Säätynsä uhri

Lily hymyili. "Luulen", hän vastasi, "teidän tarkoittavan väärällä asemalla sen ulkopuolella olemista, mitä me kutsumme seuraelämäksi. Mutta teidän tulee muistaa, että olin sysätty noiden pyhitettyjen rajamerkkien ulkopuolelle jo aikoja ennenkuin tapasin rouva Hatchin. Mikäli minä käsitän, on ulko- tai sisäpuolella olemisen välillä hyvin pieni erotus, ja muistelen teidän kerran sanoneen minulle, että vain sisäpuolella olevat tarkoittavat tuolla erotuksella täyttä totta."

Hän oli tarkoittanut tällä vihjata heidän muistettavaan keskusteluunsa Bellomontissa, ja hän odotti omituisella hermojännityksellä näkevänsä, minkä vastauksen se toisi; mutta kokeilun tulos oli hänelle pettymys. Selden ei antanut tuon vihjauksen saattaa itseään pois asioista; hän sanoi vain kiihkeästi: "Kysymys, ollako ulko- vai sisäpuolella on, kuten sanotte, pieni asia ja sillä ei satu olemaan tämän asian kanssa mitään tekemistä paitsi mikäli rouva Hatchin halu olla sisäpuolella voi saattaa teidät asemaan, jota minä kutsun vääräksi."

Huolimatta hänen maltillisesta äänensävystään jokainen hänen lausumansa sana vahvisti Lilyn vastustusta. Seldenin täysin puolueeton suhtautuminen, hänen täydellinen vaikenemisensa Lilyn avunpyyntöön käänsi tämän loukatun ylpeyden kostonhaluksi. Tietoisuus siitä, että Selden oli Gertyn lähettämä ja ettei hän olisi omasta aloitteestaan koskaan tullut hänen avukseen, tiesipä hän hänen olevan millaisessa ahdingossa tahansa, sai Lilyn päättämään, ettei hän päästä Seldeniä sekaantumaan hiuskarvankaan vertaa asioihinsa, miten vaikeaksi hän tuntisikaan asemansa.

"Minä en tiedä", hän sanoi, kun Selden oli lopettanut, "miksi te luulette minun olevan sellaisessa asemassa kuin te kuvailette. Mutta koska te olette aina sanonut, että sellaisen kasvatuksen ainoa päämäärä, minkä minä olen saanut, on opettaa nainen saamaan, mitä hän haluaa, niin miksei nyt myöntää, että se on juuri sitä, mitä minä teen?"

Tätä esitystä seuraava hymy oli seinä, joka esti kaiken enemmän tuttavallisuuden ja joka piti Seldeniä sellaisen välimatkan päässä, että hän tunsi olevansa melkein kuulomatkan ulkopuolella, kun hän vastasi: "En varmaan tiedä koskaan kutsuneeni teitä hyväksi esimerkiksi sellaisesta kasvatuksesta."

Lily punastui hieman, mutta hän peitti sen naurahtamalla.

"No, odottakaahan hieman – antakaa minulle vähän enemmän aikaa, ennenkuin päätätte!" Ja kun Selden epäröi hänen edessään yhä odottaen tuon lujan rintaman murtumista, vakuutti Lily: "Älkää jättäkö minua; minä saatan tuottaa vielä kunniaa kasvatukselleni!"

X

"Katsokaa näitä koristeita, Miss Bart, jokainen niistä on ommeltu väärään."

Kookas työnjohtajatar, jolla oli ikäänkuin sivulta puristuneet kasvot, laski tuon tuomitun metallilanka- ja harsokangaslaitelman Lilyn viereiselle pöydälle ja siirtyi seuraavan luo.

Heitä oli kaksikymmentä työhuoneessa, heidän uupuneennäköiset kasvonsa olivat kumartuneina heidän taiteensa työkalujen ylle; sillä tämä kaikin mahdollisin tavoin vaihtelevien rikasten naisten päähineiden valmistus oli totisesti jotain enempää kuin teollisuutta. Heidän omat kasvonsa olivat kelmeät kuuman ilman ja istumatyön vaikutuksesta: he olivat hienon muotiliikkeen palveluksessa ja olivat jokseenkin hyvin puettuja ja palkattuja, mutta nuorinkin heistä oli yhtä kalpea ja rasittuneen näköinen kuin keski-ikäinen. Koko työhuoneessa oli vain yksi, jonka poskilla veri vielä näkyvästi virtasi, ja nuo posket hohtivat harmista, kun Miss Bart työnjohtajattaren pisteliäästä käskystä alkoi repiä pois hatunrungolta sitä verhoavia koristeita.

Gerty Farishin toivehikkaalle mielelle näytti ratkaisu saavutetulta, kun hän muisti, kuinka sievästi Lily osasi koristaa hattuja. Nuorten naisten muotiliikelaitokset, jotka olivat syntyneet ylhäisen suojeluksen alaisena ja jotka antoivat tuotteilleen tuon leiman, jota on mahdoton määritellä ja jota ammattikäsi ei voi koskaan antaa, olivat kiihoittaneet Gertyn tulevaisuudensuunnitelmia ja saaneet Lilynkin vakuutetuksi siitä, ettei hänen eronsa rouva Norma Hatchista tarvinnut saattaa häntä riippuvaisuuteen ystävistään.

Lähtö oli tapahtunut muutamia viikkoja Seldenin käynnin jälkeen. Gertyn innostaminen hattuihin sai Lilyssä yht'äkkiä jälleen eläviksi hyödyllisen toiminnan toiveet. Tässä oli loppujen lopuksi jotakin, jota hänen viehättävät huolettomat kätensä saattoivat todellakin tehdä; hän ei ensinkään epäillyt niiden kykyä solmia nauha tai asettaa kukka edullisesti. Ja hän tietenkin odotti saavansa suorittaakseen näitä viimeistelytöitä; halvemmat sormet, kömpelöt, harmaat, neulanpistelemät sormet valmistaisivat rungot ja ompelisivat verhot hänen vallitessaan viehättävää pientä julkisivupuotia – puotia valkoisine paneleineen, peileineen ja sammalen vihreine seinäverhoineen – missä hänen viimeistelemänsä tuotteet, hatut ja muut, olisivat telineillään kuin lentoonlähtevät linnut.

Mutta jo aivan Gertyn sotaretken alussa tämä vihreän ja valkoisen puodin unelma oli saanut haihtua. Muita muotimaailman naisia oli jo tällaisessa asemassa saaden kiittää hattujensa menekistä nimensä ja nauharuusukkeiden maineeseen tulleen sitomistaidon vetovoimaa. Mutta nämä etuoikeutetut henkilöt saattoivat vaatia luottamusta mahtiinsa, joka aineellisesti ilmeni heidän kyvyssään maksaa viipymättä puodin vuokransa ja luovuttaa sievä summa juoksevia menoja varten. Mistä Lily saattoi löytää sellaista tukea? Ja jos se olisi löydettykin, miten saattoi hankkia itselleen suojelusta naisilta, joiden suosiosta hän oli riippuvainen? Gerty sai tietää, että sen myötätunnon, mitä hänen ystävänsä asia olisi muutamia kuukausia sitten herättänyt, oli turmellut, jollei aivan hävittänyt, tämän yhteys rouva Hatchin kanssa. Lily oli vielä kerran vedetty pois hämärästä asemastaan kylliksi ajoissa pelastaakseen itsekunnioituksensa, mutta liian myöhään saadakseen osakseen yleistä puolustusta. Freddy Van Osburghia ei saatu naimisiin rouva Hatchin kanssa; hänet oli pelastettu viime tingassa – Gus Trenorin ja Rosedalen ponnistuksilla, tiesivät jotkut – ja hän oli kiirehtinyt Euroopaan vanhan Ned Van Alstynen kanssa, mutta vaara, johon hän oli ollut joutumaisillaan, luettaisiin aina Miss Bartin myöntyväisyyden syyksi, ja se olisi aina omansa herättämään epämääräistä yleistä epäluottamusta häntä kohtaan.

Gertyn tiedustelu kohtasi joka tapauksessa lujaa vastarintaa, ja vaikka Carry Fisher, joka sillä hetkellä oli kuin siiville lyöty osuutensa takia Hatchin juttuun, ponnisteli yhdessä Miss Farishin kanssa, ei heillä ollut sen parempaa menestystä. Gerty koetti salata epäonnistumistaan aroilla selittelyillä, mutta Carry, aina yhtä puhdassieluisena, esitti asian suoraan ystävättärelleen.

"Minä menin suoraan Judy Trenorin luo, hänellä kun on vähemmän ennakkoluuloja kuin muilla ja hän kun on sitäpaitsi aina vihannut Bertha Dorsetia. Mutta mitä sinä, Lily, olet tehnyt hänelle? Heti kun tuli puhe sinun alkuun päästämisestäsi, puhkesi hän kiihkeästi puhumaan jostakin rahasta, jota sinä olet saanut Gusilta. En ole koskaan ennen tiennyt häntä niin kiivaaksi. Tiedäthän, että hän sallii miehensä tehdä kaikkea muuta paitsi ei tuhlaavan rahaa ystävilleen; ainoa syy, miksi hän on nyt minua kohtaan kuin ihminen ainakin, on se, että hän tietää minun tulevan toimeen – Gus keinotteli sinun hyväksesi, niinhän sanoit? No niin, mistä viha? Hänellä ei ollut menetettävänä mitään afääriä. Eihän hän menettänyt? No mitä ihmettä sitten – mutta minä en koskaan voinut ymmärtää sinua, Lily!"

Asia päättyi siihen, että kaikkien tuskallisten kyselyjen jälkeen rouva Fisher ja Gerty päättivät toimittaa yhteisen ystävättärensä madame Reginan kuuluisan muotiliikkeen työhuoneeseen. Tämäkin järjestely vaati erikoisia neuvotteluja, sillä madame Reginalla oli voimakkaat ennakkoluulot harjoittamattomia apulaisia kohtaan ja hänet sai taipumaan vain se seikka, että hänellä oli rouva Bryn ja rouva Gormerin suojelus Carry Fisherin vaikutuksen lisäksi. Hän oli ollut alussa halukas antamaan Lilylle paikan näytehuoneessa; hattujen koristajana hieno kauneus saattaa olla arvokas lisä. Mutta Miss Bart asettui vastustamaan ja sai Gertyn heti puolelleen, kun taas rouva Fisher alistuen nyrpeänä tähän Lilyn viimeisimpään järjettömyyden todisteeseen lohdutti itseään sillä, että ehkäpä loppujen lopuksi olisi hyödyllisempää Lilyn oppia käsityötä. Lilyn jättivät sentähden Reginan työhuoneeseen hänen ystävättärensä ja rouva Fisher jätti hänet huokaisten helpotuksesta, kun taas Gertyn huolenpito jatkui etäältä.

Lily oli ryhtynyt työhönsä aikaisin tammikuussa; siitä oli nyt kulunut kaksi kuukautta, ja hän sai yhä toria kykenemättömyydestään ommella koristeita hatunrunkoon. Palatessaan työhönsä hän kuuli sipinää ja supinaa pitkin pöytää. Hän tiesi olevansa toveriensa arvostelun ja ilonpidon esineenä. He tietenkin tiesivät hänen vaiheensa – kunkin huoneessa työskentelevän elämän tunsivat tarkasti toiset ja keskustelivat siitä vapaasti – mutta tuo tieto ei herättänyt heissä mitään luokkakateutta, tuo luokkaerotus vain selitti, miksi hänen harjaantumattomat sormensa yhä vielä erehtyivät työn alkeissa. Lily ei halunnut, että he näkisivät hänessä säätyerotusta, vaan hän oli toivonut, että he kohtelisivat häntä vertaisenaan ja että hän ehkä ennen pitkää osoittautuisi olevan heitä ylempänä valmisteen erikoisessa näppäryydessä, ja hänelle oli nöyryyttävää huomata, että kahden kuukauden aherruksen jälkeen hänessä yhä ilmeni aikaisemman harjoituksen puutetta. Se päivä oli etäällä, jolloin saattoi toivoa voivansa käyttää niitä lahjoja, joita hän tunsi varmasti omistavansa. Vain kokeneilla työntekijöillä oli tuo hieno taito muovailla ja koristaa hattu, ja työnjohtajatar piti häntä hellittämättömästi yhä valmistavissa töissä.

Lily alkoi repiä irti koristeita rungosta kuunnellen hajamielisenä puheen sorinaa, joka yltyi ja hiljeni Miss Haines'in toimeliaan olennon liikkeiden mukaan. Ilma oli paksumpi kuin tavallisesti, koska Miss Haines, jolla oli kylmä, ei ollut antanut avata ikkunaa edes puolipäiväloman aikana, ja Lilyn pää oli niin raskas unettoman yön jälkeen, että hänen toveriensa puheen sorina tuntui kuin unessa.

Tuo tarkoitukseton puhetulva jatkui keskeytymättömänä. Silloin tällöin erotti siitä jonkun tutun nimen. Kaikesta oudoimmalta tuntui Lilystä näiden nimien kuuleminen ja noiden naisten silmillä katsottuna katkonaisen ja vääristetyn kuvan näkeminen siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt. Hän ei ollut koskaan ennen aavistanut, millä tyydyttämättömällä uteliaisuudella ja ivallisella häikäilemättömyydellä keskusteltiin hänestä ja hänen piiristään tuossa maailmassa, joka eli heidän turhamaisuudestaan ja huikentelevaisuudestaan. Jokainen madame Reginan työhuoneen tyttö tiesi, kenelle heidän käsissään oleva päähine oli tarkoitettu, ja jokaisella oli oma mielipiteensä sen tulevasta omistajasta ja tarkka tieto tämän yhteiskunta-asemasta. Se, että Lily oli siltä taivaalta pudonnut tähti, ei lisännyt heidän mielenkiintoaan häneen, sittenkuin ensimmäinen uteliaisuuden puuska oli ohi. Hän oli pudonnut, hän oli "haaksirikkoutunut", ja uskollisena rotunsa käsitykselle heissä herätti kateutta vain menestys – suuri käsinkosketeltava aineellinen suoritus. Tietoisuus hänen erilaisessa katsantokannastaan piti heitä vain hieman etäällä hänestä, ikäänkuin hän olisi muukalainen, jota oli vaikea puhutella.

"Miss Bart, jollette voi ommella noita koristeita suorempaan, niin on minusta parempi, että annatte hatun Miss Kilroylle."

Lily katsoi surullisen näköisenä alas työhönsä. Johtajatar oli oikeassa, koristeiden ompeleminen kävi auttamattoman huonosti. Mikä teki hänet nyt niin paljon kömpelömmäksi kuin tavallisesti? Oliko se kasvava vastenmielisyys työtään kohtaan vai hetkellinen fyysillinen kykenemättömyys? Hän nousi ja ojensi hatun Miss Kilroylle, joka otti sen salaa hymähtäen.

"Olen pahoillani; pelkään, etten voi oikein hyvin", hän sanoi työnjohtajattarelle.

Miss Haines ei virkkanut mitään. Hän ei alusta alkaen ollut ennustanut hyvää, että madame Regina oli suostunut ottamaan hienostoon kuuluvan harjoittelijan hänen työläistensä joukkoon. Tähän taidon temppeliin ei haluttu aivan alkajia, ja Miss Haines olisi ollut enemmän kuin inhimillinen, jollei hänestä olisi ollut hauskaa nähdessään ennustuksensa toteutuvan.

"Teidän on kai parempi palata sitomaan nauhanpäitä", sanoi hän kuivasti.

Lily pujahti ulos viimeisenä työstäpäässeiden parvessa. Hän ei mielellään yhtynyt heidän meluavaan lähtöjoukkoonsa; päästyään kadulle hän tunsi aina vastustamatonta vetovoimaa vanhaa elintapaansa kohtaan, vaistomaista peräytymistä kaikesta, mikä oli sivistymätöntä ja sekalaista. Niinä päivinä – miten etäisiltä ne nyt tuntuivatkaan! – jolloin hän oli käynyt Tyttöjen klubilla Gerty Farishin kanssa, hän oli tuntenut äkillistä mielenkiintoa työtätekevää luokkaa kohtaan. Mutta se johtui siitä, että hän katsoi alas heihin ylhäältä, armeliaisuutensa ja hyväntekeväisyytensä onnellisesta korkeudesta. Nyt, kun hän oli heidän tasallaan, tuo katsantokanta oli vähemmän mielenkiintoinen.

Hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttaan ja tapasi Miss Kilroyn katuvannäköisen katseen.

"Miss Bart, luulen teidän osaavan ommella ne koristeet yhtä hyvin kuin minäkin, kun olette voinnissanne. Miss Heines ei menetellyt hienosti teitä kohtaan."

Lily punastui tuosta odottamattomasta lähentymisestä; siitä oli kauan aikaa kun hän oli lukenut hyvyyttä kenenkään paitsi Gertyn silmistä.

"Oo, kiitän teitä; en voi erikoisen hyvin, mutta Miss Heines on oikeassa. Minä olen kömpelö."

"No, työ ei suju keltään, kun päätä särkee", Miss Kilroy pysähtyi epäröiden. "Teidän pitää mennä kotiin ja panna maata. Oletteko koskaan koettanut orangeinia?"

"Kiitos!" Lily ojensi kätensä. "Olette kovin hyvä – aion mennä kotiin."

Hän katsoi kiitollisena Miss Kilroyhin, mutta ei tiennyt, mitä sanoa lisäksi. Hän tiesi, että tämä aikoi tarjoutua saattamaan häntä kotiin, mutta hän halusi olla yksin ja hiljaa – hyvyyskin, senlaatuinen hyvyys, mitä Miss Kilroy saattoi tarjota, olisi häirinnyt häntä juuri nyt.

"Kiitän teitä", toisti hän kääntyessään pois.

Hän lähti kulkemaan länteen päin maaliskuun kalseassa hämärässä sitä katua kohti, jolla hänen täyshoitolansa oli. Hän oli päättävästi torjunut Gertyn asuntotarjouksen. Jotakin hänen äitinsä ylpeästä kieltäytymisestä huomaavaisuudesta ja myötätunnosta alkoi kehittyä hänessä, ja pienet asunnot ja läheinen yhteiselämä tuntui hänestä yleensä vähemmän siedettävältä kuin eteisellä varustettu makuuhuone talossa, jossa hän saattoi huomaamatta tulla ja mennä toisten työtätekevien joukossa. Tämä yksinäisyyden ja riippumattomuuden halu oli pitänyt häntä yllä jonkun ajan; mutta nyt, ehkä kasvavasta fyysillisestä väsymyksestä, joka valtasi hänet silloin tällöin, hän alkoi äkkiä tuntea ympäristönsä puutteellisuuden ja epämukavuuden. Päivän työn päätyttyä hän pelkäsi palata ahtaaseen huoneeseensa tahraisine seinäpapereineen ja mauttomine tauluineen, ja hän vihasi jokaista askelta sinnepäin.

Mutta eniten häntä peloitti kulkea Kuudennen avenuen kulmauksessa olevan apteekin ohi. Hän oli aikonut kulkea toista tietä kuten tavallisesti viime aikoina. Mutta tänään hänen askeleensa suuntautuivat vastustamattomasti sinnepäin. Hän koetti kulkea alempaa kadun yli, mutta kuormarattaat työnsivät hänet takaisin ja hän kulki vinosti kadun yli päästen katukäytävälle juuri apteekin oven vastapäätä.

Myymäläpöydän takaa häntä silmäili proviisori, joka oli tarkannut häntä jo kadulla. Lily pisti reseptin tämän käteen. Reseptistä ei voinut olla epäilystäkään; se oli kopio rouva Hatchin reseptistä, tämän apteekkarin antama. Lily oli varma, että proviisori hyväksyisi sen empimättä. Epäyksen hermostunutta pelkoa tai vaikkapa vain epäilyn ilmaisua osoittivat kuitenkin hänen vapisevat kätensä, kun hän oli tutkivinaan edessään olevia hajuvesipulloja.

Proviisori oli lukenut reseptin tekemättä muistutuksia, mutta ojentaessaan pullon hän epäröi.

"Älkää vain ylittäkö annosta, tietenkään", huomautti hän.

Lilyn sydän pysähtyi. Mitä tuo mies tarkoitti katsellessaan häntä tuolla tavalla?

"Tietenkään en", mutisi hän ojentaessaan kätensä.

"No niin on hyvä – se on kummallisesti vaikuttava juoma. Tippa tai pari lisää, ja olette mennyttä kalua – ja lääkärit eivät tiedä, miksi."

Pelko, että proviisori alkaisi kysellä häneltä tai jättäisi pullon antamatta, tukahdutti myöntymyksen mutinan hänen kurkkuunsa. Ja kun hän vihdoin pääsi kunnialla apteekista, huimasi häntä melkein voimakas helpotuksen tunne. Pelkkä käärön kosketus värisytti hänen väsyneitä hermojaan, se kun lupasi hänelle suloisen rauhallisen yön, ja toinnuttuaan hetkellisestä pelostaan hän tunsi ikäänkuin unen ensi oireet jo valtaisivat hänet.

Hämmennyksissään hän töytäsi erästä miestä vasten, joka kiiruhti alas aseman alimmaisia portaita. Mies vetäytyi takaisin ja Lily kuuli mainittavan nimeään hämmästyneesti. Se oli Rosedale, turkispalttoo yllä, hyvinvoivan ja onnellisen näköisenä – mutta miksi hän tuntui Lilystä häämöttävän niin kaukaa ja ikäänkuin särkyneiden kristallipalasien läpi? Ennenkuin Lily pääsi selville tuosta ilmiöstä, tapasi hän itsensä puristamasta kättä hänen kanssaan. He olivat eronneet, Lily ivallisena, Rosedale harmissaan; mutta tästä ei näyttänyt jäävän jälkeäkään, kun heidän kätensä kohtasivat toisensa, ja Lily tunsi vain epäselvää halua pysyä kiinni hänessä.

"No, miten on laita, Miss Lily? Te ette voi hyvin!" huudahti Rosedale; ja Lily pakotti huulensa heikkoon rauhoittavaan hymyyn.

"Olen hieman väsynyt – ei se mitään ole. Jääkää hetkiseksi kanssani", änkytti hän. Että hän saattoikin pyytää tuota palvelusta Rosedalelta!

Rosedale tarkasti sitä likaista ja sopimatonta kulmausta, jossa he seisoivat ja jossa raitiovaunujen ja kaikenlaisten ajopelien melu oli korviasärkevä.

"Me emme voi seisoa täällä; mutta sallikaa minun viedä teidät jonnekin teelle. Longworth on vain muutaman askelen päässä täältä, eikä siellä ole ketään tähän aikaan."

Rauhassa nautittu kuppi teetä, syrjässä melusta ja liasta, näytti tällä hetkellä Lilystä ainoalta lohdutukselta. He saapuivat Rosedalen mainitseman hotellin naistenovelle, ja hetkistä myöhemmin he istuivat vastatusten ja tarjoilija oli asettanut teetarjottimen heidän välilleen.

"Eikö saa olla ensin konjakkia tai whiskey'a? Olette jokseenkin väsyneen näköinen, Miss Lily. No hyvä, laittakaa sitten teenne väkeväksi, ja tarjoilija, antakaa tyyny ladyn selän taakse."

Lily hymyili raukeasti, kun häntä kehoitettiin laittamaan teensä väkeväksi. Se oli houkutus, jota hän aina koetti vastustaa. Hänen voimakkaan kiihoittimen vaatimuksensa kanssa oli ristiriidassa vaatimus saada unta – tuo keskiyön vaatimus, jonka saattoi tyydyttää vain hänen kädessään oleva pieni pullo. Mutta tänään tee saattoi tuskin missään tapauksessa olla liian väkevää. Hän luotti, että se valaisi lämpöä ja päättäväisyyttä hänen tyhjiin suoniinsa.

Hän istui taaksepäin nojaten Rosedalen edessä, silmät kiinni väsymyksestä, vaikkakin ensimmäinen lämmin virtaus jo elähdytti hänen kasvojaan. Rosedalen valtasi jälleen hänen kauneutensa. Tumma väsymyksen aiheuttama rengas silmien alla, sairaalloinen sinertävä kalpeus ohimoilla saattoi oikein näkyviin hänen tukkansa ja huuliensa värin. Ravintolan tummaa suklaan väristä taustaa vastaan hänen päänsä puhdaspiirteisyys kuvastui kirkkaampana kuin koskaan loisteliaasti valaistussa tanssisalissa. Rosedalella oli häntä katsellessa hämmentynyt epämukava tunne, ikäänkuin hänen kauneutensa olisi unohdettu vihollinen, joka on ollut väijyksissä ja nyt hyökkää aavistamatta hänen kimppuunsa.

Keventääkseen ilmaa Rosedale koetti antaa keskustelulle kevyen sävyn. "Miss Lily, miksi minä en ole nähnyt teitä miesmuistiin. Minä en tiedä, mitä teistä on tullut."

Lily, joka teestä oli saanut takaisin tavallisen ajatustensa selvyyden, näki mitä Rosedale ajatteli ja sanoi heikosti hymyillen: "Te ette todennäköisesti tahtonut tietää minusta. Olen liittynyt työtätekeviin luokkiin."

Rosedale tuijotti todellisen hämmästyksen vallassa. "Ettehän tarkoita —? Miksi, mitä ihmettä te oikein teette?"

"Opettelen tulemaan modistiksi – ainakin koetan opetella", selitti Lily nopeasti.

Rosedale tukahdutti hiljaisen hämmästyksen vihellyksen. "No älkää nyt – ettehän tarkoita totta, ettehän?"

"Täyttä totta. Minun on pakko tehdä työtä elääkseni."

"Mutta minä ymmärsin – luulin teidän olevan Norma Hatchin seurassa."

"Kuulitteko, että olin mennyt hänelle sihteeriksi?"

"Jotain sinnepäin, luullakseni." Hän kurottautui täyttämään kuppiaan.

Lily näki, miten tuo keskusteluaihe hämmästytti hänen seuralaistaan, ja katsoen häntä silmiin hän sanoi äkkiä: "Läksin hänen luotaan kaksi kuukautta sitten."

Rosedale yhä kopeloi teekannua, ja Lily tunsi varmasti, että hän oli kuullut, mitä hänestä oli puhuttu. Mutta mitä tässä oli, jota Rosedale ei ollut kuullut?

"Eikö se ollut mukava paikka?" kyseli hän hakien helpotusta.

"Liian mukava – siihen olisi voinut painua liian syvälle." Lily nojasi toisella käsivarrellaan pöydän päähän ja katsoi Rosedaleen tarkemmin kuin koskaan ennen. Epämääräinen päähänpisto vaati häntä uskomaan asiansa tuolle miehelle, jonka uteliaisuudelta hän oli aina ylpeästi puolustautunut.

"Te tunnette rouva Hatchin, eikö niin? No hyvä, te ehkä voitte ymmärtää, että saattaa järjestää asiat toiselle liian helpoiksi."

Rosedale katsoi hieman hämmästyneenä, ja Lily muisteli, että Rosedale oli mahdoton salavihjauksiin.

"Se ei ollut teille millään muotoa sopiva paikka", myönteli Rosedale niin Lilyn katseen valtaamana, että hän tunsi outoa vetoa läheiseen tuttavallisuuteen Lilyn kanssa. Hän, joka oli saanut tyytyä pelkkiin pikaisiin silmäyksiin, huomasi nyt seuralaisensa katseen lepäävän itsessään sellaisella voimalla, että se suloisesti huumasi hänet.

"Minä läksin", jatkoi Lily, "jotteivät ihmiset sanoisi, että autoin rouva Hatchia pääsemään naimisiin Freddy Van Osburghin kanssa – joka ei ole ollenkaan liian hyvä hänelle – ja kun he yhä edelleenkin sanovat sitä, niin huomaan, että olisin yhtä hyvin voinut pysyä paikoillani."

"Oh, Freddy —", Rosedale jätti äkkiä syrjään tuon keskusteluaiheen. "Freddy ei osaa arvostella – mutta minä tiesin, ettette te ollut sekaantunut siihen. Se ei ole teidän kaltaistanne."

Lily punastui hieman: hän ei voinut salata itseltään, että nuo sanat olivat hänelle mieleen. Hän olisi mielellään istunut siinä, juonut vielä teetä ja puhellut enemmänkin itsestään Rosedalelle. Mutta tottuneena noudattamaan sovinnaisia tapoja hän muisti, että oli aika lopettaa tämä yhdessäolo, ja hän teki pienen liikkeen sysätäkseen tuolinsa taaksepäin.

Rosedale teki torjuvan liikkeen. "Odottakaa hetkinen – älkää menkö vielä, istukaa hiljaa ja jääkää vähäksi aikaa vielä. Te näytätte lopen uupuneelta. Ettekä te ole kertonut minulle" – Hän pysähtyi äkkiä tuntien menneensä pitemmälle kuin hän oli aikonut. Lily huomasi sen ja ymmärsi; hän ymmärsi myöskin sen lumouksen luonteen, jonka valtaan hän näytti joutuneen, kun hän, katsoen häntä silmiin, alkoi taas äkkiä: "Mitä ihmettä te tarkoititte sanomalla juuri, että opettelette tulemaan modistiksi?"

"Juuri sitä, mitä sanoin. Olen madame Reginan luona opissa."

"Hyvä Jumala – tekö? Mutta mitä varten? Tiesin että tätinne on sortanut teitä; rouva Fisher puhui minulle siitä. Minä ymmärsin teidän saaneen perintöä häneltä —"

"Sain kymmenen tuhatta dollaria; mutta se maksetaan vasta ensi kesänä."

"No mutta, katsokaas; tehän voisitte lainata sitä vastaan milloin haluaisitte."

Lily pudisti päätään vakavana. "En, sillä minä olen jo lainannut sitä vastaan."

"Niinkö? Koko kymmenen tuhatta?"

"Joka pennin." Hän pysähtyi ja jatkoi äkkiä katsoen Rosedalen silmiin: "Luulen Gus Trenorin puhuneen teille kerran, miten hän hankki minulle rahaa arvopaperikaupalla."

Lily jäi odottamaan, ja Rosedale, hämmästyksestä jähmettyneenä, mutisi kuulleensa jotain sentapaista.

"Hän hankki noin yhdeksän tuhatta dollaria", jatkoi Lily äänessä yhtä kiihkeä puhumishalun sävy. "Siihen aikaan käsitin, että hän spekuleerasi minun omilla rahoillani; se oli minulta uskomattoman typerää, mutta minä en tiennyt raha-asioista mitään. Jälkeenpäin huomasin, ettei hän ollut käyttänyt minun rahojani – mitä hän sanoi hankkineensa minulle, oli hän todellisuudessaan antanut minulle. Sillä hän tietysti tarkoitti hyvää; mutta se oli sitä lajia velkaa, josta oli kaikin mokomin päästävä. Kovaksi onneksi minä tuhlasin tuon rahan ennen kuin huomasin erehdykseni, ja niin menee koko perintöni sen maksamiseen. Siinä syy, miksi koetan opetella jotakin ammattia."

Tämän hän esitti selvästi, harkitusti, pysähtyen lauseiden välillä, niin että jokainen ennättäisi syöpyä kuulijan mieleen. Hänellä oli kiihkeä halu, että jokin tietäisi totuuden tässä muutoksessa, ja myöskin, että huhu hänen aikomuksestaan maksaa tuo summa takaisin tulisi Judy Trenorin kuuluville. Ja hänen mieleensä oli heti tullut, että Rosedale, jonka oli onnistunut päästä Trenorin uskotuksi, oli sopiva henkilö kuulemaan ja välittämään edelleen nämä asiat. Jopa hän oli tuntenut hetkellistä hilpeyttä ajatellessaan, että täten tuli vapautuneeksi vastenmielisestä salaisuudestaan. Mutta tuo tunne haihtui vähitellen hänen kertoessaan ja kun hän pääsi loppuun, peitti hänen muutoin kalpeita kasvojaan syvä kurjuuden puna.

Rosedale yhä tuijotti häneen ihmetellen, mutta tuo ihmettely sai käänteen, jota Lily oli vähimmän odottanut.

"Mutta nähkääs – jos asia on niin, tekee se teistä putipuhtaan?"

Rosedale sanoa poukautti sen Lilylle, ikäänkuin tämä ei olisi käsittänyt tekonsa seurauksia, ikäänkuin hänen auttamaton tietämättömyytensä raha-asioista syöksisi hänet johonkin uuteen hulluun tekoon.

"Aivan putipuhtaan – niin", myönteli Lily rauhallisesti.

Rosedale istui hiljaa, hänen paksut kätensä puristivat pöytää hänen pienten hämmästyneiden silmiensä tutkistellessa aution ravintolan loukkoja.

"Nähkääs – se on hienoa", huudahti hän äkkiä.

Lily nousi istuimeltaan torjuvasti naurahtaen. "Oi ei – se on pelkkää ikävyyttä", vakuutti hän hypistellen harsoaan.

Rosedale jäi istumaan ollen liian syventyneenä ajatuksiinsa huomatakseen hänen liikettään. "Miss Lily, jos haluatte tukea – minä pidän rohkeudesta —", pääsi häneltä katkonaisesti.

"Kiitos." Lily ojensi kätensä. "Tee on antanut minulle hirveästi tukea. Tunnen nyt kykeneväni johonkin."

Lilyn liike näytti tarkoittavan lopullista eroamista, mutta hänen seuralaisensa oli pistänyt setelin tarjoilijalle ja upotti lyhyet käsivartensa väljään päällystakkiinsa.

"Odottakaa hetkinen – saatan teitä kotiin", sanoi hän.

Lily ei sanonut mitään vastaan ja niin he lähtivät hotellista ja kulkivat taas Kuudennen avenuen poikki. Matkalla Lily tunsi, että Rosedale tarkasteli halveksivasti ympäristöä, ja kun Lily pysähtyi sille katuovelle, joka vei hänen asuntoonsa, katsahti Rosedale epäilevän vastenmielisen näköisenä ylös.

"Ei kai tämä ole oikea paikka? Joku kertoi teidän asuvan miss Farishin luona."

"En: olen täällä täysihoidossa. Olen elänyt liian kauan ystävieni kustannuksella."

Rosedale katseli yhä ruskeaa kiviseinää, joka oli täynnä halkeamia ja jonka ikkunat olivat varustetut haalistuneilla verhoilla. Sitten hän katsoi taas Lilyyn ja sanoi huomattavalla tahdonponnistuksella: "Te kai sallitte minun käydä teitä katsomassa, jonakin päivänä?"

Lily hymyili siinä määrin käsittäen tuon tarjouksen sankarillisuuden, että hän oli todellisesti liikutettu siitä. "Kiitos – olen siitä hyvin iloinen", vastasi hän käyttäen ensi kerran elämässään todella vilpittömiä sanoja hänelle.

* * * * *

Tuona iltana Miss Bart – joka oli paennut aikaisin alakerrassa olevan ruokasalin höyryistä – istui mietiskellen syitä, jotka olivat johtaneet hänet purkamaan sydämensä Rosedalelle. Niiden joukossa hän keksi kasvavan yksinäisyyden tunteen – pelon palata huoneensa yksinäisyyteen silloin, kun hän voisi olla jossakin muualla, tai jonkun seurassa. Viimeiset tapahtumat olivat erottaneet hänet yhä enemmän hänen harvoista jäljellejääneistä ystävistään. Carry Fisherin puolelta tuo poisvetäytyminen ei ehkä ollut aivan pakollista. Tehtyään viimeisen ponnistuksen Lilyn auttamiseksi ja saatettuaan hänet turvallisesti madame Reginan työhuoneeseen rouva Fisher näytti lepäävän vaivoistaan, eikä Lily, ymmärtäen hänen syynsä, voinut tuomita häntä. Carry oli ollut hyvä ystävä hänelle vaikeina aikoina, ja ehkä vain Gertyn veroinen ystävyys saattoi kestää sellaista yltyvää pinnistystä vastaan. Vaikka Gertyn ystävyys pysyi järkkymätönnä, alkoi Lily karttaa häntä. Sillä hän ei voinut mennä Gertyn luo joutumatta vaaraan kohdata Seldeniä, ja hänen kohtaamisensa olisi hänelle nyt tuottanut pelkkää tuskaa. Oli kylläkin tuskallista ajatella häntä, tapahtuipa se sitten selvästi valveilla ollen tai vaikeissa yöllisissä unihoureissa. Tämä oli yksi niitä syitä, miksi hän oli turvautunut rouva Hatchin reseptiin. Niinä lyhyinä hetkinä, joina hän vaipui rauhattomaan uneen, Selden ilmaantui joskus hänelle vanhassa toveruuden ja hellyyden hahmossa, ja Lily tahtoi vapautua tästä suloisesta harhakuvasta. Juoman aikaansaamassa unessa hän vaipui syvään tiedottomuuteen, jota mitkään unet eivät häirinneet ja josta hän heräsi joka aamu jäljet menneisyyteen hävitettyinä.

Vähitellen tahtoi tosin vanhojen ajatusten taakka palata, mutta ne eivät ainakaan häirinneet hänen valveillaolohetkiään. Juoma antoi hänelle täydellisen uudistumisen harhaluulon, josta hän ammensi tarmoa päivän työhönsä. Tuo tarmo oli yhä enemmän tarpeen tulevaisuuden huolien kasvaessa. Hän tiesi, että Gertyn ja rouva Fisherin mielestä hänellä oli vain ohimenevä koetusaika, he kun uskoivat, että hänen oppiaikansa madame Reginan luona tekisi hänelle rouva Penistonilta saamansa perinnön avulla mahdolliseksi toteuttaa vihreän ja valkoisen myymälän unelman sillä täydellisemmällä pätevyydellä, minkä hänen harjoitusaikansa hänelle olisi antanut. Mutta Lilystä itsestään, joka tiesi, ettei tuo perintö koitunut hänelle sellaiseksi hyödyksi, tämä edelläkäynyt harjoitus tuntui turhalta ponnistukselta. Hän ymmärsi kyllin selvästi, että joskin hän saattaisi oppia kilpailemaan niiden kanssa, joiden kädet olivat jo lapsuudesta asti harjaantuneet erikoistyöhönsä, se pieni palkka, jonka hän saisi, ei riittäisi lisäämään hänen tulojaan siinä määrin, että se korvaisi hänen vaivansa. Ja tämän suunnitelman toteuttaminen saattoi hänet yhä uudelleen kiusaukseen käyttää perintö liikkeensä perustamiseen. Saatuaan laitoksen kuntoon ja voidessaan pitää omia apulaisia hän uskoi, että hänellä olisi riittävästi aistia ja taitoa vetääkseen puoleensa hienostoon kuuluvan ostajapiirin, ja jos liike menestyisi, niin hän voisi vähitellen panna säästöön kylliksi rahaa maksaakseen velkansa Trenorille. Mutta tuo tehtävä saattaisi kysyä vuosia, vaikkakin hän supistaisi elämän vaatimuksensa vähimpään. Ja sillävälin voisi hänen ylpeytensä musertua sietämättömän velan painon alla.