissä on alhainen, näkymätöin asema sopivimpana tarkastuspaikkana, ja siis on kotitarkalla parahin tilaisuus tähtäämään tutkivaa katsettansa perhe-maailman sisällisiin oloihin. Jokainen liikunto, jokainen pilkku sydämmen kiertotähdessä tulee vähitellen hänen nähtäviinsä, pienintäkin pyrstötähteä, joka rataansa kulkee, hän silmällänsä seuraa, hän näkee, miten sen pimenemiset tulevat ja katoavat, ja katsellen sen ilmiöitä – ihmis-sydämmen vaihtelevia tunteita ja ajatuksia, jotka ovat taivaan tähtiä lukuisammat – hän päivästä päivään oppii aina paremmin tuntemaan tuota luomisen suurta ihmeellistä teosta. Tästä siis näkyy, että hän vähitellen saavuttaa omaisuuden, joka on kullan arvoinen, ja josta hänellä aina on hyötyä – hän tulee ihmistuntiaksi, ja hänelle hymyilee tuo toivo, että tulevaisuudessa, jolloin silmälasit koristavat hänen nenäänsä ja hiukset hopeaiset hänen päätänsä, nuoriso ihmetellen kuuntelee, kun hän heille kokemuksistaan kertoo, mitä hän tietää, mutta he eivät vielä aavistakkaan.

Tämä nyt olkoon sanottuna kotitarkasta yleensä, mutta nyt vielä muutama sana hänestä, joka everstin perheessä tulee muutamissa kohden tuollaisen henkilön osaa näyttämään. Minä sanon muutamissa kohden, sillä oikeastaan häntä siellä pidetään ystävänä, eikä hänen siis tarvitse olla kuiskuttajana eikä myöskään seisoa kulissien takana, vaan muitten muassa saa hän useinkin astua näyttämölle sanaansa sanomaan yhtä rohkeasti ja vapaasti, kuin nuot muutkin näytteliät. Ensimäinen sana, jonka hän lapsena lausui, oltuansa vuoden tässä matalassa maailmassa, oli "Kuu". Kahdeksan vuotta myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen runonsa – kuulle; tuon sittemmin niin kuivaksi ja runottomaksi muodostuneen elämän aamu oli ainoastaan kuutamossa haaveksivan suloinen unelma. Monta runoelmaa ja laulua hänen kynänsä sepitteli kaikista luonnon ihailtavimmista esineistä noina herttaisina nuoruuden päivinä, jolloin sydän raittiisti sykähtelee, jolloin tunteet kevät-tulvan tavalla kuohuvat ja suloiset surut saavat kyynelten lähteet tihkuamaan, mutta kaikissa hänen lauluissaan, kirjoituksissansa ja unelmissaan oli aina jotakin kuuvalosta.

Hänen viisaat vanhempansa ravistivat päätään sanoen: "Tyttö! jos sinä runoja sepittelet, niin sinä huonosti ruoat laittelet ja saat net syödä pohjaan palaneena. Sinun täytyy tulevaisuudessa itse hankkia elatuksesi, ja siis sinun tulee olla taitava leipomisessa ja kehräämisessä. Kuuvalo ei vastaa ravitse". Mutta tyttö sepitteli runoja, keitti ruokia pohjaan polttamatta sekä pyöritteli rukin-hiunuansa ja leipoi leipänsä, vaan lapsuuden ystävätänsä, tuota lempeätä kuuta, hän ei koskaan unhoittanut. Sittemmin aikain takaa, jolloin sen ystävällinen valo paistoi hänen vanhempiensa haudalle, ei hän enään yhtäkään runoa sen kunniaksi sepittänyt; nyt hän vain rukoilevalla katseella tähtäsi silmiänsä tuon lempeätä loistoa kohti, ikään kuin lohduttajan luo, joka oli orpoa suojeleva ja johdattava hänen yksinäisellä polullaan. Mutta voi! tuo orpo parka olisi melkein nälkään nääntynyt ihanassa kuutamossa, ellei toinen valo ja toiset säteet olisi hänen pelastukseksensa rientäneet. Net tulivat erään kreivillisen kyökin takasta. Hän onnistui laittamaan hyvää viinihyydykettä – tämä tuli hänen onneksensa.

Oli huomattu, että hän osasi valmistaa erin-omaisen hyvää viinihyydykettä; ja vieläpä hänessä havaittiin monta muutakin yhtä verratointa omaisuutta. Eräs vapaasukuinen, jolla oli ahvettuneet huulet, käytti hänen valmistamaansa suunvoidetta ja tuli ihan terveeksi. Vanha herra, jossa oli ollut senkin seitsemän kipua ja vammaa, joista hän halusta kertoi, havaitsi suureksi ilokseen, että tuo henkilö väsymättömällä maltillisuudella häntä kuunteli. Eräs hellä äiti, jolla oli neljä erin-omaisen viisasta lasta, kuuli syvästi liikutettuna ruusuhuulisten lastensa kertovan, miten kykenevällä tavalla kotitarkka sai sanat sointumaan toisihinsa, esimerkiksi taputtaa ja naputtaa, iloinen ja suloinen, pienoinen ja vienoinen j.n.e. Eräs haukotteleva Armo virkkamustui aivan, kun tämä taidokas korteista tiesi ennustaa, että hänelle oli lahja tulossa; yhdeksän henkeä kehui, että he tuota hätää olivat hänen neuvostansa parantuneet hammas-taudista, rintataudista ja nuhasta. Eräissä häissä ja peijaisissa huomattiin, että hän erittäin taitavasti järjesteli kaikki, armon pään-koristeesta alkaen aina makeis-leivoksiin ja morsiamen kiharoissa olevasta myrttiruunusta aina viinapöydän voileipiin asti. Ja tuossa surullisemmassa juhlallisuudessa hän yhtähyvin muisti koristaa viimeistä untaan nukkuvan morsiamen vuodetta kuin kestitä niitä, jotka eivät koskaan surun ja murheen tiloissakaan unohda, että meidän tulee syödä, jos mielimme elää.

Ahkerasti käyttäen kaikkia näitä kykyjään ja taitojansa hän saavutettuaan vielä muutamia saman-laatuisia lisäksi, nousi askel askeleelta siksi, että hänelle annettiin kunnia- ja arvonimeksi kotitarkka. Runojen kirjoittaminen häneltä melkein vallan on unohtunut, paitsi mitä hän välistä silloin tällöin velvollisuudesta kyhäilee nimipäivä- ja syntymäpäivä-runoja.

Kuuta hän ei juuri muuten katsele paitsi nähdäksensä, onko ylä- vai alakuu, ja kuitenkin sen säteet ehkä ovat ainoat ystävät, jotka käyvät hänen yksinäistä hautaansa katsomassa. Mutta eihän tässä nyt kirjoitetakkaan mitään huolirunoja. Tahtooko joku enemmän tietoja tuosta runottomasta kuutamon ystävästä? Kuinka vanha? Noin kahden, ja neljänkymmenen välillä. Minkä muotoinen? Sen muotoinen, kuin ihmiset useimmiten ovat; vaikka useimmat ihmiset ehkä pahastuisivat, jos kuulisivat hänen luulevan itsensä heidän näköiseksensä. Hänen nimensä? – Ah! nöyrin palveliattarenne – Tiina Piete Jokapäiväinen.

Julian kirje. – Helena. – Sokea. – Emilia. – Sulhot.

Olen jo ennen maininnut, että syynä kaupungin-matkaan oli eräs hauska asia, ja luulenpa lukiattareni parahiten saavan selkoa sen laadusta siten, että tässä tuon esiin erään kirjeen, jonka joku aika takaperin maalla yksinäisyydessä ollessani sain Julia H: lta.

Piete hyvä!

Laske pian pois tuo ikuinen sukkakutimesi! Paras on, kun nämät rivit saat, että niistät pitkän karren kynttilästä (illallahan posti R:ään tulee?). Lukitse ovesi, jotta kaikessa rauhassa mukavasti saatat istua sohvaasi, suurella tarkkuudella, kuten asia vaatii, lukemaan näitä tärkeitä uutisia, joita sinulle nyt ilmoitan. Minä aina tänne asti näen, kuinka hirveän utelias olet – kuinka silmäsi tirkistävät, ja – jopa nyt kerron sinulle … sadun!

Oli kerran eräs mies, joka ei ollut kuningas eikä ruhtinas, vaikka hän ansioittensa puolesta kyllä oli heidän vertaisensa. Tällä oli tytär, ja vaikk'eivät onnen kohtalot suoneet hänen syntyä ruhtinattareksi, kokoontui kuitenkin tuon pienokaisen tytön kätkyen ympäri kymmenkunta naishaltiaa, he kun siten tahtoivat osoittaa sulaa kunnioitusta hänen isälleen. Net lahjoittivat tytölle ihanuutta, viisautta, suloutta, taitoa, jalon sydämmen, hyvän luonnon, malttavaisuutta ja, sanalla sanoen kaikkea, mikä vain naista miellyttäväksi tekee. Antaaksensa hänelle vielä päällisten päätteeksi onnen lahjoja, tuli vihdoin viimein nais-haltia Varovainen, lausuen pitkäveteisillä sanoilla: "ajalliseksi ja iankaikkiseksi onneksensa tulee hänen, valitessaan itsellensä puolisoa, olla äärettömästi varovainen, epäilevä, vieläpä arkakin". "Oikein sanottu! Viisaasti lausuttu!" huusivat syvästi huoaten kaikki haltiarouvat.

Tuo runsas-lahjainen kasvoi niin suloiseksi, kuin syystä sopi toivoakkin, ja pian kyllä hänelle tuli kosioita, jotka aamusta iltaan rukouksilla ja huokauksilla kolkuttivat hänen sydämmensä ovelle, mutta voi! järkähtämättä se pysyi kiinni, ja jos sitä joskus vähän raotettiin, pantiin se kohta jälleen kiinni, jopa kahdenkertaiseen lukkoon. Onneksi kyllä oli prinsessa Turandotte'n aikakausi jo mennyt menojaan, ja Ruotsissa, jossa ihana Elimia asui, oli ilma varmaankin viileämpää laatua kuin siinä maassa, missä Calaf prinssi huokaili, – kosk'ei milloinkaan kuultu, että net, joille Elimia rukkaset antoi, olisivat lopettaneet elämänsä; näyttipä siltä, kuin eivät olisi kadottaneet ruokahaluansakkaan, ja tiedetäänpä varmaan, että muutamat heistä (uskoisiko tuota?) yhtä huolettomasti, kuin sukkia jalkaan muutetaan, ottivat itselleen uuden lemmikin.

Ensimmäinen, joka pyrki ihanan Elimian sydämmen voittajaksi, oli tämän mielestä liian hellätunteinen, sillä sääsken tappaminen häntä jo pöyristytti, ja hän huokasi ajatellessaan kanan-poikaisten surkeaa kohtaloa, kun näki heidät pöydässä paistina, jona juuri olivat hänen lemmikkinsä mieliruokana. Tuommoiseen tyttö ei kiintyä tahtonut, hän kun pelkäsi tämän vaimona nälkään nääntyvänsä pelkästä maito- ja kasvi-ruoasta. Toinen kosia tallasi huolettomasti muurahaiset, jotka sattuivat hänen tielleen, oli harras kalastaja ja metsästäjä – ja häntä siis pidettiin kovasydämmisenä hirviönä; – monta vertaa halukkaammin hän ottaisi jäneksen miehekseen kuin metsästäjän! Jänes tuli, polvet vapisevina ja pelko sydämmessä. Huoaten, änkyttäen puhui hän toivostaan ja epätoivostaan. "Poika parka", vastattiin, "mene piiloon, sillä muuten sinä ehkä joutuisit ensimmäisen sinua tapaavan petoeläimen saaliiksi". Jänes pötki pois, jalopeura astui sijaan kopeana kosiana. Nyt meidän kaunotar itse pelkäsi joutuvansa surman suuhun ja puikahti piiloon siksi, että tuo mahtava oli mennyt. Tämä oli neljäs. Viides, iloinen ja hilpeä, pidettiin kevyt-mielisenä. Kuudetta luultiin kortin-lyöjäksi, seitsemättä juomariksi, koska hänen nenässään oli muutamia nyppylöitä. Kahdeksas näytti pahan-luontoiselta, yhdeksäs itsekkäältä; kymmenes sanoi joka lauseella: "pahuus vieköön!" Ei semmoisen kanssa ollut hyvä lähteä elämän matkalle! Yhdestoista katsoi liiaksi käsiään ja jalkojaan ja oli siis turhamainen houkkio. Kahdestoista tuli, ja hän oli hyvä, jalo, miehekäs, kaunis, rakkautensa näkyi olevan sydämmellinen, sanottavansa esitti hän taitavasti; nyt oltiin pahimmassa kuin pulassa, kun ei tietty, mitä vikaa hänestä löytäisi. Hän näytti todellisesti rakastavan, … mutta ehkä se vain näytti siltä, taikka jos hän rakastikin, se ehkä vain oli tuota katoavaa ulkomuotoa eikä kuolematointa sielua; … Jumala varjelkoon, mikä hirveä synti! Jos niin oli asian laita … niin … mutta armastaja vannoi lempivänsä tytön sielua, juuri hänen hengellistä olentoansa ja eräänä onnellisena hetkenä hän niin mahtavalla voimalla valloitti tuon kaunottaren jo alttiiksi joutuneen sydämmen, että tytön vapisevat huulet vihdoinkin liikkuivat tapaan semmoiseen, että kosia luuli niiden muodostavan portin, jonka kautta tuo myöntävä vastaus oli hänelle tuleva. Ja ollen varmana siitä, että hän nyt oli saanut toivotun vastauksen, lankesi hän polvilleen, suuteli ihanaa Elimiaa, joka ihmeestä ja hämmästyksestä melkein oli kaatumaisillaan, kun hän nyt näin tietämättään, miten se kävi, havaitsi olevansa kihloissa!

Hänen isänsä ja sulhasensa päättivät häät pidettäväksi mitä pikemmin sitä paremmin. Elimia ei kieltävällä eikä myöntävällä sanalla sekaantunut koko tuumaan, ja sulhanen tietysti luuli hänen vaiti-olonsa tarkoittavan heidän päätöksensä hyväksymistä. Aika joutui joutumistaan, vaan sillä välin ihana Elimia luki päivät, sanoen: "nyt on ainoastaan 14 päivää jäljellä, nyt 12 ja, armollinen taivas! nyt ainoastaan 10, Herra Jumala, nyt vain 8 päivää!" Aina suurempi tuska ja pelko valloitti nyt hänen sydäntänsä. Kaikellaiset kummat ajatukset ja turhat luulot, Egyptin heinäsirkkoja lukuisammat, anastivat hänen muuten viisasta ja tyventä mieltänsä, pimentäen ja hämmentäen sitä. Hän ei nyt suorastaan eroa tahtonut sulhostansa, mutta päätti vain häät jätettäväksi toiseen aikaan, sillä Almantsor'issa hänen mielestään oli kuitenkin vikoja enemmän, kuin mitä olisi luulla saattanut, ja se suurin, että hän hyvin ymmärsi niitä peittää. Ihminen ei koskaan ole täydellinen, ja hän, joka meistä parhaimmalta näyttää, on usein ehkä vähimmän viatoin. Sitä paitsi Elimia luuli, ett'ei heidän luonnossansa ollut sopusointua; ja sen lisäksi vielä oli tuo sulhanen liika nuori, hän itse liian vanha j.n.e., siis loppu ja päätös tuosta kaikesta, että hän koko elinajakseen tulisi onnettomaksi.

Eräs Elimian hyvistä ystävistä olisi halusta niskat taittanut nais-haltia Varovaiselta, jonka onnetoin lahja oli siihen syynä, että Elimia aikoi hyljätä sen onnen, mikä hänen osakseen tulisi semmoisen miehen omana, joka hartaasti oli häneen kiintynyt ja ikään kuin häntä varten luotu.

Nyt, Piete, näen, kuinka käyt malttamattomaksi, ja kysyt: "mikä tämän lorun lopuksi, ja mitä hyvää tästä tulee?" Ystäväni rakas! tätä kaikkea olen tarjonnut ensiksikin ikään kuin ruokaryypyksi, enentääkseni ruokahaluasi itse ateriaa varten, ja sitten näyttääkseni, mikä erin-omainen noitavoima pienelle Julialle on tuota hätää annettu, sillä muutamalla kynän-piirteellä muutan minä kaikki mainitsemani henkilöt, laitan entiset nykyisiksi ja sadun, tosi-asiaksi.

Almantsor'ista tulee nuori uljas Algernon S. ja hänen morsiamestansa, ihanasta Elimiasta, sisareni Emilia H., joka aina välimiten katkerasti katuu lupaustaan. Nais-haltia Varovaisen täytyy kärsiä suuremmat muutokset; hän ei ole mikään muu, kuin tuo horjuvaisuus ja epävakaisuus, joka aina valloittaa Emilian sydäntä, milloin hänen vain tulee päättää pyhään avioliittoon menemisestänsä. Jollei häntä nyt monelta taholta tuupattaisi eteen päin, menisi hän kuten kravut – takaperin. Tämä Emilia, jota minä niin hartaasti rakastan, vaikka hän, usein kyllä, koettelee malttavaisuuttani, istuu nyt vastapäätäni sohvan nurkassa kalpeana, silmät itkusta punaisina, ajatellen hääpäiväänsä ja – hikoillen tuskasta! Onko tuo naurettavaa vai itkettävää? Minä kumminkin vuoroin nauran ja itken sekä houkuttelen Emiliaa tekemään samoin.

Ainoa keino, millä saatamme estää Emilia parkaa miettimästä ja suremasta turhan päiten, on, että kaikki toimet saavat mennä sikin sokin tulisimmassa kiiruussa aina hääpäivään asti, jotta hänen päänsä oikein joutuisi pyörälle. Tiedänpä, ett'ei isäni koskaan sallisi, että joku meistä olisi sanansa syöjä. Emilia sen myöskin kyllä tietää, ja luulenpa, että tämä juuri tekeekin häntä välistä kovin alakuloiseksi. Ja kuitenkin hän rakastaa, välistä oikein ihaileekin sulhoaan, – mutta antaisi sentään vieläkin, jos uskaltaisi, hänelle rukkaset! Sanoppa, mitenkä kaikki tämä on selitettävä – mitenkä tämä on mahdollista! Mutta kun hänen kohtalonsa kerran on pätevästi päätetty ja muuttumattomana pysyvä, luulen hänen kyllä onneensa tyytyvän, ja, mikä hupaisinta, Emilia itsekkin luulee samoin. Nyt on asiat kuitenkin sillä kannalla, että tulevalla viikolla kaikkien häävalmistusten pitää olla valmiina. Ja pyhänä, siis ylihuomisesta viikon takaa, on tuo hirveä hääpäivä. Emilia vihitään kotona, ja ainoastaan sukulaisista kutsutaan muutamia. Emilia tahtoo sen ja hänen mieltänsä nyt noudatetaan kaikessa, missä suinkin mahdollista on. Hän sanoo sillä tavalla tehtävän kaikille uhri paroille. Naurettava aatos! Näethän, Piete hyvä, kuinka välttämättömästi sinua täällä tarvitaan. Tosiaankin, me tarvitsemme kaikin puolin sinun apuasi ja neuvoasi. Kääri siis kapineesi kokoon ja lähde tänne mitä pikimmin sitä paremmin.

Maanantaina Algernon tulee Tukholmaan ja hänen kanssaan myöskin minun sulhaseni. Minä en ole ollut niin arka ja monimutkainen kuin Emilia, mutta enpä ole sentään valinnut huonommin kuin hänkään. Arvidini on kaunis ja sorea ja hänen sydämmensä kultaa kalliimpi. Isäni pitää hänestä paljon, ja sehän minulle on suurimman arvoista! Minun rakas, hyvä ja kunnioitettu isäni! Olinhan varmasti päättänyt, ett'en koskaan jättäisi isääni ja äitiäni… Minä en ymmärrä, mitenkä sentään saatin mennä kihloihin … mutta Arvidini ääretöntä suloutta en voinut vastustaa. Onhan isäni luona vielä Helena, hän ei kuitenkaan koskaan naimisiin mene; ja Helena ainakin vastaa kolme minun vertaistani tyttöä. Isäni ei ensinnä hyväksynyt meidän liittoamme, vaan pani niin kovasti vastaan, että se melkein jo oli myttyyn menemäisillään, mutta minä itkein lankesin polvilleni, sulhoni isä (minun isäni nuoruuden ystävä) puhui kovin kauniisti, ja Arvid itse näytti niin surulliselta, että isäni vihdoinkin heltyen sanoi: "noh saakoot nyt sitte toinen toisensa". Arvid ja minä, mekös nyt iloitsimme kuten leivoset. Pian saat häntä nähdä; hänen leukapartansa ja viiksensä ovat mustat, silmänsä suuret ja siniset, ja kaikkein kauniin hänessä on … mutta saathan nähdä, saatpa nähdä! Hänen on äänensä kauniin, mitä maailmassa olla sopii, ja oikeinpa miellyttävällä tavalla hän lausuu "hiisi vieköön!" vaikka sitä vastaan väittää. Sinun mielestäsi tämä ehkä kummalta kuuluu, mutta sinä saat nähdä, saatpa kuulla! Tule, tule viimeistäänkin ylihuomis-iltana syleilemään,

ystävääsi Julia H: ta.

Lisää: Pyytäisin sinua mukaasi ottamaan noita makeita varikoisia, jotka, kuten tiedät, ovat isälleni ja äidilleni mieluisia, sekä juustoja Kaarlolle ja Helenalle ja vähän piparkakkuja minulle. Onhan sinulla niitä aina varalla. Emilia, Emilia parka, Emilia vaivainen! kylläpä hänellä on täysi työ, ennen kuin saattaa tuskansa niellä. Etpä usko, kuinka minä pelkään, että hän turhasta surusta ja levottomuudesta käy varsin kalpeaksi ja rumaksi, siksi kuin Algernon tulee. Minä melkein luulen Emilian sitä toivovankin, tietysti koetellaksensa, onko hänen sulhonsa rakkaus hänen kuolemattomaan sieluunsa todellinen. Varmaankin Emilia vaatisi sulhoaan yhtä hehkuvasti rakastamaan morsiantansa, vaikka tämä myyränkin muotoiseksi muuttuisi. Olen oikein huolestuneena. Emilian muoto on kovin vaihteleva, levottomana ja surullisena ei hän ole sama ihminenkään kuin milloin hän on iloisella ja hyvällä mielellä.

Hyvästi vielä kerran.

Lisää: Tiedätkö, kuka Emilian tulee vihkimään. Provessori L., hän, joka näyttää niin hirveän totiselta, joka on vääräsäärinen ja punasilmäinen, ja jonka nenässä on kaksi suurta nystermää. Hän on nykyään päässyt tänne kirkkoherraksi. Isäni pitää häntä suuressa arvossa. Minä puolestani en suinkaan halusta antaisi häteläsilmäisen papin itseäni vihkiä. Mutta minähän en naimisiin menekkään ennen, kuin vasta kahden vuoden kuluttua taikka kentiesi syksyllä, tuota siis ei vielä tarvitse ajatella.

Olinpa melkein unhoittamaisillani noita lukemattomia terveisiä, joita koko perheemme sinulle lähettää.

* * * * *

Minä noudatin kohta Julian kutsumusta ja tulin, kuten jo nähtiin, eräänä iltana helmikuun loppupuolella eversti H: lle.

Vielä on minulla muutama sana sanottavana tuon illan tapahtumista, joihin taaskin liitän kertomukseni juoksun.

Sokea, joka pitkän ajan oli istunut hiljaa ja ääneti, sanoi nyt äkkiä ja jotenkin kiivaasti: "minä tahtoisin laulaa": Helena nousi kohta häntä istuttamaan pianon ääreen sekä istui sitten säestääksensä hänen lauluansa. Sokea jäi seisomaan. Helena kysyi, mitä hän mieli laulaa. "Ariadne à Naxos" vastasi hän lyhyesti ja jyrkästi. Nyt alkoivat. Alussa ei tuon sokean laulu minua miellyttänyt; hänen äänensä oli voimakas, synkeä, melkein kamoittava, mutta jota kauemmin häntä kuunteli ja jota suuremmalla tarkkuudella, sitä paremmin havaitsi, miten hänen laulunsa lumoavalla totuudella ilmaisi tunteita, ja sitä enemmän se myöskin kuulioita viehätti; oikeinpa tuntui vilun-väreitä ruumiissa, sydän sykki, ja me ikään kuin seurasimme Ariadnea, kun hän kiihtyvän tuskan vallassa etsii lemmikkiänsä ja häntä huokeammin keksiäksensä nousee kallion huipulle. Säistö tässä kohden oivallisesti osoittaa hänen kiipeemistänsä; luuleepa näkevänsä, miten hän, sydän aavistuksia täynnä, hengästyneenä kiirehtii eteenpäin. Vihdoinkin hän huipulle ennättää, katsahtaa avaruuteen ja havaitsee kaukana merellä valkoiset purjeet, jotka hänen näkyvistänsä etenivät etenemistään. Tuo sokea koko sielunsa innolla seurasi Ariadnea, melkeinpä olisi uskonut, että hänen silmänsä, jotka eteensä tirkistivät, näkivät jotakin muuta kuin pimeyttä. Kyyneleet nousivat välttämättömästi kaikkien silmiin, kun hän sydäntä vihloavan surun ja rakkauden valtaamana, mikä kuvautui hänen sekä muodossansa että äänessään, Ariadnen kanssa huusi: "Teseo, Teseo!" Juuri kun hänen innostuksensa ja meidän mieltymyksemme oli ennättänyt korkeimmalleen, nousi eversti äkkiä istualta, meni pianon luo, tarttui laulajattaren käteen ja vei hänen sanaakaan sanomatta istumaan sohvalle, johon hän myöskin itse istahti hänen rinnallensa. Minä huomasin sokean kiivaasti vetävän kätensä pois everstin kädestä. Hän oli kalman kalpeana ja aivan haltioissaan. Tämä kaikki ei ollenkaan näyttänyt muita kummastuttavan paitsi minua. Nyt alkoi vain kaikellaisista joutavista asioista keskustelu, johon kaikki muut yhtyivät paitsi sokea. Hetken kuluttua sanoi eversti hänelle: "sinä tarvitset lepoa", ja tarttui samassa hänen käteensä sekä talutti häntä huoneesta pois sitte, kuin tuo sokea ensin melko juhlallisesti oli hyvästijätöksi noikannut. Juuri huoneesta mennessään huusi eversti: "Helena!" ja Helena seurasi heitä.

Hetken perästä minäkin menin huoneeseeni siellä lepoa nauttiakseni, mutta sokean muoto joka ehtimiseen kuvautui silmieni eteen, yhä esteli minua nukkumasta; minä kuulin hänen huikean äänensä sekä näin tuon tunteita ilmaisevan muodon ja koetinpa arvata niitten tunteitten luontoa, jotka hänen sydämmessään riehuivat.

Minä en vielä nukkumaan ehtinyt, kun Emilia ja Julia hiljaa hiipivät huoneeni vieressä olevaan kammariinsa. Väliovi oli auki, ja minä kuulin mitä puoli-ääneensä keskustelivat. Julia sanoi vähän harmistuneena: "sinä haukottelet, sinä huokaat, ja kuitenkin tulee Algernon huomenna! Emilia, sinulla ei ole tuntoa enemmän kuin paperirasialla!"

Emilia. Mistäs tiedät, vaikka sen tekisin sulasta myötätuntoisuudesta, sillä ehkä Algernon juuri tällä haavaa tekee ihan samoin.

Julia. Sitä ei hän tee, siitä olen aivan varma. Ennemmin luulen hänen tuosta ilosta, kun tietää sinun jo pian näkevänsä, joutuvan niin malttamattomaksi, ett'ei hän tiedä, seisooko hän yhdellä vai kahdella jalalla.

Emilia. Hänen viimeisen kirjeensä takiako sinä tuohon päätökseen olet tullut?

Julia. Sehän oli kirjoitettu tulisimmassa kiireessä. Eikä sitä kukaan aina yhtä hyvin kykene kirjoittamaan; ehkä hänessä oli kova päänkivistys … taikka nuhaa … taikka kentiesi hän oli kylmettynyt.

Emilia. Olkoon kaikkia mitä suvaitset, mutta eipä kukaan saata syystä kaunistella tuota kirjeen tyhjää, kylmää loppupuolta.

Julia. Mutta Emilia, minä vakuutan, että siinä on kirjoitettuna – "hellimmällä uskollisuudella".

Emilia. Ja minä olen varma, että siihen varsin kuivasti ja kylmästi on piirretty: "kunnioituksella ja ystävyydellä olen aina" – aivan kuten vieraalle henkilölle, jolle tavallisesti kirjoitetaan: "kunnioituksella" j.n.e. sillä missä hellimpiä tunteita puuttuu, siinä tuo köyhä kunnioitus saa olla parsimassa. Missä on yölakkini? kah tuossa. Hohoh! hohoh! Sinä Julia, näet kaikki aivan ruusuhohteessa!

Julia. Minä näen, että sulhasten tulee olla varoillaan ett'eivät puhu kunnioituksesta… Mutta varmaan tiedän, ett'ei Algernon ole käyttänyt tuota hirveätä sanaa, vaan päin vastoin jotakin oikein harrasta ja sydämmellistä. Emilia kulta, tuo kirjeesi tänne. Saatpa nähdä, että olet häntä väärin tuominnut.

Emilia. Sinun mieliksesi tuon kirjeen tänne. Saammepa nähdä, että minä olen oikeassa!

Julia. Me saamme nähdä, että minä olen oikeassa!

Nyt toi Emilia kirjeen. Sisarukset lähenivät kynttilää.

Tarkemmin nähdäksensä kirjeen sisältöä, Julia niisti karren kynttilästä, jonka hän, joko tahallaan taikka tapaturmasta, sammutti. Nyt vallitsi pimeys ja äänettömyys, mutta hetken perästä kuului Emilian iloinen nauru, joka tarttui Juliaan, ja minä lisäksi vielä tein sen kolmi-ääniseksi. Etsien ja kuukuellen pöytien ja tuolien välitse he vihdoin löysivät vuoteensa ja huusivat nauraen minulle: "hyvää yötä, hyvää yötä!"

Seuraava päivä oli noita puuhamis- ja puhdistus-päiviä jommoisia kaikissa hyvin järjestetyissä taloissa aina välimiten on, ja joita saattaa verrata raivoavaan myrsky-ilmaan, jonka tuulten ja sateitten tauottua luonto taas virkistyneemmässä ja kauniimmassa muodossa tulee näkyviimme.

Nyt pestiin, huhdottiin, tuuletettiin ja tomutettiin joka nurkkaa ja pieltä. Armo, joka itse tahtoi kaikesta huolta pitää, kulki lakkaamatta edes ja takaisin ovissa jättäen net useimmiten kaikki aivan auki, josta syystä huoneisiin syntyi ristituulta. Pelastuakseni kylmettymisestä ja hammas-taudista pakenin huoneesta huoneeseen, kun vihdoin toisessa kerroksessa Helenan kammarissa löysin tyvenen sataman. Tämä vähäinen huone oli mielestäni kauniin ja hauskin koko talossa. Sen ikkunat olivat päivän-puolella. Seinissä riippui kuvia, enimmiten kauniita maisema-kuva. Näitten joukossa oli mainittavimmat kaksi Fahlcranz'in tekemää, joihin tämä suuri taiteilia oli luonut sen viehättävän tyvenyyden, jonka ihana kesä-ilta luontohon levittää, ja mikä aina mahtavasti ihmis-sydämmiin vaikuttaa. Niihin silmiin, jotka tätä maisema-kuvausta tarkkaan katselivat, ilmaantui piankin suloista haaveilua ja tämä juuri oli varma todistus kuvien täydellisestä ihanuudesta.