Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä

Huone-kalut olivat kauniit ja mukavat. Piano, maalaus-jalat ja hyvillä kirjoilla varustettu kaappi näyttivät kyllin, ettei tässä ahtaassa piirissä puuttunut mitään siitä, mikä tekee jokaisen hetken meidän kodissamme hauskaksi ja estää meitä kaipaamasta ulkonaisen maailman huvituksia.

Suuret, komeat kurjen-polvet (Gieranium), joitten heleä vihannuus muistutti kevään suloudesta, seisoivat akkunoilla, hajottaen ja vähentäen sisään paistavan auringon säteitä, jotka tänä päivänä loistivat niin kirkkaan kirkkaina, kuin tavallisesti kovassa talvi-pakkasessa. Kaunis kukillinen matto peitti lattian.

Helena istui sohvassa ompelemassa. Hänen edessänsä olevalla ompelupöydällä oli Uusi Testamentti.

Sydämmen tyvenyyttä ja tyytyväisyyttä ilmaisevalla hymyllä otti hän minua vastaan. Minä istuin työtä tekemään, kuten hänkin, ja tunsin itseni olevan erinomaisen iloisella tuulella ja hyvillä mielin. Me ompelimme Emilian morsius-hametta.

"Sinä katselet huonettani?" sanoi minulle Helena hymyillen, samassa kuin hän silmillään seurasi katseeni suuntaa.

"Niin teenkin", vastasin minä, "sisaresi huoneet ovat hauskat ja kauniit, mutta myöntää täytyy, ett'ei niitä tähän verrata saata".

"Se on ollut isäni tahto, että minä olisin ainoa lellilapsi tässä talossa", sanoi hän ja lisäsi kyynel-silmin vielä: "minun hyvä isäni on kaikin tavoin koettanut, ett'ei minun ikänä tarvitsisi kaivata niitä iloja ja nautinnoita, joita kauniit ja terveet sisareni ovat onnen osakseen saaneet, ja joista minä viallisuuteni ja kipujeni tähden olen pois suljettuna. Siksi on hän näitten sijaan antanut minulle paljon suurempia, net, joita taiteiden tunteminen ja harjoittaminen tarjoaa sille, joka niitä mielihalulla harrastaa. Sentähden hän ymmärrystäni kehittää ja vahvistaa hyvin järjestettyjen opintojen kautta, jotka eivät koskaan ole pintapuolisia, ja joita hän itse johtaa. Siksi hän tähän vähäiseen soppeen, jossa minä vietän suurimman osan elämästäni, on koonnut näin ylen paljon kaikellaista ihanaa, joka tunteita, silmiä ja ajatuksia miellyttää. Mutta vielä suuremmasta arvosta, kuin nämät kaikki, on se hellä isällinen rakkaus, jota hän minulle osoittaa, ja jolla hän minua suojelee, varmaankin vain sen vuoksi, ett'en koskaan katkerasti kaipaisi sitä rakkautta, jota luonto ei ole suonut minun nauttia. Hän on täydellisesti onnistunut, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että voisin elää hänen, äitini, sisarieni ja Jumalani mieliksi".

Nyt olimme hetken ääneti, ja sydämmessäni minä kunnioitin tuota isää, joka näin ymmärsi huolta pitää niitten lasten onnesta, jotka hänelle oli suotu. Helena sanoi taas: "kun äitini ja sisareni ovat kemuissa ja seuroissa, viettää hän enemmän aikaansa minun luonani; minä silloin soitan hänelle ja luen ääneeni, ja hän, sanomattomassa hyvyydessään, suo minun uskoa, että paljonkin lisään hänen elämänsä iloa. Tämä ajatus tekee minua sangen onnelliseksi. Tuo on suloinen, kadehdittava kohtalo, kun tietää olevansa jonkin arvoisena sille, joka on siunauksena kaikelle, mikä häntä ympäröitsee!"

Ajatuksissani sanoin minä kaikille maailman perheen-isille: "oi, miksikä teistä ainoastaan harvat ovat tämän isän kaltaisia? Kodin kuninkaat, oi, kuinka paljon iloa ja autuutta te saattaisitte ympärillenne levittää, kuinka äärettömästi kunnioitettuna ja rakastettuna te saattaisitte olla!" Sitten juttelimme Emiliasta.

"Kumma minusta on", sanoi Helena, "että Emilia, joka tavallisesti on tyven-mielinen, ajatuksissaan ja päätöksissään selvä sekä kaikin puolin oikein kelvollinen, kuitenkin on yhdessä asiassa epäselvä. Hän menisi halusta naimisiin, koska hän pitää onnellista avioliittoa autuaallisimpana tilana, mitä maailmassa olla saattaa, mutta juuri tuossa naimis-asiassa hänelle päättäminen on käynyt kovin vaikeaksi. Kaksi hänen lapsuutensa ystävistä on joutuneet onnettomiin naimisiin, ja tuopa hänessä yht'äkkiä on synnyttänyt semmoisen pelon, että hän nyt luulee joutuvansa onnettomaksi naimisessaan eikä rohkenisi onnelliseksi tulla, ellei muut hänen parhaakseen toimielisi. Hän on nyt välistä tuskasta melkein kipeänä, kun hänen hääpäivänsä lähenee lähenemistään, ja kuitenkin on Algernon se mies, jota hän todellisesti rakastaa, ja jonka kanssa hän tulee täydellisen onnelliseksi, siitä olemme kaikki vakuutetut. Välimmiten on hänellä tyvenet kuurot, kuten eilen illalla näit. Pahoin toki pelkään, että tämä tuuli piankin on mennyt ohitse, sekä että hänen levottomuutensa ja epävakaisuutensa enenee aina sitä myöden, kuin tuo tärkeä päivä lähenee, joka sitten varmaankin tekee täydellisen lopun hänen horjuvaisuudestansa, sillä kun jotakin on peruuttamattomasti päätetty, tyytyy hän siihen ja katsoo sen parhaaksensa. Hääpäivään asti täytyy häntä välttämättömästi kaikin tavoin häiritä ja huvitella, jotta hänellä ei olisi aikaa turhan-päiväisiin miettimisiin. Me olemme kukin ottaneet erityisen osan tästä huvinäytelmästä, jota meidän tulee sisar-kultamme hyväksi näytellä. Isäni aikoo viedä häntä kävely-matkoille, äitini keskustelee hänen kanssaan kaikista, mitä vielä pitää tulemaan valmiiksi ennen häitä. Julia ei aio antaa hänen koskaan olla rauhassa, hän tavalla tai toisella on häntä häiritsevä. Kaarlo veljemme aina välimiten saattaa häntä kinaamaan Napoleonista, jota veljeni ei muka pidä niin suuri-arvoisena kuin Kaarle XII: ta – sepä Emiliaa harmittaa, ja tämä onkin ainoa asia, josta olen kuullut hyvän, hiljaisen sisareni kiihtyneenä kinaavan. Minä puolestani aion tavan takaa häneltä kysyä neuvoja hänen vaatetuksensa suhteen. Pienet veljeni ovat jo aikoja sitten itsestään tietäneet tehtävänsä, he kun ehtimiseen jankuttaen pyytävät milloin mitäkin. Tähän asti olemme kaikin pitäneet siitä huolta, että he ovat saatavansa saaneet, mutta nyt tämä jätetään kokonaan hänen huoleksensa. Sinun osakses, Piete hyvä, tulisi, että aina sopivissa tiloissa lausuisit Algernon'ista jonkun kiitos-lauseen, mikä tehtävä ei suinkaan tule sinulle vaikeaksi. Emilia pitää meitä kaikkia puolueellisina, mutta sinua ei hän epäile ja siksi sinun sanasi paremmin vaikuttaa".

Minä hyvin tehtävääni tyydyin, sillä hauskaltahan aina tuntuu, kun hyvällä omalla tunnolla saattaa ihmisiä kiittää.

Pitkän ajan puhuttuamme Emiliasta ja hänen lemmikistänsä, heidän tulevista oloistansa j.n.e., johdatin minä puhettamme sokeaan, josta halusin saada tarkempia tietoja.

Helena karttaen ja nähtävän varovaisesti sanoi vain: "Liisi on vuoden ajan ollut meillä. Me pidämme häntä kovin hyvänä sekä toivomme, että ajan mittaan voitamme hänen luottamuksensa ja saatamme tehdä häntä onnellisemmaksi".

Sitten Helena ehdotteli, että menisimme Liisiä tervehtimään. Hän sanoi: "tavallisesti menen aina edeltä puolen-päivän hänen luoksensa, mutta tänään en ole vielä ollut. Minä paljonkin viettäisin aikaani hänen luonaan, mutta hän on halukkaammin yksinänsä".

Me läksimme yhdessä sokean huoneeseen.

Hän oli jo vaatteissaan ja istui vuoteensa laidalla laulaen hiljaa itseksensä.

"Oi, paljonpa hän lienee kärsinyt! Hän on elävä surun kuva!" ajattelin minä nyt, jolloin päivän valossa läheltä katselin noita kalpeita ihania kasvoja, joista selvään näkyi kovien, vielä päättymättömien taistelujen jälkiä ja surujen niin katkerien, ett'ei kyyneleitä ollut niitten lievitteeksi.

Nuori tyttö, jonka ruusun-punaiset posket ja iloinen muoto oli tuon kärsivän raukan suorana vastakohtana, istui huoneen nurkassa sukkaa kutoen. Hän oli siellä sokean avuksi. Hempeällä äänellä ja liikuttavan sydämmellisillä sanoilla Helena puhutteli Liisiä; tämä vastasi jäykästi ja kylmästi. Minusta näytti siltä, kuin hän huoneeseen tultuamme oikein olisi koettanut vähitellen saada itsellensä semmoisen kylmän, kuolleen muodon, jonka huomasin olleen illallakin. Helena ja minä jatkoimme sitten yksistämme keskustelua, ja sillä aikaa sokea väänteli ja kierteli mustaa silkkinuoraa erin-omaisen kauniitten sormiensa ympärille, mutta yht'äkkiä hän huudahti: "vait! vait!" vieno puna leimahti hänen poskilleen, ja hänen rintansa aaltoili. Me kuuntelimme ääneti; vasta muutaman hetken kuluttua kuului kumiseva ääni jalan astunnasta, joka verkalleen läheni. "Hän se on!" sanoi sokea ikään kuin itseksensä. Minä katsahdin kysyvästi Helenaan, mutta Helena loi silmänsä lattiaan päin. Eversti astui sisälle. Sokea nousi istualta ja jäi kuvapatsaan muotoiseksi liikkumattomana seisomaan, kuitenkin luulin huomaavani hänessä vähäisen värähdyksen. Eversti puhutteli häntä tapansa mukaan tyvenesti, eipä kuitenkaan kuten minusta näytti, tavallisella lempeällä äänellään, ja sanoi tulleensa noutamaan Liisiä, koska hänen oli aikomus mennä Emilian ja Liisin kanssa ajelemaan. "Ilma", lisäsi hän, "on kirkas ja raitis, se tekee sinulle hyvää".

"Minulle hyvää?" sanoi hän katkerasti hymyillen, mutta tuosta väliä pitämättä käski eversti Helenan auttamaan vaatteita hänen yllensä. Sokea ei tätä vastustellut, vaan antoi ääneti vaatettaa itseänsä ja meni ketään kiittämättä everstin taluttamana ulos.

"Liisi raukka!" sanoi sääliväisesti huoaten Helena, sokean poijes mentyä.

Minulla tosiaan ei ollut avainta tuon käsittämättömän ihmisen sydämmeen, mutta sen verran toki olin nähnyt, että minäkin sydämmeni kyllyydestä huokailin: "Liisi raukka!"

Me rupesimme nyt taas työhömme, jota jatkaessamme hauskasti keskustelimme aina melkein puolipäivään asti.

Minä silloin menin Emilian luoksi, joka oli tullut kotia ajelemasta, ja tapasin hänen kiistelemässä Julian kanssa, tämä kun oikein tuskastuneena koki temmata Emilialta hameen, jonka hän aikoi pukea yllensä. Emilia nauroi sydämmellisesti ja Julia oli vähällä itkeä.

"Auta! Piete, auta!" huusi hän. "Onko semmoista milloinkaan kuultu taikka nähty? Kuule, Piete! Juuri sen vuoksi, että Emilia tänään odottaa Algernon'ia tänne, tahtoo hän pukea ylleen rumimman hameensa, … niin, semmoisen hameen, jossa hän ei ole muotoisensakaan! eikä siinäkään ole tarpeeksi, hän tahtoo vielä vyötärölleen nauhan, joka on vahva kuin kapalovyö, ja hiuksiinsa kamman, joka varmaankin on jonkun hirveän noita-akka vainajan jäljelle jäänyttä omaisuutta, niin hirveän ruma se on! Nyt olen jo neljänneksen tunnin tässä kiistellyt tuon onnettoman vaatetuksen takia, … mutta turhaan".

"Jos minä", sanoi Emilia arvokkaasti, "Algernon'in silmissä ainoastaan hameen taikka kamman vuoksi muutun miellyttäväksi taikka vasten-mieliseksi, niin…"

"Katsos siinä se nyt on!" sanoi Julia varsin toivotonna; "nyt olemme ehtineet koetuksiin, enkä enään tiedä kuinka rumaksi ja kamalaksi hän saattaa itsensä muodostaa, sillä koettaaksensa, onko Algernon jalossa uskollisuudessa kaikkia mainehikkaita romanisankareita etevämpi. Minä rukoilen, älä vain millään muotoa leikkaa pois korviasi taikka nenääsi!" Emilia nauroi. "Ja sinähän saattaisit varsin helposti olla niin kaunis, niin suloinen!" lisäsi Julia aina hartaasti rukoillen ja koetti samalla saada haltuunsa tuon onnettoman hameen ja kamman.

"Minä olen päättänyt olla näissä vaatteissa tänään", sanoi Emilia vakaasti, "ja sen olen syystä tehnyt, mutta jos sillä herätän sinun ja sulhoni kauhun – niin saan kohtalooni tyytyä".

"Emilia kyllä sentäänkin tulee kauniiksi", sanoin minä Julialle, häntä siten lohduttaakseni; "mene sinä nyt vaatettamaan itseäsi päivällisiksi. Muista, että sinulla myöskin on sulhanen, jota sinun tulee miellyttää".

"Hohho, tuo ei ole vaikeaa; vaikka asettaisin säkin hameekseni ja ruukun päähäni, net hänen mielestänsä kaunistaisivat minua varsin erin-omaisesti".

"Sinä siis luulet", lausui Julia, "ett'ei Algernon katsele minua samoin, kuin Arvid sinua".

Julia näytti vähän hämmästyneeltä.

"Mene nyt, mene", keskeytin minä heitä, "muuten emme koskaan tule valmiiksi; mene nyt Julia, minä autan Emiliaa ja menenpä vaikka vedolle, että hän vasten tahtoansakin tulee kauniiksi". Julia läksi vihdoinkin Helenan luo, hän kun joka päivä kampasi Julian erinomaisen kauniita hiuksia.

Yksin jäätyäni Emilian kanssa ja auttaissani hänen ylleen tuota tosiaankin huonon-näköistä harmaan-ruskeata hametta, sanoin hänelle muutamia minun mielestäni viisaita sanoja hänen mielen-tilastansa ja käytöksestänsä. Hän vastasi minulle: "myönnän kyllä, ett'en ole semmoinen kuin minun pitäisi oleman … minä toivoisin olevani toisellainen, mutta tunnenpa sydämmessäni niin vähän rauhaa ja onnea, että väliin en voi hallita itseäni. Minä olen nyt tekemäisilläni liittoa, johon minun ehk'ei olisi ikänä pitänyt ryhtyäkkään". Ja jos tällä ajalla, jona vielä kihloissa olen, tulen vakuutetuksi siitä, ett'ei epäilykseni ole perustuksia vailla, silloin ei mikään maailmassa saata estää minua liittoamme peruuttamasta ja siten välttämään elinaikaiseen onnettomuuteen joutumista. Sillä jos totta onpi, että onnellisessa avioliitossa on kuten taivaan taloissa, niin yhtä varmasti onnettomassa on kuten paholaisen tuvissa".

"Jollet rakasta sulhoasi", sanoin minä, "on tuo tosiaankin ihmetyttävää, että olet antanut asian joutua näin pitkälle".

"Jollet rakasta?" toisti Emilia hämmästyneenä, "totta maar häntä rakastan, ja sepä se juuri on pahin onnettomuus, sillä rakkauteni estää minua näkemästä hänen vikojansa".

"Sitä ei suinkaan kukaan otaksuisi siitä päättäen, mitä tässä äsken puhuit", vastasin minä hymyillen.

"Voi on! on tuo kuitenkin totta!" sanoi Emilia, "muutamat niistä ovatkin niin silmiin pistäviä, ett'ei saata olla niitä näkemättä; hän esimerkiksi on – liian nuori!"

"Semmoinen kelvotoin!" sanoin minä nauraen, "tuohan tosiaankin on konnamaista!"

"Niin naura sinä vain! Minusta tuo todellakaan ei ole hauskaa. Sitä en juuri tahdo sanoa, että syy on hänessä, mutta vika se kuitenkin on siinä suhteessa, että minä tahtoisin vanhemman miehen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha ja siis juuri jäähyväisiä sanomaisillani nuoruuden iälle, hän on minua vain kaksi vuotta vanhempi ja siis mieheksi vielä varsin nuori. Minä olen jo arvokas eukko, kun hän vielä on mies parhaallaan. Hän ehkä on taipuvainen kevytmielisyyteen – ja menee halusta pois vanhasta ikävästä vaimostaan tuonne…"

"Hohoh, hohoh!" keskeytin minä häntä, "tämmöinen pakkovarovaisuus on melkein liikaa. Onko sinulla mitään syytä siihen luuloon, että hän luonnostaan on kevyt-mielinen?"

"Ei juuri erittäin … mutta tänä kevytmielisenä aikakautena löytyy uskollisuutta ja kestäväisyyttä ylen harvassa. Minä tiedän, ett'en ole Algernon'in ensimmäinen rakkaus, ja kukapa sitä takaa, että olen viimeinen? Vaikka mitä voisi kärsiä ennen, kuin mieheni uskottomuutta … mutta sitä en kestäisi. Minä olen sen sanonut Algernon'ille, ja hän on vakuuttanut … mutta mitäpä ei lempiä vakuuta armaallensa? – Ja sitä paitsi, mistä minä tiedän, rakastaako hän minua sillä totisella rakkaudella, joka ainoastaan on kestäväinen? Mahdollista, että hän minuun on vain vähän mieltynyt – ja semmoinen mieltyminen on ainoastaan heikko katkeava lanka! Myöskin olen ajatellut (ja tuo on usein minua hirveästi harmittanut), että rikkauteni taikka net varat, jotka kerran olen saava, ovat jotakin vaikuttaneet…"

"No nyt sinä lasket liikoja!" sanoin minä. "Sinä näet aaveita keskipäivällä. Kuinka saatatkaan tuommoisia turhia luulla? Olethan tuntenut häntä…"

"Ainoastaan kaksi vuotta", keskeytti Emilia, "ja melkein ensi hetkestä, jolloin tutustuimme, liehui hän ympärilläni ja näytti tietysti ainoastaan miellyttävimmät puolensa… Ja kukapa kykenee miehen sydäntä tutkimaan? Katsos, Piete, minä en saata sanoa, että tunnen sitä miestä, johonka kohtaloni liitän. Mitenkä olisinkaan saattanut oppia häntä tuntemaan? Kun näkee toinen toisensa ainoastaan hienossa sivistyneessä seura-elämässä, jossa luonto ei juuri koskaan pääse näkyviin, oppii ainoastaan tuntemaan toistensa ulkonaisia ja pintapuolisia ominaisuuksia. Ihmisellä saattaa olla paha, äkäinen luonto, hän saattaa olla saituri, ja mikä pahinta, ilman mitään uskontoa, ja kuitenkin on mahdollista, että hänen kanssaan on seurustellut monta vuotta mitään näistä aavistamatta; ja hän, jota tämmöinen henkilö koettaa miellyttää, siitä vähimmän selkoa saa".

Minä en tietänyt, mitä tähän olisin vastannut; tämä kertomus oli mielestäni tosi, eikä Emilian pelkokaan ollut perätöin. Hän jatkoi: "jos olisi tuntenut toisiansa kymmenen vuotta, ja jospa vielä olisi matkoilla yhdessä oltu, – sillä matkoilla ei aina tule varoillansa oltua, siinä enimmiten oikea luonto ja mielen-laatu tulee näkyviin … silloin jotenkin varmasti saattaisi sanoa, minkä ilman lapsia ollaan".

"Tuo keino", minä sanoin, "ollee jotenkin pitkällinen ja vaivalloinen, vaikka se hyvältäkin näyttää, ja olisi ehkä sopinut rakastajille, jotka elivät ristiretkien aikoina. Nyky-aikaan kävellään 'Kuninkaattaren-kadulla' ja ajetaan ehkä joskus pohjoiseen tulliin asti. Enempää ei sovi pyytääkään. Tällä matkalla näkee maailmaa ja tulee myöskin maailman näkyviin; ihmiset tervehtivät toisiansa, he puhuvat, laskevat leikkiä, nauravat ja pitävät toisiansa niin sievinä, ett'eivät tämän lyhkäisen matkan päätettyänsä ollenkaan arveluttavaksi näe tuota pitkää elämän matkaa, jota yhdessä menevät astumaan. Mutta, jättäkäämme leikkipuhe; etkö koskaan ole suoraan puhunut sulhosi kanssa niistä asioista, joissa sinä tahtoisit tuntea hänen mielipiteensä?"

"Olen monta kertaa", vastasi Emilia, "varsinkin kihloihin jouduttuamme, ja aina olen hänessä ollut huomaavinani semmoisia mielipiteitä, joita olen toivonutkin; mutta voi! Ihminen uskoo aina halusta, sen mitä hän toivoo. Mahdollista myöskin on, että Algernon, minua kun tahtoi miellyttää, olisi innoissaan erehtynyt mielipiteistään. Minä olen päättänyt koettaa tällä ajalla, jolloin vielä vapaa olen, kaikin tavoin saada selkoa asiain oikeasta ja todellisesta laadusta enkä suinkaan, jos tässä jotakin voin, omatekoisella sokeudella tahdo syöstä häntä ja itseäni onnettomuuteen. Vaikkapa hän olisikin kelvollinen, hän ehk'ei kuitenkaan sopisi minulle enkä minä hänelle, meidän luonteemme ja mielemme saattaisivat olla perin epäsopuiset".

Näissä surullisissa tulevaisuuden tuumissa kului aika ja Emilia ehti vaatteisiin, mutta myöntää täytyi, ett'ei hänen pukunsa häntä kaunistanut. Emilia lopetti keskustelumme sillä, että sanoi: "toivoisin jo olevani naimisissa, jotta pääsisin noista kiusaavista naimis-ajatuksista".

"Ristiriitainen on ihmis-mieli!" ajattelin minä.

Päivällisillä ollessamme moittivat yleensä ja kornetti erittäinkin, Emilian pukua. Julia piti suunsa kiinni, mutta sen sijaan hänen silmänsä puhuivat. Eversti yksistään ei mitään maininnut, mutta katsahti vain Emiliaan vähän ilkkavalla katseella, josta tämä punastui.

Päivällisen jälkeen sanoi Julia Emilialle: "sisar-kultani, en minä sitä tarkoittanut, ett'ei Algernon sinusta yhtä paljon pitäisi, vaikkapa olisit julmemmissakin vaatteissa, mutta minä tahdoin vain sanoa, että pahasti tekisi se morsian, joka ei koettaisi miellyttää sulhoansa kaikin tavoin, minä tarkoitin, että tuo olisi oikein … että tuo olisi väärin … että tuo olisi…"

Tässä Julia joutui pois koko selityksensä radalta ja tuli siitä melkein yhtä hämillensä kuin entinen pormestari, joka oli joutunut samallaiseen tilaan. Emilia puristi ystävällisesti hänen kättään sanoen: "sinä olet itse seurannut mielipiteitäsi ja onnistunut hyvin, sillä tuskinpa koskaan olen sinua nähnyt paremmin puettuna enkä yleensä miellyttävämpänä kuin tänään, ja varmaankin Arvid on samaa mieltä oleva kuin minä".

Julia punastui, enemmän ilostuneena näistä sisarensa sanoista, kuin jos hänen sulhasensa hänelle olisi lausunut jonkun kiitos-sanan.

Iltapuolella toimet ja tohinat talossa olivat päättyneet, kaikki tulivat taas entiseen hauskaan järjestykseensä, ja Armo pääsi myöskin lepoon.

Teen-juonnin aikana tuli Algernon ja Arvid. Emilia ja Julia punastuivat kuin kesäruusut; vanhempi katsoi alas, toinen ylös-päin.

Algernon osoitti sydämmellistä iloa, kun sai taas nähdä Emilian. Hänellä oli kovin paljon puhumista Emilian kanssa; eikä hän ensinkään huomannut hänen pukuansa, tuskin sitä silmäilikään, mutta oli nähtävästi niin mieltynyt, niin onnellinen ja huvittava, että iloisuus, joka hänen silmistään loisti, tarttui Emiliaankin, joten tämä, vaikka hänen yllään oli tuo epämiellyttävä puku, sittenkin näytti tänä iltana niin suloiselta ja viehättävältä, että Juliakin jo tyytyi hänen vaatetukseensa.

Arvid luutnantti ei ollut vähemmän tyytyväinen pienen suloisen morsiamensa rinnalla, vaikk'ei hän saattanut, kuten Algernon, kauniilla, vilkkailla sanoilla sitä ilmoittaa. Kaunopuheliaisuuden lahja ei ole kaikille suotu, ja kullakin on hänen tapansa. Hän joi kolme kuppia teetä, söi vankasti nisuleivoksia, suuteli useasti morsiamensa kättä ja näytti onnelliselta. Minä kuulin hänen pari kertaa sanovan "hiisi vieköön!" ja havaitsin, että kaunis suu ja ääni saattavat vähentää epämiellyttävien sanojen rumuutta. Arvid luutnantti tosiaankin oli oikea Adonis, mutta viiksisuinen.

Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvyyttä ja rehellisyyttä, … mutta (pyydän tuhansia kertoja häneltä anteeksi) myöskin vähän yksinkertaisuutta ja itserakkautta. Hänen kauniiseen kaksikymmenvuotiseen päähänsä ei näkynyt mahtuvan monta tuumaa.

Algernon'illa oli erinomaisen jalo muoto, siinä kuvautui hyvyys, miehuullisuus ja älykkäisyys. Hänen vartalonsa oli pitkä, kasvonsa piirteet säännöllisen kauniit ja käytöksensä kaikin tavoin sujuva ja miellyttävä.

"Kuinka", ajattelin minä, "saattaa Emilia katsella tuota jaloa muotoa, karkoittamatta kohta sydämmestään kaikkea turhaa varovaisuutta ja pelkoa?"

Täksi illaksi net kuitenkin katosivat taikka poistuivat sielun synkimpään syvyyteen. Koko perhe näytti onnelliselta, ja kaikki oli eloa ja iloa.

Sokeaa ei tänä iltana seurassa näkynyt.

Viisi päivää häitten edellä.

Vaikka maanantai hauskasti ja iloisasti loppui, heräsi Emilia kuitenkin tiistai-aamuna voihkaten: "taaskin olen yhden päivän lähempänä tuota hirveää hääpäivää!"

Aamupuolella tuli Algernon'ilta kauniita lahjoja. Emiliaa ei tuo tapa miellyttänyt, että sulhanen morsiamelleen antaa lahjoja.

Hän sanoi: "Tuo on huono tapa, se tekee naiset kauppatavaraksi, jota miehet ikäänkuin ostavat itselleen. Tämä jo kyllin pitäisi estämään sivistyneitä kansoja tällaisesta tavasta, kun tietävät, että kaikissa raa'oissa villikansoissa sitä käytetään".

Sitäpaitsi hän muutamista lahjoista havaitsi, että liika vähän oli arvoa pantu siihen, mikä on hyödyllistä, vaan sitä enemmän komeuteen ja loistoon.

"Jospa hän ei vain olisi huijari!" sanoi hän syvästi huoaten. "Vähänpä Algernon minua tuntee, jos luulee minun enemmän rakastavan kalliita kiviä kuin muutamia hänen antamiansa kukkia. Yhtä paljon kuin rakastan kaikkea kaunista ja siistiä, yhtä vähän minua miellyttää pintapuolinen komeus ja kaikellainen loistava turhuus. Eikä meikäläisten oloissa tuommoiset ollenkaan sovi".

Emilia oli tullut huonolle tuulelle, hän tuskin katseli lahjoja, joita Julia ehtimiseen kehui huutaen: "ihanat! oivalliset!" Emilia ei koko päivänä ottanut päästään papereita, joilla hän hiuksensa oli kähäröinnyt, ja käveli suuressa saalissa, joka oli vinossa hänen olkapäillään. Kornetti häntä vertaili hottentottilaiseen tyttöön ja sanoi, ett'ei hän, vaikka olikin "raakojen tapojen" ympäröimänä, toki muodostaisi itseänsä villi-naiseksi. Päivälliselle mennessämme sanoin Emilialle, miten erinomaisen jalolta ja viehättävältä hänen sulhasensa minusta näytti. Minunhan tuli, osaani hyvin näyttääkseni, todenmukaisesti kiittää Algernon'ia.

"Niin", vastasi Emilia, "hän kyllä on kaunis, paljon kauniimpi mieheksi kuin minä vaimoksi, ja sepä minun mielestäni juuri onnetointa on".

"So jah!" ajattelin minä, "nyt olen taas karille törmäissyt".

Emilia sanoi vielä: "Harvoin sitä näkee, ett'ei erittäin kaunis muoto omistajassaan synnytä turhamielisyyttä; ja itseensä ihastunut mies on minusta mitä ilkein. Vaimoansa, joka kauneudessa ei ole hänen vertaisensa, katsoo hän velvolliseksi miehensä ihanuutta ja sujuvuutta kiittämään ja ylistämään. Turhamaisuus ei naista kaunista, mutta miehen se tykkänään halventaa. Minusta miehen ulkomuoto ei ole paljosta eikä juuri mistäkään arvosta hänen vaimollensa. Saattaisinpa sydämmestäni rakastaa ruman-näköistä, mutta jaloa miestä, ja tuhannen vertaa halukkaammin häneen liittyisin kuin semmoiseen, jolla ainoastaan on ihana ulkomuoto. Nuorukainen, joka omaan kuvaansa on mieltynyt, on inhoittava".

Nuot sanat sanottuaan aukaisi Emilia salin oven. Algernon oli yksin huoneessa ja seisoi – kuvastimen edessä ja nähtävällä tarkkuudella itseänsä katsellen. Mutta tästäkös Emilia punastui! olisittepa nähneet, minkä muotoisena hän meni sulhoansa vastaan, joka puolestaan hämillään morsiamensa ällistyneestä ja harmistuneesta muodosta, ehkä myöskin vähän häpeillään, kun häntä näin tavattiin kahden kesken kuvastimen kanssa, joutui aivan ymmälle. Tästä syystä minun täytyi pitää keskustelua vireillä; nyt siis juttelin ilmasta, kelistä ja sen semmoisista.

Onneksi kuitenkin muutkin perheen jäsenet vähitellen saapuivat sisälle, ja asiat siten joutuivat hauskemmalle kannalle.

Emilia yhä vain näytti olevan pahalla tuulella, ja Algernonkin häntä katsellessansa vähitellen synkistyi. Minä mielestäni havaitsin hänen vasemmassa silmässänsä naarannapin ja arvelin sen siihen syypääksi, että hän kuvastimen kanssa oli joutunut noin läheiseen tuttavuuteen; mutta Emilia ei ollut sitä näkevinään. Moni vähäpätöinen seikka vielä lisäksi pahensi näitten rakastavien väliä. Sattuipa niin, että Algernon piti paljon semmoisista esineistä, jotka eivät ollenkaan Emiliaa miellyttäneet, ja mikä oli Emilian herkkuruoka, sitä ei Algernon maistanutkaan. Emilia havaitsi varmaan, ett'ei heidän välillänsä ollut mitään yhtämielisyyttä. Algernon moitti yleensä, mutta ilman mitään pistos-sanaa ja erinäistä tarkoitusta, oikullisia ihmisiä ja puhui, miten epämieluisia net hänestä ovat. Mutta tämä olisi tällä kertaa saanut olla puhumatta, sillä Emilia otti itseensä ja muuttui vielä kopeamman ja arvokkaamman näköiseksi. Julian kävi mieli pahaksi. "Paljoa parempi olisi", sanoi hän, "jos he oikein ääneensä toruisivat, kuin että tuossa istuvat vaiti ja ovat sydämmissään suuttuneet toisillensa".

Kaarlo kornetti meni Emilian luo, sanoen: "armollinen sisareni, minä rukoilen sinua, älä istu tuossa ikään kuin kiinalainen muuri, jonka lävitse ei pääse nuot nuolet, mitkä Algernon'in rakastuneet silmät sinuun lähettävät. Ole, jos saatat, hiukan vähemmän jäinen. Katso sulhoasi! mene hänen luoksensa ja anna pieni muisku hänelle!" – Kyllä kai; paremmin olisi sopinut toivoa, että kiinalainen muuri olisi liikkeelle lähtenyt. Emilia ei edes katsonut Algernon'iin, joka kuitenkin hartaasti näkyi halajavan sovintoa. Algernon ehdoitteli, että yhdessä laulaisivat erään kaksi-äänisen nykyänsä ilmaantuneen italialaisen laulun, varmaankin teki hän sen siinä toivossa, että sopusoinnun hengettäret karkoittaisivat kalkki pahan-suovat, jotka hänen ja hänen lemmittynsä rauhaa olivat häirinneet, ja että laulun säveleet tekisivät heidän keskinäisen välinsä sopusointuisaksi. Turha toivo! Emilia sanoi päänsä olevan kipeänä, josta syystä hän ei jaksanut laulaa, ja kipeä se todella olikin, oikeinpa kovin, sen näin hänen silmistäänkin. Hänen päätänsä tavallisesti aina rupesi kivistämään, jos hän harmistui taikka muuten oli levotoin. Luullen Emilian päänkivistystä vain tekokivuksi ja huolimatta morsiamestaan, joka istui sohvan nurkassa, nojaten särkevää päätään kättänsä vastaan, sanoi Algernon aikovansa operaan Mozart'in Figaroa kuuntelemaan, kumarsi hätimmiten ja läksi pois.

Ilta kului verkalleen loppuunsa. Ei ollut kukaan iloisella mielellä. Että Emilia kärsi, sen havaitsi kaikki, eikä kukaan sen vuoksi malttanut häntä nuhdella hänen käytöksestään.

Eversti ainoastaan ei ollut mitään huomaavinaan, hän vain huoletoinna asetteli pöydälle korttejansa.

Illalla erotessamme sanoi kornetti minulle: "tämä menee vallan päin mäntyä! Huomenna meidän täytyy panna koko programmimme toimeen!"

Huomis-päivä eli keskiviikko tuli. Algernon saapui jo aikaisin ennen puolta päivää. Hänen katseensa oli harras ja äänensä niin sydämmellinen, kun hän Emiliaa puhutteli, että tämä varsin heltyi ja sai kyyneleitä silmiinsä. Kaikki oli nyt hyvin näitten rakastavien välillä, eikä kukaan tietänyt, miten niin oli käynyt, eipä he itsekkään.

Tämä päivä meni rauhaisena ohitse muuten, paitsi että Emilia kahdesti kovin peljästyi, mutta siitä ei hän toki kuollut. Ensiksikin tapahtui aamupuolella, jolloin Algernon keskusteli armon kanssa, että Emilia kuuli hänen lausuvan sanoja, joista hän hetken ajaksi tuli siihen luuloon, että hänen sulhasensa oli suurin saituri, mitä maailmassa olla saattaa, mutta onnekseen hän heti huomasi, Algernon'in vain matkineen erään kumppaninsa sanoja, joita hän itse sitte sydämmessään nauroi. Emilia taas huokeammin hengitti ja rupesi myöskin nauramaan. Toinen säikähdys tapahtui illalla, jolloin istuimme akkunan ääressä kirkkaassa kuuvalossa, ja minä vakaasti keskustellessamme sanoin: "niitä löytyy kuitenkin hyviä ja jaloja ihmisiä, jotka ovat niin onnettomat, ett'eivät usko tulevaa elämätä olevankaan, eivät usko elämällämme olevan mitään suurempaa tarkoitusta, – näitä tämmöisiä meidän tulee surkutella – mutta ei moittia…" Emilia katsoi kysyvästi minuun, ja hänen kauniissa silmissänsä ilmautui sanomatoin tuska. Hänen ajatuksensa oli: "Algernon'iako sinä tahdot puolustaa?" Minä vastasin hänelle siten, että johdatin hänen huomionsa Algernon'iin, joka minun puhuessani loi katseensa kirkasta tähtitaivasta kohti, ja tämä katse oli lujaa, suloista toivoa täynnänsä. Emilia silloin kiitollisesti katsahti häneen, ja kun heidän silmänsä kohtelivat toisiansa, loistivat net ilosta ja rakkaudesta.

Tämä päivä oli oikein hyvin päättymäisillään! Mutta ah, miksikä

Algernon illallisella ollessamme sai pienen kirjeen? Miksikä hän sitä lukeissaan joutui hämilleen ja kadotti suuren osan iloisuudestaan?

Miksikä hän varsin äkki-arvaavatta ilman mitään selitystä läksi pois?

Niin miksikä? – Sitä ei kukaan tietänyt, mutta moni meistä olisi vaikka mitä antanut, sitä tietääksensä.

"Eihän sinun päähäsi pöllähtäne vain mitään pahaa ajatusta sulhasestasi tuon kirjeen takia?" sanoi Julia Emilialle, jolloin levolle menivät.

"Hyvää yötä Julia!" vastasi Emilia huoaten.

Mutta itse hän ei hyvää yötä nauttia saanut.

Torstaina. Emilian ympärillä vahva sumu, jota me turhaan koetimme poistaa. Jo eineellä ollessamme rupesi kornetti puhumaan Napoleonista ja Kaarlo XII: ta, mutta Emilia ei jaksanut kinata. Julia ja Helena hukkaan koettivat häntä ilostuttaa. Minä en osastani uskaltanut sanaakaan sanoa, sillä kirje oli aina tielläni.