Josef Balsamo

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU
Pakokauhu

Andrée ja hänen veljensä olivat tuskin asettuneet paikalleen, kun jo ensimmäiset raketit suhahtivat kiemurrellen kohti taivasta, ja kaikuva huuto kuului kansa joukosta, joka kohdisti tästä lähtien kaiken huomionsa ainoastaan torin keskustan tarjoamaan näytelmään.

Ilotulituksen alku oli suurenmoinen ja vastasi joka suhteessa Ruggierin loistavaa mainetta. Temppelin tulet syttyivät vähitellen ja näyttivät pian tulesta luodun julkisivun. Kättentaputus remahti; mutta se mieltymyksen osoitus muuttui hurjiksi hyvähuudoiksi, kun delfiinien kidoista ja virtojen uurnista alkoi nousta tulisuihkuja, joiden eriväriset liekkiputoukset suihkusivat ristiin.

Moinen vertaansa turhaan etsivä näky, nimittäin seitsemänsataatuhatta ihmistä yhdessä laumassa karjumassa ilosta katsellen tulista palatsia, oli saanut Andréen sellaisen kummastuksen valtaan, ettei hän koettanut sitä salatakaan.

Kolmen askeleen päässä hänestä seisoi Gilbert, erään jättiläismäisen kantajan hartiain takana, joka kohotti ylös lastaan; Gilbert, joka katseli Andréeta hänen itsensä tähden, ja ilotulitusta ainoastaan hänen katselemisensa vuoksi.

Gilbert näki Andréen sivulta; jokainen raketti valaisi noita kauniita kasvoja ja sai nuorukaisen hätkähtämään; hänestä tuntui kuin olisi yleisön ihailuun ollut syynä tuo hänen oma ihana näkynsä, tuo taivaallinen olento, jota hän palveli epäjumalanaan.

Andrée ei ollut ennen nähnyt Pariisia eikä näin suurta kansantulvaa tai juhlaloistoa; sellaisten uutuuksien runsaus sai hänet aivan ymmälle.

Yhtäkkiä välähti ilmi kirkas valo, joka syöksyi vinosti jokea kohti. Se oli pommi, joka räjähti kovalla paukkeella ja jonka monia vaihtelevia värejä Andrée ihaili.

"Katso, Filip, kuinka kaunista", sanoi hän.

"Taivaan Isä, tuo viime raketti oli kovin huonosti suunnattu!" huudahti nuori mies levottomana ja vastaamatta sisarelleen. "Se ei varmaankaan mennyt minne sen piti, sillä se lensi vaakasuoraan eikä piirtänyt kaarta niinkuin sen olisi tullut tehdä."

Tuskin oli Filip ehtinyt ilmaista tämän rauhattomuutensa, joka alkoi heti ilmetä myös pelokkaana väristyksenä kansanjoukossa, kun bastionista, johon kukkakimppu ja ilotulituksen varalaitteet oli sijoitettu, alkoi suihkuta kokonainen liekkipyörre. Torilla kajahti nyt jyminä, niinkuin sata ukkosta olisi rynnännyt yhtaikaa joka suunnalta, ja kuten olisi tuo suihkuava tuli ampunut joukkoon granaatteja, ajoi se pakoon lähimpänä seisovat katsojat, lyöden heitä äkkiarvaamatta vasten silmiä.

"Nytkö jo kukkakimppu!" huusivat kauempana seisovat. "Ei vielä, se on liian aikaista!"

"Ei", sanoi Filip sisarelleen, "se ei ole kukkakimppu; se on varmaankin joku onnettomuus, joka panee pian kansan lainehtimaan kuin meri. Tule, Andrée; mennään heti takaisin vaunujen luokse; tule."

"Oi, anna minun vielä katsella, Filip; se on niin kaunista!"

"Andrée, nyt ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata; tule heti. On sattunut se onnettomuus, jota pelkäsin. Huonosti ammuttu raketti on sytyttänyt bastionin tuleen. Ihmiset survovat jo toisiaan. Kuuletko, miten he jo huutavat? Nuo eivät ole ilohuutoja, vaan hätähuutoja. Nopeasti vaunujen luokse… Hyvät herrat, päästäkää meitä menemään!"

Filip kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja veti häntä mukaansa, koettaen mennä isänsä luokse, joka myöskin oli tullut levottomaksi ja aavisti kuulemistaan huudoista jotakin vaaraa, vaikka ei ymmärtänyt mitä, joskin se selvästi läheni. Siksi hän kurkisteli ulos vaunujen ikkunoista etsien katseillaan lapsiansa.

Oli jo liian myöhäistä, ja Filipin ennustus kävi toteen. Kukkakimppu, joka oli laadittu viidestätoistatuhannesta raketista, leimahti tuleen, sinkoili joka taholle ja ahdisti katsojia kuin tulipeitset, joita arenalla heitetään härän niskaan sitä taisteluun ärsytettäessä.

Katselijat ensin kummastuivat, sitten pelästyivät, ja ponnahtivat vaiston pakosta takaisin; ja moinen sadantuhannen ihmisen pusertava peräytyminen sai toiset satatuhatta, jotka olivat ahtaaseen alaansa tukehtua, työntämään samanlaiseen liikkeeseen jälleen heidän takanaan olevat laumat. Ilotulitustelineet syttyivät tuleen, lapset kirkuivat, naiset huitoivat menehtymäisillään käsiään; kaupunginvartioston sotilaat iskivät oikealle ja vasemmalle luullen voivansa tukkia huutajain suun ja palauttaa järjestyksen. Ja kaikkien näiden syiden yhteisenä seurauksena oli, että se aalto, josta Filip oli puhunut, syöksyi kuin vesipyörre sille puolelle toria, missä hän seisoi. Siten hän ei päässytkään, niinkuin oli luullut, paroonin vaunujen luokse, vaan vastustamaton virta vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan, tuo tulva, josta ei minkäänlainen kuvaus voi antaa käsitystä, sillä yksilöitten voima, jota jo pelästys ja kipu oli lisännyt kymmenkertaiseksi, kasvoi satakertaiseksi kaikkien ponnistaessa yhtaikaa.

Filip oli vetänyt Andréen mukanaan, ja myöskin Gilbert oli antanut saman virran kuljettaa itseään; mutta kun hän oli joutunut parinkymmenen askeleen päähän, tempasi hänet ryöppyynsä joukko pakenevia, joka kääntyi vasempaan Madeleine-kadulle päin, ja välittämättä hänen hurjista huudoistaan, joita hän päästeli, kun tunsi täten joutuvansa erilleen Andréesta, se kiskoi häntä omalle taholleen.

Andrée koetti pysyä kaikin voimin kiinni Filipin käsivarressa, mutta sekaantui kuitenkin erääseen ryhmään, joka koetti väistyä kahden vimmastuneen hevosen ja vaunujen edestä. Filip näki niiden vaunujen kiivaasti ja uhkaavina lähestyvän; hevosten silmät säkenöivät hurjistuneina, ja vaahto kuohui niiden sieraimista. Hän ponnisti raivoisasti päästäkseen pois niiden tieltä. Mutta kaikki oli turhaa, hän huomasi tungoksen takanaan avautuvan, hän eroitti pillastuneitten eläinten päät, hän näki hevosten ponnahtavan jaloilleen aivan kuin marmoriratsut, jotka vartioivat Tuileriesin pääporttia. Ja kuten orja, joka niitä koettaa hillitä, päästi hän silloin Andréen käsivarren, sysäsi hänet koko voimallaan pois vaaralliselta väylältä ja tarttui lähimpänä olevan hevosen suitsiin. Hevonen nousi takajaloilleen, Andrée näki veljensä kaatuvan, erkanevan suitsista ja katoavan; hän päästi huudon, ojensi kätensä, hänet sysättiin takaisin, käännettiin ympäri, ja hän oli silmänräpäyksen jälkeen erillään veljestä, voimattomana, hoippuen ja niinkuin höyhen tuulen viemänä, jaksamatta tehdä enempää kuin sekään vastarintaa väkivallalle, joka kiidätti häntä eteenpäin.

Pauhaavat huudot, kamalammat kuin mitkään sotahuudot, hevosten hirnunta, kauhea pyöräin jyrinä, kun ne milloin räikkyivät katukivillä ja milloin nousivat ihmisruumiille, palavain ilotulitustelineitten mustansininen loimu, sapelien tuhoisa välähtely, kun eräät raivostuneet sotamiehet elivät paljastaneet aseensa, ja yli koko tämän verisen sekasorron vaaleanpunaisella hohteella loistava pronssinen kuvapatsas, joka näytti ikäänkuin johtavan verilöylyä, tämä kaikki riitti riistämään Andréelta kaiken järjen ja kaiken hänen voimansa. Ja sitäpaitsi olisivat jonkun jumalia vastaan taistelevan jättiläisenkin jänteet olleet voimattomia moisessa temmellyksessä, yhden ainoan yksilön, kamppailussa kaikkia, niin, itse kuolemaa vastaan.

Andrée huusi sydäntä vihlovasti. Muuan sotamies avasi tietä tungokseen, iskien miekallaan väkijoukkoon. Se ase oli välkähtänyt Andréen pään päällä. Hän painoi kätensä ristiin kuin hukkuva, kun viimeinen laine hyrskähtää hänen päälleen, huusi: "Jumala!" ja kaatui.

Ken siellä kaatui, oli kuoleman oma.

Mutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon ja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas Andréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään häntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet maahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa kohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone, tarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet takaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori nainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin olisi ollut jättiläinen.

Kun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen kauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä ylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan ja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan, joka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit paetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta tyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman minuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen. Gilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen painon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi silloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se kivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.

Tämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana ennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta; hänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja kasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.

Gilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto, hän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä; ja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän suudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert punastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan, kummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet kivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.

Yhtäkkiä tunsi Gilbert Andréen sydämen sykkivän kätensä kohdalla.

"Hän on pelastettu!" huudahti Gilbert, nähden samalla mustan ja verisen kansanlauman pakenevan ja kuullen onnettomuuden uhrien sadatukset, huudot, korahdukset ja kuolemanvoihkaisut. – Hän on pelastettu! Ja minä hänet olen pelastanut!

Gilbert-poloinen seisoi selin kiviseinään ja kasvot siltaan päin eikä tullut katselleeksi oikealle puolelleen. Sillä puolella, monien vaunujen edessä, joita ihmislauma kauan oli estänyt liikkumasta, mutta jotka nyt alkoivat päästä kulkemaan joukon hiukan harvetessa, vaunujen ja hevosten edessä, jotka pillastuivat ja hurjistuivat pian täyteen laukkaan, aivan kuin ne ja kuskit olisivat joutuneet päästään sekaisin, siellä pakeni nyt kaksikymmentätuhatta onnetonta, ruhjottuina, toisiaan vasten ankarasti puserrettuina, kolhittuina.

Vaiston vetäminä väistyivät hevosten uhkaamat pitkin muurin viertä, jota vastaan ensimmäiset heistä murskaantuivat.

Tuo väkivyöry veti nyt mukaansa tai murskasi kaikki ne, jotka luulivat jo pelastuneensa haaksirikosta Kalustohuoneen luo turvaan päästyään. Uusi putous törmäyksiä, eläviä ja kuolleita ruumiita tulvahti Gilbertin yli; hän pääsi syvennykseen rautaisen säleportin kulmaukseen ja mahtui siihen puolittain.

Pakenevien paino sai muurin rytisemään.

Gilbert oli tukehtumaisillaan jo hellittää; mutta hän ponnisti kuitenkin viimeisetkin voimansa, kietoi Andréen käsivarsiinsa ja painoi päänsä nuoren tytön rintaan. Olisi luullut, että hän aikoi tukehuttaa suojeltavansa.

"Hyvästi, hyvästi!" mutisi hän ja paremminkin puri kuin suuteli hänen vaatteitaan. "Hyvästi!"

Sitten loi hän silmänsä taivaalle ikäänkuin rukoillakseen vielä viimeisen kerran sieltä apua.

Silloin osui hänen silmiinsä merkillinen näky.

Siellä seisoi mies muurin reunuskoristeen päällä, pitäen oikealla kädellään kiinni muurissa olevasta renkaasta ja palauttaen vasemmat käden viittauksilla järjestykseen kokonaista pakenevain armeijaa; siellä seisoi mies, joka nähdessään tuon raivoisasti hyrskivän meren jalkainsa juuressa lausui joskus jonkun sanan, teki joskus kädellään jonkun liikkeen.

Kuullessaan nuo sanat ja huomatessaan hänen viittauksensa näkyi joku yksilö laumasta pysähtyvän, ponnistavan voimansa, kamppailevan ja takertuvan paikalleen päästäkseen tuon miehen luokse. Toiset, jotka jo olivat tulleet hänen ympärilleen, näyttivät tuntevan uusissa tulijoissa veljiä ja auttoivat nyt näitä veljiään ponnistautumaan pois joukosta, nostaen ja tukien pystyssä heitä ja temmaten heitä luokseen. Niin oli jo tuo pieni miesjoukko, joka taisteli yhdessä aivan kuin siltapilari, joka halkaisee vesivyöryn, saanut jaetuksi kansanlauman kahtia ja pidetyksi pakenevien vyöryä aisoissa.

Joka hetki ilmestyi uusia sankareita, joita näytti aivan kuin maasta nousevan, yhtyäkseen tuohon mieheen nuo kummallisella tavalla lausutut sanat kuullessaan ja omituiset viittaukset nähdessään.

Viimeisillä voimanponnistuksilla onnistui Gilbertin nousta ylös; hän tunsi, että pelastus oli olemassa, sillä tuolla vallitsi tyyneys ja mahti. Palavien ilotulitus-telineitten tuli, kun se leimahti viimeisen kerran sammuakseen, valaisi tuon miehen kasvoja. Gilbert huudahti väkisinkin kummastuksesta.

"Oh, minä saan kyllä kuolla", mutisi Gilbert, "kunhan vain hän elää!

Tuo mies osaa hänet pelastaa."

Ja hänessä purkausi ilmi ylevä uhrautumishalu, ja hän kohotti kaksin käsin ylös nuorta tyttöä ja huusi:

"Parooni de Balsamo, pelastakaa neiti de Taverney!" Balsamo kuuli tuon äänen, joka kajahti ihmislauman syvyydestä kuin raamatun epätoivoiset huudot Herran tykö; hän näki valkean hahmon kohoavan kaikki nielevästä aallokosta ylös; hänen seurueensa kaatoi kaikki esteet hänen tieltään, ja hän tarttui nyt Andréehen, jota Gilbertin piankin auttamattomasti herpoutuvat kädet pitivät ylhäällä, ja otti hänet syliinsä. Sitten tempasi hänet jälleen mukaansa kansanlauman liike, jota hän oli nyt lakannut ohjaamasta, ja hän kantoi Andréeta pois, ennättämättä katsella taakseen.

Gilbert halusi sammaltaa vielä viimeisen sanan, ja ehkäpä hän tahtoi turvautua itsekin tuon omituisen miehen suojelukseen, saatuaan häneltä apua Andréelle; mutta hänellä ei ollut enää voimaa muuhun kuin ainoastaan painaa huulensa nuoren tytön hervottomana riippuvaan käsivarteen, ja repäistä suonenvetoisesti kouristuneella kädellään pala neidon vaatteista, tämän uuden Eurydiken, jonka tuonela riisti jälleen häneltä. [Eurydike oli kreikkalaisessa jumalaistarustossa nainen, jonka hänen puolisonsa ihmesoittaja Orfeus sai soittonsa mahdilla pelastetuksi puolitiehen manalasta, mutta menetti hänet jälleen sinne, kun ei voinut olla matkalla rakastettuunsa katsomatta, vaikka manalan jumala oli asettanut sen tuon ylösnousemuksen ehdoksi. Suom.]

Sen viimeisen suudelman, näiden viimeisten jäähyväisten jälkeen ei nuorukaisella ollut enää muuta tarjolla kuin kuolema; eikä hän koettanutkaan sitä vastustaa; hän sulki silmänsä ja kaatui henkiheitoksi nääntyneenä ruumisröykkiölle.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Kuolonkenttä

Ankaria myrskyjä seuraa aina tyyni, hirveä, mutta kuitenkin virvoittava tyyni.

Kello oli noin kaksi aamulla. Suuret, valkeat pilvet kiitivät yli Pariisin, ja kalpeassa kuutamossa kuvastuivat terävin piirtein maaperän epätasaisuudet tuolla onnettomuuden kentällä, jonka kuoppiin pakeneva ihmisvyöry oli syöksynyt ja tuhoutunut.

Kuun valossa, joka välistä peittyi suurten pilvenhuippujen taakse, näkyi siellä täällä ojain reunoilla ja syvennyksissä ihmisruumiita vaatteet sekaisin, jäykistynein jäsenin, mustansinertävin kasvoin, kauhun ilmein taikka rukoukseen ojentunein käsin.

Keskeltä toria nousi ilotulitus-telineitten raunioilta keltainen ja käryävä savu ja teki sekin osaltaan Ludvig XV: n torin nyt tappotantereen näköiseksi.

Verisellä ja aukealla kentällä puikkelehti hiljaisia ja nopeasti liikkuvia haamuja, jotka pysähtyivät, vilkuivat ympärilleen ja kumartuivat maata kohti: he olivat ruumiinryöstäjiä, jotka saalinhimo oli houkutellut kuin korpit sinne; kun he eivät olleet voineet varastaa eläviltä, tulivat he nyt rosvoamaan kuolleilta; mutta useinkin he näkivät harmikseen kanssaveljiensä ehtineen jo ennen heitä.

Kun he huomasivat pistinmiesten viimeinkin saapuvan ja uhkaavan itseään, niin he pakenivat pelästyneinä ja tyytymättöminä tiehensä.

Mutta noiden pitkien ruumisjonojen välissä eivät varkaat ja yövartijat olleet ainoita liikkujoita. Siellä kulki myöskin lyhty kädessä henkilöitä, joita joku olisi ensi näkemältä saattanut pitää uteliaina katsojina.

Mutta sangen surkuteltavia katselijoita he olivat; sillä he olivat huolestuneita ystäviä ja sukulaisia, jotka olivat turhaan odottaneet veljiään, ystäviään ja rakastajattariaan kotiin ja olivat nyt rientäneet paikalle kaupungin kaukaisimmistakin kortteleista, sillä kamala uutinen oli jo tuhoisan rajutuulen voimalla levinnyt yli Pariisin ja muuttanut huolestuneiden tuskan etsimiseksi.

Tämä näytelmä oli ehkä vielä julmempi katsella kuin itse onnettomuustapaus.

Kaikki mahdolliset ilmeet näki noilla kalpeilla kasvoilla, kaikki, sen etsijän tuskasta, joka oli hellästi rakastetun ruumiin löytänyt, niiden onnetonten kamalaan epäilykseen saakka, jotka eivät löytäneet mitään, vaan katselivat nyt tutkivin silmin virtaa, joka juoksi yksitoikkoisesti kohisten torin ohitse. Kerrottiin näet, että paljon ruumiita oli jo heitetty alas virtaan, kaupungin hallituksen käskystä, joka oli järjestänyt tulituksen huonosti ja tahtoi nyt salata varomattomuutensa uhrien kauhistavaa määrää.

Kun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet tarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten saaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää ahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät tarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien haavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen päästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.

Jos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun ystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää tyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului verisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset toisaalta.

Joskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan ja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään viimeisen kerran vainajaa.

Mutta muitakin ääniä kuului tuolta laajalta kirkkomaalta.

Moni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton, jonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut sisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja silloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä sieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä omakseen tunteneetkaan.

Torin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön armeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan nuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista, joita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä ja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä sanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin sääliä sen uhreja kohtaan.

Hänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä tarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:

"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä he ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa vaatteissa!"

Kuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan yksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli sidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori mies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.

Hänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui tuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli pistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä kasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.

Kun hän nyt kuuli toisen kerran, kuten olemme sanoneet, lääkärin kehoituksen, niin hän nosti päätänsä ja sanoi katsahtaen surullisena irtileikattuja jäseniä, joita lääkäri näytti silmäilevän melkein nautinnokseen:

"Mutta, monsieur, miksi te valikoitte tapaturman uhreja?"

"Siksi", vastasi tohtori kohottaen puhuttelun kuullessaan päätänsä, "siksi, ettei kukaan hoitaisi köyhiä, ellen minä heitä muistaisi, ja siksi, että rikkaat saavat aina hoitajansa! Laskekaahan hiukan lyhtyänne ja katselkaa torin kivityksellä makaavia, niin näette itse sata köyhää jokaista rikasta tai ylimystä vastaan. Tässäkin suuressa onnettomuudessa on aatelisia ja rikkaita auttanut onni, joka viimein kyllästyttää itse Jumalaakin, joten he ovat maksaneet ainoastaan saman veron kuin tavallisestikin, nimittäin yhden tuhannelta."

Nuori mies kohotti lyhtyään, valaisten veristä otsaansa. "Silloin olen minä tuo yksi", vastasi hän suuttumatta; "sillä minä olen ylimys, ja olen niinkuin monet muut joutunut onnettomuuden uhriksi tungoksessa, minä, jota hevonen potkaisi otsaan ja joka taitoin vasemman käsivarteni pudotessani erääseen kuoppaan. Rikkaat ja aateliset saavat aina hoitajansa, sanotte? Näette itse, että minua ei vielä oli sidottu."

"Teillä on hotellinne… teillä on oma lääkärinne… menkää kotiinne, koska voitte kävellä."

"Minä en pyydä teiltä itselleni apua, monsieur; minä etsin täältä sisartani, nuorta, kaunista, kuudentoista ikäistä tyttöä, sillä hän on varmaan tuhoutunut, vaikkei hän olekaan rahvaan nainen. Hänellä oli yllään valkea puku ja kaulassa nauha, jossa oli risti; ja vaikka hänellä on sekä koti että lääkäri, niin vastatkaa minulle, säälistä: oletteko nähnyt häntä, jota etsin, monsieur?"

"Monsieur", vastasi nuori lääkäri kuumeellisen kaunopuheisesti, mikä seikka osoitti, että nämä hänen nyt lausumansa ajatukset olivat kauan hautuneet hänen aivoissaan, "monsieur, ihmisyys on minun ojennusnuorani; sille minä uhraudun, ja jos minä nyt jätän aateliston kuolinvuoteelleen auttaakseni köyhiä kärsiviä, niin noudatan ainoastaan oikeaa ihmisyyden lakia, jonka minä olen valinnut jumalakseni. Kaikki onnettomuudet, jotka ovat tänään tapahtuneet, johtuvat teistä; ne johtuvat teidän väärinkäytöksistänne, teidän epäoikeutetuista anastuksistanne, kestäkää nyt itse niiden seuraukset. En, monsieur, en minä ole nähnyt teidän sisartanne."

Annettuaan puhuttelijalleen vastaukseksi tämän ankaran moitteen ryhtyi tohtori jälleen leikkaustyöhönsä. Hänen luokseen oli tuotu köyhä nainen, jolta molemmat jalat olivat murskaantuneet vaunujen alle.

"Kuulkaa", lisäsi hän, singoten väistyvän Filipin jälkeen nämä sanat, "kuulkaa: köyhätkö ne julkisissa juhlatilaisuuksissa ryntäävät vaunuineen toisten päälle ja murskaavat rikkailta jalat?"

Filip oli tuota nuorta aatelia, joka on lahjoittanut meille sellaisetkin miehet kuin Lafayetten ja Lamethin, ja hän oli montakin kertaa julistanut aivan samoja periaatteita, jotka saivat hänet nyt tuon nuoren lääkärin suusta tulleina kauhistumaan; niiden sovittaminen käytäntöön osui häneen nyt rangaistuksena.

Melkeinpä murtunein sydämin läksi hän lääkärin lähistöltä jatkaakseen surullista etsiskelyään. Ja tuskissaan kuultiin hänen hetki sen jälkeen huutavan kyyneleiden murtamalla äänellä:

"Andrée! Andrée!"

Silloin kohtasi hänet ohi mennessään muuan vanha mies harmaissa vaatteissa ja huopasäärykset jalassa; hän kulki hyvin kiireesti, nojaten oikealla kädellään sauvaan ja pitäen vasemmassaan öljytystä paperista tehtyä lyhtyä, jossa paloi talikynttilä.

Kun hän kuuli Filipin valittavan näin, käsitti hän, miten suuresti nuori mies kärsi, ja mutisi itsekseen: "Voi onnetonta tuotakin!"

Mutta kun vanhus näytti tulleen torille samoissa aikeissa kuin hänen surkuttelemansakin, jatkoi hän kulkuaan Filipin ohitse.

Mutta sitten virkkoi hän yhtäkkiä, ikäänkuin katuen sitä, että oli mennyt kärsivän olennon ohitse tarjoamatta hänelle lohdutustaan: "Monsieur, antakaa anteeksi, että otan osaa suruunne, mutta niiden, joita on kohdannut sama onnettomuus, täytyy tukea toisiaan pysyäkseen pystyssä. Sitäpaitsi voi teistä olla minulle hyötyä… te olette etsinyt täältä kauan, sillä teidän kynttilänne on palanut melkein loppuun, ja niinpä te tietänette pahimmat paikat torilla."

"Oi, niin, monsieur, minä ne kyllä tiedän."

"No niin, minäkin etsin erästä ihmistä."

"Katselkaa sitten ensin tuolta suurista haudoista. Siellä tapaatte yli viisikymmentä ruumista."

"Viisikymmentä, hyvä Jumala! Niin paljon uhreja julkisessa juhlassa!"

"Paljonko, sanotte, monsieur! Minä olen valaissut jo tuhansien kasvoja löytämättä kuitenkaan sisartani."

"Sisartanne?"

"Niin, hän oli tuolla alhaalla päin. Minä hukkasin hänet, kun seisoin erään penkin vieressä. Minä löysin kyllä paikan, jossa minut temmattiin hänestä erilleni, mutta en hänestä itsestään merkkiäkään. Minä lähden siis uudestaan etsimään häntä bastionin luota."

"Minnekä päin väentungos pakeni, monsieur?"

"Uusille rakennuksille, Madeleine-kadulle päin."

"Silloin hän mahtaa olla sillä kulmalla?"

"Niin luulisi; ja minä olenkin jo hakenut sieltä; mutta sillä oli hirvittävä pyörre. Suurin virta syöksyi tosin sille suunnalle, mutta naisraukka, joka on joutunut suunniltaan, ei tiedä, minne menee, vaan koettaa paeta milloin millekin taholle."

"Monsieur, tuskinpa on uskottavaa, että hän olisi voinut ponnistella väen virtaa vastaan. Minä aion hakea noilta kaduilta päin. Tulkaa kanssani, niin ehkä löydämme yhteisvoimin."

"Ja ketä te etsitte? Poikaanneko?" kysyi Filip varovaisesti. "En, monsieur, vaan erästä lapsukaista, jonka minä otin melkein omakseni."

"Ja te laskitte hänet ulos yksin?"

"Ah, se lapsukainen oli jo melkein mies: kahdeksan-, yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Hän oli oma herransa ja tahtoi lähteä, enkä minä voinut häntä estää. Ja kuka sitäpaitsi olisi saattanut aavistaa tällaista julmaa onnettomuutta!.. Teidän kynttilänne sammuu."

"Niin, monsieur."

"Tulkaa sitten kanssani, niin valaisen teillekin."

"Kiitoksia, te olette kovin ystävällinen; mutta ehkä olen teille vaivaksi?"

"Oh, älkää sitä pelätkö, kun minun kerran on itsenikin etsittävä. Tuo poika-raukka tuli kotiin aina niin säntillisesti", jatkoi vanhus kulkien kaduille päin. "Mutta eilis-iltana minä aivan kuin aavistin jotakin onnettomuutta. Minä odotin häntä, ja kello yksitoista sai vaimoni kuulla juhlissa tapahtuneen onnettomuuden. Minä odotin pari tuntia ja toivoin yhä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei kuulunut, niin oli minusta halpamaista mennä makuulle hankkimatta tietoja hänen kohtalostaan."

"Siis me menemme ensin tuonne talojen luokse?" kysyi nuorukainen.

"Kyllä, sillä tehän sanoitte, että väkijoukko oli kai rynnännyt sinne päin, ja varmaan se on sen tehnytkin. Epäilemättäkin on poloinen nuorukainen hyökännyt sille suunnalle? Hän oli maalaispoika, joka ei tuntenut edes tämän suuren kaupungin katuja, puhumattakaan täkäläisten tavoista. Ehkäpä hän oli vasta ensi kerran Ludvig XV: n torillakin."

"Ah, minunkin siskoni on maaseutulainen, monsieur."

"Voi, miten hirveä näky", sanoi ukko ja käänsi kasvonsa pois rykelmästä päälletysten sulloutuneita ruumiita.

"Ja kuitenkin on etsittävä juuri tästä", vastasi nuori mies ja ojensi päättävästi lyhtyään, valaisten tuota ruumiskasaa.

"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento olenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani voittaa."

"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt oppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista ikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole yhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?"

Vanhus pakotti luontonsa taipumaan ja meni lyhtyineen katsomaan.

"Ei, monsieur", vastasi hän; "se minun etsimäni on nuorempi, hänellä on musta tukka ja kalpeat kasvot".

"Niin, valitettavasti ovat he nyt kaikki kalpeita", vastasi Filip.

"Ah, katsokaa", sanoi vanhus, "nyt me olemme Kalustohuoneen seinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta muurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen vaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja eihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua."

"Täälläpäin, täälläpäin se on varmaan tapahtunut", mutisi Filip.

"Kuinka paljon kurjuutta!"

"Ah, taivaan Jumala!"

"Mikä siellä on?"

"Kappale valkeaa kangasta näkyy noiden ruumiiden alta. Siskollani oli valkea puku. Antakaa, monsieur, Herran tähden minulle lyhtyänne!"

Filip oli tosiaan huomannut valkean kangaskappaleen ja oli tarttunut siihen; hänen täytyi kuitenkin päästää irti, sillä hänellä oli ainoastaan yksi käsi ja siihen piti hänen nyt ottaa lyhty.

"Se on kappale naisen pukua, muuan nuori mies kouristaa sitä kädessään", huudahti hän, "samanlaista valkeaa pukua kuin Andréella oli yllään. Voi, Andrée! Andrée!"

Ja nuori mies vaikeroi sydäntä särkevästi.

Vanhus tuli vuorostaan tarkastamaan.

"Se on hän!" huudahti hän ja levitti sylinsä.

Tämä huudahdus sai Filipin jälleen tarkkaavaiseksi.

"Gilbert!.." huudahti hän nyt puolestaan.

"Tunnetteko te Gilbertin?"

"Gilbertiäkö etsitte?"

Nämä kaksi huudahdusta kuuluivat melkein yhtaikaa.

Vanhus tarttui Gilbertin käteen. Se oli jäykkä ja kylmä.

Filip aukaisi nuorukaisen liivit, työnsi paidan reunan syrjään ja asetti kätensä sydämen kohdalle.

"Gilbert-raukka!" sanoi hän.

"Rakas lapsukaiseni!" huokasi vanhus.

"Hän hengittää! Hän elää… hän elää, kuuletteko!" huudahti Filip.

"Oi, luuletteko niin?"

"Kyllä, minä olen siitä nyt varma, hänen sydämensä sykkii."

"Aivan totta", vastasi vanhus. "Apua, apua! Tuollahan on lääkäri."

"Oh, autetaan itse itseämme, monsieur; sillä kun minä äsken pyysin häneltä apua, kieltäytyi hän minulle sitä antamasta."

"Mutta täytyyhän hänen auttaa minun lastani!" huudahti vanhus aivan suunniltaan tuskasta. "Hänen täytyy! Auttakaa minua, monsieur, kantamaan Gilbertiä hänen luokseen."

"Minulla ei ole muuta kuin yksi käsi", sanoi Filip; "mutta se on käytettävissänne".

"Ja minä olen nyt luja, niin vanha kuin olenkin. Kas niin!"

Vanhus otti Gilbertiä kainaloista, nuori mies nosti hänen jalkansa oikeaan kyynärkoukkuun, ja sillä tavoin läksivät he menemään joukkoa kohti, jonka keskellä lääkäri teki välskärintyötään.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi vanhus.

"Ensin rahvaan lapset", vastasi lääkäri periaatteestaan horjumatta ja varmana siitä, että joukko, joka häntä ympäröi, puhkeaisi joka kerta ihailevaan sorinaan, kun hän nämä sanat toisti.

"Tämä, jota tuon, on rahvaan lapsia", vastasi vanhus innoissaan, mutta millään tavoin ihastumatta lääkärin jyrkkyydestä, kuten kaikki muut hänen ympärillään seisovat.

"No hyvä, siinä tapauksessa naisten jälkeen", vastasi lääkäri; "miehillä on enemmän voimia kuin naisilla kestää tuskia".

"Ainoastaan iskettävä suonta, monsieur, ei muuta, se riittää", vastasi vanhus.