Syteen taikka saveen

TANAKKALA. Usko jos tahdot, perästäpäin sen paremmin tietää.

NIERULAINEN. Kas kas, se kadehtii, tämä Tanakkala!

TANAKKALA. Minäkö?

NIERULAINEN. Ha haa, kun meni punaseksi.

PERÄKORPI. Katsokoon itsellensä Tanakkalakin akan aikanaan (Ottaa kaapista pullon ja laseja, kaataa ryypyt.) Tulkaa, naapurit, ottamaan ryypyt suihin.

NIERULAINEN. Kyllä minun pitää ruveta katselemaan emäntää tälle Tanakkalallekin.

PERÄKORPI, NIERULAINEN, TANAKKALA (Ryyppäävät.)

TANAKKALA. Taitaa olla turha vaiva.

PERÄKORPI. Ei olekaan, me alamme yhteen puuhaan Nierulaisen kanssa.

TANAKKALA. Kaksi hyvää.

NIERULAINEN. Niin onkin. Mulla on suuta ja Peräkorvella verestä kokemusta.

PERÄKORPI. Meiltä se tapahtuu. Otetaan vielä ryypyt. (Kaataa.)

TANAKKALA. Menee päähän.

PERÄKORPI. Ei se niin vähästä.

NIERULAINEN. Kyllähän mies pari ryyppyä kestää. (Ryyppäävät.)

TANAKKALA. Vanhanaikaista on jo tämä ryyppääminenkin. Olisi vanhoille miehille viisaampaa ruveta raittiiksi, kuin hullutella akanoton puuhissa.

NIERULAINEN. Siihen en minä pane puumerkkiäni.

TANAKKALA. Sen minä kyllä uskon, sellaisesta isosta juoposta.

NIERULAINEN (Suuttuen.) Isosta juoposta? Olenko minä jolloinkin sinun tielläsi maannut?

TANAKKALA. Taisit suuttua?

NIERULAINEN. En minä ole suurempi juoppo kuin muutkaan.

PERÄKORPI. Ettehän nyt riitaa haasta, aika miehet? Sopikaa pois.

NIERULAINEN. Kelpaa viina Tanakkalallekin.

TANAKKALA. Noo, kelpaahan se. Mutta monasti olen jo ajatellut heittää pois koko ryyppäämisen.

NIERULAINEN. Olisit heittänyt.

TANAKKALA. Niinpä ei sitä ole tullut tehdyksi. Mutta olkoon sillään nyt se juttu. Mitä sanovat sinun lapsesi, Peräkorpi?

PERÄKORPI. Tästäkö akan ottamistouhustani?

TANAKKALA. Siitä.

PERÄKORPI. Noo tuota … se nyt on sillä tavalla, tuota… En minä ole heidän kanssansa vielä oikein puhunutkaan.

TANAKKALA. Ja kihlata jo aijot.

PERÄKORPI. Niin noh, heidän ei tule mitään. Talo on omani, Miinalle maksan rahat vaikka paikalla, Juho on saanut osansa.

NIERULAINEN. Niin, mitä siihen mukulain tulee. Itsellensä tämä vaimon ottaa.

TANAKKALA (Päätä ravistaen.) Vaikka kohtakin, mutta kotirauha siinä särkyy.

PERÄKORPI. Minä olen jo niin kauan saanut olla kaikkea huolen pitoa vailla että… Ei kukaan enää välitä minusta, ei kukaan tottele, niin pidetään minua kuin ruotiäijää… Minä olen niin tuskastunut että … kun vanhalla ijällään pitää olla ja elää kun kerjäläinen, vaikka talo on kun linna… Minä olen niin suuttunut päiviini että … akan minä otan, menköön syteen taikka saveen, sen huonommaksi ei minun elämäni taida tulla.

TANAKKALA. Oletko kauan jo tätä ajatellut?

PERÄKORPI. Noo, en minä kauan.

NIERULAINEN. Eikä se pitkistä miettimisistä paranekaan. Mutta asiasta toiseen. Kuinka sinun varsasi on kasvanut, Peräkorpi?

PERÄKORPI. Kohta on emänsä kokoinen. Lähdetään katsomaan.

NIERULAINEN. Mennään.

PERÄKORPI. Pankaa uudet sikarit palamaan.

NIERULAINEN. Savuaa vielä.

TANAKKALA. Tämä ei tahdo oikein palaa.

NIERULAINEN. Et sinä osaa sytyttää. Pure enempi pois päästä, niin savu kulkee paremmin. (Menevät peräovesta.)

MIINA, JUHO ja RIIKA. (Tulevat sivuovesta.)

MIINA. Täällä on pullo pöydällä. Varmaankin ne alkavat ryypätä.

JUHO. Kun ei vaan vaarilla olisi aikomus jo tänä iltana juoda kihlajaisia?

MIINA. Jos hän kertoo aikeistaan noille miehille, niin Nierulainen sen juoksettaa heti ympäri maailman!

JUHO. Totta puhuen minä vähän pelkään, että tässä on kierroksessa jotain. Saapa nähdä luopuuko Liisa niinkään vähällä toiveistaan.

MIINA. Ettäkö hän narraisi minulle?

RIIKA. En minä usko että Liisa osaisi yhtään kierrellä.

JUHO. Minä menen puhuttelemaan isää kahteen käteen, ennen kuin se ehtii enempää ryypätä. Peijakkaan äijä, kun tässä alkaa hullutella. (Menee.)

RIIKA (Siirtää tuolinsa Miinaa vastapäätä, ottaa lämpimästi käsistä kiini.) Voi Miina kun minun on paha olla!

MIINA. Mitä varten?

RIIKA. Eikö sinun ole?

MIINA. Noo, mutta eihän se sinuun koske niinkään paljoa.

RIIKA. Niin, mutta mitä varten pitää lasten ja isän välisuhde olla sellainen? Miksi et sinä Miina rakasta isääsi?

MIINA. Hyvä ihminen… (Itkuun pillahtaen:) Kun hän on niin ilkeä ja aina härnää ja…

RIIKA. Isäsi on vanha, mutta ilkeä ei hän ole… Minulla on ollut isä ja isäpuoli, (liikutettuna) ja minä tiedän minkälaista on ilkeys.

MIINA. Kyllähän minäkin…

RIIKA. Mutta sinussa on vikaa itsessä.

MIINA. Niin onkin!

RIIKA. Ja sinun pitää pyytää isältäsi anteeksi, niin hän leppyy kohta.

MIINA. Nytkö?

RIIKA. Nyt ja usein jälestäpäinkin. Rehellinen, lapsellinen nöyrtyminen vanhempain ihmisten edessä, voi, sinä et usko, miten hyvää se tekee nuorelle sydämmelle!

MIINA. Kyllä minä uskon, mutta kun ei isä koskaan neuvo minua, eikä kukaan ole neuvonut, isäkin pistelee ja haukkuu vaan.

RIIKA. Sen uskon, mutta ole sittenkin nöyrä ja tottele häntä.

MIINA. Ne tulevat nyt, mennään tupaan, Riika. (Nousevat, panevat kädet toistensa vyötäsille.)

RIIKA. Minun äitini sanantapa on aina, että lapsen nöyryys on alkutie elämän onneen. (Innostuneena.) Ja … ja kuule, etkö sinäkin pidä minun äidistäni?

MIINA (Liikutettuna.) Mutta sellaista äitiä kuin sinulla, ei olekaan kuin yhdellä tuhannesta. (Menevät sivuovesta.)

TANAKKALA ja NIERULAINEN (Tulevat peräovesta.)

NIERULAINEN. Taisi poika ottaa isänsä kovalle.

TANAKKALA. Meidän taitaisi olla viisainta lähteä tiehemme.

NIERULAINEN. Mitä varten, kun on kerran käsketty, niin juodaan nyt nämä kemut. Ei näitä enää toiste tule.

TANAKKALA. Täällä on ilkeä olla… Saisi sovitella asiansa omain mukulainsa kanssa.

NIERULAINEN. Älä joutavia ujostele. Ja ollaanhan tässä nyt niin tuttuja, että saadaan vähän naapurille nauraakin, jos naurun asiaa tulee.

JUHO (Tulee peräovesta.) Siellä on hyvä ilma.

NIERULAINEN. Kovin hyvä ilma. Oletpa sinäkin tännepäin kulkeutunut.

JUHO. Lähdimme Riikan kanssa ajelemaan.

NIERULAINEN. Se on oikein, ajelkaa niin kauan kun eivät lapset peräänne paru.

RIIKA ja MIINA (Tulevat sivuovesta.)

NIERULAINEN. Tuollapa tulee se nuori emäntä. (Menee Riikaa kättelemään.) Päivää. Minä täällä Juholle sanon, että ajelkaa niin kauan kun eivät mukulat perään paru.

RIIKA (Niijaa Tanakkalalle.) Hyvää päivää.

TANAKKALA. Päivää.

PERÄKORPI (Tulee sivuovesta, astuu pahantuulen näköisenä näyttämön etualalle. Raapii korvallistaan. Syrjään.) Saamari! (Keskustelu ei enää ota sujuakseen. Kaikki, paitsi Peräkorpi, istuutuvat, joku ryähtelee. Äänettömyyttä.) Saamari tuota…

NIERULAINEN. Mitä sinä nyt, Peräkorpi, niin seisoskelet ja kyräilet?

PERÄKORPI. No tuota … en minä mitään… Pankaa siitä uudet sikarit palamaan.

TANAKKALA (Nousee ja astuu peräovelle.) Tule tänne, Peräkorpi. (Ulos.)

PERÄKORPI (Seuraa.)

NIERULAINEN. Sillä ukolla näyttää olevan niin kun kivun asiat.

JUHO. Siltä se näyttää.

NIERULAINEN. Mikä äijän päähän lie mennyt? Ei tässä ole vielä ryypättykään paljoa.

JUHO. Te vanhat miehet, te ryyppäättekin vielä.

NIERULAINEN. Joo, kuollen koira tapansa heittää, mutta ei paha koira kuoltuansakaan.

PERÄKORPI ja TANAKKALA (Tulevat. Peräkorpi istun pöydän luo, käsi poskella. Äänettömyyttä.)

NIERULAINEN. Noo, Peräkorpi, mitä sinä nyt murehdit? (Nauraen:) Ota vaan itsellesi emäntä ilman epäilemättä. Eivät taida vielä nämä nuoret tietääkään, että isänne meinaa —

PERÄKORPI. Ole vaiti!

NIERULAINEN. Vaiti? No puhu itse, kun tässä istutaan suut tukossa aivan kuin hautajaisissa.

PERÄKORPI. Ei siitä taida tullakaan mitään.

NIERULAINEN. Soo, joko se nyt sillä lailla on?

PERÄKORPI. Sillä tavalla se taitaa olla.

TANAKKALA. Se on useinkin lasten vika kun vanhat äijät tuolla ijällä alkavat akanottoa puuhata.

PERÄKORPI (Innokkaasti.) Niin onkin! Sen sinä sanoit oikein.

NIERULAINEN. Ky-yllä ne muutenki.

MIINA. Itsestänsä rupeevat hulluttelemaan.

TANAKKALA (Miinaan kääntyen.) Taitanut on tähänkin olla vaan sinun vikasi.

MIINA. Minunko?

TANAKKALA. Sinun. Olet varmaankin pitänyt isästäsi hyvin huonoa huolta ja aivan vaan itseäsi hoitanut.

MIINA. Kyllä hänestä huolta pidetty on, mutta eihän sitä, vanhaa miestä tarvitse hoitaa kuin pikku lasta.

PERÄKORPI. Pikku lasta! olenko minä pyytänyt?

TANAKKALA. Minä en tiedä, vaan tapa yleisesti on sellainen, etteivät tyttäret välitä mitään isäinsä vaatteistakaan ennen kuin viimeinen paita repaleina päältä putoaa.

MIINA. Paita?

TANAKKALA (Naureskellen.) Niin, paita.

MIINA. Onko isä sellaisia puhunut?

PERÄKORPI. Ei…

TANAKKALA. Ei ole puhunut, vaikka syytä kyllä taitaisi olla.

PERÄKORPI (Nousee. Puhuu pahoitetulla äänellä.) Se nyt oli sellaista että … kun minä tässä olen tullut vuosi vuodelta Miinankin silmissä hylyksi, niin minä ajattelin, että, jos ottaisi itsellensä jonkullaisen emännän, sellaisen kun saa… Saateipa vanhoilla ole enää valikoiman varaa… Meinasin että se sitten edes vähän pitäisi minusta huolta kun vanhenen.

NIERULAINEN. Kyllä se oikea meininki oli. Ja kohtahan sen Miinankin tie vie nuorempain miesten paitojen paikkuriksi.