Santeri Harakkaisen mieli kävi oikein hyväksi, kun kaupungin torilla tapasi muitakin oman paikkaisia, nimittäin tuon Mielosen Lautamiehen. – Pitäispä mennä tutuksi tekemään ja kyselemään joko Lautamies pian kotiinpäin lähtee…

Ja Santeri menikin ystävällisesti hymyillen ja tarjosi kättä.

"No päivää, onpa Lautamieskin tullut kaupunkiin."

"Jassoo, Santeriko se olikin … no päivää päivää." Mielonen seisahtui ja antoi kättä. Santeri hymyili ja naurahteli oikein iloisesti. Ei hän kotipaikalla olisi milloinkaan uskaltanut mennä Mieloselle kättä tarjoomaan, itse kun oli vaan sellainen, halpa torpparimies ja Lautamies taas niitä kunnan mahtimiehiä ja muutenkin miesten parahia. Mutta kuinka lie nyt Santeri rohvaissut itsensä … meni koska menikin kättelemään, koska ei ketään muita tuttavia näkynyt Lautamiehelläkään seurassaan.

"Joko Lautamies pian kotiinpäin lähtee?" rupesi Santeri kyselemään.

"Pianhan sitä pitää lähteä, ei minulla enää suuria ole asioita."

Santeri innostui esittelemään, että jos yhdessä lähdetäisiin ja kertoi, ettei hänelläkään enää ole muita asioita, kuin ostaa apteekista Mikon Liisalle 10 p. Elekseeriä ja Faarin muorille puolen naulaa nuuskatupakkaa. Mielonen ilostui, kun Santeri apteekia mainitsi, hänenkin piti tuoman emännälle Lehmän Muusia. Sen asian hän nyt Santerin haltuun uskoi.

"No, noo, sitä tulee nyt vaikka kuinka pitkältä!"

Ja Santeri oli oikein riemusta ratketa kun sai Lautamiehen asiaa toimittaa. Sovittiin, sitten yhtymäpaikasta ja erottiin asioillensa.

Santeri kääntyi vielä taaksensa katsomaan… Olipa totisesti oikein hupaisti tehdä seuraa semmoisen aika miehen kanssa kuin Mielosen Lautamies… Se on niitä miesten parahia.

Hän kiirehti puodiin, käski panemaan puoli naulaa Venäjänlehtiä ja sanoi, että hänellä on kova kiire, kun on yhdessä matkassa Mielosen Lautamiehen kanssa ja se odottaa häntä.

"Häh? Mielosen Lautamieskö?" kysyi puotipalvelia.

"Niin, tunnetteko te hänet?"

"Kyllä."

"Eikös hän ole aikamies?"

"Saattaapa olla." Ja puotilainen naurahteli. Santeri rupesi kertomaan Lautamiehen avuja ja rikkauksia, pyysi lopuksi sikarin suuhunsa. Ei hän tuota nyt juuri kaupan tekiäisiksi ajatellut niin pienen kaupan päälle, mutta kun tässä nyt oli niin tutustuttu. Puotilaiset antoivat Santerille sikarin ja nauroivat takapuolella. Sitten meni Santeri apteekiin, rynnisti muita ostajia kauppapöydän edestä syrjälle ja tahtoi hänelle panemaan ensin, kun Mielosen Lautamies odottaa.

"Mitä?" kysyi apteekilainen otsaansa rypistäen. Santeri ryömäsikauppapöydälle, pyyhki takin hijalla hikeä otsastaan, kehui MielosenLautamiehen häntä odottavan, ja että se Lehmän Muusi tuleekin silleLautamiehelle.

Apteekilainen väänsi suunsa ilveelliseen hymyyn ja rupesi kyselemään muiden ostajain asioita. Santeri Harakkaisen päähän nousi kiukut… Eikö tuo mokoma luikkari tiedä mikä mies Mielosen Lautamies on? Hän oli kovin loukattu ja mutisi itsekseen kuin apteekilainen vaan muille ensin antoi.

Mutta hyvissä ajoin hän ehti, sai odottaa kauan, ennen kuin Lautamies joukkoon joutui.

Kun Lautamies tuli, ei hän paljon Santeria huomannutkaan, sivumennen vaan kysyi, josko tämä oli häntä odottanut.

"Noo, ei se haittaa tee, eipä tässä ole ollut kiirettä mihinkään." Santeri ajoi hevosensa perään ja juoksi itse Lautamiehen häkkikärryn viereen.

"Älkää nyt ajako Lautamies, tuota, tässä olisi sitä Muusia." Hän kurotti myttyä.

"Jahaa, en olisi sitä enään muistanutkaan." Mielonen kääntyi ottamaan, kurotti kättänsä, mutta horjahti hiukan.

"Tpruu siinä!"

Hän tempasi kovasti suitsista ja hevonen peräytyi äkkiä muutaman askeleen. Mielonen horjui selkänojaa vasten ja pää retkahti rumasti.

"Noo siinä!" Ja Mielonen alkoi vihatiestä repiä ohjaksista.

Santerin rupesi käymään sääliksi hevosta.

"Älkää nyt Lautamies, … menee mustan suupielet rikki."

Mielonen ei pannut mitään huomiota Santerin puheesen, mutta kun sai mustan hiukan asettumaan, ojensi vaan synkeänä kätensä johon toinen sai pistää lääkemytyn. Sanaa sanomatta lähti hän jälleen ajamaan ja Santeri sai olla vikkelöissään kuin ehti perään kiirehtivän hevosensa rattaille. Saatuansa itsensä mukavasti istumaan kiinnitti hän katseensa Lautamieheen ja hymähti hiukan epävarmasti… Kovin oli mielestänsä kopeasti kohdellut.

"Kyllä hän on hiukan tuitukassa," hän puoliääneen lausui ja rupesi itsekseen ajattelemaan, että minkälainen mies se oikein on, tuo Mielosen Lautamies, kun hevostakin noin rääkkää…

"Tule tänne Santeri!" kuuli hän Lautamiehen huutavan ja näki pidättelevän hevostansa kävelemään. Santeri vähän sävähti… Mitähän nyt mahtanee sanoakaan tuo matkatoveri? Hän oikein pelkäsi, että rupee haukkumaan, kun hän äsken uskalsi kieltää hevosta rääkkäämästä… Ne ovat niin ylpeitä nuo isoset ettei köyhä saisi puhua mitään…

Mutta Lautamiespä tarjosikin vaan ryypyn pullostaan, kun Santeri peläten meni ääreen.

"Ota tästä ryyppy."

"Mitä te nyt mullen ryyppyä … älkää turhia … Lautamies ryyppää nyt vaan itse." Santeri oikein tutisi mielenliikutuksesta, kun Mielonen noin hyväntahtoinen oli ja noin korea kuvaisesta pullosta ryyppyä tarjosi … ei sanaakan maininnut äskeisestä.

"No, ota ryyppy kun annan," sanoi Lautamies kovuudella, ikäänkuin laiskaa poikaa lukemaan pakoitetaan. Eikä Santerin enää tehnyt mieli vastaan sanoa, otti pullon, ja pani huulillensa, tarjosi sitten takaisin.

"Kiitoksia paljon, sepä olikin hyvää, oikein paremman tapin takaista."

"No, päästä suuhus asti," käski toinen.

"Kyllä se nyt jo piisaa… Tuota … en minä ole tottunut paljon ryyppäämään." Santeri Harakkainen katsoi nöyrästi hymyillen Lautamieheen, ikäänkuin rukoillen tyhmyyttänsä ja oppimattomuuttansa anteeksi.

"Ryyppää nyt kun käsken, äläkä siinä turhia siekaile, kun mielesi kuitenkin tekee."

Santeri maistoi vielä huuliinsa, antoi sitte pullon takaisin, kiitteli ja kehui aineetta. Mielonen otti itse hyvän kulauksen.

"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella," hän sanoi ja löi tulpan kiini.

"No niin, ei suinkaan se ketään vahingoita, kun kohtuudella … mutta minä en tuota ole tottunut viljelemään paljon ollenkaan," toimitti Santeri.

"Olen minä viljellyt aina," kehui Mielonen ylpeillen, "mutta minä olen viljellyt kohtuudella. Ei sitä saa siltä itseänsä juovuksiin juoda, vaikka ryyppää."

"Joo, joo, kyllähän se sellaista on, mutta…"

"Vai ootko nähnyt, että minä olisin ollut liiaksi juovuksissa koskaan?"

"Enkä olekaan. Koska minä olisin nähnyt Lautamiestä juovuksissa."

"Eikä ole kukaan nähnyt. Kyllähän sitä nyt toisinaan tulee vähän ryypättyä, mutta ei se siltä ole mitään juovuksissa olemista, kun itsensä ja asiansa hoitaa."

Santeri vakuutti asian kaikin puolin olevan totta.

"Muutamat, kun ne vähän ryyppäävät, tulevat kohta noloiksi, niin etteivät ollenkaan ymmärrä asioitansa. Ei sillä lailla saa ryypätä!"

Lautamies nykäsi hevosensa juoksemaan. Santerille oli äsken jo johtunut, ikään kuin itsestään mieleen, että "kuinkahan tuo Lautamies nyt noin on ryypännyt, eipä se juuri tapaa niin…" Mutta nyt kuin tämä oli hänelle sanonut oikein jutunjärjen, selvittänyt, kuinka hyvin hän asiansa hoitaa, niin Santerikin muisti, että hyvin hän oli aina hoitanut ne, ei paljon koskaan ollut puhuttu hänen hulluttelemisestaan juovuksissa. Kyllähän aina vähin, mutta joskus sitä viisaskin erehtyy.

Ja Mielonen kuvastui Harakkaisen Santerin mielessä yhä enemmän kunnon mieheksi… "Osaa ryypätäkin niin, ettei mitään haittaa tee… Ei sitä moni osaa."

"Santeri, tule tänne!"

Kun kerran Lautamies kutsui, niin eihän Santeri menemättä viitsinyt olla… Ja saattaahan tuota huviksensa nyt vähän kävelläkin, pitkä kun oli matka.

"Ota ryyppy, Santeri."

"Älkää nyt joutavia minullen aina, kun ei minulla ole ollenkaan teille antaa, ryypätkää nyt vaan itse," esitteli Santeri.

"Älä siinä juonittele, mitähän minä sinun viinoistasi."

Santeri otti, pani vähän huuliinsa, ei uskaltanut paljoa suuhunsa päästää…

Olispa oikein rumaa nyt itseänsä juovuksiin ryypätä kun on Mielosen Lautamiehen kanssa yhdessä joukossa… Pian sen matalan meren kylmää, ei sitä kaikki tiedä niin määräänsä, kuin Lautamies…

Santeri antoi pullon Lautamiehelle ja ajatteli mielessään sopivaa puheen ainetta.

"On niitä muutamia miehiä siinä meidänkin kylässä mennyt raittiusseuraan, mutta ei mun ole hänehen tullut mentyä vielä," rupesi Santeri juttelemaan.

"Hm…" Lautamiehen suu meni vähän hymyyn ja vakavana katseli hän pilviä kohden.

"Se on lapsellista touhua se. Ei sitä aikaiset miehet viitsi sellaisia puuhia pitää."

Santeri oikein hämmästyi… Kuinkahan se Lautamies nyt tuolla lailla? Onhan siinä puuhassa aivan täysiaikaiset miehet ja ne edistyksen harrastajat… Puhuu aivan samoin kuin tuo, vanha patajuoppo, Sorviston Suutari… Hän rupesi tuumimaan ettei hän ollut oikein ymmärtänyt Lautamiestä, taikka tämä ei ollut häntä ymmärtänyt. Rupesi siis uudestaan asiasta puhumaan.

"Mutta kyllä olisi mukavaa, ettei ollenkaan ryypättäisi, kun sen viinan kautta tulee niin paljon vahinkoa." Santeri tirkisteli Mieloseen, ajatellen, että nyt kai sitä jo pitäisi ymmärtää mitä hän ajatteli. Lautamies huomasi, että Santeri oli oikein ruvennut miettimään tuota juttua. Siitä syystä hän innostui pitämään selvityspuhetta.

"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella!" hän sanoi ja oikein ähkäsi innostuksesta. "Ei minun mieleni koskaan viinaa tee, mutta maistan kun sattuu… Noo, juopoille se nyt kyllä sopii tuo raittiuskin, ja taas sellaisille jotka eivät missään seuroissa käy. Mutta kun paljo pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin kuin minunkin, niin ei sitä sovi olla … jopa sitä kadottaisi arvonsa."

Mielosen iloksi, huomasikin Santeri, mitä tarkoitettiin.

"No mitäs varten teidän tarvitseekan raittiiksi ruveta, eikä teidän todesta sovikaan, niinkuin jo sanoitte. Mutta köyhäin, meikäläisten kyllä sopii ja tarpeellistakin on," tuumaili Santeri.

"Aivan niin … teikäläisten sopii kyllä."

Lautamies nykäsi hevosensa juoksemaan, Santeri meni rattaillensa. Näki sieltä, miten Mielonen useat kerrat otti pullon taskustaan ja suuteli sitä. Rupesi lopulta jo oikein ihmeeksi käymään… Kuinkahan jaksaakaan tuo Lautamies noin paljo ryypätä? Jo minä nahaksi menisin, jos tulla tavoin…

Mutta hyvin vaan istui Mielonen rattaillaan, suorana, könevänä ja rupesi aina kovemmin ja kovemmin ajamaan. Santerin rupesi käymään sääliksi hevostaan, oikein teki mieli jäämään, mutta ei tahtonut viitsiä … eihän sitä usein saa sellaisessa seurassa kaupungista tulla … ja kun jo ryyppyjäkin oli antanut…

Hän kiirehti hevostansa perään ja koetti rauhoittaa tuntoansa. Mutta kun rupesi vaahtokakkaroita vierimään pitkin valkosen kylkiä, niin jo pidätti Santeri kävelemään.

Onpa oikein riivattu ajamaan tuo Lautamies, kun ei yhtään hevostansa sääli!..

Santerin tuntoa vaivasi, kun hevonen niin puhalsi ja hikoili. Hän ajatteli ja katseli toverinsa perään, huomasi iloksensa että senkin hevonen pidättyi kävelemään tuolla matkan päässä. Jo meni mieli oikein hyväksi: seurallinen, hyvä mies onkin tuo Lautamies, kun ei tahdo toveriansa jättää, vaikka tämä köyhempikin olisi.

Valko sai taas juosta hölkkästä, että olisi matkatoveri saavutettu.

"Ka … tpruu!"

Santeri näki hatun maantiellä ja riensi sitä ottamaan ylös.

"Kas helkkari, kun olikin hyvä, sievä, musta hattu!" hän äänekkäästi huudahti. "Sepä nyt oli onni! Ei aina tuollaisiakaan löydä." Hän kiirehti rattaillensa ja katseli mielissään hattua.

"Sepä oli kerrassaan onni!"

Ja Santeri koetti hattua päähänsä, tosin oli se vähän iso, mutta eihän se haitannut, kun niin helpolla oli saanut. Sydän hytkähteli niin somasti, kun ajatteli että hattu päässä saa kotikylään mennä … ja nyt ensin Lautamiehen luo…

"Saa nähdä, mitä sanoo Lautamies, eikö ruvenne edes mielittelemään…Soo valkonen!"

Lautamies oli sillä aikaa ehtinyt pois näkyvistä, kun Santerin hevonen taas sai hiljakseen nutustella tuon hatun löytämisen johdosta.

"So, sooh!"

Valko sai ohjas-periä lavoillensa ja se alkoi aika kyytiä kiitää eteenpäin. Santerin täytyi pitää toisella kädellä kiini hattua päässänsä, ettei pääsisi pois lentämään. Pian saavutti hän Mielosen näkyviinsä. Santeri näki, että sen hevonen lotusteli hiljaa.

"Unettamaanpa on ruvennut äijää," hän ajatteli, "kun noin tuolla eteenpäin kuojuu. Muutenkos se niin hiljaa ajaisi!"

Mutta likemmäksi tultua näki Santeri, ettei Lautamiehellä ollut hattua päässä.

"No mutta…" Hän kourasi hatun päästään käteensä, katseli ja muisteli minkälainen lakki oli ollut Mielosella.

"Jumaliste! tämä onkin Lautamiehen hattu!"

Ja hän juoksi Lautamiehen luokse, joka rattaillaan rumasti rötköttäen nuokkui. Ei näkynyt hattua rattailla…

"Kuulkaa Lautamies! Onko tämä teidän hattunne?"

Toinen ei herännyt, nuokkui vaan ja rötkötti. Santeri ei tahtonut uskaltaa ruveta töyttimään … mutta kun ei muukaan tahtonut auttaa, niin…

"Kuulkaa, onkohan tämä teidän hattunne?"

Lautamies heräsi örähdellen ja katsoa töllötti älyttömästi Santerin kasvoihin, osoittamatta vähääkän ymmärryksen merkkejä.

"Onkohan tämä teidän hattunne?"

Jo tuli vähän tajullensa Lautamies, kun kuuli ihmisen puhetta.

"Tpruu! … häh!"

Santeri uudisti sanottavansa. Hevoset seisahtuivat ja Lautamies töllötti pilviin. Sitten hän äkkiä tunteli päätänsä, rykäsi ja rupesi koperoimaan häkkikärryn pohjaa.

Taju hänessä nähtävästi vähitellen heräsi. Kun oli turhaan koperoinut, pääsi häneltä ikään kuin väkinäinen huokaus ja silmät harailivat jonkullaisella hätäisyydellä ympäristöä. Santerikin tunsi itsensä masentuneeksi, kun noin kamalasti käyttäytyi tuo matkatoveri. Hiljaa, arvelevaisesti sanoi hän:

"Tässä on Lautamiehen hattu." Mielonen tarttui hattuun kiini kuin haukka ja pani sen päähänsä.

"Mitä sinä mun hattuani!.." hän ärjäsi sydämystyksissään äkeästi.

Santeri hämmästyi enemmän, tunteille teki oikein ilkeätä.

"Tuolta minä sen otin tieltä, kun oli pudonnut teidän päästänne. Vai luuleeko Lautamies, että minä olen sen teidän päästänne ottanut?"

Santeri ajatteli, että täytyypä ottaa ja puhella tässä oikein järjellisesti ja selittää Lautamiehelle, kuinka asia oikein oli, ettei edes pahaa sopua tulisi turhan päitten.

"Älä tule kuule juonittelemaan parempaisi kanssa, Santeri!" Mielonen puti nyrkkiä ja katseli Santeria kuin härkä.

"Kaa … no luuleeko Lautamies, että minä…"

"Muista kuule, Santtu, kenenkä kanssa kuriittelet … minä näytän sulle oikein…"

Mielonen rupesi osoittelemaan tulla rattailta alas. Santeri alkoi itsestänsä jäädä kärryjen takapuolelle, eikä hän oikein tahtonut päästä selville siitä, pitikö hänen ruveta pelkäämään, vaiko etsimään lyömä asetta. Lautamies rähmi hoijakassaan, Santerin olisi tarvinnut mennä ystävällisesti häntä maahan auttamaan. Mutta ei hän mennyt, ajatteli vaan omaa kohtaansa. Vaan Lautamies ei tullutkaan maahan, jäi vaan kontallensa hoijakan pohjaan ja näytti siinä miettivän.

"Vai sinä roisto tässä!.." Hän rupesi uudestaan liikkumaan, kuin muisti vihansa.

"Minäkö roisto?" Santerikin suuttui, päätti ottaa kumppaninsa oikein lujalle haukkumisesta. "Jottako minä olen roisto, häh?"

"Sinä, sinä juuri olet roisto, junkkari… Oo hevonen lurjujen joukosta!" Mielonen sai itsensä istuimelle istumaan, tempasi ohjaksista ja sai hevosensa täyteen lentoon. Santeri oli niin silmittömästi suutuksissaan että oli vähällä unohtaa valkosensa, joka alkoi kiirehtiä toisen perään.

"Entä repale on tuokin, vaikka niin kehutaan!" hän äänteli, kun meni rattaillensa ja rupesi siitä lakkiansa etsimään johon muisti sen äsken panneensa. Mutta sitä ei löytynyt, ei mistään, pudonnut oli ihan varmaan. Voi kun Santeri nyt rupesi kiroilemaan ja matkatoveriansa panettelemaan! Hän käänsi hevosensa takaisin ja alkoi aika kyytiä ajaa lakkiansa hakemaan. Mielonen mennä körötteli tietänsä ja hautoi mielessään äkäisiä tuumia.

"Kun meinaa, raato, 'speijaamaan' ruveta parempiansa!.."

"Ääh!" Hän antoi hevoselle selkään ja rääkäsi tavattomalla nautinnolla ja itseensä luottaen:

"Ei siihen kykene paremmatkaan, kuin Harakkaisen Santtu!"

Etäältä hän äkkäsi vastaansa tulevan pitkän jonon tervakuormia. Hän tunsi itsessään tavattoman miehuullisten tunteiden hallintoa, kun oli saanut Santerin niin miehen tavoin haukutuksi.

… Joutaisivat ne nuokin tietää, mikä mies minä olen…

Mielonen röyhisti rintaansa, koetti asettaa itsensä suorassa ja pönäkästi istumaan. Vaikealta se tuntui, kun juopunut veri niin itsepintaisesti tahtoi ruumista huljuttaa. Kun piti päätä kohdallaan ja kiinnitti silmänsä yhteen kohti, niin sitten tuntui paraiten pidättyvän … kun vähänkin käänsi silmiä toisaalle, niin kohta huljahti yläruumis, eikä sitä tahtonut saada enään pidättymäänkään. Jo tulivat tervakuormat lähellä … silmät kiintyivät tähtäämään hevosen korviin… Kas hullua, kuinka mukavasti ne viirailevat, nuo korvat!..

Ja Lautamiehen koko huomio ja ajatus kiintyi hevosen korviin, niin, ettei oikeastaan huomannutkaan ketä vastaan tuli. Sen vaan äkkäsi, että kun nykäsi suitsista, hevosen korvat sitä vikkelämmin viirailivat, pää nousi pystöön ja hepo otti reiman hyppäyksen.

"Älä aja mies! – Tpruu tpruu! – Älä aja yhteen! – Hulluko se on, tuo? … voi … tpruu!.. Katsokaa sen hullua! … ka ka, no, siinä se nyt oli!"

Mielonen kyllä kuuli, kun miehet huusivat ja pari tyttöä parkui, mutta ei hän viitsinyt turhista hätäillä, tempoi vaan hevosta vuoroon kumpaisestakin ohjaksesta.

… Mitä ne hulluja hätivät? … pelkäävät raukat, kun näkevät hyvällä hevosella ajettavan!..

Mutta hevonen ällistyi tervamiesten huutamisesta, kun oma isäntä vaan yhä kärtti, ja tempasipa yhteen erään tervakuorman kanssa.

Se oli vähän kovallainen täräys, kun häkki-rattaat kiersivät nurin ojaan, pyörät taivasta kohti, musta jäi kylelleen ojanreunalle lepäämään ja Lautamies itse onnellisesti tipahti ojanpohjaan rapakkoon.

Tervamiehet riensivät hätäytyneinä apuun. Saivat heti selville, että Lautamies ilki-elävänä purskutteli ravassa ja teki jo alku-yrityksiä kontataksensa pois nurin käännettyin rattaidensa alta. Miehet rupesivat nauramaan, kun näkivät ettei henki ollut kysymyksessä, alkoivatpa vielä ilkeästi suutansa piestä. Ryhtyivät sitten hevosta ensimäisenä auttamaan ja antoivat Lautamiehen yksin miettiä pelastuskeinojaan.

Kun miehet saivat hevosen pystöön ja rattaat ylös ojasta, jättivät he auttamis-tuumat sikseen. Jouten vaan katselivat ja puheillaan viiltelivät Mielosen sydäntä, kun tämä koetti kokoilla pikku tavaroitaan, jotka olivat sinne tänne lentäneet. Ensimäisenä he rupesivat ryyppyjä vaatimaan, kun Lautamiehen viinalekkerin näkivät. Melkein tyhjäksi sen tyhjensivät, iso joukko kun oli miehiä. Tulivat hiukan hutikkaan.

"Kuule mies, mistä sinä olet kotoisin?"

Tuo kyseliä oli varmaankin joukon isäntä, ainakin se Mielosestakin siltä näytti.

Mielonen oli juuri vaipunut katsomaan rikkautunutta kohtaa häkki-kärryn istuimessa.

"Noo, mitäs se nyt tähän kuuluu? hän kurjallaisesti hymyillen vastasi.

"Eipä mitään. Mutta onko sulla rahaa maksaa, kun ajoit rikki tuon minun rattaani pyörän? Sinun täytyy maksaa siitä 5 markkaa, kun niin sikamaisesti ajat."

"Jos ei ole rahaa, niin takki pantiksi, onpa hänellä hyvä takki", sanoi joku.

"Raha ei tee meillä mitään kiusaa." Ja kun Mielonen sen sai sanotuksi, niin hän röyhisti rintaansa ja rupesi näyttämään enemmän miehuulliselta.

"En minä siitä niin paljoa maksa", hän sanoi, "se oli vahinko … tuli vähän liiaksi ryypättyä … johan te sen nyt ymmärrätte." Hän katseli surkutellen miehiä, kun eivät ne näyttäneet ymmärtävän.

"Ryyppää kohtuudella sika!" huudettiin ja katseltiin Mielosen ryvettynyttä asua.

Mielonen ei päässyt puuhun, ei pitkään, kun ei häntä ymmärretty.

"Voi moukkia", huokasi Lautamies raskaasti, "kun pitää joutua tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa."

"Häh, mitä piruja … mekö roistoja?" alkoi yksi kysellä. Toisetkin hörkistivät korviansa… Tuollaistako se junkkari nyt rupeaa sanomaan, kun ensin ajaa ojaan itse ja muut saavat ylös auttaa?

Mielonen pelästyi, kun havaitsi, että muut olivat kuulleet mitä hän ajatteli. Ja miehet raivosivat, uhkasivat panna uudestaan ojaan.

"Maksa pois, että pääsemme lähtemään", vaati isäntä jurosti käskemällä, ja koetti rauhoittaa muita vakavemmasti käyttäytymään.

Mielonen henkäsi, rupesi sovittelemaan ja veti esiin helpottavia asian haaroja.

"Tyytykäähän nyt kahteen markkaan kun tuli mullekin vahinko … tuota, minä olen sellainen mies jotta, ette taida arvatakaan."

Mielonen näytti arvokkaan salamieliseltä.

"Ole mikä olet, älä siinä joutavia jaarittele, maksa pois ja muista ettet toiste sillä lailla juo!" puheli tervamiesten isäntä.

"No älä nyt kovin … kyllähän sitä jokainen pian sen verran juo.Olette itse jo juovuksissa joka ainoa."

"Omasta viinastas oot juottanut!"

Miehet nauraa räkättivät ja saivat tuosta paljon puheen ainetta. Lautamies koetti selvitellä kalujaan, mutta ei onnistunut päästä niin pitkälle että olisi saanut hevosen valjaisiin. Taas ruvettiin vaatimaan maksua ja Lautamies tarjosi kaksi markkaa.

"Sepä nyt vasta on juutalainen!" ihmetteli muudan, ja tästä johduttiin siihen, että he joukolla rupesivat vaatimaan uusia ryyppyjä. Nyt suuttui Lautamies, luultavasti jo oikein perinpohjaisesti, sillä hän kaivoi taskun esiin, otti sieltä leveästi pienen tukon seteleitä ja antoi yhden 5 markkasen tuolle vaateliaalle.

"No kyllä mulla rahaa on, enemmän kuin tuollaisilla!"

Toiset nauroivat ja rupesivat kehumaan.

"Rahaa on sillä miehellä kun roskaa … petoa, kun on rikas!" toimitti muuan suupaltti, toiset nauroivat ja säestivät. Isäntä huuteli jo matkaan lähtemään.

"Antakaa sen miehen jo olla rauhassa", pyysi tyttö.

"Vaiti nyt, kirkkoväärti antaa meille vielä, vanhan tutun vuoksi, lähtöryypyt."

"Kirkkoväärti!" matkivat ja nauroivat toiset.

Mielonen istui ojan partaalla ja nojasi päätä käsiinsä. Yksi meni töyttäämään.

"Anna nyt veikkonen lähtö ryypyt niin pyhin takkisi savesta, ettei emäntä kovin…"

"Ole nyt jo…" ja Lautamies rupesi kiroilemaan.

Jo siihen tuli nurjasti katsellen Santeri Harakkainenkin, lakittomin päin. Teki mieli suorastaan ohitse ajaa, mutta ei päässyt. Kyseli tervamiehiltä mikä tuolle miehelle oli tullut, ja hänelle kerrottiin. Lautamies oli jo taas ryhtynyt silojansa selvittelemään, eikä kohta huomannut Santeria, ennen kuin sitten, kuin tervamiehet lähtivät ja Santeri aikoi ohitse ajaa.

"Jassoo, joko se Santeri tuli", hän sanoi innokkaasti, kuten hyvin kaivattua toveria tavatessa ainakin. "Mulle kävi vähän hullusti, kun nuo raadot (hän katsoi kuinka kaukana tervamiehet jo menivät) nuo raadot ajoivat mun tässä kumoon."

Santeri aikoi mennä ohitse, mutta uteliaisuudesta pidättyi kuitenkin kuulemaan mitä Lautamiehellä olisi sanottavaa. Nousi rattailta ja meni ääreen.

"Kun raadot ajavat yhteen, muutamat roistot… Kun saataisiin tämä hevonen nyt valjaisiin niin… Auta nyt velikulta vähäsen."

Santeri ei hätäillyt auttamaan. Mielonen oli hyvänpäiväsesti selvinnyt ja puuhasi innokkaasti.

"No?" Mielonen katsahti Santeriin aikoen kiirehtiä häntä, mutta huomasi samassa, ettei tällä ollut lakkia.

"No, tuota, missä sinun lakkisi on?"

"Vai missä on!" Santeri rupesi tuikeasti kiroilemaan ja kehui, että kun hän oli löytänyt Lautamiehen hatun ja pannut sen päähänsä, niin oli hänen oma lakkinsa pudonnut, jota ei enää löytynyt.

"Teidän pitää maksaa mulle lakin hinnan", rupesi Santeri vaatimaan.

Lautamies katsoi hämmästyksestä hymyillen Santeriin.

"Häh? Jottako?.. Jopa sinä nyt oikein pyörit!"

Santeri selvitti tarkemmin, mistä syystä hän Mieloselta lakin hintaa vaati.

Toista jo oikein nauratti.

"Kylläpä olisit viisas. Ensin juot ja pudotat lakkisi ja sitten pitäisi minun maksaa. Sinäpä nyt vasta hävytön olet… Tuleppa nyt vähän pitämään tuota hihnaa, että saan tämän toisen kiini."

"Enkä tule, en vaikka…" Santeri kaahasi rattaillensa.

"Kyllä minä kylässä valaisen, millä tavalla se isoo komea MielosenLautamies kulkee, toimitan jumaliste jokaiselle!"

Kun Santeri lähti, rupesi Mielosta valtaamaan pelko, että jos tuo nyt saa mielin määrin, oikein vihamiestä huutaa, niin siitä tulee riivatusti ilkeä juttu.

"Santeri hoi! Santeri! Älä aja, Santeri!"

Tämä pidätti hevosensa ja rupesi kuultelemaan.

"Palaa nyt vielä tänne!"

Santeri käänsi hevosensa. Mitähän sillä nyt mahtaa olla, jokohan maksaa lakkini? hän ajatteli. Ajoi oikein juoksua ja hymyili mielessään.

"No?"

"Mihinkä sinulla nyt sellainen kiire, odota hetkinen kuin minäkin ehdin, niin mennään yhdessä", toimitti Lautamies.

Santeri tulistui, oli vähältä paikalla kääntää hevosen takaisin.

Lautamiehelle tuli hätä… Jos juttelee kaikkea mitä on nähnyt, niin…

"Tuota … no, mitä sinä tahtoisit siitä lakistasi? Jos se nyt minun syyni oli niin täytyyhän minun se maksaa."

"Kaksi markkaa."

"Sinullahan oli vaan vanha, ijänpäiväinen lakki, eihän se niin paljoa maksa?"

"Vai oli se vanha! Sen se maksaa."

"Ota markka vahingon apua, sen saat. Kyllä siinä oli sun omaakin syytäsi."

Ruvettiin hieromaan sovintoa ja lopulta antoi Lautamies puoli toista markkaa. Tultiin ystäviksi, pantiin Lautamiehen hevonen valjaisiin ja otettiin ryypyt. Lähdettiin ajamaan ja Lautamies käski Santerin tulla häkki-rattaillensa.

Otettiin ja ryypättiin.

"Kuule Santeri", rupesi Mielonen koreasti ja opettavaisesti puhumaan. "Älä nyt huoli jutella siellä omalla paikalla näitä kaikkia. Nuo riivatut kun ajoivat niin sikamaisesti, että en huomannut yhtään kuin pyörät ottivat yhteen."

Lautamies katsoi sivulta Santeriin … mahtaako tuo juupeli edes uskoa, mitä ihminen sanoo?

"Hm … noo, mitähän noista", myönteli Santeri.

"Ja kun jo lakkisikin maksoin."

"No niin." Santerin teki mieli sanoa, ettei sen maksaminen ollut mikään armotyö, hänen mielestänsä, mutta ei viitsinyt kun oli jo muutenkin sovittu.

"Kun näin reisussa ollaan, niin ollaan niin kuin yhtä miestä."

"Niinpä tuota sopii."

Mutta Lautamiestä yhä epäilytti, kun ei Santeri tuon vahvemmin, vakuuttanut … rupeaa peto jaksattamaan kaikkea…

"Ota Santeri ryyppy tästä."

"Mitä te sitä nyt aina…"

"Ota vaan ja muista pitää suus kiinni, et sinä sitä kadu. Tuota … tuota, jos olet mies niin annan sulle palan heinimaata sieltä Suoniityn latvasta, ilmaseksi, hyvän tutun vuoksi vaan."

Santeri riemastui niin, että oli vähältä nauramaan ruveta pelkästä innostuksesta.

"Mitäpä minä rupeaisin sellaisia joutavia kellekään juoruamaan! eihän siitä minulle olisi mitään hyötyä, teille vaan kun olette lautamies ja muuta, olisi vähän ilkeätä."

Lautamies katsoi nurjasti Santeriin … mistähän tuo kollo sen ymmärtää, että se niin ilkeätä olisi…

Mutta Santeri luuli jo kumppaninsa kanssa olevansa niin tuttavan kannalla, että sopisi ruveta veljellisesti kiusaamaan:

"Jopa tuli teidänkin vahingossa liiaksi ryypättyä." Ja Santeri nauraa kurnutti ystävällisesti.

"No ei sitä minulle usein tule, mutta kyllähän se toisinaan viisaankin pettää… Noiden tervamiesten syy se oli nytkin, tuo vahinko, kun niin nolosti ajoivat, sen vietävät… Ei minulle viinan tähden kesken tule vahinkoa, ei!"

Santeri ei viitsinyt enää kiusata, ajatteli vaan hyvillä mielin kun oli saanut maksun pudonneesta lakistaan … ja sitä heinämaan kappaletta. Pitää vaan pitää suunsa kiini, että edes antaa… On se kunnon mies, tuo Mielosen Lautamies!

Olutta ja härjän heiniä.

Oli tavattoman hyvä luokoilma, tuuleskeli hiukan ja aurinko paahtoi niin täydeltä terältä…

Kalle Pietusen väki oli heinän teossa siinä vainioluhdassa, joka on aivan likellä kylää (sitä eroittaa kylästä vaan pieni mäen kaula), ja muuten käy tuo samainen luhta toisesta päästä kiini maantiehen. Siinä oli oikein erinomaista kylvöheinää, apilaa ja timoteeta sekasin. Ja kylläpä ylpeilikin Kalle Pietunen heinästään!

Luokona oli nyt iso joukko. Oikein oli hupainen sivullisenkin katsella, miten paksulta siinä makasi hyvältä tuoksuvaa heinää. Heinämiehet kehuivat, ylistelivät heinää ja isäntää. Kehuivat häntä kylän taitavimmaksi maanviljeliäksi. Kalle riemastui sydämessään, heitti pois haravan kädestään ja alkoi laapustella niityllä miehestä mieheen ja kertoa upeillen maanviljelystouhuistaan. Johtui mieleen, etteivät ne muutkaan isot maanviljeliät kuulu tekevän työtä, ankarassa kurissa vaan pitävät väkensä ja sillä kurin hyötyvät paremmin kuin nuo vanhanaikuiset kitupiikit, jotka tekevät itse kuin orjat. Ja Kallen rinta kohosi kuin katseli niittyänsä … iso maanviljeliä oli hänestä tulossa. Kalle puhui työväelleen kullekin erittäin ja neuvoi haravan käyttelemisen eri temput … hänhän sen tiesi juuri pisteesen, hän, joka oli kyennyt tällaisen heinän kasvun aikaan saamaan. Työväki ihmetteli: onhan sitä nyt ennenkin luokoa pidelty!.. Nuorempi väki suututteli, vanhemmat nauroivat partaansa ja kehuivat isäntää.

"No noin sitä pitää!.. Jos minä olisin isäntä niin en konsanaan työhön ilkiäisi kiini ottaa."

Kallea ensin vähän hävetti … mahtoiko pilkalla puhua tuo torppari Tuomas… Mutta Tuomas on vanha, rehti mies, ei mikään kurillinen eikä hunsvotti…

Ja Kalle rauhottui.

"No en minä siltä vallan joutilaana", sanoi Kalle, "mutta kun ei tässä nyt ole mitään järki kiirettä niin…"

"Niin, ja eikä isännän työllä paljoa kostu. Komento se on joka maksaa", vakuutti Tuomas vakavasti.

Kalle rupesi huomaamaan, että tuo Tuomas on oikein nätti järkinen ja ymmärtäväinen mies.

"Mutta meidän paikalla ei sitä vielä ymmärretä", innostui hän sanomaan, "vaan kun minä tästä ehdin, niin kyllä niille opetan, kuinka taloa asutaan."

Kalle ryähti.

"Tuota, kuules Kreeta, sinä jätit tuossa kokonaan kääntämättä alimaiset heinät! Sieppaa uudestaan haravallasi siitä… Kas noin." Kalle otti piian kädestä haravan ja opetti. —

"Päivää, Kalle, päivää!" huudeltiin maantieltä.

"Ka päivää!" Kalle näki maantiellä tuttujansa, lähti puoli juoksussa sinne menemään. Olipa hauskaa että näkivät juuri paraillaan piikaa opettamassa.

Kallen sydän riemuitsi.

"Päivää … päivää." Siinä käteltiin. Keisissä istui kaksi vanhaa tuttua, jotka vielä olivat poikamiehiä.

"Mihinkä miehet nyt ajelevat?"

"Lähdettiin vaan tänne asioille", sanoi Tolkun Matti, nauraa virnistellen toverillensa. "Etkö mukaan lähde?"

"Mihin sitä sitten mentäisiin?"

"Kevariinkin mentäisiin, ja… Vai uskallatko sinä enää sellaisiin lähteä, kun sulla on akka?"

"Akasta minä viisi!" Ja Kalle katseli suurennellen heinäväkeensä päin. "Mutta mulla on tässä vähän heinäväkeä, eikä se työ tahdo käydä jos ei ole itse joukossa."

"Älä nyt niin ahnehdi", sanoi toinen toveri, tuo Tuomarin Iikkoo. "Kyllä ne siinä työtä ilman sinuttakin tekevät. Eikä sinusta paljon apua lienekään … laiska kun näyt olevan, eihän sulla ole edes haravaa."