Josef Balsamo

"Madame", vastasi kreivi, "minä manaan Lorenza Feliciania tulemaan tänne todistamaan vapaaehtoisesti, etten minä ole petturi enkä väärentäjä; ja sen hän tekee kaikkien muiden todistusten lisäksi, joita teidän korkeutenne toivoo".

"Monsieur!"

"Lorenza Feliciani!" huusi kreivi äänellä, joka voi vallita kaikkea, jopa prinsessankin tahtoa; "Lorenza Feliciani, tule tänne, tule!"

Mutta ovi pysyi kiinni.

"Tule, minä tahdon!" toisti kreivi.

Silloin narahti avain lukossa, ja prinsessa näki kuvaamattomaksi kauhukseen nuoren naisen tulevan ulos katsellen suoraan kreiviin ja näyttämättä laisinkaan suuttuneelta tai vihaavalta.

"Mitä ajattelettekaan, lapseni, mitä teette?" huudahti Madame Louise. "Miksi tulette takaisin tämän miehen luo, jota olette paennut? Te olitte täällä varmassa turvassa, sanoinhan sen teille."

"Hän on turvassa minunkin kodissani, Madame", vastasi kreivi. Sitten kääntyi hän nuoren naisen puoleen:

"Eikö niin, Lorenza", virkkoi hän, "että sinä olet turvassa minun luonani?"

"Olen", vastasi nuori nainen.

Prinsessan kummastuksella ei ollut enää rajoja; hän vaipui kädet ristissä nojatuoliinsa.

"Ja nyt, Lorenza", sanoi kreivi lempeällä äänellä, jossa silti oli käskevä vivahdus; "minua syytetään siitä, että olen harjoittanut väkivaltaa sinua vastaan. Sanohan, olenko minä koskaan pakottanut sinua mihinkään, olipa se mitä tahansa?"

"Et koskaan", vastasi nuori nainen kirkkaalla ja selvällä äänellä, mutta vahvistamatta tuota tietoaan minkäänlaisilla liikkeillä.

"Mitä sitten merkitsee se ryöstöjuttu, jonka te minulle kerroitte?" huudahti prinsessa.

Lorenza pysyi vaiti; hän katseli vain kreiviä, aivan kuin elämä ja sanat, jotka ovat elämän ilmaus, olisivat tulleet häneen tuosta miehestä.

"Hänen korkeutensa haluaa nähtävästi tietää, miten sinä jouduit pois luostarista. Kerro kaikki tapahtumat siitä hetkestä, kun pyörryit kirkon kuorissa, siihen saakka, jolloin heräsit kyytivaunuissa."

Lorenza oli yhä vaiti.

"Kerro kaikki yksityiskohdittain, jättämättä mitään pois", jatkoi kreivi. "Minä tahdon."

Lorenza ei voinut estää ruumistaan värähtämästä.

"Minä en sitä muista", vastasi hän.

"Etsi muistoistasi, niin tulee mieleesi."

"Ahaa, tosiaankin", virkkoi Lorenza silloin entisellä yksitoikkoisella äänellä, "nyt minä sen muistan".

"Puhu."

"Kun minä siis pyörryin juuri sillä hetkellä, jolloin sakset koskivat hiuksiini, kannettiin minut kammiooni ja asetettiin vuoteelleni. Iltaan saakka jäi äiti luokseni, ja koska minä yhä olin tiedottomana, niin lähetettiin noutamaan kylän välskäriä. Hän koetteli valtimoani ja piti kuvastinta suuni edessä, ja kun hän näki, että sydämeni oli lakannut sykkimästä ja suuni hengittämästä, julisti hän, että minä olin kuollut."

"Mutta kuinka te tuon voitte tietää?" kysyi prinsessa.

"Hänen korkeutensa tahtoo kuulla, kuinka tuon kaiken tiedät", toisti kreivi.

"Merkillistä", virkkoi Lorenza, "minä näin ja kuulin kaikki, vaikka minä en osannut avata silmiäni, en puhua enkä liikahtaakaan; minä olin ikäänkuin horrostilassa".

"Tronchin on tosiaan joskus puhunut minulle henkilöistä, jotka ovat vaipuneet horrostilaan ja tulleet haudatuiksi elävältä", virkkoi prinsessa.

"Jatka, Lorenza."

"Äitini oli epätoivoissaan eikä voinut uskoa, että minä olin kuollut; hän tahtoi viettää seuraavan yön ja myöskin seuraavan päivän luonani."

– Hän teki, mitä sanoi. Mutta niinä kuutenaneljättä tuntina, jonka ajan hän valvoi vieressäni, kului aika liikahtamattani tai edes kertaakaan huokaisemattani.

– Kolme kertaa tuli pappi sinne ja väitti joka kerta äidilleni, että oli Jumalan uhmaamista pitää enää ruumistani maan päällä, kun Hän kerran oli ottanut minun sieluni; sillä hän ei epäillyt, että minä olin kuollut täydellisesti autuuteen vievässä tilassa, koska olin kuollut hetkellä, jolloin olin lausumaisillani sanat, jotka vahvistaisivat ikuisen liittoni Herramme kanssa. Niin, sanoi hän, hän ei epäillyt, ettei sieluni ollut heti noussut taivaaseen.

– Äitini piti päänsä ja sai viimein luvan valvoa ääressäni vielä koko maanantain ja tiistain välisen yön.

– Tiistai-aamuna minä olin yhä vielä samassa elottomuuden tilassa.

– Äitini masentui ja vetäytyi pois. Nunnat väittivät herjatun pyhiä asioita. Vahakynttilät olivat jo sytytetyt kappelissa, johon minut oli asetettava maan tavan mukaan ihmisten nähtäväksi yhdeksi yöksi ja päiväksi.

– Kun äitini oli poistunut, tulivat ruumiin pukijat kammiooni, ja koska minä en ollut vielä vannonut nunnavalaani, verhottiin minut valkeaan pukuun, asetettiin valkeista ruusuista solmittu seppele päähäni, minulta pantiin kädet rinnalle ristiin ja sitten huudettiin:

– 'Ruumisarkku!'

– Ruumisarkku kannettiin kammiooni; ankara väristys kulki pitkin koko ruumistani, sillä, toistan sen teille, minä näin suljettujen silmäluomieni läpi niinkuin silmäni olisivat olleet auki.

– Minut nostettiin kirstuun.

– Sitten kannettiin minut kappeliin paljain kasvoin, niinkuin meidät italiattaret aina viedään paarihuoneeseen, asetettiin sinne keskelle kuoria ja ympärilleni palavat vahakynttilät sekä vihkivesiastia jalkoihini.

– Kaiken päivää kävi Subiacon talonpoikia kappelissa rukoilemassa puolestani ja vihmomassa minua pyhällä vedellä.

– Tuli ilta. Vierastulva loppui, kaikki kappelin ovet paitsi yhtä pientä ovea suljettiin sisältä, eikä luokseni jäänyt muita kuin sairaanhoitajasisar.

– Minä kuulin kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen; se löi yhdeksän, löi kymmenen, se löi yksitoista.

– Joka lyönti kajahti myöskin sydämessäni. Minä kuulin… mikä kauhea tieto… omain sielukellojeni soiton.

– Yksin Jumala tietää, miten minä ponnistelin päästäkseni tuosta kalman unesta, siteistä, jotka kytkivät minut niinkuin rautakahleet arkkuni pohjaan. Mutta Jumala minun tuskani näki, koska Hän armahti minua.

– Kello löi kaksitoista sydänyöllä.

– Ensi lyönnillä tuntui minusta niinkuin koko ruumistani olisi väristänyt suonenvetoinen liike, samanlainen, jota tunsin aina, kun Akharat lähestyi minua. Sitten ahdisti sydäntäni, ja viimein näin hänen ilmestyvän kappelin ovelle.

"Pelontunteinko sen näit?" kysyi kreivi de Fenix.

"En, enpä suinkaan, se oli ilon, hurmauksen, autuuden tunnetta, sillä minä ymmärsin, että hän tuli nyt ottamaan minua hirvittävän kuoleman käsistä, joka minua niin kauhisti. Hän tuli arkkuni viereen, katseli minua hetken surumielisesti hymyillen ja sanoi minulle":

– 'Nouse ja käy.'

– Kahleet, jotka pitivät ruumistani jäykkänä, heltisivät heti; tuon mahtavan äänen kuullessani nousin ja laskin toisen jalkani pois arkusta.

– 'Oletko onnellinen siitä, että elät?' kysyi hän minulta.

– 'Hyvin onnellinen', vastasin minä.

– 'Hyvä, seuraa minua.'

– Sairaanhoitajanunna oli niin tottunut ruumiini ääressä paraikaa toimittamaansa työhön, koska hän oli täyttänyt moista velvollisuutta monien muitten nunnien kuoltua, että hän oli nukahtanut tuolilleen. Minä kuljin hänen ohitseen häntä herättämättä ja seurasin miestä, joka oli nyt toisen kerran pelastanut minut kuolemasta.

– Me tulimme pihalle. Minä näin jälleen tähtiä kimmaltelevan taivaan, jota en ollut enää toivonut näkeväni. Minä sain hengittää raikasta yöilmaa, jota vainajat eivät enää tunne, mutta joka elävistä on niin suloista.

– 'Ennenkuin lähdet luostarista', sanoi Akharat minulle, 'valitse Jumala tai minut. Tahdotko olla nunna? Vai tahdotko seurata minua?'

– 'Minä tahdon seurata sinua', vastasin minä.

– 'Tule sitten', sanoi hän minulle toisen kerran.

– Me tulimme luostarin pienelle portille; se oli lukossa.

– 'Missä ovat avaimet?' kysyi hän.

– 'Portinvahti-nunnan laukussa.'

– 'Missä se laukku on?'

– 'Tuolilla hänen sänkynsä vieressä.'

– 'Mene äänettömästi hänen luokseen, ota avaimet, valitse niistä tämän portin avain ja tuo se minulle.'

– Minä tottelin. Portinvahti-nunnan ovi ei ollut lukossa, minä menin hänen kammioonsa. Astuin suoraan tuolin luo. Etsin avaimia laukusta ja löysin ne; tunsin avaimista porttiin sopivan ja vein sen Akharatille.

– Viiden minuutin kuluttua portti aukesi, ja me olimme kadulla.

– Silloin minä nojauduin hänen käsivarteensa ja me riensimme Subiacon kylän toiseen päähän. Sadan askeleen päässä viimeisestä talosta odottivat meitä valmiit kyytivaunut. Me nousimme niihin ja hevoset läksivät juoksemaan täyttä laukkaa.

"Eikö teille tehty mitään väkivaltaa? Eikö teitä mitenkään uhattu? Te seurasitte tuota miestä omasta tahdostanne?" kysyi Madame Louise.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa kysyy sinulta, Lorenza, pakotinko minä sinua jollakin uhkauksella tai väkivallalla tulemaan kanssani?"

"Et."

"Miksi sitten häntä seurasitte?"

"Sano, miksi minua seurasit?"

"Siksi, että minä sinua rakastin", vastasi Lorenza.

Kreivi de Fenix kääntyi prinsessan puoleen ja hymyili voitonriemuisesti.

YHDESTOISTA LUKU
Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan

Se, mitä prinsessan silmien edessä tapahtui, oli niin ihmeellistä, että hän, joka oli samalla kertaa terävänäköinen ja tunteellinen, kysyi mielessään, eikö tuo hänen edessään oleva mies tosiaan ollut noita, joka taisi aivan tahtonsa mukaan hallita ihmisten sydämiä ja sieluja.

Mutta kreivi de Fenix ei lopettanut asiaa vielä tähän.

"Madame", sanoi hän, "ette ole kuullut kaikkea, teidän korkeutenne ei Lorenzan suusta saanut vielä kuin ainoastaan osan meidän tarinaamme; te saattaisitte siis yhä epäillä, ellette kuulisi häneltä itseltään myöskin loppua".

Ja kääntyen nuoren naisen puoleen hän kysyi:

"Muistatko sitten matkamme vaiheita, hyvä Lorenza, ja kuinka me yhdessä kävimme Milanossa, Lago Maggiorella, Oberlandissa ja Rigillä ja kauniin Rhein-virran varsilla, joka on pohjolan Tiber?"

"Kyllä", vastasi nuori nainen entisellä yksitoikkoisella äänellä; "kyllä, Lorenza on nähnyt kaiken tuon".

"Teidät pakotti tämä mies siihen, eikö niin, lapseni? Teidän täytyi taipua vastustamattoman voiman valtaan, jota te itsekään ette voinut selittää?" kysyi prinsessa.

"Miksi luulla sellaista, Madame, kun kaikki, mitä teidän korkeutenne on nyt kuullut, todistaa aivan päinvastaista? Hm, jos te toivotte vielä parempaa todistusta, aineellista todistuskappaletta, niin tässä on kirje Lorenzalta itseltään. Vastoin tahtoanikin täytyi minun jättää hänet yksinänsä Mainziin; no niin, siellä hän minua kaipasi, sillä poissa ollessani kirjoitti hän minulle tämän pienen kirjelapun, jonka teidän korkeutenne suvainnee lukea."

Kreivi otti lompakostaan kirjeen ja antoi sen prinsessalle.

Prinsessa luki:

'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?

Lorenza.'

Prinsessa nousi ylös vihastuksen puna otsallaan ja meni kirje kädessä Lorenzan luo.

Nainen antoi hänen tulla, näkemättä tai kuulematta häntä; hän näytti näkevän ainoastaan kreivin ja kuulevan vain hänen sanansa.

"Ymmärrän", sanoi viimemainittu vilkkaasti, näyttäen päättäneen esiintyä loppuun saakka nuoren naisen tulkkina, "teidän korkeutenne epäilee ja tahtoo tietää, onko kirje tosiaan häneltä. Hyvä, hän saattaa itse teidän korkeutenne asiasta vakuutetuksi. Vastaahan, Lorenza, kuka on tämän kirjeen kirjoittanut?"

Kreivi otti kirjeen ja pani sen vaimonsa käteen, joka kohta painoi kätensä, jolla oli kirjeen ottanut, sydämelleen.

"Lorenza sen teki", vastasi hän.

"Ja tiedätkö, Lorenza, mitä se kirje sisältää?"

"Tiedän."

"No niin, sano siis prinsessalle mitä se sisältää, ettei hän luulisi minun häntä pettävän väittäessäni, että sinä rakastat minua. Sano se hänelle; minä tahdon."

Lorenza näytti ponnistavan voimiaan; mutta kirjettä avaamatta tai kohottamatta sitä silmiensä eteen hän luki:

'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?

Lorenza.'

"Tämä on suorastaan uskomatonta", virkkoi prinsessa, "enkä minä teitä usko, sillä kaikessa tässä on jotakin selittämätöntä, jotakin yliluonnollista".

"Tämä kirje se juuri sai minut jouduttamaan yhdistymistämme", jatkoi kreivi de Fenix aivan kuin ei olisi Madame Louisen sanoja kuullutkaan. "Minä rakastin Lorenzaa yhtä suuresti kuin hän minua. Meidän suhteemme oli kiero. Sitäpaitsi saattoi minua kiertelevässä elämässä, jota vietin, kohdata jokin onnettomuus. Minähän olisin voinut kuolla, ja minä tahdoin, että kaikki, mitä omistan, olisi siinä tapauksessa joutunut Lorenzalle. Sentähden me menimme naimisiin heti kun saavuimme Strassburgiin."

"Menitte naimisiin?"

"Niin."

"Mahdotonta."

"Miksikä niin, Madame?" kysyi kreivi hymyillen. "Ja mitä mahdotonta te siinä näette, että kreivi de Fenix meni Lorenza Felicianin kanssa naimisiin?"

"Mutta hän sanoi tässä itse minulle, ettei hän ole teidän vaimonne."

Prinsessalle vastaamatta kääntyi kreivi Lorenzan puoleen. "Muistatko minä päivänä me menimme naimisiin?" kysyi hän Lorenzalta.

"Kyllä, toukokuun kolmantena", vastasi viimemainittu.

"Missä sitten?"

"Strassburgissa."

"Missä kirkossa siellä?"

"Itse tuomiokirkossa, pyhän Johanneksen kappelissa."

"Vastustitko jollakin tavalla tätä liittoa?"

"En, minä olin siitä ylen onnellinen."

"Katsopas, Lorenza", jatkoi kreivi, "kysyn tätä siksi, että prinsessa luulee, että sinua on pakotettu. Hänelle on kerrottu, että sinä vihaat minua."

Ja näin sanoen otti kreivi Lorenzaa kädestä.

Nuoren naisen koko ruumis värisi suloisesta onnesta.

"Minäkö vihaisin sinua!" vastasi hän. "Ei, minä rakastan sinua. Sinä olet hyvä, sinä olet jalo, sinä olet mahtava!"

"Ja sanopas, Lorenza, olenko minä koskaan sen jälkeen, kun sinusta tuli vaimoni, käyttänyt väärin puolison oikeuksia?"

"Ei, sinä olet kunnioittanut minua kuin tytärtäsi, ja minä olen sinun viaton ja tahraton ystävättäresi."

Kreivi kääntyi prinsessan puoleen kuin sanoakseen hänelle: Siinä sen nyt kuulitte!

Kauhun vallassa oli Madame Louise väistynyt takaperin aina norsunluisen ristiinnaulitunkuvan luo, joka oli asetettu seinälle mustalle samettitaustalle.

"Tässäkö kaikki, mitä teidän korkeutenne haluaa tietää?" kysyi kreivi päästäen kädestään Lorenzan käden.

"Monsieur", huudahti prinsessa, "älkää lähestykö minua enää, enempää te kuin hänkään!"

Samassa kuultiin vaunujen saapuvan jyristen luostarin portille.

"Ah", huudahti prinsessa; "vihdoinkin saamme tietää, mitä tästä sopii ajatella!"

Kreivi de Fenix kumarsi, virkkoi jonkun sanan Lorenzalle ja odotti kardinaalin tuloa tyynenä kuin ainakin mies, jolla on taito johtaa tapahtumia.

Tuokion päästä avautui ovi, ja vieraaksi ilmoitettiin hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan.

Kolmannen henkilön läsnäolo rauhoitti prinsessaa; hän asettui jälleen nojatuoliin ja virkkoi:

"Antakaa kardinaalin käydä sisään."

Kardinaali astui huoneeseen. Mutta tuskin hän ennätti tervehtiä prinsessaa, kun hän huomasi Balsamon.

"Ah, tekö, monsieur?" sanoi hän hämmästyneenä.

"Te tunnette tämän vieraan?" kysyi prinsessa yhä enemmän kummissaan.

"Kyllä", vastasi kardinaali.

"Te siis sanotte, kuka hän on?" huudahti Madame Louise.

"Mikään ei ole sen helpompi asia", vastasi kardinaali, "monsieur on noita".

"Noita!" mutisi prinsessa.

"Anteeksi, Madame", pyysi kreivi, "hänen ylhäisyytensä selittää kohta asian lähemmin ja toivoakseni tavalla, joka tyydyttää kaikkia".

"Olisikohan tämä herra ennustanut teidän kuninkaalliselle korkeudellennekin, koska näytätte niin liikutetulta?" kysyi hra de Rohan.

"Vihkimätodistus! Heti tänne vihkimätodistus!" huudahti prinsessa.

Kardinaali katsoi häneen kummastuneena, sillä hän ei tiennyt, mitä tuo tuollainen huudahdus merkitsi.

"Tässä on", vastasi kreivi ja antoi paperin kardinaalille. "Mikä tämä on?" kysyi kardinaali.

"Teidän ylhäisyytenne, tahdon tietää, onko allekirjoitus siinä oikea ja onko se paperi pätevä", sanoi prinsessa.

Kardinaali luki paperin, jonka prinsessa antoi hänelle. "Tämä paperi on aivan asianmukainen vihkimätodistus ja allekirjoittaja on herra Remy, pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra; mutta kuinka tämä liikuttaa teidän korkeuttanne?"

"Paljonkin, monsieur; allekirjoitus on oikea…?"

"Oikea; mutta mikään ei todista, ettei sitä ole pakolla saatu."

"Pakolla saatu, se on sangen mahdollista, eikö niin?" huudahti prinsessa.

"Ja myöskin Lorenzan suostumus samoin, eikö niin?" virkkoi kreivi ivalla, joka kohdistui nimenomaan prinsessaan.

"Mutta sanokaapas, millä keinoilla voisi anastaa tällaisen allekirjoituksen, teidän ylhäisyytenne? Sanokaapas, tiedättekö sen?"

"Keinoilla, jotka ovat nimenomaan tällä herralla: noituudella."

"Noituudella! Kardinaali, teidänkö suustanne kuulen nämä sanat?"

"Monsieur on noita, kuten olen sanonut, ja sitä en peruuta."

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee laskea leikkiä."

"En, ja todistukseksi siitä tahdon teidän läsnäollessanne puhua pari vakavaa sanaa tämän herran kanssa."

"Minä aioin itse pyytää sitä teidän ylhäisyydeltänne", virkkoi kreivi de Fenix.

"Sangen hyvä; mutta älkää unohtako, että kuulustelija olen minä", vastasi kardinaali ylpeästi.

"Ja minä, muistakoon teidän ylhäisyytenne sen, lupaan vastata kaikkiin teidän kysymyksiinne, jopa hänen korkeutensakin läsnäollessa, jos vaaditte. Mutta olenpa vakuutettu, että sitä ette vaadi."

Kardinaali hymyili.

"Monsieur", sanoi hän, "on peräti vaikeaa näytellä noitaa meidän aikoinamme. Minä näin kerran teidän jo esittävän tuota osaa; te näyttelitte sen hyvin suurella menestyksellä; mutta nyt ilmoitan teille etukäteen, etteivät kaikki ole yhtä kärsivällisiä eivätkä ennen kaikkia yhtä jalomielisiä kuin hänen korkeutensa dauphine."

"Hänen korkeutensa dauphine?" huudahti prinsessa.

"Niin, Madame", virkkoi kreivi de Fenix, "minä olen saanut kunnian tulla esitellyksi hänen kuninkaalliselle korkeudelleen".

"Ja millä tavoin vastasitte tuota kunniaa, monsieur, sanokaa?"

"Ah, paljoa huonommin kuin olin toivonut, sillä minä en vihaa henkilökohtaisesti ketään ihmistä, en ainakaan naisia", vastasi kreivi.

"Mutta mitä te, monsieur, sitten olette minun korkealle sukulaiselleni tehnyt?" kysyi Madame Louise.

"Madame", vastasi kreivi, "sanoin onnettomuudekseni hänelle totuuden, jota hän vaati kuulla".

"Niin, totuuden, sellaisen totuuden, että hän sen kuultuaan pyörtyi."

"Oliko se minun vikani", jatkoi kreivi valtavalla äänellä, joka sai eräissä tilaisuuksissa sangen suurta arvonantoa aiheuttavan sävyn; "oliko minun vikani, että se totuus oli niin kauhea, että vaikutus oli sellainen? Tunkeuduinko minä prinsessan luokse? Pyysinkö minä tulla hänelle esitellyksi? En, minä koetin häntä päinvastoin karttaa; minut vietiin väkisin hänen luoksensa, ja hän käski minua vastaamaan kysymyksiinsä."

"Mutta mikä tuo hirveä totuus sitten oli, jonka ilmoititte hänelle, monsieur?" kysyi prinsessa.

"Se totuus oli tulevaisuus, jonka edestä minä vedin pois verhon", vastasi kreivi.

"Tulevaisuus?"

"Niin, Madame, sama tulevaisuus, joka näytti teidän kuninkaallisesta korkeudestanne itsestänne niin uhkaavalta, että koetitte päästä sitä pakoon luostariin ja taistella sitä vastaan alttarin edessä rukouksin ja kyynelin."

"Monsieur!"

"Onko se minun vikani, Madame, että tuo tulevaisuus, jota te pyhimyksenä aavistitte, ilmoitettiin minulle profeettana, ja että hänen korkeutensa dauphine kauhistui niin siitä, mikä häntä henkilökohtaisesti uhkaa, että pyörtyi, kun se hänelle paljastettiin?"

"Kuulette nyt itse!" sanoi kardinaali.

"Ah", huudahti prinsessa.

"Sillä hänen aikansa on tuomittu tulemaan koko kuningasvallalle kaikkein turmiollisimmaksi ja tuhoisimmaksi hallitukseksi."

"Monsieur!" huudahti prinsessa jälleen.

"Mitä teihin tulee, Madame", lisäsi kreivi, "ehkä teidän rukouksenne olisivat voineet hankkia armahduksen, mutta te ette saa nähdä mitään kaikesta tästä, sillä te olette jo silloin Herramme luona, kun nämä asiat tapahtuvat. Rukoilkaa, Madame, rukoilkaa!"

Tuon profeetallisen äänen valtaamana, joka sointui niin hyvin prinsessan sielun kauheisiin aavistuksiin, vaipui Madame Louise polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen ja alkoi tosiaan palavasti rukoilla.

Silloin kääntyi kreivi kardinaalin puoleen ja virkkoi, lähtien menemään erääseen ikkunakomeroon:

"Nyt pari sanaa meidän keskenämme, teidän ylhäisyytenne; mitä minulta tahdotte?"

Kardinaali meni kreivin perässä.

Huoneessa olevat henkilöt olivat seuraavissa asennoissa:

Prinsessa rukoili hartaasti ristiinnaulitun kuvan edessä. Lorenza seisoi keskellä huonetta, mykkänä ja liikkumatta ja silmät avoinna ja tuijottaen aivan kuin hän ei olisi mitään nähnyt. Nuo kaksi herraa jälleen olivat syrjässä ikkunakomerossa, kreivi nojaillen ikkunan ripaan ja kardinaali puolittain uutimien kätkössä.

"Mitä minulta tahdotte?" toisti kreivi. "Puhukaa."

"Tahdon tietää, kuka te olette."

"Sen te jo tiedätte."

"Minäkö tiedän?"

"Niin. Ettekö tässä sanonut, että minä olen noita?"

"Aivan niin. Mutta siellä toisessa paikassa oli nimenne Josef Balsamo, ja täällä sanotte olevanne kreivi de Fenix."

"No niin, mitä se sitten todistaa? Että vaihdan nimeä, ei mitään muuta."

"Mutta tiedättekö, että moiset nimenvaihtamiset voisivat teidänlaisenne henkilön tekeminä tuottaa hra de Sartinesille aprikoimista?"

Kreivi hymyili.

"Oh, monsieur, miten pikkumaista jonkun Rohanin aseeksi! Kuinka, teidän ylhäisyytenne esittää todistuksiksi pelkkiä sanoja? Verba et voces, sanoo latinalainen. Eikö ole mitään pahempaa, josta minua voidaan moittia?"

"Osaatte tekeytyä pilkalliseksi", virkkoi kardinaali.

"En tekeydy, sillä se on luonnossani."

"Siinä tapauksessa hankin itselleni erään huvin."

"Minkä sitten?"

"Saan teidät hillitsemään sävyä."

"Tehkää se vain, monsieur."

"Siten luulen olevani hänen korkeutensa dauphinen mieliksi."

"Jota sangen suuresti tarvitsette niissä suhteissa, joissa nykyään olette häneen", vastasi Balsamo kylmästi.

"Mutta jos vangituttaisin teidät, horoskoopin [tähtien asennoista laadittu ihmiskohtalon ennustuskaavio. Suom.] herra, mitä silloin sanoisitte?"

"Sanoisinpa, että tekisitte kovin väärin, teidän ylhäisyytenne."

Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan

"Oho, tosiaanko!" vastasi kardinaali murhaavan halveksuvasti; "ja kenelle tekisin kovin väärin?"

"Teille itsellenne, kardinaali."

"Menen ja annan siis heti käskyn, että se tapahtuu. Silloin saadaan tietää, kuka tämä parooni Josef Balsamo oikeastaan on, tämä kreivi de Fenix, tämä loistava vesa sukupuuta, josta minä en ole nähnyt Euroopan aateliston tarhoissa vielä pienintäkään merkkiä."

"Monsieur", sanoi Balsamo, "miksi ette kysynyt minusta tietoja ystävältänne de Breteuililta?"

"Herra de Breteuil ei ole minun ystäväni."

"Niin, hän ei ole sitä enää; mutta hän on sitä ollut, ja vieläpä kaikkein parhaimpianne, sillä kirjoitittehan hänelle erään kirjeen…"

"Minkä kirjeen?" kysyi kardinaali ja tuli lähemmäksi.

"Vielä lähemmäksi, herra kardinaali, vielä lähemmäksi. En tahdo paljastaa asioitanne puhumalla ääneen."

Kardinaali tuli yhä lähemmäksi.

"Mistä kirjeestä aioitte puhua?" kysyi hän.

"Oh, sen te tiedätte aivan hyvin."

"Sanokaa nyt kumminkin."

"Hyvä, siitä kirjeestä, jonka te kirjoititte Wienistä Pariisiin koettaen tehdä dauphinen kihlauksen tyhjäksi."

Kirkkoruhtinas teki tahtomattaan pelästyneen liikkeen.

"Sekö kirje…?" sammalsi hän.

"Sen osaan ulkoa."

"Herra de Breteuil on siis ollut petturi?"

"Kuinka niin?"

"Kun avioliitto oli päätetty asia, pyysin minä häneltä sitä kirjettä takaisin."

"Ja hän vastasi teille?"

"Että hän oli sen polttanut."

"Hän ei uskaltanut sanoa pudottaneensa sen."

"Pudottaneensa?"

"Niin, ja pudotetun kirjeen voi aina joku löytää, ymmärrättehän."

"Niin, että tuo kirje, jonka minä kirjoitin herra de Breteuilille…"

"Niin."

"Jonka hän sanoi polttaneensa…"

"Niin."

"Ja jonka hän pudotti…?"

"Sen löysin minä… Oh, aivan sattumalta, kulkiessani Versaillesin marmoripihan poikki."

"Ettekä toimittanut sitä takaisin herra de Breteuilille?"

"En, sitä minä en suinkaan tehnyt."

"Miksikä ette?"

"Koska minä noitana aivan hyvin tiesin, että teidän ylhäisyytenne, jolle minä toivon pelkkää hyvää, sen sijaan tahtoo minulle kaikin mokomin pahaa. Ja ymmärrättehän, että jos aseeton mies tietää, että hänen kimppuunsa karataan jossakin metsässä, jonka läpi hänen täytyy kulkea, ja löytää tuon metsän reunasta ladatun pistoolin…"

"Niin?"

"Hm, olisihan mies hullu, jos hän heittäisi pistoolin pois kädestään."

Kardinaalia alkoi aivan kuin pyörryttää ja hän nojautui ikkunanpieltä vasten.

Mutta tuokion epäröityään ja kreivin seuratessa sen aikaa tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä hän vastasi:

"Kävi miten kävi! Mutta ei saada sanoa, että minun sukuani oleva prinssi on pelännyt huijarin uhkauksia. Vaikkapa tuo kirje olisikin pudotettu ja te sen löytänyt, vaikkapa se näytettäisiinkin itselleen hänen korkeudelleen dauphinille, vaikkapa se kirje kukistaisikin minut valtioasemasta, niin joka tapauksessa olen täyttänyt velvollisuuteni rehellisenä alamaisena ja uskollisena lähettiläänä. Minä sanon vaadittaessa, mikä on totta, nimittäin että minun mielestäni tämä avioliitto oli vahingoksi isänmaani eduille, ja isänmaani puolustaa minua tai suree kohtaloani."

"Mutta jos olisi joku, joka väittäisi, ettei nuori, kaunis ja kohtelias lähettiläs, joka luuli loistavan Rohan-nimensä ja prinssinarvonsa avulla onnistuvansa kaikessa, lausuisi näin suinkaan siksi, että hän olisi pitänyt liittoa Itävallan hallitushuoneen kanssa vahingollisena Ranskan eduille?" vastasi kreivi. "Niin, jospa joku väittäisi, että sama ylpeä lähettiläs, jonka arkkiherttuatar Marie Antoinette alussa otti niin suopeasti vastaan, olikin kyllin turhamainen näkemään tässä suopeudessa jotakin enemmän kuin pelkkää alentuvaisuutta? Jos niin käy, mitäpä silloin rehellinen alamainen ja uskollinen lähettiläs vastaa?"

"Hän kieltää kaiken, monsieur, sillä siitä tunteesta, jonka te väitätte keksineenne, ei löydy mitään todistusta."

"Te erehdytte, monsieur; löytyy hänen korkeutensa dauphinen kylmäkiskoisuus teitä kohtaan."

Kardinaali oli kahden vaiheilla.

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi, "uskokaa minua: sen sijaan, että rupeaisimme epäsopuun, kuten olisimme jo tehneet, ellen minä olisi teitä älykkäämpi, olkaamme hyviä ystäviä".

"Hyviä ystäviä?"

"Miksikä ei? Hyviä ystäviämme ovat ne, jotka tekevät meille palveluksia."

"Olenko minä sitten muka pyytänyt teiltä palvelusta?"

"Siinäpä teittekin pahoin, ettette pyytänyt; sillä näinä parina päivänä, jotka olette ollut Pariisissa…"

"Minä?"

"Niin, juuri te. Oh, miksi koetatte salata sellaista minulta, sillä olenhan minä noita? Te jätitte prinsessan Soissonsiin, ajoitte kyytihevosella Pariisiin Villers-Cotteretsin ja Dammartinin kautta, nimittäin suorinta tietä, ja kiiruhditte pyytämään hyviltä ystäviltänne Pariisissa palvelusta, jota he kieltäytyivät teille tekemästä. Tämän kiellon jälkeen ajoitte te kyytihevosilla takaisin Compiègneen ja aivan toivottomassa mielentilassa."

Kardinaali näytti masennetulta.

"Ja mitä palvelusta olisin voinut toivoa saavani teiltä, jos olisin turvautunut teihin?" kysyi hän.

"Palvelusta, jota sopii pyytää mieheltä, joka osaa tehdä kultaa."

"Mitä se teidän kullantekonne minuun kuuluu?"

"Peste! kun on kahden vuorokauden sisällä maksettava viisisataatuhatta frangia… eikö summa ollut viisisataatuhatta frangia, sanokaas."

"Kyllä, niin oli."

"Ja te kysytte, mitä se teihin kuuluu, että teillä silloin on ystävä, joka osaa tehdä kultaa? Kyllä, se kuuluu teihin sillä tavoin, että saatte häneltä nuo viisisataatuhatta frangia, joita muilta ei ole saatu."

"Ja missä sitten?" kysyi kardinaali.

"Saint-Claude-kadun varrella, joka on Maraisin kaupunginosassa."

"Mistä tuntisin teidän talonne?"

"Oven kolkuttimen pronssisesta korppikotkan päästä."

"Milloin voin sinne tulla?"

"Ylihuomenna kello kuusi illalla, monseigneur, jos haluatte, ja sitten…"

"Sitten?"

"Niin usein kuin vain haluatte. Mutta nyt päättyikin keskustelumme aivan oikeaan aikaan, sillä katsokaa, prinsessa lopettaa juuri rukouksensa."

Kardinaali oli voitettu: hän ei koettanut enää millään tavoin vastustaa. Hän meni prinsessan luo ja sanoi:

"Madame, minun täytyy tunnustaa, että kreivi de Fenix on aivan oikeassa, että hänellä oleva vihkimätodistus on niin pätevä kuin suinkin olla saattaa ja että lopuksi hänen antamansa selitykset tyydyttävät minua täydellisesti."

Kreivi kumarsi.

"Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne käskee?" kysyi hän.

"Tahdon sanoa tuolle naiselle vielä pari sanaa."

Kreivi kumarsi myöntävästi uudestaan.

"Haluatteko lähteä omasta toivomuksestanne ja vapaaehtoisesti Saint-Denisin luostarista, jonne te tulitte pyytämään minulta turvaa?"

"Hänen korkeutensa kysyy, omasta toivomuksesta ja vapaaehtoisestiko tahdot lähteä Saint-Denisin luostarista, jossa olet pyytänyt turvaa", jatkoi Balsamo nopeasti. "Vastaa, Lorenza."

"Niin, omasta toivomuksestani", vastasi nuori nainen.

"Ja lähteäksenne miehenne, kreivi de Fenixin mukaan?"

"Ja lähteäksesi miehesi de Fenixin mukaan", toisti kreivi.

"Kyllä", vastasi nuori nainen.

"Siinä tapauksessa en tahdo viivyttää enää teitä kumpaakaan, sillä silloin koettaisin pakottaa teidän tunteitanne", sanoi prinsessa. "Mutta jos tässä kaikessa piilee jotakin, joka on luonnollista maailmanjärjestystä vastaan, kohdatkoon Jumalan rangaistus sitä, joka omaksi hyväkseen särkee luonnon sopusointua. Hyvästi, kreivi de Fenix, lähtekää, Lorenza Feliciani, en tahdo enää pidättää teitä. Mutta ottakaa jalokivenne."

"Ne ovat nyt köyhäin, madame", sanoi kreivi de Fenix. "Ja almu on Jumalasta sitä mieluisampi, kun teidän kätenne sen antaa. Minä pyydän takaisin ainoastaan ratsuni Djeridin."

"Sitä saatte vaatia tuolla mennessänne, monsieur. Hyvästi!"

Kreivi kumarsi prinsessalle ja tarjosi käsivartensa Lorenzalle, joka nojautui siihen ja poistui kreivin kanssa sanomatta ainoatakaan sanaa.

"Ah, herra kardinaali", virkkoi prinsessa ja pudisti päätänsä, "siinä ilmassa, jota nykyään hengitämme, liikkuu käsittämättömiä ja tuhoa ennustavia voimia".