Syteen taikka saveen

LIISA (Hymyillen.) Tuota isäntää! Millä me komeiksi tulemme kun olemme jo niin vanhojakin.

PERÄKORPI. Vanhoja? (Hyppää ylös.) Katso nyt näytänkö minä enää niin vanhalta kun partani ajoin ja … ja kun mulle on verkamekko ja verkahousut? (Näyttelee itseään.)

LIISA (Katselee hymysuin Peräkorpea.) Kyliähän ne miehet aina kelpavat vanhastakin, mutta —

PERÄKORPI. Mutta mitä?

LIISA. Sitä vain, että ei vaimoväki niin kelpaa, vaikka on mulle ennenkin miestä kosittu.

PERÄKORPI. Älä joutavia, kun sinä mulle kelpaat, niin sillä hyvä. Ja eikä sun tarvitse pitää emäntävainajan vaatteitakaan, sellaisia, vanhan aikaisia, saat laittaa karttuunista ja musliinista (Näppiä lyöden.) Perhana ollen, sinusta tulee niin komea emäntä että… Ja minä laitan itselleni uudet trikoohousut ja mekon ja narusaappaat (näppiä lyöden) niin että – . Mutta sanoppa, ketä sinulle on kosittu?

LIISA. En viitsi sanoa sitä, ja muuten niin, eihän me niin komeasti, vanhat ihmiset?

PERÄKORPI. Miks'ei?

LIISA. Alkavat nauraa.

PERÄKORPI. Nauraa? Ähä hää, kuka rikkaille nauraa!

LIISA. Minä ole köyhä.

PERÄKORPI. Vaan kun tulet mun emännäkseni et ole enää köyhä.

LIISA. Mutta kyllä Miina ja Juho pitävät minua kuitenkin halpana ja katsovat ylön kun minä olen niin köyhä.

PERÄKORPI. Siitä viis', minähän sinut emännäkseni otan.

LIISA. Noo, kyllähän se nyt niin on taas, että, vaikka mä sen itse sanon, niin itse minä olen aina luttini pukenut omilla vaatteillani ja joka kevät minä olen tehnyt kolme paitaa ja kahdet puolivillaiset pukuvaatteet.

PERÄKORPI (Kopeloiden piirongilla.) No älä muuta kun ota pois kihlarahat. Tästä saat nyt vähän aluksi, että sopii laittaa mitä tahdot (Tarjoo setelitukkoa.)

LIISA (Epävarmana:) Voi rakas isäntä, kyllä minä ottaisin mutta … kyllä minä muuten mutta … en minä oikein tiedä… (Itkun ja naurun sekaisella äänellä). Kyllä minä vissiinkin taidan teitä rakastaa?

PERÄKORPI (Hämillään.) Rakastaa? (Kynsii korvallista.) Tuota, se nyt on sillä tavalla, että kyllä minä ainakin rakastan sinua ja tykkään… Ja kun ei minusta enää kukaan pidä mitään huolta ja kun minäkin tästä vanhenemistani vanhenen niin ajattelin, että jos sinä tulisit tähän emännäksi ja hoitaisit vähän minuakin (Liikutettuna.) Vaan kun sitä tullaan vanhaksi, niin ei enää rakasta omaiset ei vieraat.

LIISA. Kyllähän minä… Mutta kun on se Miinakin, jos pitää ruveta riitelemään ja —

PERÄKORPI. Minä olen isäntä meillä! Jos ei Miina ole ihmisten lailla, niin saa mennä tiehensä. Sinä saat avaimet ja emännyyden. Kyllä minä olen jo kärsinytkin. Katso, minkälainen pyhäpaita nytkin on päälläni. (Ottaa takin päältään ja näyttää paitaa.)

LIISA. Monta kertaa olen sanonut Miinalle, että kuinka sinä pidät tuosta isästäs niin huonon huolen ja paidoistakin on monta kertaa puhuttu.

PERÄKORPI. Liisa tietää kaikki ja tiedäthän sinä todistaa, etten minä ole kenellekään häjynkurinen?

LIISA. Joka sen sanoo, se valehtelee.

PERÄKORPI. Ota nyt tämä kihlaraha, äläkä enää mieti. Sen rakkaudenkin kanssa on usein sillä tavalla, että se on paljasta hölynpölyä.

LIISA. Niin onkin, eikä se oikein kuuma rakkaus ole ikänä näyttänyt olevan hyvän edellä.

PERÄKORPI. Eikä sitä vanhanpuolen ihmisiltä sovikaan vaatia niin kuumaa —

LIISA. Kuumaa ja höyryävää.

PERÄKORPI. Justiin niin kun sanot, kuumaa ja höyryävää. Tuos on, ota pois nuo rahat.

LIISA (Ottaa rahat, niiaa, kiertelee niitä tukulle kädessään ja on vaiti vähän aikaa. Sitten:) Voi paikkaa kuitenkin! Ettäkö minä olen nyt oikein morsian?

PERÄKORPI. Morsian sinä olet ja minä olen yrkämies.

LIISA. Ja minä olen aina ajatellut etten minä ikänä ota miestä … mutta kun tuo isäntä niin tahtoo.

PERÄKORPI. Etkä sinä kauppaasi tule katumaan. Leipää sulla on nyt kuolinpäivääsi asti kun vaan äijästä pidät huolen.

LIISA. Parastani tahdon koettaa ja, Jumala tietää, etten minä aijo Miinaltakaan päätä haukata, (nyyhkien) en ikänä, jos ei vaan hän minulta ensin.

PERÄKORPI. Niin, mitä joutavia. Mutta eiköhän ole parasta että ilmoitamme aikomuksestamme naapureillekin jo tänä iltana?

LIISA. Ettäkö tämä nyt sitten ainakin on oikein tosi?

PERÄKORPI. Saamari tuota, leikkiäkö me tässä laskimme? Laitetaan kahvia vaan ja minä sanon naapurin isännille.

LIISA. Kuinka te vaan tahdotte. Mutta nyt pitää minun jo mennä, kun kirkosta aletaan tulla (Aikoo lähteä.)

PERÄKORPI (Tarttuen käsivarteen. Hämillään:) Tuota, kun sinä nyt kerran olet mun kihlattu morsiameni, niin … ha, haa, minä meinaan sinua suudella.

LIISA (Tempautuu irti.) En minä anna, en vaikka mikä olisi!

PERÄKORPI. Miks'ei?

LIISA. Ei? (Kiirehtien pois.) Hyvä isä, jos pyhävellipata olisi kiehunut maahan!

PERÄKORPI (Mielissään, käsiään hieroen.) Saamarin siivo ihminen! Mutta olisi se nyt saanut antaa… Noo, onhan se parempi näin, vanhokkojen ihmisten kesken (Nappia lyöden.) Vaan on minussa vielä jälellä entistä likkaa ja kuraassia! Ei sitä vain joka mies 60-ikäisenä noin vaan sieppaa akaksensa parhaassa ijässä olevaa ihmistä… Peijakas, kukahan se mahtaa olla, joka häntä on kosinut? Olis hauska tietää kuka sai vasikannahan… Kun eivät nyt vaan nuoremmat alkaisi ryntäilemään, kun kuulevat että minä, vanha mies olen iskenyt. Tosin hän on jo 40 ijässä, mutta jos joku saisi tuon Kylä-Maija ryökäleen asiamieheksensä niin se kiertää enkelinkin. (Päättävästi:) Kyllä minun pitää häntä vielä varoittaa. (Rientää aikeessa mennä ulos.)

MIINA (Tulee ovessa vastaan.)

PERÄKORPI (Säpsähtäen.) Kaa, kylläpä sieltä kirkosta nyt oli taas kiirettä kotiin.

MIINA (Kummeksien.) Kiirettä? Tottahan saa kotiin tulla milloin tahtoo.

PERÄKORPI. Noo, tulee nyt sitten. (Ulos.)

MIINA (Käy katsomassa peiliin.) Mitähän tuo nyt on noin pyntännyt itsensä verkavaatteisiin? Jotain vehkeitä sillä mahtaa olla. Ja nuo ikuisessa ravassa olevat saapaskohjaleensakin oli mustannut noella. (Peilailee.) Mutta voi taivas kun minä olen nyt komea, kun tämä röijykin sopii niin hyvin, enkä minä siltä isottele (Käsiä yhteen lyöden.) Jos yksi tietäis, mitä minä nyt ajattelen!.. Se on niin pulska poika, se Mäki-Matin Hemppa, ettei koko maailmassa ole yhtään muuta sinnepäinkään!.. Ja minä tykkään siitä. – Voi jos joku olisi kuullut… Ainakin viisi kertaa se Hemppa katsoi minua kirkon käytävän ylitse —

KYLÄ-MAIJA (Kurkistaa peloissaan peräovesta.) Onko Miina yksin?

MIINA. Ka Maija! Yksin minä olen, tulkaa vaan.

KYLÄ-MAIJA. Päivää kultani. (Ottaa kiini Miinan molempiin käsiin.)

Kuule, mulla on kiirettä… Kun ei vaan isäsi tulisi tänne. (Nyyhkien.)

Kun se äsken aikoi ruveta täällä minua hätyyttämään, kunniallista leskeä.

MIINA (Ihmeissään.) Hätyyttämään?

KYLÄ-MAIJA. Niin, mutta herra pelasti oman piikansa, enkeli seisoi sivullani välkkyvän miekan kanssa.

MIINA. Narraatte nyt, ihan varmaan.

KYLÄ-MAIJA. Koska minä olen, lapsi, sulle narrannut? Mutta kuule nyt: Kun minä sitten hetken seisoin tuolla tallin nurkan takana, näin Liisan tulevan tänne kamariin. Minä kohta ajattelin, että ei suinkaan mulla nyt ole niin kiirettä. Ja mitäs ollakaan, hyvä lapsi, minä hiplasin itseni tuonne ikkunan taakse… Mutta voi hyvä lapsi, kun mun polttaa kovin rintojani, anna, kultani, yksi pikkuinen ryyppy, pikkuruinen vaan.

MIINA (Ottaa pullon ja lasin kaapista, kaataa ja tarjoo.)

KYLÄ-MAIJA (Ryyppää.) Hoh siunatkoon, kun se jumalan vilja on vanhalle kovin hyvää. (Osoittaa vatsaansa.) Tuolla se nyt menee kierrellen joka mutkan ja kipristelee niin makeasti ja mukavasti kun ennen nuoruuden aikana oman kullan laulu. Mutta anna, kullannuppuni, yksi korppu, mä haukkaan tuonne sydänalustaani.

MIINA (Antaa korpun.) No mitä te kuulitte tai näitte?

KYLÄ-MAIJA (Syö.) Kuule, Liisa oli toista tuntia isäs kanssa täällä kamarissa.

MIINA. Mitä ne täällä tekivät?

KYLÄ-MAIJA. Kysy tunnoltasi. Kyllä minä tiedän paljonkin, mutta minä en sano, mun tapani ei ole juoruta, vaikka ihmiset niin sanovat… Kuule, onko sulla yhtään makkaroita tuvassa? Anna kultani yksi.

MIINA. Kyllä minä annan, mutta sanokaa, mitä ne täällä tekivät.

KYLÄ-MAIJA. Ei ilkiä! Minä olen kunniallinen leski, enkä puhukaan sellaista. Mutta kysy isältäsi ja Liisalta.

MIINA. Ettehän te vaan narraa? Minä en usko Liisasta mitään pahaa, enkä isästänikään.

KYLÄ-MAIJA. Jälestäpäinhän näet. Mutta muista mun sanoneeni: Liisasta saat sinä äitipuolen.

MIINA. Äitipuolen?

KYLÄ-MAIJA. Niin juuri, pidä silmäsi auki.

MIINA. Taivas, onkohan tuo nyt totta?

KYLÄ-MAIJA. Pidä silmäsi auki, sanon minä. Mutt nyt minun täytyy mennä, kultuni, ennen kuin isäsi tulee. Annas nyt, piikuni, se makkara.

MIINA (Ottaa piirongin alakaapista makkaran ja antaa.)

KYLÄ-MAIJA. Kiitos, jäskosthon. Voi kun on korea makkara, niin kuin pakarin rinkeli! (Panee makkaran nyyttiinsä.) Hyvästi lapseni. Vielä Maija on se akka, että se toimittaa sulle hyvän miehen, minä lupasin sen jo äitivainajallesi kun sinä olit pieni pipara, juokseva mukula. Ja minä en syö sanaani. Mutta kun ei tahdo olla oikein kyllä rikkaita, pulskia ja hyviä…