Syteen taikka saveen

MIINA. Älkää niitä joutavia!

KYLÄ-MAIJA. Joutavia! Älä huoli, kyllä minä tiedän. Sulle ei ole kyllä hyviä tässä pitäjäässä.

MIINA. Ei kukaan välitäkään minusta.

KYLÄ-MAIJA. Ei muuta kuin koko maailma, ihan koko maailma! Kaikki pojat lentävät sun perässäsi niin kun kärpäset. Mutta muista mun sanani: älä ota köyhiä, kun rikkaitakin kyllä saat. Hyh … kun pelästyin! Isäs tulee. Hyvästi lapsi! (Menee vikkelästi pois.)

MIINA (Vetää oven kiini.) Tuon lörpötyksiä ei saisi koskaan uskoa, mutta jotain vehkeitä niillä sentään saattaa olla. (Miettii, purskahtaa nauramaan.) Mutta kyllä se nyt olisi todellakin hullua, jos ne yhteen menoa ajattelisivat, Liisa ja isä, Liisakin melkein narrattava… Ja sellainen äitipuoli ja emäntäkö tässä sitten määräisi? (Nyrkkiä puiden:) Ei ikänä! Älä nuolase Liisa, ennen kuin tipahtaa. (Kävelee ikään kuin sattumalta peilin luo, johon jää katsomaan.) Se Kylä-Maija sanoi että kaikki lentävät mun perässäni. Olenkohan minä nätti? Tykkääköhän Hemppa minusta? Jos se vaan tykkäisi, niin (tanssien) tral … lall … laa… Mutta minäpä kysyn sitä juttua Liisalta ja varjele sitä, jos se tähän äitipuoleksi kurkottelee. (Poistuu sivuovesta.)

MIINA ja LIISA (Tulevat sisään.)

MIINA. Kuule Liisa, mitä vehkeitä sulla on isän kanssa?

LIISA. Vehkeitä, mitä vehkeitä?

MIINA. Mitä! Älä kieräile. Kumma että kehtaatkin. Ei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa. (Nyrkkiä puiden.) Siihen on, kuule, vielä pitkä aika, ennen kuin tuollainen tähän emännäksi pääsee.

LIISA. Älä nyt haukkumaan ala. (Alkaa itkeä.) Isäsi sitä tahtoo.

MIINA. Mitä sellaisen tahtomisesta.

LIISA. Kuka sulle on sanonut?

MIINA. Sanoi kuka sanoi. Mitä te täällä äsken puhuitte?

LIISA. Niin mekö?

MIINA. Te, sinä ja isä.

LIISA. Älä nyt ole niin tomerana, ei täällä mitään pahaa puhuttu enkä … minä olisi tahtonut, mutta isäsi se tahtoi.

MIINA. Sinuako emännäksi?

LIISA. Niin.

MIINA. Sinä tietysti lupasit tulla.

LIISA. Noo, et taitaisi sinäkään kieltää, kun niin rikkaat kosisivat.

MIINA. Olet sinäkin hölmö. Mitä se isä sanoi?

LIISA. Se sanoi että.. Vaan mitähän tuosta … niin se vaan sanoi, että minä olisin tähän sopiva emännäksi, kun lehmätkin jo hyvin tuntevat mun ja… (Nyyhkien:) Ja kyllä mä sen tiedän sanoa vissiin, etten minä sulle ainakaan olisi ilkeä, niinhän olet ollut tähänkin asti kuin oma lapseni.

MIINA. Älä nyt Liisa tee itseäsi hullummaksi kuin olet.

LIISA (Itkien:) Niin mutta kun köyhää katsotaan ylön joka paikassa, ja vaikka kuinka koettaisi olla mielillä, niin ei koskaan ole hyvä… Jos minä olisin isällesi kieltänyt, olisi pian minut pois ajanut … ja nyt sinä tulet niskaan. (Itkee.) Eikä näin puolivuodessa kukaan piikaakaan tarvitse.

MIINA. Älä nyt niin huuda.

LIISA. Tottahan nyt edes itkeä saa, vatsansa täyteen.

MIINA. Mutta et sinä ainakaan tähän emännäksi pääse.

LIISA. Kyllähän tässä sitten on maantie edessä. (Itkien.) Voi sitä köyhän lasta!

MIINA (Nauraa.) Ei sinun tarvitse lähteä mihinkään, kyllä sinä piikana tässä saat olla, kun vaan lupaat ettet enää ala äitipuoleksi pyrkiä.

LIISA. Minä en ole ikänä riitaa haastanut, enkä tahdo tähän tuppautua, vaikka, kun se isäsi puhui päivällä siitä asiasta, niin minä ajattelin että, jos et sinä olisi vastaan, niin kyllähän tämä mulle hyvä paikka olisi. Enkä minä sitä millään pahalla tarkoittanut.

MIINA. Sovitaan pois nyt ja sano isälle, ettet sinä huolikaan hänestä.

Sanotko?

LIISA. Noo, jos sinä niin tahdot.

MIINA. Ettehän te voisi kuitenkaan rakastaakaan toisianne, vanhoja ihmisiä kumpanenkin?

LIISA. Kyllähän me nyt sentään kohtuudella voisimme rakastaa.

MIINA (Nauraen.) Kohtuudella?

LIISA. Niin, mutta olkoon nyt, kun sinä niin tahdot. Minä haen lutista ne sinulle.

MIINA. Mitkä?

LIISA. Ne kihlarahat.

MIINA. Joko hän kihlarahoja antoi?

LIISA. Antoi hän.

MIINA. Paljonko?

LIISA. Kolmekymmentä markkaa.

MIINA. Vai jo kihlarahoja… Ne saat pitää Liisa, eli anna isälle jos tahdot.

LIISA. Mitäs minä kenenkään rahoja…

MIINA. Pidä vaan. Älä anna isälle, kyllä sillä rahaa on. Mutta lupaa nyt, ettet anna hänen enää yli puhua itseäsi.

LIISA. Kyllähän minä nyt koetan.

MIINA. Pihaan ajettiin hevosella. Ota nyt Liisa ja siisti vähän tätä kamaria, jos tulee vieraita, minä menen ja pidän heitä ulkona niin kauan. (Menee.)

LIISA (Siistien huonetta vähän aikaa äänettömänä.) Siihen levisi sekin morsianna olo kuin voi lämpimän leivän päältä! Mutta kuka mun käski ruveta kurottelemaan komeain joukkoon… Siivoa sitte vaan huoneita ja tee puhdasta kun rikkaat rypevät ja sulhasia odottavat… Melkeinpä minulta tulee itku… Mutta jos ne antavat minun pitää edes sen kolmekymmentä markkaa, niin taitaapa sitä Jumala Liisasta huolen pitää tästä lähin niin kun tähänkin asti. (Poistun sivuovesta.)

JUHO, MIINA ja RIIKA (tulevat, Juho nauraen).

MIINA. Älä naura.

JUHO. Eihän sitä nyt itkemään ainakaan sovi ruveta silloin kun on toivossa saada äitipuolen ja häät.

MIINA. Käy istumaan Riika. Ei minua paljon naurata, siliä ei se ole vieläkään niin varmaa vaikka asiasta tulisi tosi.

JUHO. Noo, annahan tulla, kyllähän sinä äitipuolen tarvitset, sellainen harakka.

MIINA. Itse olet harakka.

JUHO. Vaan minäpä otan mielellänikin äitipuolen.

MIINA. Mutta minä en ole päivääkään tässä talossa jos…

RIIKA. Olet varmaan! Pian sinä vihasi unohdat.

JUHO. Ja vedät äitipuolen kaulaa ja pyydät anteeksi.

MIINA. Ei tämän taivahan alla.

RIIKA. Mutta sitä minäkin ihmettelen että vaari tuohon Liisaan hyvänsä katsoi, olisihan niitä nyt muitakin ollut.

JUHO. Mitä hulluja! Ne ovat narranneet Miinaa, isä ja Liisa.

MIINA. Älä usko, siitä on leikki kaukana.

JUHO. Taidat sinä olla paha isälle ja palvella häntä huonosti, kun sellaisiin puuhiin ryhtyy.

MIINA. Mikä paha minä olen ollut?

JUHO. Tapaa isä valittaa, että sinä olet niin tottelematon ja härkäpäinen.

MIINA. Narraat.

JUHO. Joskopahan olisi narria, mutta pelkään vaan että sinussa on ollut suurin syy siihen, että isä akanottoa ajettelee.

MIINA (Itkussa suin.) Mennään tuonne ylikamariin, niin saadaan oikein rauhassa puhua.

RIIKA. Mennään, täällä onkin niin kauhean kuuma. (Lähtevät sivuovesta.)

PERÄKORPI, TANAKKALA ja NIERULAINEN (tulevat sisään peräovesta.)

PERÄKORPI. Tulkaa, tulkaa vaan sisään miehet, tässä taitaa tulla pienet juhlat.

NIERULAINEN. Mitä hiivattia täällä nyt sitten juhlitaan? Ethän sinä vaan ole akan touhuihin ruvennut?

PERÄKORPI. Saat sanoa minulle nyt sen vanhan sananlaskun, että "suden koira vanhanakin."

NIERULAINEN. Se on oikein! Akaton mies ei kelpaa mihinkään, sen täytyy lukea mukulain joukkoon. Mutta sano jo kenestä sinä teet emännän?

PERÄKORPI. No tuota —

TANAKKALA. Vai olet sinäkin ruvennut hulluttelemaan, vanha, vakava mies. Enpä minä olisi uskonut.

PERÄKORPI. No tuota.

NIERULAINEN. Mitä hulluja se haastelee tämä Tanakkala! Ottaisi itsekin uuden emännän kun vaan saisi. Mutta siitä ei huoli muut jos Kylä-Maija, ha haa. Jos minulta vaan emäntä kuolis, niin kohta ottaisin uuden.

TANAKKALA. Jos saisit.

NIERULAINEN. Saisin minä paremmin kun sinä. Sinä olet sellainen tuppisuu, ettei sinulta tulisi kosituksikaan. Toista se on minun.

PERÄKORPI (Tarjoo sikareja.) Pankaa savulle, tässä on sikareja.

NIERULAINEN. Ja oikein provastin sikaria. (Ottavat ja virittävät sikarit.)

PERÄKORPI. Kuka sitä kihlajaisiinsa huonoja sikareita … ei niitä aina vietetä.

NIERULAINEN. Tosi.

PERÄKORPI. Istumaan käykää.

TANAKKALA. Mä vieläkin sanon, että, voi lempo kun olet hullu, vanha, ikäloppu mies.

PERÄKORPI. Älä sano, ota sinäkin akka.

TANAKKALA. Hui, hai, niin hulluksi en minä tule!

NIERULAINEN. Saapa nähdä vaan kun Peräkorpi nyt ensin näyttää hyvää esimerkkiä. Mutta sano jo kuka morsian on?

PERÄKORPI. Eihän se mitään erinomaisia voi olla näin vanhalle… Tämä se on vaan, tämä oma piika, Liisa.

TANAKKALA. Pane nyt järveen! Eihän se ole oikein täysijärkinenkään?

NIERULAINEN. Soo, vai Liisa. Noo, mitähän ne valikoimalla paranevat.

Valikoitsijan käteen jäävät usein luut ja niin sen käy tämän Tanakkalankin.

PERÄKORPI. Kyllä se minulle kelpaa.

NIERULAINEN. Hojaa! Ei muoto murkinaksi kelpaa.

PERÄKORPI. Enkä ole tässä enää minäkään parhaillani.

NIERULAINEN. Perhanasti sinä oletkin vanhentunut näinä viime vuosina.

PERÄKORPI. Minäkö?

NIERULAINEN. Niin. Sinun olisi pitänyt jo ennen ottaa emäntä.

PERÄKORPI. Sitäpä olen tässä katunut. Mutta enhän minä vieläkään niin kovin vanhalle näytä, näin pyhäpukeissa?

NIERULAINEN (Nauraen.) Minä taisin väärin tehdä kun sulhasmiestä vanhaksi sanoin. Mutta totta puhuen, kun minä oikein katson, niin sinä näytätkin nuoremmalta nyt, noin putsattuna.

TANAKKALA. Anna nyt tuon narrata itseäsi. Ruma sinä olet, sun naamasikin on kun vanha kropsu.

PERÄKORPI. Niinkö sinä luulet?

TANAKKALA. Niin ja se on totta puhetta. Sinä, haudan partaalla kääkyttelevä äijä, mitä lempoa sinä teet akalla? Siitä saat jokapäiväisen ristin taloosi.

PERÄKORPI. En minä sitä usko. Liisa on vakava ja nöyräluontoinen ihminen ja talon tavoille jo tottunut.