Säätynsä uhri

VI

Kuten sopiikin henkilöille, joiden merkitys on kasvamassa, olivat Gormeritkin maatalon rakennuspuuhissa Long Islandille; ja Miss Bartin velvollisuuksiin kuului seurata emäntäänsä usein tapahtuville talontarkastusmatkoille. Rouva Gormerin ollessa syventyneenä valaistus- y.m. järjestelykysymyksiin Lilyllä oli hyvää aikaa kuljeskella kirkkaassa syysilmassa pitkin puiden reunustaman lahden rantoja, jotka viettivät veteen. Niin vähän taipuvainen kuin hän olikin yksinäisyyteen, oli kuitenkin hetkiä, jolloin se tuntui tervetulleelta pakopaikalta hänen elämänsä tyhjästä touhusta. Hän oli kyllästynyt olemaan toimettomana huvitusten ja touhuamisen virran vietävänä, kun ei hänellä ollut näihin mitään osaa, kyllästynyt näkemään toisten vaativan huvituksia ja tuhlaavan rahaa hänen itsensä tuntiessa olevansa heidän keskuudessaan yhtä merkityksetön kuin ylellinen lelu hemmoitellun lapsen käsissä.

Tässä mielentilassa hän eräänä aamuna palatessaan rannikolta kolkonnäköiselle mutkittelevalle lehtikujalle äkkiä kohtasi George Dorsetin. Dorsetien maalaisasunto oli aivan Gormerien vastahankitun maatilan naapurina ja tehdessään sinne autoretkiä rouva Gormerin kanssa Lily oli kerran tai pari nähnyt vilahdukselta herra ja rouva Dorsetin. Mutta he liikkuivat siksi eri piireissä, ettei hän ollut pitänyt mahdollisena välitöntä tapaamista.

Dorset kuljeskellen allapäin, äreän hajamielisenä, ei huomannut Miss Bartia, ennenkuin hän oli aivan hänen lähellään. Mutta Miss Bartin näkeminen ei saanut häntä pysähtymään, kuten Lily oli melkein odottanut, vaan se saattoi hänet vielä lähenemään Lilyä innolla, joka pukeutui seuraaviin sanoihin:

"Miss Bart! Tokihan tahdotte puristaa kättä? Olen toivonut tapaavani teidät – minun olisi pitänyt kirjoittaa teille, mutta en ole uskaltanut." Hänen kasvoillaan oli pingoitettu, vaivautunut ilme, ikäänkuin elämä olisi muuttunut hänen ja hänen ajatustensa väliseksi kilpajuoksuksi.

Tuo ilme sai Lilyn lausumaan myötätuntoisen tervehdyssanan, ja Dorset jatkoi ikäänkuin Lilyn äänen rohkaisemana: "Halusin teitä puolustaa – pyytää teitä antamaan minulle anteeksi kurjan menettelyni -"

Lily keskeytti hänet nopeasti. "Ei puhuta siitä. Olin teille hyvin pahoillani", hän sanoi, äänessään halveksimisen vivahdus, mikä ei jäänyt Dorsetilta huomaamatta, kuten Lily heti älysi.

Dorset punastui korvanlehtiä myöten, sävähti niin punaiseksi, että Lily katui hyökkäystään. "Tietystikin olette pahoillanne. Te ette tiedä – teidän pitää antaa minun selittää. Minua oli petetty, kauheasti petetty —"

"Olen vielä enemmän pahoillani teille, sillä", Lily jatkoi ivallisesti: "teidän täytyy käsittää, etten minä ole juuri se henkilö, jonka kanssa asiasta voi keskustella."

Dorset kohdisti häneen katseen, jossa kuvastui todellinen ihmettely. "Miksette? Ettekö te sitten ole ennen kaikkea se henkilö, jolle olen velvollinen antamaan selityksen —"

"Ei tarvita mitään selitystä: tilanne oli minusta täysin selvä."

"Ah —" mutisi hän painaen taas päänsä alas ja huitoen tahdottomasti kädellään lehtikujan varrella kasvavaa alusmetsää. Mutta kun Lily teki liikkeen mennäkseen hänen ohitseen, huudahti hän kiihkeästi: "Miss Bart, älkää Jumalan nimessä jättäkö minua! Me olimme tavallisesti hyviä ystäviä – te olitte aina hyvä minulle – ja te ette tiedä, kuinka minä nyt tarvitsen ystävää."

Näiden sanojen surkea avuttomuus herätti sääliä Lilyn rinnassa. Hän itsekin tarvitsi ystävää – hänhän oli maistanut yksinäisyyden tuskaa. Ja hänen vihansa Bertha Dorsetin julmuutta kohtaan hellytti hänen sydämensä tuota raukkaa kohtaan, joka loppujen lopuksi oli Berthan pääuhri.

"Toivon yhä olevani hyvä; en tunne mitään kaunaa teitä vastaan", hän sanoi. "Mutta teidän täytyy käsittää, ettemme sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi olla jälleen ystäviä – emme voi nähdä toisiamme."

"Ah, te olette hyvä – te olette armelias – kuten olette ainakin ollut!" Dorset katsoi häneen surkean näköisenä. "Mutta miksemme voi olla ystäviä – miksemme, kun minä kadun tomussa ja tuhassa? Eikö ole liian kovaa, että te tuomitsisitte minun kärsimään toisten vääryyden ja petollisuuden tähden? Minua on tällä välin kyllin rangaistu – eikö minulle sitten myönnetä huojennusta?"

"Minun mielestäni te olitte saanut täysin huojennusta sen sovinnon kautta, joka syntyi minun kustannuksellani", alkoi Lily uudelleen kärsimättömänä. Mutta Dorset keskeytti rukoilevalla äänellä: "Älkää puhuko tuolla tavalla – kun se on ollut minulle pahin rangaistus. Hyvä Jumala! mitä minä saatoin tehdä – enkö minä ollut voimaton? Teidät oli erikoisesti valittu uhriksi; jokainen minun lausumani sana olisi käännetty teitä vastaan —"

"Olen teille jo sanonut, etten soimaa teitä. Pyydän teidän vain käsittämään, että kaiken sen jälkeen, mihin Bertha on nähnyt hyväksi käyttää minua ja mitä hänen käytökseensä on sen jälkeen sisältynyt, meidän on mahdotonta enää tavata toisiamme."

Dorset seisoi yhä hänen edessään yhtä avuttomana. "Onko se – tarvitseeko sen olla? Eikö saattaisi olla asianhaaroja —?" keskeytti hän neuvottomana. Sitten hän taas alkoi: "Miss Bart, kuunnelkaa – suokaa minulle minuutti aikaa. Jollemme voi enää tavata toisiamme, niin kuunnelkaa minua nyt edes. Te sanotte, ettemme voi olla ystäviä sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta enkö edes voi vedota teidän sääliinne? Enkö voi liikuttaa teitä, jos pyydän teidän ajattelemaan, että olen kuin vanki – vanki, jonka te yksin voitte laskea vapaaksi?"

Lilyn sisäinen hämminki ilmausi siinä, että hän sävähti punaiseksi; sitäkö Carry Fisher olisi todellakin tarkoittanut?

"En todellakaan käsitä, kuinka voisin, olla teille miksikään avuksi", mutisi hän vetäytyen hieman taaksepäin Dorsetin yhä kiihtyvän katseen tieltä.

Lilyn ääni näytti viihdyttävän häntä, kuten niin usein ennenkin hänen kiihkeinä hetkinään. Hänen kasvojensa pingoitetut piirteet sulivat ja hän sanoi äkkiä hieman talttuneena: "Te käsittäisitte, jos olisitte yhtä armelias kuin tavallisesti olette ollut; ja taivas tietää, etten koskaan ole sitä kipeämmin tarvinnut!"

Lily pysähtyi hetken ajaksi, häneen tahtomattaankin vaikutti tämä muistutus siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli Dorsetiin. Kärsimykset olivat taltuttaneet häntä, ja pikainen pilkistys Dorsetin pilattuun ja särjettyyn elämään hävitti halveksimisen, jota hän oli tuntenut Dorsetin heikkoutta kohtaan.

"Olen pahoillani teidän puolestanne – tahtoisin mielelläni auttaa teitä, mutta teillä täytyy olla muita ystäviä, muita neuvonantajia."

"Minulla ei ole koskaan ollut teidän kaltaistanne ystävää", vastasi hän koruttomasti. "Ja sitäpaitsi – ettekö käsitä – te olette ainoa henkilö" – hän alensi äänensä kuiskutukseksi – "ainoa henkilö, joka tietää."

Taas Lily tunsi kasvojensa värin vaihtuvan, taas hänen sydämensä sykki kiihkeästi hänen tuntiessaan, mitä oli tuleva.

Dorset kohotti katseensa kohdatakseen Lilyn katseen. "Ettekö käsitä? Ymmärrättekö? Olin epätoivon partaalla – pitemmälle en enää voi mennä. Tahdon olla vapaa, ja te voitte vapauttaa minut. Tiedän, että voitte. Ettehän tahdo pitää minua kahlehdittuna helvettiin? Ettehän tahdo minulle sellaista kostoa? Te olette aina ollut niin hyvä – teidän silmistänne loistaa nyt hyvyys. Sanotte, että olette pahoillanne tähteni. No hyvä, teidän on vain se näytettävä. Ja taivas tietää, ettei mikään pidätä teitä. Ymmärrättehän tietystikin – ei vihjaustakaan julkisuudesta – ei hiiskahdustakaan, joka yhdistäisi teidät tuohon asiaan. Siihen ei asia koskaan joudu, olkaa varma, kaikki mitä tarvitaan, on se, että voin lopullisesti sanoa: 'Minä tiedän sen – ja sen – ja sen —' ja niin taistelu päättyisi ja tie selkenisi ja koko tuo kauhea juttu olisi pyyhkäisty pois yhdessä sekunnissa."

Hän puhui huohottaen kuin väsynyt juoksija hengähtäen sanojen välillä. Ja noiden pysähdyksien välitse Lily näki ikäänkuin sumun vaihtelevien aukkojen läpi leveän kultaisen rauhan ja turvallisuuden alueen. Sillä Dorsetin epämääräisen vetoomuksen takana ei ollut epäilystäkään siitä, mihin hän lopullisesti tähtäsi; Lily olisi voinut täyttää aukkopaikat rouva Fisherin vihjauksittakin. Siinä oli mies, joka kääntyi hänen puoleensa äärimmäisessä yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Jos hän, Lily, lähestyisi häntä tuollaisena hetkenä, niin olisi hän hänen koko petetyn uskonsa voimalla. Tämä oli kokonaan hänen, Lilyn, vallassa – niin täydellisesti, ettei Dorset voinut sitä vähimmässäkään määrin arvata. Lilyn vallassa oli kostaa ja sovittaa yhdellä iskulla – tuossa hänelle edullisessa tilanteessa oli jotain häikäisevää.

Lily seisoi äänettömänä tuijottaen pitkin autiota syksyistä lehtikujaa. Äkkiä valtasi hänet pelko – hän alkoi pelätä omaa itseään ja kiusauksen kauheaa voimaa. Hän kääntyi nopeasti ja ojensi kätensä Dorsetille.

"Hyvästi – olen pahoillani; minä en voi tehdä mitään."

"Ettekö mitään? Oh, älkää puhuko noin", huudahti Dorset; "sanokaa, kuten asia on: että te jätätte minut kuten muutkin. Tekin, ainoa olento, joka olisi voinut pelastaa minut!"

"Hyvästi – hyvästi", toisti Lily kiireisesti, ja poistuessaan hän kuuli Dorsetin huudahtavan epätoivoisen kiihkeästi: "Saanen kai teitä ainakin kerran vielä nähdä?"

* * * * *

Saavuttuaan Gormerien maatilalle Lily kulki nopeasti nurmikon yli keskeneräistä taloa kohti, jossa hänen luulonsa mukaan hänen emäntänsä varmaankin mietiskeli, eikä niinkään nöyrällä mielellä, hänen viipymisensä syytä; sillä, kuten usein epäsäännölliset henkilöt, rouva Gormer pani odottamisen pahakseen.

Päästyään ajotielle Miss Bart näki kuitenkin sirojen vaunujen ja niissä hienon parin katoavan pensasten taa porttiin päin, ja kynnyksellä seisoi rouva Gormer ja hänen avonaisessa olennossaan kuvastui vielä mielihyvä. Lilyn nähdessään hän punastui hämmentyneenä ja hieman naurahtaen ja lausui: "Näittekö vierastani? Luulin teidän tulleen ajotietä myöten. Se oli rouva George Dorset – hän sanoi pistäytyvänsä naapurivierailulla."

Lily otti tämän tiedon vastaan tavallisella mielenmaltillaan, vaikka hän kyllä kokemuksestaan tiesi, ettei Berthan temperamenttiin sisältynyt naapurivaisto; ja rouva Gormer nähdessään helpotuksekseen, ettei Lily näyttänyt hämmästyksen merkkiäkään, jatkoi vapautuneesti naurahtaen: "Hänen todellinen tulonsa aiheuttaja oli tietenkin uteliaisuus – hän kuljetutti minulla itseään läpi koko talon. Mutta kukaan ei olisi voinut olla viehättävämpi – ei mitään ylvästelyä, kuten tiedätte, ja niin hyvänsävyinen: ymmärrän mainiosti, miksi ihmiset pitävät häntä niin lumoavana."

Tämä yllättävä tapahtuma, joka sattui liian täydellisesti yhteen hänen ja Dorsetin tapaamisen kanssa voidakseen olla sen kanssa yhteydessä, oli kuitenkin vaikuttanut Lilyyn pahaaennustavasti. Berthan tapojen mukaista ei ollut pitää yllä naapurisuhteita, paljon vähemmän koettaa lähestyä jotakin, joka ei kuulunut hänen läheiseen seurapiiriinsä. Hän oli aina järkähtämättömästi välinpitämätön sen ulkopuolelta siihen pyrkiviä kohtaan tai oli kääntänyt huomionsa joitakin yksityisiä kohtaan, jos hänen oma etunsa sitä vaati. Ja hänen valintansa oikullisuus antoi sille erityisen arvon hänen valitsemiensa henkilöiden silmissä. Lily näki tämän nyt rouva Gormerin peittelemättömästä mielihyvästä ja siitä, että rouva Gormer parina seuraavana päivänä matki onnellisena Berthan mielipiteitä ja urkki hänen pukunsa alkuperää. Kaikki ne salaiset kunnianhimoiset aikeet, jotka rouva Gormerin synnynnäinen mukavuus ja hänen seuralaistensa suhtautuminen tavallisesti pitivät aisoissa, versoivat nyt tuoreina Berthan lähentymisen sytyttämässä loistossa. Ja mikä tuon lähentymisen syy lienee ollutkaan, Lily ymmärsi, että jos sitä jatkuu, tulisi se vaikuttamaan haitallisesti hänen tulevaisuuteensa.

Keskeyttääkseen yhtämittaisen oleskelun uusien ystäviensä seurassa Lily oli järjestänyt käynnin tai pari hiljakkoin hankittuun tuttavapiiriinsä. Ja palatessaan tältä jollakin tavoin alakuloiselta retkeltä hän heti tunsi, että rouva Dorsetin vaikutus oli vielä ilmassa. Rouvien kesken oli taas oltu vieraisilla, teellä seudun klubilla, oli tavattu metsästystanssiaisissa; kävi myöskin kuiskeita läheisistä päivälliskutsuista, joista Mattie Gormer luonnottomin vaitioloponnistuksin koetti olla puhumatta, milloin vain Miss Bart otti keskusteluun osaa.

Tämä oli jo suunnitellut kaupunkiin palaamista vietettyään jäähyväissunnuntain ystäviensä kanssa. Ja Gerty Farishin avulla hän oli keksinyt pienen yksityishotellin, minne hän asettui talveksi. Kun tuo hotelli oli hienon kaupunginosan laidassa, meni noiden muutamien neliöjalkojen ylellisyys tuntuvasti hänen varojensa yli. Mutta vastenmielisyytensä oikeutusta köyhiä kaupunginosia kohtaan hän perusteli sillä, että tässä erikoisessa tilanteessa oli tuiki tärkeää koettaa näyttää varakkaalta. Todellisuudessa hänen oli mahdotonta, niin kauan kuin hänellä oli varoja kustantaa tavallinen elämäntapansa viikoksikaan eteenpäin, alkaa viettää Gerty Farishin elämää. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä maksukyvyttömyyttä. Mutta hän saattoi ainakin suorittaa viikoittaisen hotellilaskunsa ja maksettuaan tärkeimmät velkansa Trenorilta saamallaan rahalla hänellä oli vielä vähäinen ylijäämä. Tilanne ei kuitenkaan ollut kyllin miellyttävä tuudittaakseen hänet tiedottomaksi sen epävarmuudesta. Hänen huoneensa, joista oli rajoitettu näköala tiiliseiniin ja savupiippuihin, hänen yksinäiset ateriansa synkässä ravintolassa – kaikki nämä aineelliset epämukavuudet, joista niistäkin kuten niin monista etuoikeuksista hänen pian täytyi kaiken todenmukaisuuden mukaan luopua, pitivät alituisesti hänen asemansa huonouden hänen mielessään; ja hän alkoi yhä kiinteämmin ajatella rouva Fisherin neuvoja. Hän saattoi kiertää ja kaartaa tuota kysymystä mielensä mukaan, hän tiesi kuitenkin, että sitä ei ratkaisisi mikään muu kuin se, että hän menisi naimisiin Rosedalen kanssa; ja tätä vakaumusta vahvisti George Dorsetin odottamaton käynti.

Lily löysi hänet ensimmäisenä sunnuntaina kaupunkiin palattuaan astelemasta hänen pienessä vierashuoneessaan niin kiivaasti, että hänen vähäiset korutavaransa, joilla hän oli koettanut peittää huonekaluston plyyshipäällystää, olivat ilmeisessä vaarassa. Mutta Lilyn näkeminen näytti rauhoittavan häntä, ja hän sanoi nöyrästi, ettei hän ollut tullut ikävystyttämään häntä – että hän vain pyytäisi saada istua puolisen tuntia ja puhua eräästä Lilylle mieleisestä asiasta. Todellisuudessa hänellä oli, kuten Lily tiesi, vain yksi puheenaihe: oma itsensä ja omat vaivansa, ja Lilyn myötätunnon tarve oli ajanut hänet tänne takaisin. Mutta hän alkoikin muka kyselemällä Lilyn omia kuulumisia ja vastattuaan tämä huomasi, että kuultuaan Lilyn tukalasta tilasta hänen ajatuksensa ensi kertaa kääntyivät pois omasta itsestään. Oliko mahdollista, että vanha täti-peto oli jättänyt hänet puille paljaille? Että hän oli näin yksin, koska hänellä ei ollut ketään, kenen luokse mennä, ja että hän tuli töintuskin toimeen, kunnes tuo surkean pieni perintö maksettaisiin? Myötätunto oli herännyt Dorsetissa, mutta hän kärsi itse niin kovasti, että hänellä oli vain heikko tunne siitä, mitä toisten kärsimykset merkitsevät – ja, kuten Lily huomasi, hän yhdisti siihen ehkä oman käsityksensä siitä tavasta, miten hän käyttäisi hyväkseen Lilyn onnettomuuksia.

Kun Lily vihdoin pyysi häntä lähtemään sillä tekosyyllä, että hänen oli pukeuduttava päivällistä varten, viipyi Dorset itsepintaisesti kynnyksellä tokaistakseen: "On ollut niin herttaista – sanokaa, annatteko minun toistekin tavata teitä —." Mutta tähän suoranaiseen pyyntöön Lilyn oli mahdotonta myöntyä, ja niinpä hän sanoikin ystävällisen päättäväisesti: "Olen pahoillani – mutta tiedättehän, miksi en voi."

Dorset sävähti punaiseksi korviaan myöten, työnsi oven kiinni ja seisoi Lilyn edessä hämillään, mutta päättäväisenä. "Tiedän, että voitte, jos tahdotte – jos asiat olisivat toisin – ja teistä riippuu järjestää ne niin. Tarvitsee vain sanoa sana ja te päästätte minut kurjuudestani!"

Heidän katseensa yhtyivät, ja toisen kerran Lily värisi, houkutuksen vaarasta. "Teidät on johdettu harhaan; en tiedä mitään; en ole nähnyt mitään", hän huudahti koettaen rakentaa suojavallia itsensä ja oman tuhonsa välille. Ja kun Dorset kääntyi pois mutisten: "Te uhraatte meidät, molemmat", toisti Lily yhä ikäänkuin se häntä viehättäisi: "En tiedä mitään – en yhtään mitään."

* * * * *

Valaisevan keskustelun jälkeen rouva Fisherin kanssa Lily oli nähnyt vähän Rosedalea, mutta niissä parissa kolmessa tilaisuudessa, jolloin he olivat tavanneet, Lily huomasi selvästi voittaneensa yhä enemmän hänen suosionsa. Ei saattanut olla epäilystäkään, etteikö Rosedale ihaillut häntä enemmän kuin koskaan, ja hän luuli riippuvan vain hänestä itsestään tuon ihailun kohottamisen siihen määrään, että se voittaisi sopivaisuudesta johtuvat epäröimiset. Tehtävä ei ollut Lilylle helppo; mutta hänen ei ollut myöskään helppoa hautoa pitkinä unettomina öinään ajatusta siitä, mitä George Dorset oli niin ilmeisesti valmis tarjoamaan. Valittavana oli kaksi pahaa, toinen oli hänelle vähemmän vastenmielinen. Olipa vielä hetkiä, jolloin avioliitto Rosedalen kanssa näytti hänestä ainoalta kunnialliselta keinolta selviytyä vaikeuksistaan. Kaikki hälveni hänen mielessään aineellisen hyvinvoinnin sumuun, jossa hänen hyväntekijänsä persoona pysyi ihmeen epämääräisenä. Hän oli oppinut pitkinä unettomina hetkinään, että oli asioita, joita ei ollut hyvä ajatella, keskiyönunia, jotka oli kaikin mokomin manattava pois – ja näihin kuului myöskin hänen oman itsensä kuvittelu Rosedalen vaimona.

Bry'iden Newport-menestyksen rasittamana – kuten hän itse suoraan tunnusti – Carry Fisher oli vuokrannut syyskuukausiksi pienen talon Tuxedosta, ja sinne oli Lily lupautunut Dorsetin käynnin jälkeisenä sunnuntaina. Vaikka oli melkein päivällisaika hänen saapuessaan, oli hänen emäntänsä vielä ulkona, ja tuon pienen, hiljaisen talon rauha toi hänen mieleensä rauhan ja kodikkuuden tunnetta. Saattaa epäillä, oliko Carry Fisherin ympäristö koskaan ennen herättänyt sellaista tunnetta. Mutta sitä maailmaa vastaan, jossa Lily oli viime ajan elänyt, oli huonekalujen oikeassa sijoituksessa ja häntä saattavan sisäkön rauhallisessa tottuneisuudessa levon ja vakavuuden leima. Rouva Fisherin epäsovinnaisuus olikin loppujen lopuksi pelkkää pinnallista, peritystä seuraelämän uskontunnustuksesta poikkeamista, sen sijaan kuin Gormerin piirin tavat edustivat heidän ensimmäistä yritystään muovailla sellainen uskontunnustus omaa itseään varten.

Euroopasta palattuaan tämä oli ensi kerta, jolloin Lily oli huomannut olevansa omassa seurapiirissään, ja perhetuttavuuksien muuttuminen oli ehkä saanut hänet luulemaan laskeutuessaan ennen päivällistä alakerrokseen – joutuvansa vanhojen seurustelutoveriensa piiriin. Mutta tämä toivo haihtui heti hänen harkitessaan, että hänelle uskollisina pysyneet ystävät olivat juuri niitä, jotka olivat vähimmän halukkaita johtamaan häntä sellaisiin tapaamisiin, niin että hän tuskin hämmästyikään tavatessaan Rosedalen kotoisasti kyyryllään vierashuoneen uunin ääressä emäntänsä pikku tyttären edessä.

Lilylle ei ollut yllättävää huomata, että Rosedale oli valittu hänen ainoaksi vierastoverikseen. Vaikka hän ei ollut tavannut rouva Fisheriä sen jälkeen kuin tämä oli keskustellut hänen tulevaisuudestaan, tiesi Lily, että rouva Fisher käytti usein vastakohtien voittamiskykyään ystäviensä hyväksi. Carrylle oli todellakin kuvaavaa, että, vaikka hän nyt poimi omaa osaansa runsauden kentiltä, hänen todellinen myötätuntonsa kohdistui toiselle puolen – onnettomiin, huomaamattomiin, kovaonnisiin.

Kokemuksestaan rouva Fisher tiesi, ettei ollut viisasta saattaa Lilyä ensimmäisenä iltana Rosedalen välittömään vaikutukseen. Kate Corby ja pari kolme herraa ilmaantui päivällisille. Lily tunsi, että hänen oli alistuttava rouva Fisherin suunnitelmaan kuten sairas alistuu kirurgin toimiin; ja tämä miltei horrosmainen avuttomuus jatkui, kun rouva Fisher vieraiden lähdettyä seurasi häntä yläkertaan.

"Saanko tulla luoksesi polttamaan savukkeen? Jos puhelemme minun huoneessani, häiritsemme lasta." Rouva Fisher katseli häntä vieraanvaraisuutta anova ilme katseessaan. "Toivoakseni olet järjestänyt elämäsi täällä mukavaksi, ystävä hyvä? Eikös olekin hauska pikku talo? On todellinen siunaus päästä muutamiksi viikoiksi rauhaan pienokaisen kanssa."

Harvoina onnenhetkinään Carryn valtasi sellainen ylitsevuotava äitiyden tunne, että Miss Bart joutui joskus ajattelemaan, eikö hän uhraisi lopulta aikansa ja rahansa tyttärelleen, jos hänellä vain olisi niitä kylliksi.

"Se on hyvin ansaittu lepo, se minun on tunnustettava itseni", jatkoi hän vaipuen tyytyväisen näköisenä takan ääressä olevalla pehmeälle tuolille. "Louisa Bry koettelee kovasti kestävyyttä; minä toivon usein, että pääsisin takaisin Gormerien luo. Mustasukkaisuus ja epäluulo rakkausasioissa ei ole mitään verrattuna seuraelämäkunnianhimoon! Louisan oli tapana valvoa yöllä vaivaten päätään sillä, tulivatko naiset, jotka kävivät meitä katsomassa, minun takiani, koska minä olin hänen kanssaan, vai hänen takiaan, koska hän oli minun kanssani, ja aina hän koetti päästä selville, mitä minä ajattelin. Tietenkin minun täytyi luopua parhaista ystävistäni mieluummin kuin antaa hänen epäillä, että hänen oli kiittäminen minua yksinkertaisesta tutustumisesta, vaikka minä olin juuri sen takia hänen luonaan ja hän sen takia kirjoitti minulle sievoisen shekin, kun sesonki oli loppunut!"

Rouva Fisher ei ollut nainen, joka puhui itsestään ilman syytä. Paperossinsa savuverhon läpi hän yhä katseli miettivästi Miss Bartia, joka lähetettyään luotaan palvelijattarensa istui toalettipöytänsä edessä laskien irralleen hartioilleen aaltoilevat hiuksensa.

"Sinulla on ihmeen ihana tukka, Lily. Ohentunutko —? Mitä se tekee, kun se on kerran niin vaalea ja elinvoimainen? Niin usean naisen huolet näyttävät suoraan kohdistuvan heidän tukkaansa – mutta sinun tukkasi näyttää siltä kuin ei sen alla olisi koskaan ollut ikävää ajatusta. En ole koskaan nähnyt sinua sievempänä kuin tänä iltana. Mattie Gormer kertoi minulle, että Morpeth halusi maalata sinut – mikset antanut hänen tehdä sitä?"

Miss Bart vastasi, heikko suuttumuksen väre äänessään: "En välitä ottaa vastaan muotokuvaa Paul Morpethiltä."

Rouva Fisher mietti. "Eipä ei. Ja juuri nyt, erittäinkin – no niin, hänhän voi maalata sinut, kun olet naimisissa." Hän odotti hetken ja sitten jatkoi: "Mattie kävi muuten joku päivä sitten luonani. Hän ilmestyi tänne viime sunnuntaina – ja Bertha Dorsetin kanssa, totta totisesti!"

Hän vaikeni jälleen tarkatakseen tämän ilmoituksen vaikutusta kuulijaansa, mutta harja Miss Bartin kohotetussa kädessä pysyi yhtä liikkumattomana.

"Ei mikään ole minua ihmetyttänyt enemmän", jatkoi rouva Fisher. "En tiedä kahta naista, jotka olisivat vähemmän sopivia toistensa ystäviksi – Berthan kannalta katsoen, tietenkin; sillä tietystikin Mattie-parka pitää sitä luonnollisena, että hänen seuraansa pyritään. Muistathan, kuinka olen aina sanonut sinulle, että Mattie on salaisesti halunnut kiusata itseään todella uudenaikaisella ja muodinmukaisella; ja nyt, kun onni on häntä potkaissut, minä käsitän, että hän saattaa uhrata kaikki vanhat ystävänsä sen takia."

Lily laski harjan kädestään kohdistaen läpitunkevan katseen ystäväänsä. "Myöskinkö minut?" kysyi hän.

"Oi, hyvä ystävä", mutisi rouva Fisher nousten ikäänkuin vyöryttääkseen kiven sydämeltään.

"Sitähän se Bertha tarkoittaa, eikö niin?" jatkoi Miss Bart järkähtämättä. "Sillä tietenkin hän tarkoittaa aina jotakin; ja ennen lähtöäni Long Islandista minä näin, että hän alkoi asettaa ansoja Mattielle."

Rouva Fisher huokasi. "Mattie on nyt varmasti hänen käsissään. Bertha saa hänet jo uskomaan, mitä hän vain haluaa – ja minä pelkään, lapsi raukka, että hän on alkanut vihjailla kaikenlaisia ryövärijuttuja sinusta."

Veri nousi Lilyn kasvoihin, joita varjostivat alasriippuvat suortuvat. "Maailma on liian ilkeä", mutisi hän koettaen suojella itseään rouva Fisherin huolekkaalta tarkastelulta.

"Se ei ole mikään ihana laitos ja ainoa keino pitää siinä puoliaan on taistella sitä vastaan sen omilla aseilla – eikä ystäväiseni, millään muotoa yksin! Olet kertonut minulle niin vähän, että voin vain arvata, mitä on tapahtunut, mutta siinä touhussa, missä me elämme, ei ole aikaa kantaa kaunaa ketään kohtaan ilman syytä, ja jos Bertha on vielä kyllin ilkeä halutakseen sotkea välisi toisten kanssa, niin johtuu se varmaankin siitä, että hän yhä pelkää sinua. Hänen kannaltaan katsoen on vain yksi syy pelätä sinua; ja minun ajatukseni on se, että jos haluat rangaista häntä, sinulla on oleva välikappaleet kädessäsi. Luulen, että voit huomispäivänä mennä naimisiin George Dorsetin kanssa. Mutta jollet välitä tästä erikoisesta kostotavasta, niin ainoa keino pelastaa itsesi Berthan käsistä on, että menet jonkun toisen kanssa. Mutta jollet välitä tästä erikoisesta kostotavasta, niin ainoa keino pelastaa itsesi Berthan käsistä on, että menet jonkun toisen kanssa naimisiin."