Josef Balsamo

"Oh, jos ei olisi muuta, ehken sitä niin kauhistuisikaan, mutta tällainen rajuilma meidän hääpäivänämme, eikö se tunnu teistä tuhoa ennustavalta enteeltä, kuten kaikki muutkin, joita olen nähnyt aina Ranskaan saapumisestani saakka?"

"Mitä sanoitte, Madame?" huudahti dauphin, ja taikauskoinen pelko järkytti häntä vasten tahtoaankin; "enteistäkö puhuitte?"

"Niin, niin, hirveistä, verisistä enteistä!"

"Sanokaa minulle, mitä ne ovat, Madame; väitetään yleensä, että minulla on älykäs ja harkitseva mieli, ehkäpä olisin niin onnellinen, että voisin kumota ja todistaa vääriksi nuo enteet, joita te niin pelkäätte."

"Teidän korkeutenne, Strassburgissa minä vietin ensimmäisen yöni Ranskassa. Minut vietiin suureen huoneeseen, johon sytytettiin kynttilät, sillä se oli pimeä. Kun kynttilät oli sytytetty, näin niiden valossa seinät, joita pitkin veri näytti virtaavan. Minä rohkenin kuitenkin mennä lähemmäksi ja katsella tarkemmin noita punaisia viiruja. Huoneen seinät olivat verhotut tapeeteilla, jotka esittivät viattomain lasten murhaa. Kaikkialla näkyi epätoivo kamaline katseineen, verenhimo leimuavine silmineen, joka paikassa kiiluivat piilut ja miekat, joka paikasta tunsin kyyneleiden, äitien huutojen ja tuskallisten kuolonkorahdusten pursuvan ulos, tuosta profeetallisesta seinästä, joka näytti minusta yhä elävämmältä, kuta kauemmin sitä katselin. Oih, minä olin niin hirmun vallassa, etten voinut nukkua… Niin, sanokaapa, eikö se ollut surullinen enne?"

"Ehkä jollekin entisajan naiselle, Madame, mutta ei meidän aikamme prinsessalle."

"Teidän korkeutenne, tämä aikakausi on onnettomuuksista raskas, sen on äitini minulle sanonut. Se on kuten taivas, joka leimahtelee päämme päällä täynnä tulikiveä, tulta ja tuhon voimia. Nähkääs, siksi minä niin kovin pelkään, ei, siksi jokainen enne minusta tuntuu varoitukselta."

"Madame, meitä ei voi uhata mikään vaara valtaistuimella, jolle nousemme; me kuninkaat elämme pilvien yläpuolella olevassa ilmapiirissä. Ukkonen pauhaa jalkaimme juuressa, ja kun se iskee maahan, lennätämme me sen itse."

"Oi ei, tämä ei sovi siihen, mitä minulle ennustettiin."

"Ja mitä teille ennustettiin?"

"Jotakin kauheata, hirveää."

"Ennustettiinko teille sellaista?"

"Ennustettiin, tai paremminkin se minulle näytettiin."

"Näytettiin?"

"Niin, minä näin sen, se on aivan totta, ja se kuva syöpyi niin syvälle mieleeni, ettei kulu ainoatakaan päivää, etten sitä kauhistu, kun sitä vain ajattelen, eikä yötä, jolloin en näe sitä uudestaan unissani."

"Ja ettekö voi sanoa minulle, mitä näitte? Vaadittiinko teiltä vaikenemista?"

"Ei, mitään ei vaadittu."

"Kertokaa siis, Madame."

"Kuulkaa, sitä on mahdoton kuvailla; se oli jonkinlainen kone, joka oli asetettu koholle maasta kuin mestauslava, mutta sillä lavalla seisoi kaksi pylvästä, ikäänkuin tikapuut, ja niiden pylväiden välistä putosi alas kuten veitsi, teurastajan puukko tai piilu. Minä sen näin, ja vielä kummallisempaa, minä näin oman pääni veitsen alla. Veitsi putosi alas niiden kahden pylvään välissä ja leikkasi poikki pääni, joka putosi ja pyöri pitkin maata. Sellaista juuri minä näin, teidän korkeutenne, sellaista!"

"Pelkkää näköharhaa", vastasi dauphin; "minä tunnen melkeinpä kaikki koneet, joilla ihmisiä surmataan, ja tuollaista konetta ei ole olemassa; olkaa siitä huoletta".

"Voi", huudahti Marie Antoinette, "minä en mitenkään voi saada mielestäni tuota vihattavaa ajatusta. Ja minä koetan kuitenkin niinkuin suinkin taidan."

"Pian se onnistuu, Madame", virkkoi dauphin ja lähestyi puolisoaan; "tästä hetkestä alkaen on teillä uskollinen ystävä, harras suojelija sivullanne".

"Ah", toisti Marie Antoinette ja sulki silmänsä ja vaipui jälleen nojatuoliin.

Dauphin tuli lähemmäksi prinsessaa, joka tunsi puolisonsa hengityksen lämmittävän poskeaan.

Sillä hetkellä aukesi hiljaa ovi, josta dauphin oli tullut, ja kuningas Ludvig XV: n uteliaat ja himokkaat silmät kiiluivat suuren huoneen hämärässä, sillä siellä paloi ainoastaan kaksi kynttilää, joista vaha valui virtoina kullatuille hopeisille kynttiläjaloille.

Vanha kuningas avasi jo suunsa luultavasti kuiskatakseen pojanpojalleen jonkin rohkaisevan kehoituksen, kun samassa rätisevä jylinä, jonka voimaa ei voi kuvata, kaiutti palatsia, tällä kertaa salaman seuraamana, vaikka salamat oli tähän saakka nähty ennen jyrinän kuulumista. Ja samassa silmänräpäyksessä näkyi valkea ja viheriään vivahtava tulipatsas, joka leimahti ikkunan edessä, löi siihen ja särki kaikki ruudut ja kuvapatsaan parvekkeen alla. Kauhean räjähdyksen jälkeen se kohosi jälleen taivaalle ja katosi kuin lentotähti.

Molemmat kynttilät sammuivat tuulen puuskasta, joka pyörteenä tunkeutui makuuhuoneeseen. Dauphin ponnahti pelästyneenä, horjuen ja silmät häikäistyinä toista seinää vasten ja jäi siihen seisomaan.

Melkein pyörtyneenä vaipui dauphine rukouspulpetin jakkaralle ja jäi siihen aivan kuin kuoleman horteeseen.

Ludvig XV vapisi ja luuli maan vaipuvan jalkainsa alta. Lebelin seuraamana palasi hän tyhjiin huoneisiinsa.

Loitompana pakeni sillä välin Versaillesin ja Pariisin väki kuin lauma pelästyneitä lintuja, mikä puutarhoihin, mikä teille, mikä metsiin, ja kaikkialle ajoi sitä takaa sakea raesade, joka särki puutarhan kukkaset, suomi rikki metsän lehvät, peltojen ohran- ja rukiintähkät, särki liuskakivikatot ja rakennusten hienot kuvanveistoskoristeet ja lisäsi synkeyttä vielä tuottamallaan vahingolla.

Painaen otsaansa käsiinsä dauphine rukoili nyyhkyttäen.

Synkkänä ja tajuttomasti katseli dauphin vettä, joka virtasi särkyneistä ikkunaruuduista morsiushuoneeseen ja muodosti permannolle sinertäviä lammikoita, jotka heijastelivat pintaansa tuntikaudet yhtämittaa kestäviä salamoita.

Tämä myllerrys selvisi kuitenkin aamupuolella, ja ensimmäiset auringonsäteet, jotka tunkeutuivat esiin kuparinpunertavain pilvien takaa, näyttivät nyt katsojille öisen hirmumyrskyn hävityksen tulokset.

Versaillesia oli vaikea enää tunteakaan.

Maa oli ahminut moisen vesiryöpyn, puut olivat saaneet kestää tulivirran, kaikkialla oli mutaa ja maahan kaatuneita puita, murskautuneita, vääntyneitä ja hiiltyneitä tuon käärmeen palavasta syleilystä, jota sanotaan ukkoseksi.

Ludvig XV oli pelännyt niin ankarasti, ettei ollut voinut nukkua. Aamun sarastaessa antoi hän Lebelin, joka ei ollut poistunut hänen luotaan, pukea itsensä ja palasi häähuoneeseen saman gallerian kautta, jonka jo tunnemme ja jossa taulut irvistelivät häpeällisesti varhaisen aamun sinertävässä kajasteessa, taulut, jotka olivat maalatut kukkakehyksissä ja kristallien ja sytytettyjen kandelabrien hohteessa näytettäväksi.

Kolmannen kerran eilis-illasta saakka avasi nyt Ludvig XV morsiuskamarin oven. Ja häntä pöyristytti, kun hän näki Ranskan tulevan kuningattaren kaatuneena takaperin rukous jakkaraa vasten, kalpeana ja kulmillaan sinertävä vivahdus, kuten Rubensin maalaamalla ylevällä Magdalenalla. Vihdoinkin oli uni lopettanut Marie Antoinetten tuskan, ja aamurusko väritti nyt kunnioittavin ja hartain hohtein hänen valkoista aamuvaippaansa sinertävällä valollaan.

Kauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja silkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin, yhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan niinkun hänellä.

Häävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt edellisenä iltana.

Ludvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä, tuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun mässäys koetti sitä lämmittää.

Hän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä hetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU
Tungoksessa

Toukokuun 30 päivänä, nimittäin kaksi päivää tuon kauhean yön jälkeen, joka oli täynnä enteitä ja varoituksia, kuten Marie Antoinette oli sanonut, vietti myöskin Pariisi tulevan kuninkaansa häitä. Koko sen väestö suuntasi niin ollen matkansa Ludvig XV: n torille, jossa ilotulitus oli poltettava. Sellainen on aina kaikkien yleisten juhlien lisäkkeenä, jota pariisilainen katselee tosin leikkiä lyöden, mutta jota ilman hän ei kuitenkaan voi tulla toimeen.

Paikka oli hyvin valittu. Kuusisataatuhatta katselijaa saattoi liikkua siellä mukavasti. Ludvig XV: n ratsupatsaan ympärille oli rakennettu kehä telineitä, niin että kaikki torilla olijat voisivat nähdä ilotulituksen, joka poltettiin kymmenen, kaksitoista kyynärää maanpintaa korkeammalla paikalla.

Pariisilaiset saapuivat niinkuin tavallisesti ryhmittäin, ja nämä ensintulleet valitsivat kauan parhaita paikkoja, mikä oli heidän etuoikeutensa.

Lapset kiipesivät puihin, vakavatkin miehet portinpatsaille, naiset portaitten kaiteille, multakuoppien reunoille ja siirrettäville telineille, joita kiertelevät keinottelijat olivat pystyttäneet tälle torille, niin kuin kaikissa pariisilaisissa juhlissa, nuo keinottelijat, joiden vilkas mielikuvitus auttaa heitä joka päivä keksimään uusia yrityksiä.

Kello seitsemän aikaan illalla, jolloin ensimmäiset uteliaat tulivat torille, nähtiin myöskin muutamia osastoja kaupungin vartiostoa saapuvan sinne.

Vartioimista ei toimittanut nyt Ranskan kaarti, sillä kaupungin virastot eivät olleet myöntäneet sille sitä tuhannen écun korvausta, jota kaartin ylipäällikkö, marski ja herttua de Biron oli vaatinut.

Tuota rykmenttiä asukkaat sekä rakastivat että pelkäsivät, ja jokainen sen jäsen oli heidän mielestään samalla kertaa sekä Caesar että Mandrin [kuuluisa ranskalainen rosvopäällikkö 1700-luvulla. Suom.]. Ranskan kaartilla, joka oli niin kauhea taistelukentällä ja horjumaton täyttämään velvollisuutensa, oli rauhan aikana ja virantoimituksesta vapaana ollessaan hirveäin roistojen maine. Univormussaan olivat sen soturit komeita, uljaita, lahjomattomia, ja heidän marssinsa viehätti naisia ja sai miehet ihailemaan. Mutta lomalla ja yksityisinä ihmisinä ja muuhun joukkoon sekaantuneina olivat he suorastaan kauhu niille, jotka heitä edellisenä päivänä olivat ihailleet, ja ahdistelivat armottomasti niitä, joita heidän seuraavana päivänä oli suojeltava.

Kaupunki kammoksui siitä syystä näitä sankareita ja peliluolissa juoksijoita vanhastaan, ja se riitti, ettei se myöntänyt Ranskan kaartille tuhatta écun rahaa, vaan lähetti juhlapaikalle, kuten olemme sanoneet, ainoastaan porvarilliset kaupunginvartijansa, sillä näennäisellä verukkeella, että tällaisessa perhejuhlassa, joka nyt oli vietettävä, piti perheen tavallistenkin vartijain riittää.

Senpä tähden nähtiinkin lomalle laskettujen kaartilaisten sekaantuvan kansanryhmiin, joista olemme puhuneet. Ja he olivat siinä tilaisuudessa nyt yhtä vallattomia kuin olisivat olleet vakavia, jos olisivat olleet virassa; niin, nuo vahtikojujen urhot aiheuttivat torilla kaikenlaisia pieniä selkkauksia, jotka he olisivat toisissa olosuhteissa estäneet muskettien perillä, potkuilla ja kyynärpään tuuppauksilla tai vangitsemisillakin, nimittäin jos heidän päälliköllään, heidän Caesar Bironillansa olisi tänä iltana ollut oikeus sanoa heitä sotamiehiksi.

Naisten huudot, porvarien mukina ja myyjien valitus, että heiltä vietiin maksamatta leivokset ja piparkakut, olivat pelkkää alkunäytöstä, joka paisuisi oikeaksi temmellykseksi sitten kun kaikki kuusisataatuhatta uteliasta olivat ennättäneet kokoontua toripaikalle. Ja nuo selkkaukset elähyttivät sillä tavoin koko juhlatilaisuutta, että Ludvig XV: n tori oli kello kahdeksan illalla kuin mikä suunnaton Téniersin taulu kaikkine ranskalaisine irvistyksineen.

Kun pariisilaiset katupojat, koko maailman virkuimmat ja laiskimmat, olivat asettuneet paikoilleen alas tai ylös ja samoin porvarit ja suuri rahvasjoukko asettuneet asemiinsa, vierivät torille ylhäisten ja rikkaiden vaunut.

Mitään määrättyä kulkuväylää ei ollut merkitty. Ja niinpä nuo vaunut tulivatkin epäjärjestyksessä Madeleine- ja Saint-Honoré-kadulta päin, tuoden uusiin rakennuksiin torin varrelle henkilöitä, jotka olivat saaneet kuvernööriltä kutsun tulla katsomaan ilotulitusta niiden ikkunoista tai parvekkeilta, joista sen piti näkyä erinomaisesti. Ne vaunuilla tulijoista jälleen, jotka eivät olleet näitä kutsuvieraita, laskeutuivat vaunuistaan kadunkulmauksissa ja sekaantuivat sitten lakeijainsa johtamina jo tiheänä tungoksena odottavaan kansanjoukkoon, joka kuitenkin aina koettaa antaa tilaa kenelle tahansa, jos vain osaa saavuttaa sen suosion.

Oli merkillistä nähdä, kuinka taitavasti nämä uteliaat osasivat pimeässäkin käyttää hyväkseen maaperän epätasaisuuksia, päästäkseen kukin korkeammalle paikalle, kuten kunnianhimo vaati. Sangen leveää, mutta ei vielä valmista katua, joka sitten sai nimen Rue Royale, katkoivat siihen aikaan paikka paikoin syvät ojat, joiden reunoilla oli kasassa luotua multaa. Jokaisella näistä pienistä kohoumista oli oma katselijaryhmänsä, joka nousi muusta valtavasta ihmismerestä ikäänkuin korkeampana laineena.

Mutta kun toisia aaltoja tungettiin kiivaasti näitä vastaan, vaipui joskus tuollainen korkeampi laine alas kansan naurun kajahtaessa; sillä vielä oli tungos siksi harvaa, etteivät moiset putoamiset olleet vaarallisia, vaan pudonneet saattoivat päästä jälleen jaloilleen.

Noin kello puoli yhdeksän aikaan alkoivat kaikkien tähän saakka hajallaan kierrelleet katseet kääntyä samaan suuntaan ja kohdistua ilotulitustelineihin. Nyt rupesivat myöskin kyynärvarret alinomaisilla liikkeillä puolustamaan aivan tosissaan omistusoikeutta paikkoihin yhä lisääntyviä anastajia vastaan.

Tämä Ludvig XV: n torilla poltettava ilotulitus, jonka oli valmistanut Ruggieri, oli aiottu alunpitäin kilpailemaan insinööri Torren Versaillesissa polttaman ilotulituksen kanssa, mutta tuon kilpailun oli kaksi päivää sitten tullut rajuilma tehnyt liiankin helpoksi. Pariisissa tiedettiin, että Versailles oli saanut melkoisen vähän nauttia kuninkaallisesta anteliaisuudesta, joka oli suonut viidenkymmenen tuhannen livren suuruisen määrärahan hääjuhlien ilotulituksia varten, ja että sade oli siellä sammuttanut jo ensimmäiset raketit. Ja kun lisäksi toukokuun 30 päivän ilta oli kaunis, niin iloitsivat pariisilaiset jo varmasta voitosta, jonka he tiesivät saavansa naapureistaan Versaillesin asukkaista.

Muuten odotti Pariisi paljoa enemmän Ruggierin vanhastaan tunnetulta taidolta kuin Torren vastasaavutetulta maineelta.

Sitäpaitsi lupasi Ruggierin suunnitelma, joka oli vähemmän oikullinen ja vähemmän epämääräinen kuin kilpailijan, katselijoille aivan ensilaatuisia näytteitä ilotulitus-taiteen alalta. Vertauskuvallisuus aikakauden valtiatar, yhdistyi siinä rakennustaiteen maukkaimpaan tyyliin. Telineet kuvasivat Hymenin vanhaa temppeliä, joka ranskalaisten maassa kilpailee nuoruudessa Kunnian temppelin kanssa. Sen räystäitä kannatti jättiläismäinen pilaririvi ja sitä ympäröi kaide, jonka kulmissa delfiinit odottivat kita auki ainoastaan merkkiä, sylkeäkseen ilmoille tulivirtojaan. Delfiinejä vastapäätä ylenivät uurniinsa päällä majesteettisina ja pöyhkeinä Loire-, Rhône- ja Rhein-virtojen vertauskuvat; viimemainittua virtaahan me itsepäisesti sanomme ranskalaiseksi vastoin koko maailman tahtoa ja ehkäpä vastoin sen omaakin, jos meidän on uskottava ystäviemme saksalaisten lauluja. Kaikki nuo neljä virtaa olivat valmiina vuodattamaan veden asemasta sinisiä, valkeita, vihreitä ja punaisia tuliaan heti, kun temppelipylvästö syttyisi loimuamaan.

Samalla hetkellä aiottiin sytyttää vielä muitakin ilotulituslaitteita, ja ne esittivät Hymenin palatsin pengermille asetettuja valtavia kukkamaljakkoja.

Sitäpaitsi kohosi tuolla paikalla, jonka oli kannettava näin monenlaisia laitoksia, myöskin kimaltava pyramiidi ja sen päällä maapallo; tuo pallo syttyisi kumeasti rätisten ja viimein purkaisi ukkosen tavalla suureen joukkoon monivärisiä keinotekoisia tulia, jotka olivat ympäri hyrrääväin pyöräin muotoisia.

Mitä jälleen kukkakimppuun tulee, tuohon niin viralliseen ja välttämättömään ilotulituksen osaan, että pariisilainen arvostelee aina ilotulitusta vasta kukkakimpun mukaan, oli Ruggieri eroittanut sen täydellisesti muista laitteista. Se oli asetettu joen rantamalle, kuvapatsaan alapuolelle, bastioniin, joka oli sullottu täyteen varalaitteita, sillä tavoin, että kukkakimpun alle rakennettu ylennys, joka oli sen jalkana ja oli kolme, neljä syltä korkea, vielä osaltaan lisäisi näyn komeutta.

Tällaiset yksityiskohdat tuottivat nyt Pariisille ajattelun aihetta. Kahden viikon ajan olivat pariisilaiset suuresti ihaillen nähneet Ruggierin ja hänen apulaistensa hiiviskelevän telineittensä synkässä valossa ja seisahtuvan kummallisin elein kiinnittämään paikalleen sytyttimiään ja järjestämään tulilankojaan.

Nyt tuli hetki, jolloin lyhdyt kannettiin telineitten pohjapengermälle. Se ilmaisi, että sytyttämiseen ryhdyttäisiin pian, ja teki kansajoukkoon niin vilkkaan vaikutuksen, että muutamat rivit kaikkein pelottomimpiakin väistyivät takaisin. Ja se siirtyminen sai jälleen aikaan sen, että koko valtava ihmisaallokko heilui hetkisen laidasta laitaan.

Vaunuja tuli tulemistaan, ja ne alkoivat jo tehdä torin ahtaaksi.

Hevoset nojasivat päitään reunimmaisten katselijain olkapäihin, ja ihmiset aikoivat pelätä näitä vaarallisia naapureitaan. Pian kasaantui sitten vaunujen taakse yhä lisääntyvää kansankuntaa, niin etteivät vaunut enää olisi voineet peräytyä, jos olisivat koettaneetkin, sillä ne olivat nyt kiilatut keskelle sakeaa ja meluavaa jalankulkijain tungosta. Ja sitten nähtiin paljon Ranskan kaartilaisia, työmiehiä ja lakeijoita kiipeävän ylös vaunujen katoille, niinkuin haaksirikkoiset luodoille, pariisilaisen tavallisella anastusjulkeudella, jolle vetää vertoja ainoastaan heidän kärsivällisyytensä antaa itseltäänkin anastaa.

Bulevardeilla oli jo sytytetty ilotulitus, ja se loi sieltä punaista hohdettaan tuhansien uteliaiden päitten lainehtivaan laumaan. Siinä laumassa näyttivät kaupunginvartioston salamoina välkehtivät pistimet yhtä harvalukuisilta kuin äsken leikatulle ruispellolle jääneet seisovat korret tähkineen.

Kutsuttujen vaunut, joiden väliin ei oltu, varomatonta kyllä, jätetty minkäänlaista aukkoa, olivat asettuneet niiden uusien talojen viereen, jotka nykyään muodostavat Hôtel Crillonin ja kuninkaalliset varushuoneet; ne olivat kolmessa rivissä, jotka toisaalta ulottuivat bulevardilta Tuileriesiin ja toisaalta bulevardilta Champs-Élysées-kadulle saakka, kiertyen niinkuin kolmessa pyörässä makaava käärme.

Tämän kolminkertaisen vaunupiirin takana nähtiin harhailevan, kuten haamut Styxin rannalla, ne kutsuvieraista, joita ennen saapuneitten vaunut estivät pääsemästä suurelle portille. Ja heistä ryntäilivät varsinkin juhlapukuihin ja silkkikenkiin puetut naiset, hälinästä ymmällään ja peläten tomuista maata, sinne tänne kansantulvaa vastaan. Mutta heidän hempeämielisyyttään lauma ainoastaan ivaili. Niin koettivat he vaunujen pyöräin ja hevosten jalkain välitse avata itselleen tietä ja pujahdella parhaansa mukaan määräpaikkaansa, joka oli heille yhtä kaivattu kuin satama matkustavaiselle myrskyssä.

Eräät näistä vaunuista tulivat paikalle noin kello yhdeksän tienoissa, siis ainoastaan joku minuutti ennen ilotulituksen sytyttämisaikaa, ja nekin koettivat avata itselleen väylää kuvernöörin portille asti. Mutta sellainen vaatimus oli jo tällä hetkellä kutakuinkin mahdoton toteuttaa. Ikäänkuin apuvoimiksi kolmelle ensimmäiselle vaunuriville oli nimittäin nyt alkanut muodostua neljäskin, ja tämän neljännen rivin hevoset olivat kansanjoukon pelästyttäminä muuttuneet vauhkoista vimmastuneiksi; ne potkiskelivat pienimmästäkin ihmisten kosketuksesta milloin oikealle, milloin vasemmalle, saaden jo aikaan monia onnettomuustapauksia, joita ei kuitenkaan huomattu tungoksessa ja ankarassa melussa.

Näiden viimemainittujen vaunujen joustimista kiinni pitäen pääsi tungokseen niiden murtamaa väylää pitkin myöskin muuan nuori mies, joka karkoitti pois kaikki toiset tungettelijat, kun ne, niinkuin hänkin, koettivat saada hyötyä tästä eteenpäin vievästä koneesta, vaunuista, joiden käytön hän näytti anastaneen yksityisomaisuudekseen.

Kun vaunut pysähtyivät, heittäytyi tuo nuori mies hiukan niistä sivulle päin, hellittämättä kuitenkaan kättään auttavista joustimista, vaan pitäen niistä yhtämittaa toisella kädellä kiinni. Hän saattoi siis kuulla avonaisesta vaunujen ikkunasta vaunujen omistajain vilkkaan puhelun.

Vaunujen ikkunasta pisti päänsä ulos valkoisiin puettu vallasnainen, jolla oli tukassa koristuksena pari luonnonkukkaa. Kohta huusi miehen ääni hänelle:

"No, Andrée, sinä maalaistyttö, älä kurkistele tuolla tavoin ulos, mordieu, tai saat muiskun ensimmäiseltä ohitse kulkevalta tollolta. Etkö näe, että vaunumme ovat joutuneet keskelle kansankuntaa niinkuin seisomaan keskelle virtaa? Meitä ympäröi vesi, tyttäreni, ja sen lisäksi sangen likaista vettä; pidetään varamme, ettemme kastu."

Nuori tyttö veti päänsä takaisin vaunujen sisään.

"Tältä puolelta ei voi nähdä mitään, isä", sanoi hän; "jos hevosemme saattaisivat tehdä puolikäännöksen, voisimme nähdä vaunujen ikkunasta, ja silloin meillä olisi melkein yhtä hyvä paikka kuin kuvernöörin talossa".

"Käännä, ajaja", huusi parooni de Taverney.

"Se on mahdotonta, herra parooni", vastasi mies; "silloin minä tulisin heti rusentaneeksi kymmenen ihmistä".

"No, lempo, rusenna!"

"Oh, monsieur", virkkoi Andrée isälleen.

"Oh, isä" huudahti Filip.

"Mikä parooni se siellä tahtoo murjoa köyhää kansaa?" huusi samassa monta uhkaavaa ääntä.

"Parbleu, se olen minä", sanoi parooni de Taverney kumartuen ikkunasta ulos ja näyttäen kumartuessaan kaulassaan riippuvaa punaista ritarinauhaa suurristeineen.

Siihen aikaan kunnioitettiin vielä ritarinauhoja, jopa punaistakin suurristeineen; väki nurisi edelleen, mutta alenevassa asteikossa.

"Odottakaahan, isä, minä laskeudun maahan", sanoi Filip, "ja katson, onko mahdollista päästä eteenpäin".

"Ole varovainen, veljeni, henkesi voi olla vaarassa; etkö kuule, miten hevoset hirnuvat ja tömistelevät."

"Sanoisit paremminkin ärjyvät", oikaisi parooni. "Kas niin, laskeudutaan maahan; sano heille, Filip, että väistyvät tieltä ja että me tahdomme päästä eteenpäin."

"Ah, te ette tunne enää Pariisia, isä", vastasi Filip; "sellainen komentelu saattoi ehkä ennen käydä päinsä, mutta nyt voisi se epäonnistua, ja tehän ette toivoisi arvollenne moista nolausta, eikö niin?"

"Mutta kun ne lurjukset saavat kuulla, kuka minä olen…"

"Isä", vastasi Filip hymyillen, "vaikka olisitte itse dauphin, ei teidän tieltänne mentäisi, varsinkaan juuri tällä hetkellä, sillä katsokaa, nyt alkaa ilotulitus".

"Me emme siis saa nähdä mitään", virkkoi Andrée harmissaan.

"Se on sinun vikasi, hitossa!" vastasi parooni; "sinä hukkasit yli kaksi tuntia aikaa pukeutumiseen".

"Filip", sanoi Andrée, "enkö voisi turvautua käsivarteesi ja asettua keskelle joukkoa?"

"Kyllä, hyvä neiti", vastasi monta miestä, jotka Andréen kauneus sai heltymään; "tulkaa, te ette vie paljon tilaa, ja teille avataan paikka".

"Tahdotko, Andrée?" kysyi Filip.

"Mielelläni", vastasi Andrée.

Ja hän hypähti alas vaunuista koskematta astuinlautaan.

"No mene sitten", sanoi parooni; "mutta minä, joka välitän viis ilotulituksista, jään tänne".

Kansa kunnioittaa, ellei sitä jokin intohimo ärsytä, ja palvelee aina sitä kuningatarta, jota kutsutaan kauneudeksi. Ja niinpä aukesikin se nyt Andréen ja hänen veljensä edessä, ja muuan siivo porvari, joka oli perheineen saanut haltuunsa erään kivipenkin, antoi vaimonsa ja tyttärensä asettua hiukan ahtaammalle, niin että Andrée sai paikan heidän välissään.

Filip asettui seisomaan sisarensa viereen, joka nojasi nyt toisella kädellään hänen olkapäähänsä.

Gilbert oli tullut heidän perässään ja seisoi nyt neljän askelen päässä sisaruksista ja katseli Andréeta kiihkein silmin.

"Onko siinä hyvä paikka?" kysyi Filip.

"Erinomainen", vastasi nuori tyttö.

"Niin käy, kun on kaunis", virkkoi kapteeni hymyillen.

– Ah niin, jumalallisen kaunis! mutisi Gilbert itsekseen.

Andrée kuuli kyllä nämä sanat; mutta kun ne oli kai lausunut joku kansan mies, niin ei hän välittänyt niistä sen enempää kuin jokin intialainen jumala uhrista, kun paaria-luokkaan kuuluva raukka laskee sen hänen jalkainsa juureen.