Josef Balsamo

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU
Epäsuosio

Kun Versaillesin linnan kello löi seuraavana päivänä yksitoista, tuli kuningas Ludvig XV huoneistansa, meni sänkykamarinsa vieressä olevan gallerian läpi ja huusi kovalla ja jäykällä äänellä:

"Herra de la Vrillière."

Kuningas oli kalpea ja näytti kiihtyneeltä. Kuta enemmän hän koetti salata mielenliikutustaan, sitä selvemmin ilmeni se hänen sekaantuneesta katseestaan ja hänen tavallisesti eleettömien kasvolihastensa jännityksestä.

Hyytävä hiljaisuus syntyi heti hovimiesten rivissä, herrain, joiden joukossa seisoivat muun muassa herttua de Richelieu ja varakreivi Jean Dubarry, molemmat tyyninä ja muka välinpitämättöminä ja niinkuin eivät olisi tienneet mistään.

Herttua de la Vrillière meni kuninkaan luokse ja otti hänen kädestään kuninkaallisen kirjeen, jota hän majesteettinsa hänelle ojensi.

"Onko herttua de Choiseul täällä Versaillesissa?" kysyi kuningas.

"Sire, hän on ollut täällä eilisestä saakka; hän palasi Pariisista kello kaksi iltapuolella."

"Onko hän hotellissaan? Vai linnassako?"

"Linnassa, sire."

"Hyvä on", sanoi kuningas, "viekää hänelle tämä käsky".

Väristys kulki kauan katselijain piirissä, jotka kumartuivat supattelemaan keskenään aivan kuin tähkät kallistuvat myrskyn uhatessa.

Kuningas rypisti kulmiaan kuin enentääkseen kohtauksen herättämää pelkoa ja meni ylpeästi takaisin työhuoneeseensa: kuningasta seurasivat henkivartioston päällikkö ja kevyen ratsuväen kapteeni.

Kaikki katselivat herra de la Vrillièreä, joka meni nyt, itsekin levottomana saamastaan tehtävästä, hitaasti linnanpihan yli herttua de Choiseulin huoneisiin.

Sillävälin puhkesi uhkaava tai toisaalla pelokas keskustelu galleriassa vanhan marskin ympärillä, joka oli olevinaan kaikkia muita kummastuneempi, mutta joka ei voinut ketään pettää, sillä hänen huulillaan värähteli hieno, merkitsevä hymy.

Kun herra de la Vrillière tuli takaisin, kokoonnuttiin heti hänen luokseen.

"No niin?" kysyttiin häneltä. "Se oli karkoituskäsky."

"Karkoitetaanko herttua de Choiseul?"

"Kyllä, karkoituskäsky asianomaisessa muodossa."

"Te luitte sen, herttua?"

"Luin."

"Ja se oli aivan selvässä muodossa?"

"Arvostelkaa sitä itse."

Ja herttua de la Vrillière lausui seuraavat sanat, jotka hän hovimiehille ominaisella armottoman tarkalla muistilla oli painanut mieleensä:

"Serkkuni tyytymättömyys, jota teidän palvelunne minussa aiheuttaa, pakottaa minut karkoittamaan teidät Chanteloupiin, jonne te lähdette kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Olisin lähettänyt teidät vielä kauemmaksi, ellei minua pidättäisi erikoinen kunnioitus rouva de Choiseulia kohtaan, jonka terveyttä minä tahdon sääliä. Varokaa, ettei käytöksenne saata minua päättämään toisin."

Vrillièren herttuaa ympäröivässä hovijoukossa syntyi kummastuksen suhina.

"Ja mitä hän vastasi teille, herra de Saint-Florentin", kysyi Richelieu, joka oli tahallaan mainitsematta herttuaa hänen uudella nimellään tai hänen arvonsa mukaisesti.

"Hän vastasi minulle: 'Herra herttua, minä olen vakuutettu ilosta, jonka tämän kirjeen tuominen teille tuottaa.'"

"Se oli kova asia tuolle herttua-paralle", sanoi Jean.

"Sehän on selvää, herra varakreivi: ei suinkaan voi olla hiukan äännähtämättä, kun moinen tiilikivi putoaa katolta niskaan."

"Ja mitä hän tekee? Tiedättekö sen?" kysyi Richelieu.

"Luultavasti hän tottelee."

"Hm", virkkoi marski. "Tuolla tulee herttua!" huudahti Jean, joka seisoi tähystelemässä ikkunan ääressä.

"Hän tulee tänne!" huudahti herttua de la Vrillière.

"Mitäs teille sanoin, herra de Saint-Florentin!"

"Hän kävelee nyt pihan yli tänne", jatkoi Jean.

"Yksinkö?"

"Aivan yksin, salkku kainalossa."

"Oi taivahinen", jupisi Richelieu, "toistuukohan taas eilispäiväinen kohtaus?"

"Älkää puhukokaan siitä, minua väristää sitä ajatellessani", vastasi Jean.

Jean ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun herttua de Choiseul ilmestyi jo gallerian ovelle. Pää pystyssä ja rauhallisena hän kulki, sinkauttaen silmistään kirkkaan ja tyynen katseen vihollisiinsa ja noihin muihin, jotka olivat valmiit julistamaan itsensä hänen vihollisikseen heti, jos hän joutuisi epäsuosioon.

Kukaan ei odottanut moista käytöstä äskeisen tapahtuman jälkeen; kukaan ei siis koettanutkaan tukkia häneltä tietä.

"Oletteko varma, että luitte kirjeen oikein?" kysyi Jean.

"Parbleu!"

"Ja hän tulee vielä takaisin, saatuaan moisen kirjeen, jonka meille luitte?"

"Minä en enää tätä käsitä, kautta kunniani!"

"Mutta kuningas nakkaa hänet Bastiljiin!"

"Siitä tulee kauhea skandaali."

"Minun käy melkein sääliksi ministeriä."

"Ah, nyt hän menee kuninkaan luokse. Suunnatonta!"

Herttua de Choiseul ei tosiaan välittänyt ovenvartijoista, jotka koettivat aivan ällistyneinä estää häntä pääsemästä sisään, vaan tunkeutui suorastaan kuninkaan kirjoitushuoneeseen. Kuninkaalta pääsi hänet nähdessään kummastuksen huudahdus.

Herttua de Choiseulilla oli kädessään kuninkaallinen kirje; hän näytti sitä melkeinpä hymyillen kuninkaalle.

"Sire, kuten teidän majesteettinne eilen minulle etukäteen ilmoitti, olen juuri saanut uuden kirjeen."

"Niin, herrani", vastasi kuningas;

"Ja koska teidän majesteettinne suvaitsi silloin sanoa minulle, ettei minun pitäisi koskaan käsittää todeksi kirjeitä, joita teidän majesteettinne ei ole itse suullisesti vahvistanut sanoillaan, niin tulin pyytämään selitystä."

"Se on lyhyt, herra herttua", vastasi kuningas, "tänään pitää kirje paikkansa".

"Pitää paikkansa?" sanoi herttaa. "Näin loukkaava kirje, niin uskolliselle palvelijalle!"

"Uskollinen palvelija, monsieur, ei pane herraansa näyttelemään narrin osaa."

"Sire", vastasi ministeri ylpeästi, "minä luulin syntyneeni tarpeeksi lähellä valtaistuinta ymmärtääkseni teidän majesteettianne".

"Monsieur", sanoi kuningas lyhyesti, "minä en tahdo pitää teitä epätietoisuudessa. Eilisiltana otitte te työhuoneessanne Versaillesissa vastaan rouva de Grammontin lähetin."

"Se on totta, sire."

"Hän toi teille kirjeen."

"Eivätkö veli ja sisar saa kirjoittaa toisilleen, sire?"

"Odottakaahan, olkaa hyvä; minä tiedän, mitä siinä kirjeessä oli… Oh, sire, kas tuossa… minä näin sen vaivan, että kopioitsin sen omin käsin."

Ja kuningas antoi herttualle täyden jäljennöksen rouva de Grammontin kirjeestä.

"Sire…"…

"Älkää kieltäkö, herttua… te panitte sen kirjeen pieneen rautalippaaseen, joka on sänkynne takana."

Herttua kävi kalpeaksi kuin ruumis.

"Eikä siinä kaikki", jatkoi kuningas armottomasti. "Te kirjoititte rouva de Grammontille vastauksen. Senkin kirjeen sisällön minä tiedän Se kirje on taskussanne muistikirjan välissä ja puuttuu ainoastaan lisäystä, jonka aioitte laatia lähdettyänne luotani. Näette, että olen asioista perillä, eikö niin?"

Herttua de Choiseul pyyhki otsaansa, joka oli kylmän hien vallassa, kumarsi sanaakaan virkkamatta ja läksi kuninkaan huoneista aivan kuin häntä olisi kohdannut halvaus.

Ellei raitis ilma olisi leyhähtänyt hänen kasvoilleen, olisi hän kaatunut maahan.

Mutta hän oli lujatahtoinen mies. Galleriassa hän hallitsi jälleen mielensä, kulki pää pystyssä hoviväen kujan läpi, meni huoneustoonsa ja ryhtyi polttamaan ja panemaan lukon taakse kaikenlaisia papereitaan.

Neljännestunnin kuluttua ajoi hän vaunuillaan pois linnasta.

Herra de Choiseulin joutuminen epäsuosioon oli ukonisku, joka loimautti koko Ranskan tuleen.

Parlamentit, jotka olivat tosiaan saaneet ministerin suvaitsevaisuudelta tukea, levittivät kohta tiedon, että valtakunta oli nyt menettänyt varmimman pylväänsä. Aateli pysyi hänessä kiinni, koska hän itse kuului tähän säätyyn. Papistolle oli tuo mies, jonka persoonallinen, joskus ylpeyteen vivahtava arvokkuus antoi hänen ministerintöilleen pyhän hohteen, ollut lempeä.

Ensyklopedistinen eli filosofinen puolue, joka jo siihen aikaan oli lukumäärältään melkoisen suuri ja varsinkin sangen voimakas, koska se lisäsi rivejään valistuneilla, oppineilla ja saivartelunhaluisilla ihmisillä, päästi pahan hälinän nähdessään hallituksen joutuvan pois sellaisen miehen käsistä, joka suitsutti ihailun uhria Voltairelle, myönsi vuotuisia määrärahoja Ensyklopedialle ja säilytti ja kehitti hyödylliseen suuntaan madame de Pompadourin ajan tapoja, tuon kaupan ja filosofian naisellisen Maecenaan.

Kansalla oli enemmän syytä valitukseen kuin kaikilla muilla tyytymättömillä. Ja kansa nurisikin, tutkimatta liioin asiaa, mutta se osui kuten aina kuitenkin totuuden pääkohtaan, pahan haavaan.

Laajasti arvostellen oli Choiseul sekä huono ministeri että huono kansalainen; mutta ajan oloihin verrattuna oli hän miehisen kunnon, moraalin ja isänmaanrakkauden mallikuva. Kun maaseudun kansa oli kuolemaisillaan nälkään ja kuuli puhuttavan kuninkaan tuhlaavaisuudesta ja rouva Dubarryn perikatoon vievistä oikuista, kun sille kansalle julkisesti levitettiin sellaisia mielipiteitä kuten esimerkiksi Neljänkymmenen écun mies, tai sellaisia neuvoja kuin Yhteiskunnallinen sopimus, ja salaisesti sellaisia paljastuksia kuin Käsinkirjoitettuja uutisia ja Kunnon kansalaisen omituisia aatoksia, silloin kauhistui tuo kansa joutumista yksinomaan kuninkaan naikkosen saastaisiin käsiin, rouva Dubarryn, joka ansaitsi vähemmän kunnioitusta kuin jonkun sydenpolttajan vaimo, kuten Bauveau aikoinaan sanoi. Se kauhistui joutumista tuon kaikkien hovisuosikkien suosikin uhriksi. Ja suunnattomien kärsimysten uuvuttamana se näki kummakseen nyt tulevaisuutensa vieläkin mustempana kuin menneisyys oli ollut.

Asia ei kuitenkaan ollut niin, että kansa olisi erikoisesti suosinut jotakin yhteiskunnan piiriä, joskin toiset olivat siitä vastenmielisiä. Se ei rakastanut esimerkiksi parlamentteja. Parlamentit, sen luonnolliset suojelijat, olivat aina jättäneet sen oman onnensa nojaan, pohtiessaan hedelmättömästi keskinäisiä kilpailu- ja itsekkyyskysymyksiään. Parlamentit olivat kaikkivaltiaan kuninkuuden väärän heijastuksen häikäiseminä kuvitelleet olevansa jonkinlainen aateliston ja kansan välinen aristokratia.

Kansa ei rakastanut myöskään aatelia; siitä esti sitä sen oma vaisto ja huonot muistot. Se pelkäsi miekkavaltaa yhtä suuresti kuin se vihasi kirkkoa. Mikään herra de Choiseulin eroittamisessa ei oikeastaan liikuttanut kansaa. Mutta se kuuli ylimystön, pappien ja parlamentin valitukset, ja tämä meteli yhtyneenä kansan omaan epämääräiseen murinaan sai aikaan äänen, joka kansaa huumasi.

Tämä tunne kehittyi siihen suuntaan, että herra de Choiseul sai osakseen kaipuuta ja melkeinpä kansan suosion.

Koko Pariisi seurasi karkoitettua, kun hän matkusti Chanteloupiin, – koko Pariisi, sen sanonnan näyttävät itse tosiseikat päteväksi.

Kansa muodosti kujan herra Choiseulin vaunujen kahden puolen. Ne parlamentin jäsenet ja hovimiehet, joita herttua ei lähtiessään ennättänyt ottaa vastaan, antoivat ajaa vaununsa kansan rivien eteen hyvästelläkseen häntä ohimennen ja saadakseen häneltä takaisin tervehdyksen.

Suurin tungos oli Enferin tulliportilla, Touraineen vievän tien päässä. Siellä oli sellainen kuhina jalankulkijoita, ratsastajia ja vaunuja, että liikenne keskeytyi moneksi tunniksi.

Kun herttua viimein pääsi tulliportin ulkopuolelle, näki hän, että häntä saattoivat yli sadat vaunut muodostaen aivan kuin pyhimyskehän hänen vaunuilleen.

Suosionhuudot ja huokaukset saattoivat häntä vielä maantiellä. Hän oli kuitenkin liian älykäs ja tunsi aseman liian hyvin ymmärtääkseen, ettei tämä häly todistanut niin paljon kaipausta hänen poistumisensa tähden kuin pelkoa, mitä tuntematon tulevaisuus toisi mukanansa hänen kukistuttuaan.

Väkeä kuhisevalla tiellä vierivät sitten täyttä laukkaa vastaan postivaunut, ja ellei kyytimies olisi ajoissa ponnistanut viimeisiäkin voimiansa, olisivat hänen pölystä ja vaahdosta valkeat hevosensa rynnänneet kiinni herra de Choiseulin valjakkoon.

Näiden postivaunujen ikkunasta pilkisti ulos muuan henkilö juuri samassa kuin herra de Choiseul pisti ulos päänsä.

Herra d'Aiguillon tervehti syvästi kumartaen kukistunutta ministeriä, jonka perintöä hän nyt kiiruhti saamaan. Herra de Choiseul heittäytyi takaisin vaunukoriinsa: yksi ainoa sekunti oli myrkyttänyt koko hänen tappionsa voittoriemun!

Mutta samalla hetkellä ja aivan kuin korvaukseksi tästä kohtauksesta näki herra de Choiseul myöskin eräät toiset vaunut. Ne olivat koristetut Ranskan vaakunalla ja niitä veti kahdeksan hevosta, ja ne tulivat Sevresistä Saint-Cloudiin vievää syrjätietä. Sattumalta tai tungoksen pelosta olivat nämä kuninkaalliset vaunut karttaneet valtatietä. Ne sattuivat nyt kohtaamaan herra de Choiseulin ajoneuvot. Niiden takaistuimella istui Madame la dauphine ja hänen ylin seuranaisensa, rouva de Noailles.

Etupuolella taas istui neiti Andrée de Taverney.

Herra de Choiseul kumartui ulos vaunujensa ikkunasta ja punastui ilosta ja ylpeydestä.

"Hyvästi, Madame", sanoi hän ja ääni tuli kurkusta vaikeasti.

"Näkemiin, herra de Choiseul", vastasi dauphine huulillaan majesteettinen hymy ja itsevaltiaan halveksima kaikkia jäykkiä hovisääntöjä kohtaan.

"Eläköön herra de Choiseul!" huudahti näiden dauphinen sanain jälkeen muuan innostunut ääni.

Neiti Andrée käännähti tämän huudon kuullessaan nopeasti.

"Pois, pois tieltä!" huusivat nyt prinsessan ratsukuskit ja pakottivat kalpeana ja ahnain silmin tähystelevän Gilbertin väistymään syrjään tien viereen.

Sillä tuo sankarimme se oli tosiaan huutanut siellä filosofisessa innostuksessaan: "Eläköön herra de Choiseul!"

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU
Aiguillonin herttua

Jos Pariisissa ja Chanteloupiin vievällä tiellä nähtiin surullisia kasvoja ja punaisia silmiä, niin yhtä paljon loistivat katseet onnea Luciennesissa ja huulet ihastunutta hymyä.

Asia oli näet niin, ettei Luciennesissa enää ollut vallassa pelkästään kuolevainen nainen ja kaunein ja hurmaavin kaikista kuolevaisista naisista, kuten hovimiehet ja runoilijat sanoivat, vaan että siellä istui nyt valtaistuimellaan todellinen jumalatar halliten koko Ranskaa.

Saman päivän iltana, jolloin herra de Choiseul oli joutunut epäsuosioon, täyttivät niin ollen Luciennesiin vievän tien samat lukemattomat vaunut, jotka aamulla olivat hyrränneet kartoitetun ministerin vaunujen perässä. Sitä paitsi nähtiin rouva Dubarryn palatsissa vielä kaikki kanslerin puoluelaiset ja kaikki lahjusjärjestelmän ja hovisuosion auttamat nousukkaat. Ja yhteensä nämä vieraat muodostivat valtavan joukon.

Mutta mitä rouva Dubarryyn tulee, oli hänellä oma oivallinen poliisilaitoksensa. Jean Dubarry tiesi melkeinpä paroonilleen kaikkien niiden nimet, jotka olivat heitelleet jäähyväiskukkia menneille Choiseuleille. Hän luetteli näiden epäluotettavain nimet kreivittärelle. Ja niin ollen estettiin heiltä armottomasti pääsy Luciennesin palatsiin, kun taas toisten rohkeutta, joka oli ilmennyt yleisen mielipiteen uhmaamisena, palkittiin suojelusta lupaavalla hymyllä ja päivän jumalattaren täydellisellä näkemisellä.

Suuren vaunujonon ja yleisen tungeskelun jälkeen saivat vastaanottoja yksityiset henkilöt.

Marski Richelieu, päivän sankari, tosin salainen ja vaatimattomasti esiintyvä sankari, istui rouva Dubarryn kotihuoneen nurkimmaisessa nojatuolissa ja katseli, kuinka vierailijain ja suosionhakijain pyörre vieri hänen ohitseen.

Hyvä Jumala, kuinka hän ja rouva Dubarry sitten iloitsivat ja onnittelivat toisiaan! Kädenpuristukset, tukahutetut naurunpuuskat, hurmautuneet jalanpolkemiset näyttivät tänä päivänä tulleen Luciennesin asukkaiden kotikieleksi!

"Täytyy tunnustaa", virkkoi rouva Dubarry, "että kreivi Balsamo tai Fenix, kuten te, marski, häntä kutsutte, on aikakautemme ensimmäinen mies. Olisi suuri vahinko, jos nykyaikaan poltettaisiin noitia."

"Aivan niin, kreivitär, hän on suuri mies", vastasi herttua de Richelieu.

"Ja hän on kaunis mies. Minä olen rakastunut tuohon mieheen, herttua."

"Te saatte minut mustasukkaiseksi", vastasi Richelieu nauraen ja haluten suuresti kääntää samalla keskustelun vakavampiin asioihin. "Kreivi de Fenix olisi kauhea poliisimestarin virassa."

"Minä ajattelin sitä", vastasi kreivitär. "Mutta se on mahdotonta."

"Minkä tähden, kreivitär?"

"Sen tähden, että hän tekisi virkaveljensä mahdottomiksi."

"Kuinka niin?"

"Koska hän tietää kaikki ja näkee kaikki heidän korttinsa."

Marski de Richelieu punastui poskimaalinsakin läpi.

"Kreivitär", vastasi Richelieu, "minä toivoisin, jos olisin hänen virkatoverinsa, että hän aina näkisi minun korttini ja ilmoittaisi teille, millaiset ne ovat. Silloin näkisitte alinomaa herttasotamiehen polvillaan herttarouvan ja herttakuninkaan jalkain juuressa."

"Teille ei ole vertaa älykkyydessä, rakas herttua", vastasi kreivitär. "Mutta puhukaamme nyt vähän ministeristöstämme… Ajattelin, että sisarenpoikanne on saanut teiltä varmaan sanan?.."

"D'Aiguillon? Hän saapui jo tänne, madame, ja sellaisin entein, joita roomalainen auguri olisi pitänyt parhaimpina maailmassa: hänen vaununsa kohtasivat nimittäin matkalla pois lähtevän herra de Choiseulin."

"Se oli tosiaan hyvä enne", sanoi kreivitär. "Hän siis tulee tänne?"

"Madame, minä arvelin, että jos herra d'Aiguillon nähtäisiin täällä Luciennesissä hetkellä, jolloin koko maailma täällä kuhisee, niin aljettaisiin asiaa selittää jos jollakin tavalla. Minä pyysin siis häntä jäämään toistaiseksi tänne lähistölle erääseen kylään, kunnes minä käskystänne lähettäisiin häntä noutamaan."

"Lähettäkää siis heti, marski; sillä nyt me olemme yksin, tai melkeinpä yksin."

"Sen teen sitä mieluummin, koska nyt olemme täysin yhtä mieltä, eikö niin, kreivitär?"

"Aivan niin, herttua. – Tehän pidätte… sotaministerin paikasta enemmän kuin raha-asiain ministerin, vai kuinka? Tai toivotteko meriasiain osastoa?"

"Minä tahdon sota-asioita hoitamaan, madame; sillä alalla voisin olla suurimmaksi hyödyksi."

"No hyvä. Minä siis puhun kuninkaalle siihen suuntaan. Eivätkö jotkut ole teille vasten mieltä?"

"Ketkä niin?"

"Jotkut niistä, joita hänen majesteettinsa nimittää teille virkaveljiksi."

"Minä olen maailman mukavin mies toveriksi, kreivitär. Mutta suvainnette minun nyt kutsua sisarenpoikaani, koska olette suonut hänelle sellaisen suosion, että otatte hänet vastaan."

Richelieu meni ikkunan ääreen. Hämärän viimeinen riutuva kuulto valaisi vielä pihaa. Marski antoi merkin eräälle lakeijalleen, joka oli tarkastellut koko ajan ikkunaan ja joka nyt isännältään tämän merkin saatuansa läksi menemään juoksujalkaa.

Sillä välin aljettiin kreivittären huoneistossa sytyttää tulia.

Kymmenen minuuttia marskin lakeijan lähdön jälkeen vierivät vaunut palatsin ulkopihaan. Kreivitär vilkaisi nopeasti ikkunaan.

Richelieu huomasi älykkäästi tuon liikkeen ja se näytti hänestä ennustavan kaikkea hyvää herra d'Aiguillonille ja siis myöskin hänelle itselleen.

– Kreivitär pitää enosta, – ajatteli hän; – hän alkaa pitää myöskin sisarenpojasta: me pääsemme täällä isänniksi.

Juuri kun marski nautti näistä kuvittelunsa onnenlupauksista, kuului huoneen ovelta askeleita, ja kreivittären ensimmäinen kamaripalvelija ilmoitti vieraaksi herttua d'Aiguillonin.

Tulija oli sangen kaunis ja miellyttävä mies; hänen pukunsa oli yhtä kallis kuin hieno ja kantajalleen sopiva. Herttua d'Aiguillon oli iältään yli parhaan nuoruuden; mutta hän oli niitä miehiä, jotka älynsä ja sielunsa voimalla pysyvät nuorina raihnaisimpaan vanhuuteensa saakka.

Viranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen otsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia uurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä sanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja surumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt, että sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja kuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman kantaa.

Herra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät lainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta. Siihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa; herttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja aristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä yhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous ja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi hänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry yhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja aistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.

Omituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään taktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi vastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja hoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan kasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.

Kolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille, että hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan Versaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa. Hän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, – joko hänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli hänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana pysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli ajatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi hän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.

Sitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka se onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.

Ennenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili joka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen ja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään toivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.

Siinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten joukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva Dubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka olivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat Lange ja ange [ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin aivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei neiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät, tai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa eroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan ymmärtää, – ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, – niin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti Langelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja neiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan talonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen syrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki huokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan kuninkaalle.

Kaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen katoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin mietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä. Mutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen ihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä kummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan miehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.

Tämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen ei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry huomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.

Täytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä menneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin olleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin pyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka soturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se kuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin puhtaaseen kaikuun.

On nähty, ettei marski Richelieu ole rouva Dubarryn kanssa keskustellessaan koskettanut koskaan siihen seikkaan, että hänen sisarensa poika ja neiti Lange olivat olleet aikoinaan tuttavia. Tällainen vaikeneminen vanhan marskin puolelta, joka oli ylen tottunut puhumaan vaikka maailman tukalimmista asioista, oli suuresti kummastuttanut kreivitärtä ja tehnyt, jos sitä on tarpeen sanoa, hänet levottomaksikin.

Kreivitär odotti siis nyt kovasti d'Aiguillonia, nähdäkseen viimeinkin, mitä asiasta oikein ajatella, ja oliko marski ollut vain hienotuntoinen vai eikö hän ollut tiennyt hänen ja herttuan entisistä suhteista.

Aiguillonin herttua astui sisään.

Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta samalla vapaa ja kyllin varma itsestään, ja hän tiesi tervehtiä niinkuin tulee tuota naista, joka oli jotakin kuningattaren ja tavallisen hovinaisen keskiväliltä. Ja tällaisella hienolla älykkyydellään sai herttua kohta osakseen rouva Dubarryn tunnustuksen ja suojeluksen ja teki hänet heti taipuisaksi näkemään hyvän täydellisenä ja täydellisyyden suorastaan verrattomana.

Sitten ojensi herttua kätensä enonsa käteen; ja marski Richelieu lähestyi kreivitärtä ja virkkoi hänelle hyväilevällä äänellä:

"Kas tässä, madame, herttua d'Aiguillon: hänessä on minulla kunnia esitellä teille ei sisarenpoikani, vaan eräs teidän alttiimpia palvelijoitanne."

Kreivitär katseli marskin näin sanoessa herttuaan, ja katseli häntä niinkuin nainen yleensä katselee, nimittäin sellaisin silmin, joilta mikään ei pysy salassa. Ja nyt näki hän ainoastaan kaksi kunnioittavasti kumartavaa päätä ja kahdet kasvot, jotka tervehdyksen jälkeen kohosivat tyyninä ja kirkkaina jälleen ylös.

"Minä tiedän", vastasi rouva Dubarry, "että te pidätte herttuasta, marski de Richelieu, ja olette minun ystäväni. Sentähden pyytäisin herttuaa kunnioituksesta enoaan kohtaan noudattamaan hänen esimerkkiään kaikessa, mitä hän tekee minun mielihyväkseni."

"Sellaisen käytöksen olen suunnitellut ohjeekseni etukäteen, madame", vastasi d'Aiguillon kumartaen uudestaan.

"Oletteko kärsinyt kovasti Bretagnessa olosta?" kysyi kreivitär.

"Olen, madame, eikä se kärsimys ole vielä lopussa", vastasi d'Aiguillon.

"Kuitenkin minä luulen sen olevan, monsieur; muuten, tuossa on herra de Richelieu, joka teitä voimakkaasti tukee."

D'Aiguillon katseli aivan kuin kummastuneena marskiin.

"Ah", sanoi kreivitär, "minä näen, ettei marskilla ole vielä ollut aikaa puhua kanssanne; sehän onkin hyvin luonnollista, koska te olette juuri saapunut tänne. No niin, teillä lienee tuhansia asioita keskenänne. Minä jätän siis teidät kahden, marski. Herra herttua, tehän olette täällä kuin kotonanne."

Näin sanoen lähti kreivitär pois huoneesta. Mutta hänellä oli omat suunnitelmansa. Hän ei mennyt liian kauaksi pois. Vastaanottohuoneen takana oli suurikokoinen kamari, jossa kuningas Luciennesissa käydessään usein mielellään oleskeli, istuskellen monien kiinalaisten koriste-esineiden keskellä. Hänestä oli tämä huone mieluisempi kuin tuo toinen, sillä täältä saattoi kuulla kaikki, mitä toisessa sanottiin.

Rouva Dubarry oli siis varma siitä, että hän kuulisi täältä koko herttuan ja hänen sisarenpoikansa keskinäisen puhelun. Ja sen puhelun perustalla aikoi hän luoda varman mielipiteensä herttuasta.

Mutta herra Richelieu ei antanut itseään puijata, hän tunsi melkeinpä kaikki kuninkaallisten henkilöiden tai ministerien huoneiden salaisuudet. Hänen apuneuvojaan oli kuunnella, kun toiset puhuivat; ja hänen sotatemppujaan puhua silloin kun toiset kuuntelivat.

Richelieun herttua päätti siis sen hyvän vastaanoton rohkaisemana, jonka rouva Dubarry oli suonut hänen sukulaiselleen, kehittää asiaa vieläkin pitemmälle ja esittää kreivittärelle kokonaisen pienen onnen ja suuren vallan salaisen suunnitelman, itsensä kreivittären poistumista hyväkseen käyttäen – suunnitelman, joka oli punottu monenmoisista juonista. Ja tähän syöttiin yhtyivät sellaiset edut, ettei kaunis nainen, ja varsinkaan hovinainen, voi niitä juuri koskaan vastustaa.

Hän pyysi siis sisarensa poikaa istumaan ja sanoi hänelle:

"Te näette, herttua, että minä olen täällä kuin kotonani."

"Niin, monsieur, sen näen."

"Minulla on ollut onni päästä tuon ihastuttavan naisen suosioon, jota pidetään täällä kuningattarena ja joka sitä tosiaan on."

D'Aiguillon kumarsi.

"Minä saatan sanoa teille, herttua", jatkoi Richelieu, "erään seikan, jota en voinut ilmoittaa teille keskellä ihmisjoukkoa ja maantiellä, nimittäin sen, että rouva Dubarry on luvannut minulle salkun ministeristössä".

"Ah, sen te syyllä ansaitsette, monsieur", vastasi d'Aiguillon.

"En tiedä, ansaitsenko sen vai en, mutta sen minä vain saan, joskin myöhänlaiseen. Ja kun kerran pääsen varmalle oksalle, tahdon ajatella teitäkin, d'Aiguillon."

"Kiitos, herra herttua; te olette hyvä sukulainen, sen olen saanut monesti kokea."

"Onko teillä joitakin suunnitelmia mielessä, d'Aiguillon?"

"Ei kerrassaan mitään, ellei ehkä se, ettei minulta riistettäisi herttuan ja päärin arvoani, kuten parlamentin herrat tahtovat."

"Onko teillä tukijoita millään taholla?"

"Minullako? Ei ainoaakaan."

"Te olisitte siis auttamatta kukistunut, ellei nykyisiä muutoksia olisi tapahtunut?"

"Aivan varmaan, herra herttua."

"Niinkö sanotte; mutta tehän puhutte kuin filosofi… Peijakas vie, minäkin olen sinulle melkoisen jäykkä, d'Aiguillon-parkani, ja puhun sinulle paremminkin ministerin kuin enon tavalla."

"Hyvyytenne tekee minut ylen kiitolliseksi, eno."

"Kun kutsutin sinut tänne, jopa näin nopeasti, niin ymmärräthän, että tahdoin sinua tänne näyttelemään kaunista osaa… Kuulepas, oletko koskaan sattunut ajattelemaan, millaista miestä herra de Choiseul on näytellyt täällä kymmenen vuotta?"

"Kyllä, se oli kaunis osa."

"Kaunis! Ymmärtäkäämme toisiamme: se oli kaunis niin kauan kuin hän madame de Pompadourin kanssa hallitsi kuningasta ja karkoitutti jesuiitat maasta; mutta se muuttui kauniista ylen vaivaiseksi, kun hän narrin tavoin ryhtyi riitoihin rouva Dubarryn kanssa, joka vastaa vaikka sataa Pompadouria. Sillä tavoin toimitti herttua de Choiseul itsensä potkituksi pois neljänkolmatta tunnin sisällä… Sinä et vastaa."

"Minä kuuntelen, monsieur, ja koetan ymmärtää, mitä te pyritte tarkoittamaan."

"Sinä pitäisit Choiseulin osan ensimmäisestä jaksosta, eikö niin?"

"Tottahan."

"No niin, hyvä ystäväni, sitä osaa minä olen päättänyt ruveta näyttelemään."

D'Aiguillon käännähti äkkiä enoonsa päin ja kysyi:

"Puhutteko te totta?"

"Kyllä; miksikä en?"

"Tulisiko teistä sitten rouva Dubarryn rakastaja?"

"Oh, hemmetti, sinulla on liian kiire; kuitenkin näen, että olet minut ymmärtänyt. Niin, Choiseul oli sangen onnellinen, hän hallitsi kuningasta ja kuninkaan rakastajatarta; hän rakasti madame de Pompadouria, sanotaan… Ja miksipä sitten ei?.. No niin; ei, minusta ei voi tulla lemmittyä lempijää, sinun kylmä hymysi sanoo jo sen minulle: sinä katselet nuorilla silmilläsi minun ryppyistä otsaani, sisään vääntyneitä polviani ja kuivaa kättäni, joka aikoinaan oli niin kaunis. Minun ei olisi siis pitänyt sanoa Choiseulista puhuessani: 'Minä aion näytellä hänen osaansa.' Minun olisi pitänyt sanoa: 'Me kaksi tässä näyttelemme sen yhdessä.'"