Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä

Kello 12:ta tuli Algernon. Hän näytti kiihtyneeltä ja silmänsä säteilivät kummallisesti. Emilia oli edellisenä päivänä luvannut mennä tänään sulhasensa kanssa ajelemaan; ja siksipä Algernon nyt tuli häntä noutamaan. Kaunis reki peurannahkoineen oli portin edessä. Emilia sanoi kylmästi ja vakaasti, ett'ei hän mene ajelemaan. "Miks'ei?" kysyi Algernon.

"Kirjeen vuoksi", olisi Emilian tullut toden mukaisesti vastata, mutta hän sanoi: "minä haluan olla kotona".

"Oletko kipeä?"

"En".

"Miksikä et tahdo huvittaa minua sillä, että tulet kanssani, kuten olet luvannut?"

"Kirje, kirje!" ajatteli Emilia; mutta punastuen sanoi hän vain vieläkin kerran: "minä halukkaammin olen kotona".

Algernon suuttui, hän punastui kovin ja silmänsä leimusivat. Hän meni ulos, ja paiskasi joksikin lujasti oven kiitti.

Palvelia, joka portin edessä hevosta piteli, oli tällä välin jättänyt sen omaan valtaansa. Hevonen ollen yksinänsä peljästyi, kun lunta kopsahti katolta maahan, se nytkähti, kaasi kumoon erään akan ja olisi varmaankin lähtenyt karkaamaan, ellei Algernon, joka samassa tuli ulos kadulle, olisi rientänyt sen eteen ja väkevin kourin tarttunut ohjaksiin. Saatuaan hevosensa hillityksi, huusi hän erästä miestä sitä pitelemään ja kiiruhti itse auttamaan jaloilleen akkaa, joka säikähdyksestä ei uskaltanut liikahtaakkaan, mutta kaikeksi onneksi ei ollut vähintäkään loukkaantunut. Hän puhui akan kanssa muutaman hetken ja antoi hänelle rahaa.

Palveliallensa, joka vihdoinkin tuli, antoi hän korville, hyppäsi sitten rekeen, otti itse ohjat ja ajoi pois tulisessa kiiruussa.

Kalpeana oli Emilia minun kanssani katsellut akkunasta tätä tapausta, mutta huudahti sen loppupuolella: "hän on kiukkuinen ja hurjapäinen luonnostaan!" ja parkasi nyt itkemään.

"Hänessä on inhimillisiä heikkouksia", sanoin minä, "ei tämä ole muuta mitään. Hän oli tänne tullessaan kiihtyneessä ja levottomassa mielen-tilassa, ja kun sinä sitten mitään ilmoittamatta olit sanasi syöjä etkä mennyt ajelemaan hänen kanssaan, hän tietysti suuttui; palveliansa huolettomuus, joka helposti olisi matkaan saattanut suuren onnettomuuden, kiihoitti vielä enemmän hänen suuttumustaan, ja tämä ilmaantui ainoastaan siinä, että hän palvelialleen antoi yhden ainoan, hyvin ansaitun korvapuustin. Eihän sovi vaatiakkaan, että nuori mies voisi olla vallan tyvenellä mielellä, kun hänellä yhtä kyytiä on ollut monta harmia, mitkä ovat saattaneet hänen verensä kuohumaan. Siinä on jo kylliksi, kun kiivaudessaan voi mieltänsä malttaa ja olla niin hyvä, kuin tässä nykyään näimme Algernon'in olleen tuota akkaa kohtaan. Muuten luulen, että, jollet Algernon'ia suututtaisi oikuillasi ja nurjuudellasi – suo minulle anteeksi viimeksi mainitut kauniit sanani – vaan päin vastoin koettaisit hyvään käyttää sitä suurta vaikutus-voimaa, jonka me kaikki näemme sinulla olevan, sinun ei koskaan tarvitsisi nähdä häntä kiukkuisena ja hurjapäisenä, joksi häntä nimitit".

Minä olin varsin tyytyväinen puheeseeni, sen lausuttuani loppuun, ja luulin sen tekevän erin-omaisen mahtavan vaikutuksen, – mutta Emilia oli vaiti ja näytti onnettomalta.

Algernon ei palannut päivällisiksi.

Kaarlo kornetti kertoi päivällisen jälkeen, että hän oli kuullut kaksin-taistelun olleen edeltä puolen-päivän. Toinen taistelioista, oli käyttänyt Algernon'ia, parasta ystäväänsä, puolus-miehenänsä. Hän oli kutsun lähettänyt Algernon'ille vähäisessä kirjeessä, (sanoi kornetti hyvin pontevasti), joka jätettiin neljännestä vailla kymmenen eilen illalla tähän taloon; jossa Algernon silloin oleskeli. Algernon oli tehnyt, mitä suinkin saattoi, estääksensä taistelua, – mutta turhaan. Asian-omaiset taistelivat, ja Algernon'in ystävä pahoin haavoitti vastustajaansa. Tarkempia tietoja asiasta kornetilla ei ollut.

Nyt oli kaikki selvän selvää, ja puhtaassa valossa näki Emilia sulhonsa kuvan.

Iltapuolella tuli Algernon; hän oli varsin tyven-mielinen, mutta vakaa, eikä mennyt kuten tavallisesti istumaan morsiamensa viereen. Emilia ei ollut iloinen; ensimmäistä sovinnon askelta hän ei uskaltanut ottaa, se näytti häntä peljättävän, mutta hän koetti kuitenkin monenmoisella tavalla osoittaa, että hän halasi lepyttää sulhoansa. Itse hän kauppasi hänelle teetä ja kysyi, oliko se tarpeeksi makeaa, sekä vielä, saisiko hän kaataa hänelle toisen kupillisen j.n.e. Algernon oli yhä kylmä morsiantansa kohtaan ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin, unhoittaen kokonaan, missä hän oli. Emilia tunsi itsensä loukatuksi ja istui alakuloisena etäämmälle huoneeseen ompelemaan eikä pitkään aikaan katsahtanut pois työstään.

Kaarlo kornetti sanoi Helenalle ja minulle: "Tämä ei hyvin käy päinsä, – mutta hyvät ihmiset, millä asiat paremmalle kannalle saataisiin? Minun ei nyt taas sovi ruveta puhumaan Napoleonista ja Kaarle XII: ta, – edellä puolen-päivänhän heistä jo juttelin enkä silloin suinkaan hyvin onnistunut. Myöntää täytyy, ett'ei Emilia ole mikään herttainen morsian. Jollei hän vaimona tule toisellaiseksi, niin… Eikö hän nyt olisi velvollinen menemään Algernon'in luo, häntä lohduttamaan ja ilostuttamaan? Katsokaas, nyt hän jo menee – eipä, hän otti vain lankakerän. Algernon raukka! Jopa luulen sen olevan itselleni onneksi, että olen näin tunteetoin. Nuot rakastaja raukat saavat kärsiä enemmän kuin upseeriksi pyrkivä sotilas. Olisin minä sulhanen! – Noh hyvänen aika, Klaus pieni! mitä siinä nyt taas jankutat … nisukakkuako? Mene luo, mene Emiliani luo, ei minulla ole nisukakkuja! Niin, vähäinen liikkuminen arvoisalle neitosellemme tekee varsin hyvää".

Kornetti ei nähnyt, kuinka nöyrä "meidän arvoisa neitosemme" sydämmessään oli tänä iltana, eikä sitä, että Algernon nyt oli syynä heidän välillään vallitsevaan kylmyyteen.

Tänä iltana Algernon ja Emilia lähestyneet toisiansa, vaan erosivat kylmästi kumminkin näennäisesti.

Perjantai-aamuna päätti Emilia, että erot tehtäisiin. Algernon oli jalo, kelvollinen – mutta liian kova eikä rakastanut häntä; – sen hän oli edellisenä iltana aivan selvään nähnyt; hän tahtoi nyt kahden kesken puhua sulhonsa kanssa j.n.e. Algernon tuli. Hän oli nyt paljon iloisempi kuin edellisenä päivänä ja näytti toivovan, että kaikki harmit ja ikävyydet olisivat unohduksissa. Emilia ajatellessaan tärkeätä tehtäväänsä oli ensin varsin juhlallinen, mutta Julia, Helena, Armo, Kaarlo kornetti ja minä pyörimme niin alituisesti hänen ympärillänsä, että vihdoin saimme hänen sekaantumaan puheeseemme ja siten estimme häntä yksityisistä keskusteluista sekä turhista mietinnöistä. Nyt saatiin taas välimiten kuulla hänen sydämellistä nauruansa, eikä hänen miettimisensä synnyttänyt hänessä surumielisyyttä.

Tämän päivän iltapuolella allekirjoitettiin naimasovinto.

Itse herra Charles Grandison'in morsian, tuo ihana Harriet Byron, pudotti (niin sanotaan) kädestänsä kynän, jolla hänen oli aikomus allekirjoittaa naimasovintonsa, hänellä kun ei ollut tarpeeksi voimaa ja mielen lujuutta päättämään omaa kohtaloansa. Tuhansittain on ollut nuoria morsiamia, jotka vavisten ovat tuommoisena hetkenä tehneet samoin kuin hän; ihmettäkö siis, että meidän pelkäävä, epämielinen Emilia oli varsin kauhistuksissaan! Kynä ei ainoastaan pudonnut hänen kädestään, vaan, tekipä se vielä tuohon tärkeään paperiin suuren mustan pilkun, jonka hän itse piti pahana enteenä, ja luulenpa, ett'ei hän vieläkään olisi siihen pannut nimeänsä, jollei eversti (aivan samoin kuin herra Charles) olisi ottanut kynän, asettanut sen hänen liikkumattomien sormiensa väliin ja tarttunut hänen vapisevaan käteensä sekä johdattanut sitä.

Illalla, jolloin olimme yksistämme huoneissamme, sanoi Emilia syvästi huoaten: "tästä täytyy kai nyt siis tulla valmista! Ei suinkaan siihen enään mitään voi … ja ylihuomenna hän jo vie minua poijes kaikesta, jota niin hartaasti rakastan!"

"Saattaisipa luulla", sanoi Julia hymyillen, mutta toki kyynel-silmin, "että sinä aiot lähteä maailman ääriin, ja kuitenkin ainoastaan muutama katu ja tori tulee meitä sinusta eroittamaan; me saatamme nähdä toisiamme vaikka joka päivä".

"Joka päivä, niin!" sanoi Emilia itkein, "mutta ei joka tunti, kuten nyt!"

Lauantaina oli Emilia hyvä ja ystävällinen kaikille, mutta alakuloisena ja levottomana näytti hän tahtovan paeta niitä ajatuksia, jotka häntä joka paikassa ahdistivat. Algernon tuli hetki hetkeltä vakaisemmaksi ja katseli morsiantansa huolestuneella, tutkivalla katseella. Näytti siltä, kuin hän olisi peljännyt, ett'ei Emilia olisi antanutkaan hänelle sydämmensä, vaan ainoastaan sanansa. Kuitenkin hän näkyi pelkäävän kaikenmoisia selityksiä ja koetti varoa, ett'ei hän jäisi Emilian kanssa kahden.

Minä kuulin kyökkipiian sisar-puolen kälyltä, että Algernon monelle köyhälle perheelle oli antanut jakaa ruokatavaroita ja rahoja sekä käskenyt sanoa, että he hänen hääpäivänänsä söisivät hyvän aterian ja olisivat iloisina. Tämän minä ilmoitin Emilialle, joka puolestaan myöskin oli tehnyt samoin. Tuo heidän ajatustensa yhtäläisyys ilostutti ja rohkaisi häntä vähäsen.

Nyt oli joka taholla niin ahkerasti ommeltu ja työtä tehty, että kaikki oli valmista ja täydessä järjestyksessä jo päivää ennen häitä.

Hyvästi jättämisessä oli tänä iltana jotakin juhlallista. Kaikki me syleilimme Emiliaa, ja joka ainoan silmissä näkyi kyyneleitä. Emilia koetti hillitä liikutustaan, mutta ei saattanut puhua. Kaikki ajattelivat huomis-päivää.

Hääpäivä.

Tuo tärkeä päivä, jota kauan oli odotettu ja peljätty, tuli vihdoinkin. Emilia oli tuskin noussut vuoteeltaan, kun hän jo epäilevänä katsahti taivasta kohti; se oli pilvessä. Ilma oli samea ja kylmä; kaikki, mitä akkunasta näkyi, kantoi tuommoista surun-voittosta muotoa, kuin minkä laskee kalsea talvipäivä sekä luontoon että ihmisiin. Savupiipuista nouseva savu painui alas-päin ja musteni, liehuessaan hitaasti pitkin kattoja, niitten valkoista lumipeitettä. Muutamat akat, joidenka nenät olivat pakkasesta punaisina, posket sinisinä, veivät torille maitokuormiaan, joita laihat hevoset verkalleen kuljettivat; näitten takkuiset päät painuivat tavallista enemmän maahan päin. Pienet varpusetkin eivät näyttäneet olevan niin ilomielisinä, kuin tavallisesti, vaan istuivat syömättä ja visertämättä kyyristyneinä pitkin katon-räystäitä. Silloin tällöin joku heistä aukaisi pienen noukkansa taikka oikaisi siipeänsä, mutta sen ne nähtävästi tekivät ikävyydestä. Emilia huokasi. Kirkas taivas ja hiukan auringon-loistoa olisi ilostuttanut ja virkistyttänyt hänen alakuloista mieltänsä. Kukapa ei toivoisi hääpäivällensä kirkasta valoisaa päiväpaistetta? Näyttipä meistä siltä, kuin ei rakkaus avioliitossa saattaisi kirkkaasti palaa, ellei se syttyisi taivaan puhtaan valon loisteessa. Tuo salainen usko, ett'ei taivas huolettomana katsele meidän maallista onneamme, asuu aina sydämmissämme, ja vaikka olemmekin tyhjää tomua, niin näemme kuitenkin, kun nuot iankaikkiset kaarrokset menevät pilviin taikka loistavat kaikessa kirkkaudessaan, tässä vaihtelemisessa jotakin myötätuntoisuutta eli meihin koskevaa ennettä, ja usein, hyvin usein meidän toivomme ja pelkomme ovat ainoastaan pilven ja ilman lapsia!

Emilia, jolla oli ollut unetoin yö, ja joka lisäksi oli pahoilla mielin edellisen päivän tapahtumista, kävi nyt tämän kalsean aamun vuoksi varsin alakuloiseksi. Hän valitti päätänsä kipeäksi ja pyysi, sitte kuin hän eineellä oltuansa oli syleillyt vanhempiansa ja sisariaan, ollaksensa päivällisiin asti yksin huoneessaan. Tähän pyyntöön sai hän myöntävän vastauksen. Eversti näytti tavallista vakaammalta. Armon muoto oli niin huolestunut, että häntä katsellessa oikein sydäntä viilsi. Suru ja levottomuus Emilian takia sekä tarkka huolenpito hääpäivällisistä vuorottain anastivat hänen sielunsa voimia, ja voihkaten hän aina keskustelunsa alkoi. Kornetti ei myöskään iloinen ollut, ja Helenan tunteellisissa kasvoissa näkyi hieno surun-vivahdus. Julia oli sanomattomasti ihmeissään siitä, että hääpäivää näin surullisesti aljettiin ja hänen muotonsa osoitti vuoron itkun ja naurun halua. Ainoastaan Maisteri ja "tallukat" olivat tavallisella tuulella. Edellinen pureskeli kynsiään ja katseli ilmaan, jälkimmäiset yhä vain söivät einettä.

Minä olin Armon apuna koko aamupuolen, eikä tuo ollutkaan vähää, mitä meillä oli puhuttavaa, toimitettavaa ja osaksi omin käsin tehtävää. Me vispilöitsimme sitruuna-jälkiruokaa, käänsimme paistia, panimme suolaa lihaliemeen, vaikeroitsimme huonosti onnistuneitten ispinöitten takia, iloitsimme tuosta komeasta krokaanista ja poltimme kielemme senkin seitsemään liemeen. Ah, nuot liekit, jotka rakkauden tuli sytyttää kyökin takkaan, eivät suinkaan ole mitään runon-liekkiä!

Eversti itse valmisti punssia ja muita makeita juomia sekä teki meille sillä äärettömästi häiriötä ja haittaa; väliin hän tarvitsi paljon apulaisia, väliin kapineita, ja jopa näytti siltä, kuin hän olisi luullut, ett'ei tärkeätä tehtävää muilla ollutkaan. Tämäpä oikein harmitti Armoa; hän antoi siitä miehellensä vähäiset nuhteet, ja mies antoi vaimonsa olla oikeassa.

Sillä aikaa, jolloin minä neuvoin keittäjää somimmalla tavalla valmistamaan erästä ruokaa, tuli Julia, itkusilmissä, juosten kyökkiin. "Anna minulle", huusi hän tavallisella hilpeydellään, "jotakin hyvää Emilialle! Hän ei syönyt mitään eineheksi; varmaankin hän sairastuu ja pyörtyy pelkästä heikkoudesta jo tänään! Mitä sinulla siellä on? Munia, lihaliemeen pantavia! Minä otan kaksi. Hyydykettä! Saahan sitäkin ottaa? Ah, vähän kapris-kastiketta, se virkistyttää, – ja nyt vähän kalaa taikka lihaa mukaan, pari ranskan-leipää myös … no niin, muutama makeinen vielä, sitte olen jo tyytyväinen. Emilia syö kovin halusta makeisia. Tiedätkö, Piete, mitä hän tekee?" lisäsi Julia kuiskaten. "Hän rukoilee Jumalaa! Olen kurkistanut avaimen reijästä, hän on langennut polvillensa rukoilemaan, Jumala häntä siunatkoon!" Ja nyt kirkkaita kyyneleitä vieri Julian poskille, samalla kuin hän kiiruhti ulos, vieden muassaan kolme täysinäistä lautasta, joita hän kantoi, vaan miten, sitä en ymmärrä.

Vihdoinkin saimme tehtävämme tehtyä ja nyt jätimme kaikki palkollisten käsiin, tarpeelliset määräykset mukana; Eversti, Armo ja minä menimme pukemaan itseämme päivällisiksi.

Sittemmin menin Emilian luo. Hän seisoi kuvastimen edessä morsius-puvussaan, silmäillen itseänsä katseella, joka ei ilmaissut sitä tyytyväisyyttä ja itse-mieltymystä, jota suloinen, kauniissa puvussa oleva nainen melkein aina tuntee tarkastellessaan omaa rakastettavaa itseänsä. Helena kiinnitti hänen ranne-rengastansa ja Julia, ollen polvillaan, pani kuntoon hänen liepeittensä koristeita.

"Katso!" huusi Julia, sisään tullessani, "eikö hän ole suloinen? eikö hän ole kaunis ja kuitenkin", lisäsi hän kuiskaten, "antaisin halusta puolet tavaroistani, jos saattaisin sillä antaa toisellaisen näön hänen kasvoihinsa. Hänpä on synkkä ja harmaa kuin ilmakin!"

Emilia, joka oli kuullut nämät viimeiset sanat, lausui: "eihän onnettomana saata iloiselta näyttää. Kaikki tuntuu minusta kovin ikävältä ja raskaalta. Tämä päivä on hirveä päivä; minä tahtoisin kuolla!.."

"Herra Jumala!" sanoi Julia minulle ja laski kätensä ristiin, "nyt hän rupeaa itkemään! … saa punaiset silmät ja punaisen nenän eikä tule ollenkaan enään kauniiksi. Mitä nyt teemme?".

"Emilia kulta", lausui lempeästi Helena tarttuessaan sisarensa käteen, "etkö ole vähän ymmärtämätöin? Tämä naimis-liittohan tapahtui yhtä paljon sinun kuin meidän kaikkien suostumuksesta, ja sen mukaan mitä ihmis-järki voi päättää, täytyy sinun tulla onnelliseksi. Eikö sulhasesi ole jalo … eikö hän sinua rakasta mitä hellimmästi? Mistä löytäisit miehen, joka vanhemmillesi olisi hellempi poika ja sisarillesi hartaampi veli, kuin hän on?"

"Tuo kaikki on kyllä totta, Helena hyvä, taikka oikeammin sanoakseni, näyttää olevan totta. Mutta voi, kun ajattelen että nyt on muutos tapahtuva koko elossani ja olossani, … että nyt olen erkaneva vanhemmistani, olen jättävä teidät, rakkaat siskoseni, tämän kodin, jossa olen ollut äärettömän onnellinen – ja tuon kaiken tekisin miehen tähden, jonka sydäntä en tunne yhtä kuin teidän, joka minun suhteeni saattaa muuttua, joka monella tavalla saattaa tehdä minua onnettomaksi – ja tämä mies on tästä lähtein oleva minulle kaikki kaikessa … kohtaloni on muuttumattomasti kiinnitetty häneen … oi, siskoni, tuota ajatellessani silmäni menevät mustiin, polveni vapisevat – ja kun ajattelen, että tänään, juuri tänään … vain muutaman tunnin päästä on elämäni kohtalo päätetty … sekä että vielä olen vapaa ja voin palata entisyyteeni … silloin minua vaivaa semmoinen epämielisyyden ja horjuvaisuuden tuska, ett'ei sitä kukaan käsittää saata. Sisareni, Piete, älkää koskaan menkö naimisiin!"

"Emilia hyvä", sanoi Helena, "sinä joka aina helposti olet saattanut asettua sen mukaan, kuin välttämättömyys vaatii, ajatteleppas nyt, että kohtalosi jo on päätetty, että jo on liian myöhäistä luopua onnestasi".

"Myöhäistä!" huudahti Emilia ottamatta korviinsakkaan noita viimeisiä sanoja, "myöhäistä ei se ole niin kauan, kuin ei pappi vielä ole meitä yhdistänyt … vieläpä minun on alttarin juurellakin oikeus … ja saatan…"

"Ja sydämmesi sallisi tuota!" voihkasi Julia surkealla äänellä, "sinä hennoisit saattaa Algernon'ia onnettomaksi? sinä saattaisit…"

"Hullutuksia!" kuului ääni sanovan ovesta, ja Eversti seisoi siinä käsivarret ristissä, katsellen naurussa suin Juliaa, joka seisoi melkein semmoisessa asemassa, kuin kuuluisa George näytteliätär, jollain häntä Maria Stuartina ihailtiin. Julia punastui, mutta Emilia vielä enemmän.

Kornetti, joka isäänsä seurasi, tarjosi Algernonin puolesta sisarelleen virkeitä, erinomaisen kauniita kukkia sekä pienen kirjeen, joka sisälsi ainoastaan muutamia riviä, mutta net eivät suinkaan olleet tyhjät eikä kylmät. Emilian kasvot kirkastuivat, hän puristi veljensä kättä, ja tämä ollen erittäin kohteliaalla tuulella laski tuota pikaa polvillensa, pyytäen saadaksensa sitä kunniaa, että hänen sallittaisiin suudella sisarensa kengän-kärkeä. Emilia armollisesti pisti esiin pienen jalkansa ja samalla, kuin kornetti kumartui suudellaksensa taikka, kuten minusta näytti, purraksensa hänen kenkänsä kärkeä, laski Emilia käsivartensa veljensä kaulan ympäri, suudellen häntä sydämmellisesti. Eversti tarttui tyttärensä käteen, vei hänen lattian keskelle ja me asetuimme hänen ympärilleen. Nähdessänsä Everstin helliä, isällisiä katseita sekä meidän, ilolla ja rakkaudella häneen kiinnitetyt silmämme tunsi Emilia sydämmessään semmoista mielihyvää, että hän punastui ja tuli niin kauniiksi, kuin Julia suinkin toivoa saattoi. Hänen pukunsa oli vaatimatoin, mutta soma ja luonnikas. Niille nuorille lukioilleni, jotka tahtovat tarkempaa tietoa hänen vaatetuksestaan, tahdon tässä ilmoittaa, että hänellä oli yllään valkoinen, pitsillä koristettu silkki-puku; keltaisissa, erin-omaisen kauniissa hiuksissaan oli hänellä viheriäinen myrttikruunu, jonka ylitse huntu (Helenan uljasta työtä) oli somasti sovitettu, ja tämä teki hänen lempeät, viattomat kasvonsa Paul Veronesen pyhän neitsyen muotoiseksi. Tullaksensa oikein ihastuttavaksi häneltä ainoastaan puuttui tuo toivon, rakkauden ja onnellisuuden ilmaus, joka on morsiamen parahin kaunistus.

Näytti siltä, kuin hänen sydämmensä kuitenkin olisi käynyt tyytyväisemmäksi, ja ikään kuin hänen mielen-tilaansa soveltuaksensa aurinkokin pilkoitti pilvien välistä, lähettäen huoneeseen kalpean loisteensa.

Mutta sekä tuo sisällinen, että ulkonainen valostus kesti ainoastaan muutaman silmänräpäyksen. Sitten pimeni taas. Kun menimme alas päivälliselle, näytti Julia surullisen muotoisena minulle, miten kaikki Emilialle tuotu ruoka oli melkein koskematta, ainoastaan hyydykettä oli hän vähän maistanut.

Ruoalla ollessamme Emilia katseli ympärilleen kaikkia niitä, joita hänen jo kohta oli jättäminen, ja sydämmensä kyllyydestä hänen silmiinsä nyt kyyneleitä tulvaili. Päivällistä syötiin, mutta silloin ei vallinnut sama ilomielisyys, kuin tavallisesti ennen, eikä ruoka näkynyt muita maittavan, paitsi Maisteria ja tallukoita, heille kun aina ruoka kelpasi. Emilia, jolle myrtti tuntui rasittavaisemmalta, kuin kuninkaalle hänen kruununsa, ei syönyt ollenkaan eikä myös nauranut koko aterian aikana, vaikka siihen kylläkin syytä olisi ollut Maisterin vuoksi, joka kolmesti oli niin erinomaisen hajamielinen, ett'ei everstikään saattanut nauramatta olla. Ensiksi hän erehtyi nuuskarasiastansa ja suola-astiasta siten, että hän aikalailla nuuski suolaa nenäänsä ja sekoitti keitokseen hyväsesti nuuskaa; tämä tuotti hänen kasvoihinsa monenmoisia väänteitä sekä silmiin kyyneleitä, joita pyhkiäksensä hän nenäliinan sijasta kaappasi Armon saalin, joka toki kiiruummasti ja hämmästyksellä häneltä poijes siepattiin; viimeksi hän palvelialle, joka hänelle paistia kauppasi, kumarsi ja pyysi kursaillen: "röökinä on vain hyvä ja ottaa itse ensiksi". Julia katsoi huolestuneena sisartaan ja kuiskasi minulle: "Hän ei syö eikä naura, tuo on surullista!"

Vielä surullisemmaksi kävi iltapuoli, jolloin nuot harvat kutsutut vieraat tulivat eikä Algernon'ia, jota jo aikaiselta odotettiin, kuulunutkaan. Armo katsoi ehtimiseen mitä levottomimman muotoisena oveen päin ja tuli paki parastaan kolme taikka neljä kertaa minun luokseni sanomaan: "En saata ymmärtää, miksikä Algernon viipyy". Vieraat myöskin kaipasivat häntä, vaan Emilia ei kysynyt mitään eikä katsonut oveen päin, mutta selvästi saatti havaita, miten hän hetki hetkeltä kävi vakaammaksi ja kalpeammaksi. Julia istui viereeni ja nimitti minulle vieraitten sisään tultua heidän nimensä sekä liitti sen lisäksi heistä vielä yhtä ja toista. "Tuo kaunis soreavartaloinen rouva, joka noin somasti käyttää itsensä, on paronitar S. – Kukapa saattaisi uskoa hänen olevan seuroihin tullessansa aina niin ujoillaan, että hän melkein vapisee? – Katso hänen tuntehikkaita silmiänsä, mutta älä niitä usko, hän ei saata puhua muusta, kuin ilmasta, ja kotona hän päivät pitkät haukoittelee. Kukapa tuo on, joka nyt tulee ja noin kerjäläismäisesti pistää hattunsa edellään ovesta sisälle? – hahha! Setä P.; hän on hyvä ukko, mutta unitautinen. Hänelle pennin verosta annan suutelon. Kunpa ei hän vain juhlamenojen aikana rupeaisi kuorsaamaan! Katsos, Piete, minun sulhoani, joka tuolla on uunin vieressä! Eikö hän ole Apollomainen? Minusta hän kuitenkin liian mukavasti siellä lämmittelee itseänsä, näyttääpä siltä, kuin hän ihan unhoittaisi huoneessa olevan muitakin ihmisiä. Tuo, joka nyt sisään tuli, on orpanani, rouva M. Hän on oikea enkeli, ja hänen heikko ruumiinsa on väkevän sielun verhona".

"Katsos, millä tavalla Emilia ottaa kaikkia vastaan … aivan kuten hän aikoisi sanoa: 'Herrat ja naiset, te olette hyvin hyvät, kun tulette maahan-paniaisiini!' Minä en ymmärrä, mitä Algernon ajattelee, joka näin kauan poissa viipyy. Hyvänen aika, kuinka onnettomalta Emilia näyttää!"

"Tuossahan on pappi! Vaikka hänessä onkin ruuppoja ja vaikka hänen toinen silmänsä on punainen, näyttää hän kuitenkin siistiltä; tuntuupa siltä, kuin minun täytyisi kunnioittaa häntä".

"Katsos, kuinka Kaarlo koettaa huvittaa Emiliaa. Oikein, veljeni! mutta et sinä tällä kertaa onnistu".

"Noh, Jumalan kiitos, tuossa on vihdoinkin Algernon! mutta noin vakainen ja kalpea! … ja kuitenkin on hän kaunis. Paljon kauniimpi, kuin mitä Emilia nyt tällä erää on. Hän menee morsiamensa luokse, katsos vain kuinka ylpeältä Emilia näyttää ..l Algernon puolustaa itseänsä, luulen minä .. mitä! hänessä on ollut kova hampaan-särky, hänen on täytynyt antaa ottaa suustansa hammas! Algernon parka! Hammas-särkyä hääpäivänä! Mikä kova onni! Katsos, nyt istuvat he kaikki yhdessä piirissä! Piirillinen istuvia ihmisiä saattaa minuakin tuskan-hikeen. Mistä he puhuvat? varmaankin ilmasta. Erittäin hauska aine tosiaankin! Mutta ilma ei todellakaan nyt ole huvittava – kuule, kuinka lumi ja vesi rätisee ikkunoita vasten! Täällä sisällä on hirveän lämmin … ja Emilia tekee ilman vielä raskaammaksi. Minun täytyy mennä häntä puhuttelemaan".

Hetken perästä tultiin sanomaan, että kansaa, joka morsianta tahtoi katsella, kokountui portaille.

Tämä oli taas uusi tuska tuolle kainolle Emilialle. Hän nousi, mutta istahti taas kohta, vaaleten.

"Hajuvettä! Hajuvettä!" kirkasi Julia minulle, "hän kalpenee, hän pyörtyy!"

"Vettä!" huusi eversti kaikuvalla äänellä. Maisteri sai teekyökin käsiinsä ja kiiruhti esiin. En tiedä, oliko se tämä näky vai tuo, että hän ponnistaen sielunsa voimia koetti hillitä sydämmensä liikutuksia, joka sai Emiliaa voittamaan heikkouttansa; hän tointui äkkiä ja meni ulos sisariensa kanssa, mutta katsoi samassa levottomalla ja tyytymättömällä katseella Algernon'iin, joka seisoi vähän etäämpänä, tarkaten häntä erin-omaisen, melkeinpä ankaran vakavasti.

"Oletteko hullu?" huusi puoli-ääneensä setä P. ja tempasi käsivarresta Maisteria, joka vielä seisoi tuijottavin silmin ja teekyökki kädessä. Maisteri peljästyneenä teki äkkinäisen käänteen ja nyhäsi samalla tallukoita, joten net kellertyivät kumoon toinen toisensa päälle, ikään kuin keilat, joihin pallo on koskenut. Teekyökki maisterin käsissä keikahti polttaen hänen sormiansa, ja vaikeroiden hän pudotti sen tallukka raukkojen päälle, joittenka liikkumattomien ruumisten ylitse savupilvi liehuen nousi. Vaikka kuu olisi maahan pudonnut, se ei suurempaa hämmästystä olisi synnyttänyt, kuin tämä tapaus. Aksel ja Klaus eivät äännähtäneetkään, – ja Armo oli valmis uskomaan, että hänen pienet tallukkansa olivat loppunsa saaneet. Mutta kun eversti ja Algernon olivat heitä ravistaneet sekä jaloilleen nostaneet, havaittiin heidän olevan aivan hengissä. He olivat vain niin ihmeissään, kauhistuksissaan ja niin hämmästyksissänsä, ett'eivät ensi hetkessä saattaneet liikahtaa eikä puhuakkaan. Onneksi kuitenkin tuo kuuma vesi, joka heitä kastoi, enimmäkseen oli juossut heidän vaatteillensa; ja sitä paitse se luultavasti oli jotenkin jähtynyttä, koska jo puoli tuntia oli kulunut siitä, kuin päästiin teetä juomasta. Ainoastaan yksi pilkku Aksel'in otsassa ja Klaus'in vasemmassa kädessä vaati hoitoa. Maisteri oli vallan toivotonna, pienet pojat itkivät. Net vietiin levolle erääseen kammariin, jossa minä lupasin heidän kanssaan olla kaiken sen ajan, joka minulla oli vallassani. Armo, jonka hyvän-luontoisuus ei ikänä sallinut häntä levollisena näkemään surullista muotoa, meni nyt Maisteria lohduttamaan. Tässä hän siten parahiten onnistui, että antoi Maisterin kertoa, mitenkä pikku pojat olivat tuon kolahuksen kestäneet oikein Spartalaisella uljuudella, ja tämän taas Armo piti erinomaisena todistuksena siitä ansiollisesta kasvatuksesta, jonka Maisteri oli hänen lapsilleen antanut. Maisteri tuli varsin iloiseksi ja innostuneeksi sekä sanoi vähän pöyhistellen: "minä toivon, että Armon toivokkaista pojista vielä muodostan todellisia Spartalaisia!" Mutta Armo toivoi, ett'ei se tapahtuisi toistennettujen kuumien vesilöylytysten kautta; tätä toivoansa ei hän kuitenkaan ilmaissut.

Tällä välin oli morsian päässyt itseään näyttelemästä ja jätti väsyneenä tuon huoneen, jossa hänen täytyi vanhan kummallisen tavan mukaan, jota Ruotsissa vielä käytetään, seisoa uteliaan kansan tarkastettavana.

"Ei häntä kauniiksi kehuttu", sanoi Julia minulle surkealla äänellä, "eikä se kummakaan ollut, sillä hän oli synkkä kuin syksyinen taivas!"

Me veimme Emilian erityiseen huoneeseen, jotta hän siellä saisi levätä hetkisen. Hän vaipui alas tuolille, pani nenäliinansa silmiensä eteen ja oli ääneti.

Salissa oli kaikki juhlamenoja varten valmistettuna, Emiliaa vain odotettiin.

"Tässä on hajuvettä, Emilia, pistä nenäsi tänne! Emilia kulta, juo vettä klasillisen!" pyysi Julia, joka nyt rupesi vapisemaan.

"Sinua odotetaan, Emilia hyvä!" sanoi Kaarlo kornetti, joka nyt tuli huoneeseen, pyytäen Emiliaa hänen seurassaan tulemaan pois kammarista.

"Minä en saata – minä en todellakaan saata tulla!" sanoi Emilia äänellä, jossa suurin tuska ilmautui.

"Sinä et saata!" huudahti kornetti suuresti ihmetellen, "miksikä et?" ja katsoi kysyvästi meihin kaikkiin. Julia seisoi surkeassa asemassa, ristissä käsin. Helenan tyvenissä kasvoissa kuvautui nyt tyytymättömyys, ja minä – minä en millään muotoa saata muistaa, mitä tein, mutta sydämmessäni olin Emilian kanssa yhtä mieltä. Eikä kukaan meistä mitään vastannut.

"En, minä en saata tulla", pitkitti Emilia erin-omaisessa mielen-liikutuksessa, "minä en saata vannoa tuota iäksi päiviksi sitovaa valaa. Aavistukseni on varma … yhteen liitettynä tulemme onnettomiksi … me emme sovi toisillemme. Tämä kyllä saattaa olla minun syyni, mutta varma se minusta kuitenkin on. Tällä hetkellä hän tosiaankin on minuun kovin tyytymätöin ja luulee minua oikulliseksi ihmiseksi, ajatellen inhoaa yhtymistänsä semmoisen kanssa … hänen ankara katseensa nykyään ilmoitti minulle kaikki … hän ehkä kyllä on oikeassa, varsin oikeassa ja sen vuoksi on hänelle sekä minulle paras, että erkanemme".

"Mutta, Emilia", huudahti veli, "ajatteletko, mitä sanot? tuohan on liian myöhäistä … pappikin on jo täällä … häävieraat … Algernon…"

"Mene hänen luoksensa, Kaarlo hyvä!" rukoili Emilia, tullen yhä enemmän liikutetuksi, "käske häntä tulemaan tänne, minä tahdon itse puhua hänen kanssaan, sanoa hänelle kaikki, … vielä ei tuo saata olla liian myöhäistä, koska siitä riippuu koko elämän rauha ja onni; – mene, minä rukoilen sinua, mene!"

"Voi sentään! voi sentään! mitä tästä tuleekaan?" sanoi Julia ja näytti onnettomalta, ikään kuin hän olisi tahtonut maata ja taivasta huutaa avuksensa.

"Muista, Emilia, isääsi!"

"Minä laskeun hänen jalkainsa juureen, eikä hän ole vaativa lastansa menemään iäiseen onnettomuuteen!"

"Jospa me saattaisimme häntä jollakin tavalla huvitella, jospa hetkeksikin saisimme hänen ajatuksensa toimimaan toisaalla!" kuiskasi Helena veljelleen.

Kaarlo kornetti avasi oven ikään kuin mennäksensä ulos, samassa kuulimme kovan kolauksen; kornetti huudahti: "voi minun silmääni!". Kaikki peljästyivät, sillä niin luonnollisesti tämä vähäinen petos toimeen pantiin, ett'ei meistä kukaan ensi hetkessä sitä kurin-teoksi huomannut. Emilia, joka aina oli valmis ensimmäisenä menemään hädässä olevan avuksi, oli nytkin, vaikka omasta kohtalostaan levottomana, kuitenkin valmis kiirehtimään veljensä luo, ja ottaen kädet pois hänen silmistään rupesi hän veteen kastetulla nenäliinalla niitä hartaasti hautomaan sekä kysyi sääliväisesti: "kivistääkö paljon? Luuletko, että silmä on vikaantunut? onneksi ei näy verta…"