Josef Balsamo

"Parbleu, siinäpä hyvä tilaisuus haavoittuneellemme pieneen kävelyyn… Ottakaa hänet mukaan."

"Niin kauas?"

"Sehän on varsin lähellä. Sitäpaitsi minä ajan vaunuilla Bougivaliin ja noudan teidät… Me matkaamme Prinsessan tietä Luciennesiin ja, sieltä sitten Marlyyn. Kasvintutkijat pysähtyvät vähän väliä; haavoittuneemme saa kantaa telttatuolejamme… me kaksi, te ja minä, me kokoamme kasveja; hän kokoaa itselleen elämää."

"Kuinka herttainen te olette, oppinut ystäväni!" sanoi Rousseau.

"Älkäähän kiittäkö, minulla on siinä omat laskelmani; minä tiedän, että teillä on valmiina suuri sammaleita koskeva teos, ja mitä niihin kasveihin tulee, olen niissä hiukan epävarma; tehän neuvotte minua."

"Oi!" huudahti Rousseau väkisinkin itsetyytyväisenä.

"Ja siellä sitten pieni aamiainen, puiden siimes ja kauniita kukkia", lisäsi botanisti. "Onko asia sovittu?"

"Ensi sunnuntaista tulee ihana huviretki! Se on sovittu… Minusta tuntuu nyt kuin olisin aivan viisitoistavuotias; minä nautin jo etukäteen onnesta, joka minua odottaa", vastasi Rousseau lapsellisesti ihastuksissaan.

"Ja te, nuori ystäväni, vahvistakaa jalkojanne siihen tilaisuuteen."

Gilbert supisi jotakin sekavaa kiitokseksi, jota herra de Jussieu ei kuullut, ja sitten jättivät botanistit Gilbertin yksin omiin ajatuksiinsa ja varsinkin huoliinsa.

KOLMASKYMMENES LUKU
Elämän palautuminen

Kun Rousseau luuli nyt hyvinkin rauhoittaneensa sairaansa ja Teresia kertoi kaikille naapureilleen, että Gilbert oli jo välttänyt vaaran taitavan lääkärinsä, herra de Jussieun määräysten avulla, – kun nuorukaisen ympäristö oli näin rauhoittunut hänen kohtalostaan, niin uhkasi hänen itsepäisyytensä ja alinomainen haaveilunsa tuottaa hänelle kuitenkin uuden vaaran, joka oli kaikkia entisiä pahempi.

Rousseau ei voinut kuitenkaan vielä niin luottaa Gilbertiin, ettei hänen sielunsa pohjalla olisi piillyt jokin epämääräinen ja filosofiseen johteluun perustuva epäilys. Hän tiesi, että Gilbert oli rakastunut, ja hän oli yllättänyt hänet ilmeisesti rikkomassa lääkärin määräyksiä. Ja siitä teki hän sen johtopäätöksen, että jos Gilbert saisi liikaa vapautta, niin hän varmaankin tekisi uudestaan saman rikkomuksen.

Hyvänä perheen isänä oli Rousseau siis lukinnut Gilbertin ullakkokamarin oven ulkoa entistä huolellisemmin ja antoi hänelle siten luvan mennä ikkunan ääreen, mutta esti häntä kuitenkaan pääsemästä ulos ovesta.

Ei voi kuvailla kiukkua ja suunnitelmia, jotka alkoivat kiehua Gilbertin päässä, kun hän huomasi moisen huolenpidon, sillä muuttihan se nyt hänen ullakkokamarinsa aivan kuin vankilaksi.

Eräitä luonteita este vain yllyttää.

Gilbert ajatteli nykyään ainoastaan Andréeta: autuutta saada nähdä hänet ja seurata vaikkapa ainoastaan matkan päästä hänen parantumisensa edistysaskeleita.

Mutta Andréeta ei näkynyt paviljonkirakennuksen ikkunoissa. Gilbert huomasi siellä ainoastaan Nicolen, kantelemassa posliinitarjottimella virvoitusjuomia, ja parooni de Taverneyn kävelemässä nopein ja pitkin askelin edestakaisin puutarhassa vimmatusti nuuskaillen, päätään selvittääkseen. Siinä kaikki, mitä Gilbert näki, koettaessaan kiihkeästi tähystellä Andréen huoneen perukoihin ja suorastaan läpi sen seinienkin.

Kuitenkin rauhoittui hän jo jossakin määrin näistäkin näkemistään, sillä ne kertoivat hänelle sairaudesta, mutta eivät kuolemasta.

– Kas tuolla, – tuumi Gilbert itsekseen, – tuon oven takana, tuon verhon kätkössä elää, huokailee ja kärsii se, jota minä rakastan aivan jumaloiden, se, joka näkyviin ilmestyessään saisi hien virtaamaan otsaltani ja jäseneni vapisemaan, se, joka liittää olemassaoloni omaansa ja jonka tähden minä hengitän elämäni ilmaa.

Ja sitten kumartui Gilbert parikymmentä kertaa tunnissa ullakkoluukustaan niin pitkälle, että utelias Chon luuli yhtä monta kertaa hänen suistuvan alas. Ja tottunein silmin Gilbert arvioi nyt paviljongin sisäseinien lukua ja kerroksia ja kuinka syvällä se oli hänestä, ja laati nyt päässään koko rakennuksesta tarkan pohjapiirroksen.

Tuossa kulmassa pitäisi parooni de Taverneyn makuuhuoneen olla, tuolla tarjoiluhuoneen ja keittiön, tuolla Filipin huoneen, tuolla Nicolen pienen kamarin ja tuolla viimeinkin Andréen makuuhuoneen, kaikkein pyhimmän, jonka oven edessä hän olisi ollut valmis antamaan henkensä, jos olisi saanut päivän olla siinä polvillaan.

Se kaikkein pyhin oli Gilbertin harkinnan mukaan suuri huone alakerrassa. Sen edessä oli etuhuone, ja se oli jaettu ikkunalla varustetulla väliseinällä kahteen osaan, joista ensimmäisessä oli Nicolen sänky, mikäli Gilbert saattoi päättää.

– Oi, – ajatteli mieletön nuorukainen silmittömän mustasukkaisuutensa vallassa, – autuaita nuo olennot, jotka tuolla puutarhassa kulkevat, tuolla, jonne saatan nähdä ikkunastani ja portailta! Autuaat nuo välinpitämättömät, jotka saavat tallata noiden ruohikkojen välistä santaa! Sinne voin tosiaan öisin kuulla neiti Andréen huokaukset ja valitukset.

Toivomuksesta toimeenpanoon on pitkä matka, mutta olennot, joilla on vilkas mielikuvitus, saavat kaiken itselleen läheiseksi: heillä on siihen oma hyvä keinonsa. Mahdottomassa näkevät he mahdollisen, he osaavat rakentaa sillat virtain poikki ja pystyttää portaat vuorten yli.

Ensimmäisinä päivinä ei Gilbert vielä tehnyt mitään muuta kuin toivoi.

Sitten hän ajatteli, että nuo hänen kadehtimansa autuaat olivat ainoastaan tavallisia kuolevaisia ja että he kulkivat jaloilla kuin hänkin tallatessaan puutarhan hietikkoa ja avasivat käsillään paviljongin ovia. Tästä johtui hän kuvittelemaan, miten autuaalta tuntuisi pujahtaa salaa tuohon kiellettyyn taloon ja pistää korvansa säleuutimien viereen, joiden takaa äänet kuuluivat sisältä.

Gilbertille oli toivominen liian vähäpätöistä, toteuttaminen seurasi sitä välittömästi.

Sitäpaitsi palasivat hänen voimansa nopeasti. Nuoruus on runsas ja antelias elonlähde. Kolmen päivän päästä tunsi hän sievoisen kuumeen avustuksella olevansa yhtä hyvissä voimissa kuin kuunaan ennen.

Hän laski, että koska Rousseau oli sulkenut hänet lukon taakse, niin oli nyt eräs kaikkein pahimmista vaikeuksista voitettu, nimittäin koettaa päästä portista sisään neiti de Taverneyn luo.

Portti oli näet Rue Coq-Heronille päin; Gilbert oli vankina Rue Plâtrièren puolella, eikä voinut päästä millekään kadulle; siis hänen ei tarvinnut yrittääkään avata mainittua porttia.

Kulkutieksi jäi ikkuna.

Hänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella, neljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.

Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää, ellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.

– Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, – tuumi Gilbert itsekseen pureskellen kynsiään; – ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne kuitenkin minulta!

Jos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta sitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen kotiin.

Hän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos hän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi hän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa ainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla moitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.

– Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja kyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:

– Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä tartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua pitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis lyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon viereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.

– Ja se luukku vie jälleen talon portaille.

– Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu jysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään, minut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman. Minua surkutellaan: se on suurenmoista.

– Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin pujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin alas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa myöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan…

– Ah, minulla ei ole voimia enkä ole tarpeeksi notkea!

– Mutta onhan vielä apunani seinäsäleikkö…

– Niin, mutta se lahoine puuristikkoineen menee rikki; silloin, minä kuukerrun alas, en saadakseni jalon ja runollisen kuoleman, vaan valkeana rappauksesta, vaatteet rikki, nolattuna ja kaikesta päättäen selvänä omenavarkaana. Sitä on ilkeä ajatella! Parooni de Taverney annattaa minulle porttivahdilla selkään tai kiskottaa la Briellä minua korvista.

– Ei, mutta minulla on täällä kymmenkunnan pätkää purjenuoraa, jotka tekevät yhteen punottuina köyden aivan monsieur Rousseaun määritelmän mukaisesti: oljenkorsista lyhde syntyy.

– Minä lainaan yhdeksi yöksi rouva Teresian purjenuorat, sidon niihin solmuja, ja kun pääsen kaivattuun ensimmäisen kerroksen ikkunaan, sidon köyteni pikku-parvekkeen reunaan taikka ikkunan välipuuhun ja solun alas puutarhaan.

Ja Gilbert tunsi itsensä voimakkaaksi ja päättäväksi, kun hän nyt oli tarkastanut kourun, ottanut purjenuoran kappaleet mitattavikseen ja arvioinut korkeuden silmämäärältä.

Hän punoi purjenuoran pätkät lujaksi köydeksi ja koetteli sen vahvuutta, sitoen sen katon kannattimiin ja riippuen siitä käsillään. Ja hän päätti nyt tehdä öisen matkansa ja oli tyytyväinen, kun hän sitä valmistellessaan sylki verta ainoastaan yhden kerran.

Saadakseen paremmin herra Jacquesin ja rouva Teresian petetyksi oli hän olevinaan hyvin sairas ja makasi vuoteessaan kello kahteen saakka, hetkeen, jolloin Rousseau läksi, päivällisen päälle kävelemään. Tuolta kävelyltään ei hän tullut takaisin ennenkuin illalla. Gilbert julisti haluavansa nukkua yhtämittaa seuraavaan aamuun.

Rousseau vastasi olevansa iloissaan, kun näki Gilbertin niin rauhallisessa tilassa, sillä hän aikoi sinä päivänä syödä illallista kaupungilla.

Nämä tiedot toisilleen ilmoitettuaan Rousseau ja Gilbert erosivat.

Kun Rousseau oli lähtenyt ullakkokamarista, otti Gilbert jälleen käsille purjenuoran pätkät ja punoi ne nyt yhteen täydellä todella.

Sitäpaitsi tarkasti hän kourun ja katon tiilikivet ja ryhtyi sitten tähystelemään ikkunasta puutarhaan, odottaen illan pimenemistä.

KOLMASKYMMENESYHDES LUKU
Ilmaretki

Gilbert oli näin suunnitellut valmiiksi koko laskeutumisensa vihollisalueelle, kuten hän itsekseen kutsui Taverneyn asumusta. Ja ullakkokamarinsa ikkunasta vakoili hän nyt allansa olevaa puutarhaa, jännityksellä ja tarkkaavaisena kuin taitava sotapäällikkö aluetta, jolla hän aikoo ryhtyä taisteluun. Silloin tapahtui tuossa hiljaisessa ja autiossa paviljonkitalossa kohtaus, joka herätti filosofin hänen tarkastelustaan.

Kivi lensi kadulta puutarhamuurin ylitse ja osui paviljonkirakennuksen nurkkaan.

Gilbert tiesi jo, ettei löydy seurausta ilman syytä; hän alkoi siis tutkia syytä, nähtyään seurauksen.

Mutta kuinka pitkälle Gilbert kumartuikin ulos ikkunastaan, ei hän voinut nähdä henkilöä, joka oli kadulta heittänyt kiven.

Mutta sen hän huomasi – ja hän ymmärsi heti, että huomattu seikka oli äskeisen tapahtuman yhteydessä, – että erään, paviljongin pohjakerroksessa olevan ikkunan sisäluukku aukaistiin varovasti ja että Nicolen valppaat kasvot pilkistivät ulos luukun raosta.

Kun Gilbert näki Nicolen, vetäytyi hän nopeasti takaisin ullakkokamariinsa, mutta ei silti heittänyt hetkeksikään silmistään tuota riuskaa tyttöä.

Nicole katseli tarkoin ensin kaikkiin ikkunoihin ja varsinkin paviljonkirakennuksessa oleviin ja tuli sitten esiin puolihämärästään ja kiiruhti ulos puutarhasta aivan kuin aikoen seinäsäleikön luo, jonne oli ripustettu pitsejä auringonpaisteessa kuivamaan.

Kivi oli pudonnut juuri tuon säleikön ohitse vievälle käytävälle, kivi, jota Gilbert ei jättänyt tähystämättä enempää kuin Nicolekaan. Gilbert näki, että Nicole potkaisi tuota merkkiesineeksi tullutta kiveä edessään vierimään, ja potkaisi sitä vielä uudestaan, ja jatkoi tätä menettelyään niin kauan, kunnes hän sai sen kukkalavan viereen, joka oli säleikön juurella.

Siellä kohotti Nicole kätensä alas ottaakseen nuoralta alas pitsejä, pudotti yhden pitsin maahan ja nosti sen sitten hitaasti ylös, mutta otti nostaessaan kivenkin käteensä.

Vielä ei Gilbert ymmärtänyt mitään; mutta kun hän näki Nicolen rupeavan kuorimaan kiveä, aivan kuin herkkusuu kuorii hedelmää, ja ottavan sen ympäriltä pois paperikääreen, silloin ymmärsi hän hyvin, mikä tämän meteorikiven arvo oikeastaan oli.

Tuo paperi, jonka Nicole oli juuri löytänyt kiven ympäriltä, ei ollutkaan enempää eikä vähempää kuin pieni kirje.

Ovela tyttö aukaisi sen pian, ahmaisi sen sisällön ja piiloitti kirjeen taskuunsa, ja nyt hänen ei tarvinnut enää tarkastaa pitsejään, sillä pitsit olivat kuivat.

Gilbert pudisti sillä välin päätänsä ja vakuutti itsekseen kuin ainakin itsekkäät ja naisia halveksivat miehet, että Nicolen luonne oli tosiaan paheellisuuteen taipuva ja että hän, Gilbert, oli menetellyt sangen siveellisesti ja järkevästi, kun oli rikkonut jyrkästi ja uljaasti välinsä moisen tytön kanssa, joka otti vastaan muurin yli nakeltuja kirjeitä.

Mutta näin ajatellessaan joutui Gilbert, joka äsken oli niin kauniisti ja järkevästi ajatellut syitten ja seurausten suhteita, tuomitsemaan seurausta, johon ehkä juuri hän itse oli syynä.

Nicole meni sisään ja tuli pian jälleen ulos, pitäen kättään taskussaan.

Taskustaan veti hän avaimen; Gilbert näki sen välkähtävän hetkisen kuin salaman hänen sormiensa välissä, jonka jälkeen nuori tyttö pisti nopeasti avaimen pienen puutarhaportin alle. Se portti oli puutarhurin erikoinen sisäänpääsyaukko, ja se oli muurin toisessa kulmassa kadun puolella, samalla, jolla suuri, tavallisesti käytetty porttikin.

– Ahaa, – tuumi Gilbert, – nyt ymmärrän, lemmenkirje ja kohtaus.

Nicole ei hukkaa aikaansa. Nicolella on siis nyt uusi rakastaja?

Ja Gilbert rypisteli pettyneenä kulmiaan kuin ainakin moinen mies, joka luulee, että hänen kadottamisensa jättäisi korvaamattoman tyhjiön hänen hylkäämänsä naisen sydämeen, mutta joka kummakseen huomaakin, että tuo tyhjä paikka on piankin täytetty.

Gilbert mietti jotakin tekosyytä tyytymättömyyteensä ja jatkoi sentähden:

– Tämä seikka voisi ehkä häiritä suunnitelmiani. – Mutta olkoon menneeksi, – lisäsi hän silmänräpäyksen mietittyään, – minä en ole ollenkaan pahoillani, jos saan tutustua tuohon onnelliseen kuolevaiseen, joka on seuraajani Nicolen suosiossa.

Eräissä suhteissa olivat Gilbertin laskelmat aivan oikeat. Hän ajatteli, että tuo keksintö, jonka hän oli nyt juuri tehnyt ja jota muut eivät tienneet hänen tehneen, antaisi hänelle eräänlaisen aseen Nicolea vastaan. Sitä voisi hän käyttää tarpeen vaatiessa, koska hän nyt tunsi Nicolen salaisuuden ja siihen liittyviä yksityisseikkoja, joita tyttö ei voisi kieltää, kun taas Nicole tuskin aavistikaan hänen salaisuuttaan eikä tiennyt ainoaakaan pikkuseikkaa, joka olisi voinut hänen epäilyksiään tukea.

Gilbert päätti siis tarpeen vaatiessa käyttää tätä asettaan.

Näissä hankkeissa tuli sitten viimeinkin kärsimättömästi odotettu yö.

Gilbert pelkäsi enää ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin että Rousseau tulisi odottamatta kotiin, että Rousseau yllättäisi hänet katolla kiipeämässä, taikka portailla tahi, mikä olisi vielä pahempi, näkisi ullakkokamarin tyhjänä. Viimemainittu huomio saisi geneveläisen varmaankin vihan vimmoihin; Gilbert päätti siksi koettaa torjua tätä pelättyä iskua kirjelipulla, jonka hän jätti pöydälleen, osoitettuna filosofille.

Se kirjelmä kuului seuraavasti:

Rakas ja kuuluisa suojelijani:

Älkää luulko minusta pahaa siksi, että minä teidän kehoituksistanne, jopa käskyistänne huolimatta olen uskaltanut lähteä ulos. Minä tulen pian takaisin, ellei minulle tapahdu jotakin onnettomuutta, sellaista kuin minulle jo kerran sattui; mutta vaikkapa sellainen vaara minua uhkaisikin, niin, vaikkapa ankarampikin, täytyy minun pariksi tunniksi päästä huoneestani.

– En tiedä mitä hänelle sanon kotiin palattuani, – tuumi Gilbert.

– Mutta ainakaan ei Rousseau nyt ole huolissaan eikä suutu.

Ilta oli pimeä. – Ja lisäksi tukehuttavan kuuma, kuten tavallisesti lämpimäin kevätpäivien aikana; siksi oli taivas niin pilvessä, ettei tottuneinkaan silmä olisi jo kello yhdeksän aikaan illalla nähnyt mitään mustan syvyyden pohjasta, jonne Gilbert tähysteli.

Silloin vasta nuorukainen huomasi voivansa hengittää vaikeasti ja otsansa ja rintansa yhtäkkiä tulevan hikisiksi, varmoja merkkejä velttoudesta ja heikkoudesta. Viisaus varoitti häntä lähtemästä nyt tällaisessa tilassa retkelle, jolla vaadittiin koko hänen ruumiinsa voimaa ja varmuutta, paitsi yrityksen onnistumiseksi, myöskin hänen oman päänsä turvaksi. Mutta Gilbert ei kuunnellut pelkästään ruumiillisten vaistojensa antamia neuvoja.

Tahto puhui äänekkäämpää kieltä; ja sitä nuorukainen totteli tällä kertaa, niinkuin aina muulloinkin.

Hetki oli tullut; Gilbert kääri köytensä kaksitoistakertaiseksi kiepuksi kaulansa ympärille, ryömi sykkivin sydämin ulos ullakkoikkunastaan, tarttui lujasti kiinni ikkunanpieleen ja suoritti ensimmäisen askeleensa räystäskourua pitkin, oikealla olevaa luukkua kohti. Kuten olemme maininneet, aukesi se luukku sisäportaille päin ja oli noin kahden sylen päässä hänen ikkunastaan.

Hänen jalkansa nojasivat nyt enintään kahdeksan tuumaa leveään lyijykouruun, joka taipui hänen jalkainsa alla pehmeänä kuin lyijy ainakin, vaikka se olikin kiinnitetty kattoon rautakoukuilla. Käsiään taas hän nojasi kattotiileihin, joista hän ei kuitenkaan voinut toivoa kuin pienen tukipisteen pysyäkseen tasapainossa, mutta ei laisinkaan apua liukahtamisen varalta, koska hänen kyntensä eivät olisi voineet niihin tarttua mistään kiinni. Kas tällaisessa asemassa oli Gilbert ilmaretkellään, jota kesti kaksi minuuttia, nimittäin kaksi kokonaista iankaikkisuutta.

Mutta Gilbert ei tahtonut pelätä, ja niin luja oli tuon nuoren miehen tahdonvoima, ettei hän siis pelännytkään. Hän oli kuullut erään tasapainotaiteilijan sanovan, että jos halusi onnellisesti astua ahtaita ja kapeita kuljettavia, ei saanut katsoa jalkoihinsa, vaan ainoastaan kymmenen askelta eteenpäin, eikä ajatella kuilua muuten kuin kotkan tavalla, nimittäin ollen vakuutettu, että oli luotu leijailemaan sen ylitse. Sitäpaitsi oli Gilbert jo ottanut monta kertaa nämä opetukset varteen käydessään Nicolen kamarissa, samaisen Nicolen, joka oli nyt tullut niin rohkeaksi, että käytti avaimia ja ovia kattojen ja savupiippujen asemasta.

Tällä tavoin oli Gilbert kulkenut Taverneyssä myllypatojen ylitse ja vanhan vajan rikkonaisia katonkannattimia myöten.

Niinpä hän saapuikin päämääräänsä värähtämättä kertaakaan, ja pujahti siihen saavuttuaan ylpein mielin alas portaille.

Mutta tultuaan siten porrassillakkeelle hän pysähtyi nopeasti. Alemmista kerroksista kuului ääniä: ne olivat Teresian ja eräitten naapurinaisten, jotka puhuivat Rousseaun nerosta, hänen kirjainsa ansioista ja soittonsa kauneudesta.

Nuo naapurinaiset olivat lukeneet Uuden Heloisen ja tunnustivat suoraan, että he pitivät tätä kirjaa rivona. Vastaukseksi tähän arvosteluun teki emäntä Teresia heille tiettäväksi, etteivät he ymmärtäneet tuon kauniin kirjan filosofista merkitystä.

Tähän eivät naapurit voineet vastata juuri muuta kuin tunnustamalla pystymättömyytensä arvostelemaan sellaisia asioita.

Moinen korkeaälyinen vuoropuhelu toimitettiin eteisestä toiseen, ja väittely oli ainakin yhtä tulinen kuin liekki niissä helloissa, joilla näitten naisten hyvältä tuoksuva illallinen kiehui.

Gilbert kuuli siis lausuttavan arvosteluita ja käristettävän paisteja.

Yhtäkkiä mainittiin keskellä pakinaa hänen nimensä, ja se karmaisi ilkeästi. Sillä Teresia virkkoi:

"Illallisen jälkeen menen katsomaan, ettei tuolta kunnon pojalta ullakkokamarissa mitään puutu."

Kiitos kunnon poika tuotti hänelle vähemmän iloa kuin katsomisen lupaus pelkoa. Onneksi johtui hänen mieleensä, että kun Teresia söi illallista yksin, oli hänen usein tapana keskustella kauan jumalaisen pullonsa kanssa, ja että paisti tuoksui niin herkulliselta, että illallisen jälkeen merkitsi… kello kymmenen. Nyt ei kello ollut vielä kuin neljännestä vailla yhdeksän. Sitäpaitsi muuttuisivat Teresian ajatukset hyvin uskottavasti illallisen jälkeen jo aivan toisiksi ja hän ajattelisi silloin kai aivan muuta kuin kunnon poikaansa.

Mutta aika kului, Gilbertin suureksi epätoivoksi. Silloin yhtäkkiä alkoi erään pakinasiskon paisti palaa… Kajahti pelästyneen piian kirkaisu, kauhun kiljahdus, joka lopetti koko keskustelun.

Kaikki syöksyivät tämän tapahtuman näyttämölle. Gilbert käytti hyväkseen naisten keittiöhuolia, pujahtaakseen alas portailta kuin ilmanhaltia.

Ensimmäisessä kerroksessa löysi hän sopivan paikan lyijyikkunassa, johon hän voi kiinnittää köytensä; hän sitoi sen vetosolmulla, kiipesi ikkunalaudalle ja alkoi ketterästi solua köyttä pitkin alas.

Hän heilui paraikaa ikkunan ja maan välillä, kun puutarhasta hänen altaan kuului nopeita askeleita.

Hänellä oli aikaa käännähtää, sillä hän piti kiinni solmuista, ja katsoa, kuka tuo sopimattomalla hetkellä tullut oli.

Se oli joku mies.

Koska mies tuli sisään pienestä portista, niin ei Gilbert epäillyt hetkeäkään, ettei hän ollut Nicolen odottama onnellinen kuolevainen.

Hän kohdisti siis koko huomionsa tähän kuokkavieraaseen, joka oli pysäyttänyt hänet keskellä hänen vaarallista laskeutumismatkaansa. Miehen käynnistä, profiilin hahmosta, jonka hän näki vilahtavan kolmikulmahatun alla, tavasta, kuinka tuo kolmikulmainen hattu oli asestettu miehen toiselle korvalle, joka korva jälleen näytti sangen tarkkaavaiselta, oli Gilbert tuntevinaan arvoisan monsieur Beausiren, tuon kuninkaallisen upseerin, johon Nicole oli tutustunut Taverneyssä.

Melkein heti näki Gilbert Nicolen avaavan paviljonkirakennuksen oven ja rientävän puutarhaan, jättäen oven takanaan auki, ja kiitävän nopeasti ja keveästi kuin hyppäävä västäräkki kasvihuonetta kohti, siis samalle suunnalle, jonne herra Beausire paraikaa kulki.

Varmaankaan ei tämä ollut ensimmäinen tällainen kohtaus, koskapa kumpikaan heistä ei näyttänyt laisinkaan epäilevän, missä paikassa heidän oli tavattava.

– Nyt voin jatkaa laskeutumistani, – ajatteli Gilbert; – sillä se, että Nicole on voinut näin aikaisin päivästä ottaa rakastajansa vastaan, johtuu siitä, että hän tietää saavansa olla vapaana. Andrée on siis yksin, hyvä Jumala…

Ei kuulunutkaan ainoatakaan ääntä eikä pohjakerroksesta näkynyt kuin heikko kynttilän hohde.

Gilbert pääsi ehjin nahoin maahan, mutta ei tahtonut mennä vinosti puutarhan poikki; hän hiipi pitkin muuria, pujahti erääseen pensaikkoon, pistäysi kumarassa sen läpi ja saapui kenenkään näkemättä tai edes aavistamatta Nicolen auki jättämälle ovelle.

Siinä huomasi hän, valtavan piippuruohon varjossa, joka kasvoi aivan oven kamanaan saakka ja sulki koko oven köynnöksillään, että ensimmäinen huone oli melkoisen iso etuhuone, kuten hän oli aavistanut, ja ettei siellä ollut tällä hetkellä ketään.

Tästä etuhuoneesta vei sisempään kaksi ovea, toinen suljettu ja toinen auki; Gilbert arvasi, että auki oleva oli Nicolen kamarin ovi. Hän hiipi hiljaa viimemainittuun kamariin, pitäen käsiään kohotettuina ja peläten törmäävänsä johonkin esineeseen, sillä huone oli pilkkopimeä.

Eräänlaisen käytävän päässä näki hän sitten lasioven, jonka ruutujen kehykset kuvastuivat tummina niiden takana kuultavaa valoa vastaan; noiden ruutujen sisäpuolella häilyivät hiljaa valkeat musliiniuutimet.

Kun Gilbert kulki pitkin käytävää, kuuli hän valaistusta huoneesta heikon äänen.

Se oli Andréen ääni; Gilbertin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä.

Toinen ääni vastasi tähän ääneen; puhuja oli Filip.

Tuo nuori mies tiedusteli huolissaan, kuinka hänen sisarensa voi.

Gilbert kulki varuillaan vielä jonkun askeleen ja asettui sitten erään tuollaisen rintakuvalla varustetun pilarin taakse, jollaisilla siihen aikaan koristettiin kaksoisovien välipaikat.

Niin oli hän nyt turvassa ja kuunteli ja katseli niin onnellisena, että hänen sydämensä suli ilosta, ja samalla niin pelästyneenä, että samainen sydän puristui hänen rinnassaan pieneksi kuin piste.

Hän kuuli ja näki.