Säätynsä uhri

Hän meni Seldeniä kohti ja ojensi kätensä yhä hymyillen. "Sallitteko hänen jäädä luoksenne?" kysyi hän.

Selden tarttui hänen käteensä, ja Lily tunsi Seldenin kädessä sitä tunneväristystä, joka ei ollut vielä noussut hänen huulilleen. "Lily – enkö voi auttaa teitä?" huudahti hän.

Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Muistatteko, mitä sanoitte kerran minulle? Että voitte auttaa minua vain rakastamalla minua? No niin – te rakastitte minua eräänä hetkenä ja se auttoi minua. Se on auttanut minua aina. Mutta se hetki on mennyt – minä sen annoin mennä. Ja elämistä on jatkettava. Hyvästi!"

Hän laski kätensä Seldenin käteen, ja he katsoivat toisiinsa juhlallisesti, ikäänkuin seisoisivat kuoleman edessä. Jotakin oli todellakin kuollut heidän välillään – rakkaus, jonka hän oli tappanut Seldenissä eikä voinut enää herättää sitä henkiin. Mutta jotakin oli heidän välillään myöskin ja loimusi kuin sammumaton liekki: rakkaus, jonka Seldenin rakkaus oli sytyttänyt, hänen sielunsa intohimo Seldenin sieluun.

Sen valossa kaikki muu oli hänestä yhdentekevää. Hän ymmärsi nyt, ettei hän voi mennä pois ja jättää vanhaa minäänsä Seldenin luo: tuon minän täytyi kuitenkin elää edelleen Seldenin läheisyydessä, mutta sen täytyi yhä edelleenkin olla hänen oma minänsä.

Selden piti yhä hänen kättään omassaan ja katseli häntä tarkoin, omituinen pahaa aavisteleva tunne mielessä. Tilanteen ulkopuitteet olivat häipyneet häneltä yhtä täydellisesti kuin Lilyltäkin; hän tunsi sen vain yhtenä noita harvoja hetkiä, jotka ohikulkiessaan nostavat verhon heidän kasvoiltaan.

"Lily", hän sanoi hiljaa, "te ette saa puhua tuolla tavalla. Minä en voi laskea teitä täältä tietämättä, mitä aiotte tehdä. Asiat voivat muuttua, mutta ne eivät mene menojaan. Te ette voi ikinä hävitä elämästäni."

Lily kohtasi hänen silmänsä kirkastunein katsein. "Ei", sanoi hän. "Näen sen nyt. Olkaamme aina ystäviä. Silloin tunnen olevani turvassa, tapahtuipa mitä tahansa."

"Tapahtuipa mitä tahansa? Mitä te tarkoitatte? Mitä on tapahtumassa?"

Lily kääntyi pois rauhallisena ja käveli takkaa kohti.

"Ei mitään nyt – paitsi että minulla on hyvin kylmä ja että teidän pitää tehdä minulle tuli, ennenkuin lähden."

Hän kyyristyi uunin suulle, ojentaen kätensä kekäleitä kohti. Hämmästyneenä hänen äänensä äkillisestä muutoksesta kokosi Selden kourallisen puita laatikosta ja heitti ne tuleen. Tätä tehdessään hän huomasi kuinka ohuilta Lilyn kädet näyttivät liekkien loimua vasten. Hän näki myöskin, miten hänen väljän pukunsa alla hänen vartalonsa ääriviivat olivat käyneet kulmikkaiksi; hän muisteli kauan jälkeenpäin, miten valkean punainen leimu saattoi selvästi näkyviin hänen sieraimiensa veltostumisen ja hänen poskipäidensä luomien varjojen tummuuden. Lily kyyrötti siinä hetken ajan hiljaa; vallitsi hiljaisuus, jota Selden ei uskaltanut rikkoa. Kun hän nousi, luuli Selden nähneensä hänen vetävän jotakin poveltaan ja pistävän sen tuleen. Mutta hän tuskin huomasi tuota liikettä ajoissa. Hänen ajatuksensa tuntuivat lumotuilta ja hän mietti yhä sanaa, joka särkisi lumouksen.

Lily astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäilleen. "Hyvästi!" sanoi hän, ja kumartuessaan Seldenin puoleen hän kosketti hänen otsaansa huulillaan.

XIII

Katulyhdyt olivat sytytetyt, mutta sade oli lakannut ja taivas oli kirkastunut hetkiseksi.

Lily kulki mykkänä ja kuurona ympäristölleen. Hän liikkui vielä siinä kevyessä eetterissä, jota lähtee elämän suurista hetkistä. Mutta vähitellen hän kadotti sen ja hän tunsi likaisen katukivityksen jalkojensa alla. Väsymyksen tunne palasi patoutuneella voimalla ja hetken ajan hän tunsi, ettei hän voinut astua kauempaa. Hän oli päässyt 41:sen kadun ja Viidennen avennuen kulmaan ja hän muisti että Bryant-puistossa oli istuimia, joilla hän voisi levätä.

Tuo surumielinen huvialue oli melkein autio, kun hän astui sinne, hän vaipui tyhjälle penkille sähkölampun valoon. Lieden lämpö oli jo haihtunut hänen suonistaan ja hän lupasi itselleen, ettei hän saanut istua kauan siinä läpitunkevassa höyryssä, joka lähti kosteasta asfaltista. Mutta hänen tahdonvoimansa näytti kuluneen loppuun viimeisessä suuressa ponnistuksessa ja hänet oli vallannut hervoton taantumus, joka seuraa epätahallista tarmon kulutusta. Ja sitäpaitsi, mitäpä sinne kotiinkaan oli menemistä? Ei mitään muuta kuin hänen ilottoman huoneensa hiljaisuus – tuo yön hiljaisuus, joka saattoi olla väsyneille hermoille kiusallisempi kuin räikeimmätkin melut, niin, se ja kloraalipullo vuoteen vieressä. Tuo kloraalin ajattelu oli ainoa valopilkku pimeydessä: hän saattoi tuntea sen vaivuttavan vaikutuksen saavan hänessä jo vallan. Mutta se ajatus saattoi hänet rauhattomaksi, että se jo menetti tehoaan – hän ei uskaltanut turvautua siihen liian usein. Viime aikoina oli uni, jonka se oli hänelle antanut, ollut yhä katkonaisempi ja kevyempi; oli ollut öitä, jolloin hän oli alituisesti selvinnyt tietoisuuteen. Mitähän, jos juoma vähitellen kävisi tehottomaksi, kuten kaikkien huumausaineiden sanotaan tekevän? Hän muisti proviisorin varoituksen annoksen lisäämisestä, ja hän oli ennen kuullut tuon lääkkeen oikullisesta ja arvaamattomasta vaikutuksesta. Hänen pelkonsa palata kotiin viettämään unetonta yötä oli niin suuri, että hän viivytteli toivoen, että erikoisen suuri väsymys vahvistaisi kloraalin heikkenevää voimaa.

Yö oli saapunut ja liikennevirta 42:sella kadulla vaimeni. Kun täydellinen pimeys laskeusi puiston yli, nousivat penkillä istujat ja hajaantuivat. Mutta silloin tällöin kulki joku harhaileva olento kotiin kiirehtien sitä käytävää pitkin, jonka varrella Lily istui, häämöttäen kirkkaana hetken ajan sähkövalon valkoisessa piirissä. Pari tällaista ohikulkijaa hidastutti askeleensa katsoakseen uteliaasti tuota yksinäistä olentoa, mutta Lily tuskin havaitsi heidän tarkasteluaan.

Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että eräs noita ohikulkevia varjoja pysähtyi hänen näkölinjansa ja kiiltävän asfaltin välille, ja nostaen silmänsä hän näki nuoren naisen kumartuvan hänen puoleensa.

"Suokaa anteeksi – oletteko sairas? – Mitä, Miss Bartko?" huudahti puoleksi tuttu ääni.

Lily katsahti ylös. Puhuja oli köyhästi puettu nuori nainen käärö kainalossa. Hänen kasvonsa olivat sairaalloisen hienostuneen näköiset, jollaisiksi ne saattoi tehdä huono terveys ja liikarasitus, mutta niiden yleisen sievyyden sovitti suun voimakas ja jalomuotoinen kaarre.

"Te ette muista minua", jatkoi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleennäkemisen ilosta, "mutta minä tunnen teidät missä tahansa, olen ajatellut teitä niin usein. Luulen kaiken väkeni tuntevan nimenne ulkoa. Olen yksi Miss Farishin klubin tyttöjä – te autoitte minua menemään maalle siihen aikaan, kun keuhkoissani oli vikaa. Nimeni on Nettie Struther. Se oli silloin Nettie Crane – mutta varmastikaan te ette muista sitäkään."

Kyllä: Lily alkoi muistaa. Tuo Nettie Cranen avustamis-episoodi oli ollut tyydytystä tuottavin tapahtuma hänen ollessaan tekemisissä Gertyn hyväntekeväisyystyön kanssa. Hän oli antanut tytölle varat, joilla hän pääsi vuoristosanatoriumiin. Oli omituista kohtalon ivaa, että hänen käyttämänsä rahat olivat Gus Trenorin.

Hän koetti vastata, vakuuttaa puhujalle, ettei hän ollut unohtanut. Mutta hänen äänensä petti ja hän tunsi vaipuvansa suuren fyysillisen heikkouden valtaan. Huudahtaen hämmästyksestä Nettie Struther istuutui ja kiersi kuluneen hihan verhoaman käsivarren hänen selkänsä taa.

"Mitä, Miss Bart, te olette sairas. Nojatkaa hieman minuun, kunnes tunnette voivanne paremmin."

Palaavan voiman heikkoa kajastusta näytti siirtyvän Lilyyn häntä tukevan käsivarren puristuksesta.

"Olen vain väsynyt – ei se mitään ole", sai hän sanotuksi hetken kuluttua. Ja sitten, huomatessaan kainon kysyvän ilmeen toverinsa silmissä, hän lisäsi tahtomattaan: "Olen ollut onneton – suuressa ahdingossa."

"Te ahdingossa? Olen aina ajatellut teidän olevan niin korkealla, missä kaikki oli suurta. Joskus, kun tunsin halpamaisesti ja aloin ihmetellä, miksi asiat olivat niin hullusti tässä maailmassa, oli minun tapana muistella, että teillä oli jotenkuten hyvät päivät ja se näytti osoittavan, että oli jonkunlaista oikeutta jossakin. Mutta te ette saa istua tässä liian kauan – on hirveän kosteaa ja sumuista. Ettekö tunne jaksavanne kävellä nyt vähän matkaa?" keskeytti hän puheensa.

"Kyllä – kyllä; minun täytyy lähteä kotiin", kuiskasi Lily nousten seisaalleen.

Lily katseli ihmetellen tuota nukkavierua olentoa rinnallaan. Hän oli tuntenut Nettie Cranen yhtenä liikarasituksen onnettomana uhrina, yhtenä elämän tarpeettomana kappaleena, joka oli määrätty ennenaikojaan joutumaan tuohon yhteiskunnan hylkyjoukkoon, josta Lily niin äskettäin oli ilmaissut pelkonsa. Mutta Nettie Strutherin hentoa ulkokuorta elähdytti nyt toivo ja tarmo: minkä kohtalon tulevaisuus hänelle varaisikaan, hän ei tahtonut joutua hylkyjoukkoon ilman vastaponnistuksia.

"Olen hyvin iloinen saadessani nähdä teitä", jatkoi Lily pakottaen levottomat huulensa hymyyn. "Nyt on minun vuoroni ajatella teitä onnelliseksi – ja maailma on minustakin tuntuva vähemmän nurinkuriselta paikalta."

"Oi, mutta enhän teitä noin – ettehän kykene menemään yksin kotiin. Enkä minäkään voi tulla mukaanne!" Nettie Struther muisteli hetkisen. "Katsokaa, nyt on mieheni yövuoro – hän on autonkuljettaja – ja sen naisen, jonka jätin lapsen luo, on mentävä antamaan miehelleen illallista kello seitsemän. En kai teille jo kertonut, että minulla on lapsi? Se täyttää neljä kuukautta ylihuomenna ja hänestä päättäen ei luulisi, että minä olen koskaan nähnyt sairasta päivää. Näyttäisin teille kaikin mokomin lasta, Miss Bart; me asumme juuri tällä kadulla alaspäin mentäessä – se on vain kolme tonttiväliä tästä." Hän katsoi houkuttelevasti Lilyyn ja sitten lisäsi hän rohkeasti: "Mikä teitä estää nousemasta ajoneuvoihin ja tulemasta kanssani minun kotiini, jossa annan lapselle illallista. Meidän keittiössämme on todellakin lämmintä, ja te voitte levätä siellä, ja minä toimitan teidät kotiin heti kun saan lapsen nukutetuksi."

Keittiössä oli lämmintä ja se näytti Lilystä, kun Nettie Struther oli sytyttänyt kaasun, erikoisen pieneltä ja melkein ilmiömäisen puhtaalta. Tuli paistoi kiiltävästä rautauunista ja sen lähellä oli lapsen vuode, jossa pienokainen istui taistellen vielä unen kanssa.

Ilmaistuaan intohimoisesti ilonsa lapsensa jälleentapaamisesta ja leperreltyään anteeksipyyntöjä myöhästymisensä takia korjasi Nettie lapsen asentoa ja kutsui Miss Bartin ujosti kiikkutuoliin lähelle uunia.

"Meillä on myöskin vierashuone", selitti hän anteeksiannettavalla ylpeydellä, "mutta luulen, että täällä on lämpimämpi enkä halua jättää teitä yksin siksi aikaa kuin laitan palleroiselleni illallista."

Kuultuaan Lilyn vakuutuksen, että hän on paljon mieluummin hauskan keittiötulen ääressä, ryhtyi rouva Struther valmistamaan lapsen maitopulloa, jonka hän hellästi sovitteli sen kärsimättömille huulille; ja tämän sitä imiessä hän istuutui säteilevän näköisenä vieraansa viereen.

"Sallittehan toki lämmittää minun itsellenne tilkan kahvia, Miss Bart? On jäänyt hieman lapsen nuorta maitoa – no, ehkä mieluummin istutte rauhassa ja lepäätte hetkisen. On niin herttaista, että olette täällä. Olen niin usein ajatellut sitä, etten voi uskoa, että se on tosiaankin käynyt toteen. Olen tuon tuostakin sanonut Georgelle: 'Toivon että Miss Bart näkisi minut nyt —' ja minun oli tapana etsiä sanomalehdistä teidän nimeänne, ja me keskustelimme siitä mitä te teitte ja luimme kuvauksia teidän puvuistanne. En ole kuitenkaan nähnyt nimeänne pitkään aikaan ja aloin pelätä, että olitte sairas, ja se teki minut niin levottomaksi, että George sanoi minun itseni tulevan sairaaksi, kun se aina minua kalvoi." Hänen huulilleen ilmaantui muisteleva hymy. "No, minulla ei ole varaa olla jälleen sairas, ei totta totisesti; se viime kerta oli vähällä tehdä minusta lopun. Kun lähetitte minut silloin maalle, en koskaan ajatellut tulevani elävänä takaisin, enkä paljoa välittänyt, vaikk'en tulisikaan. Ymmärrätte, etten tuntenut silloin Gerogea enkä palleroistani."

Hän pysähtyi korjataksensa pulloa lapsen huulille.

"No kultaseni – älä nyt pidä sellaista kiirettä! Mitenkäs nyt vauva jaksaa saatuaan illallisensa niin myöhään? Marry Antonette – siksi me sitä kutsumme ranskalaisen kuningattaren mukaan, jota esittivät puisto näytelmässä – minä sanoin Georgelle, että näyttelijätär muistuttaa minusta teitä, ja se saikin minut ajattelemaan tuota nimeä… En koskaan ajatellut, että menisin naimisiin, eikä minulla ole koskaan ollut rohkeutta tehdä työtä vain itseäni varten."

Hän pysähtyi taas ja luettuaan kehoituksen Lilyn katseesta hän jatkoi veren noustessa hänen kalpeille poskilleen: "Nähkääs, en ollut ainoastaan sairas tuohon aikaan, jolloin lähetitte minut maalle – olin myöskin hirveän onneton. Tunsin erään herran siellä, missä olin toimessa – en tiedä, muistatteko, että olin konekirjoittajana eräässä suuressa tuontiliikkeessä – että – no niin – ajattelin, että menisimme naimisiin: hän oli seurustellut kanssani kuusi kuukautta ja antanut minulle äitinsä vihkimäsormuksen. Mutta luulen, että hän oli liian hieno minulle – hänellä oli paikka liikkeessä ja hän oli ollut koko lailla mukana seuraelämässä. Työläistytöistä ei pidetä aina huolta samalla tavalla kuin teistä eivätkä he aina tiedä, miten he pitävät huolta itsestään. Minä en sitä tehnyt… ja olin vähällä kuolla, kun hän meni pois ja lakkasi kirjoittamastakin… Silloin minä juuri tulin klubille sairaana – ajattelin, että kaikki oli lopussa. Luulen, että niin olisi ollutkin, jollette te olisi lähettänyt minua kaupungista pois. Mutta kun huomasin, että aloin parantua, rohkaisin mieleni vastoin tahtoanikin. Ja kun olin sitten palannut kotiin, tuli George ja pyysi minua vaimokseen. Aluksi ajattelin, etten voisi, koska olimme kasvaneet yhdessä ja tiesin hänen tietäneen vaiheeni. Mutta vähän ajan kuluttua aloin huomata, että se teki asian helpommaksi. En olisi voinut koskaan puhua asiaa toiselle miehelle enkä koskaan olisi mennyt naimisiin puhumatta asiasta. Mutta jos George piti minusta kylliksi ottaakseen minut sellaisena, kuin minä olin, niin en käsittänyt, miksen alkaisi elämää uudestaan – ja sen teinkin."

Voiton varmuus ilmeni hänestä, kun hän nosti säteilevät kasvonsa lapsesta, jota hän piti polvillaan.

"Mutta tarkoituksenihan ei toki ole puhua vain itsestäni ja antaa teidän istua siinä niin uupuneena näköisenä. Mutta on niin herttaista, kun te olette täällä ja saatte nähdä, miten te olette auttanut minua." Lapsi oli painunut selälleen autuaan kylläisenä ja rouva Struther nousi panemaan pullon pois. Sitten hän pysähtyi Miss Bartin eteen.

"Toivoisin vain, että voisin auttaa teitä – mutta luulen, että en voi millään sitä tehdä", mutisi hän kaihoisasti.

Vastauksen asemesta Lily nousi hymyillen ja ojensi käsivartensa. Ja ymmärtäen tuon liikkeen äiti asetti lapsen hänen syliinsä.

Tyttönen, tuntien irtautuvansa tavallisesta turvapaikastaan, teki vaistomaisen vastustamisliikkeen, mutta ruuansulatuksen viihdyttävä vaikutus voitti ja Lily tunsi pehmeän painon painuvan luottavaisesti hänen rintaansa vasten. Lapsen luottamus sen turvallisuuteen täytti hänet lämmön ja palaavan elämän tunteella ja hän kumartui sen puoleen ihmetellen pieniä ruusunpunaisia kasvoja, silmien tyhjää kirkkautta ja sormien haparoivia liikkeitä. Aluksi taakka hänen käsivarsillaan tuntui kevyeltä kuin vaalea pilvenhattara tai untuvapussi, mutta vähitellen paino kasvoi ja hänelle tuli omituinen heikkouden tunne, ikäänkuin lapsi tunkeutuisi häneen ja tulisi osaksi hänestä.

Hän katsahti ylös ja näki Nettien katseen lepäävän lapsessa hellästi ja riemuisena.

"Eikö olisi liian ihanaa, jos se voisi tulla juuri samanlaiseksi kuin te? Tietystikin tiedän, ettei se koskaan voisi – mutta äidit haaveilevat mahdottomimpiakin lapsilleen."

Lily puristi lasta hetken ajan ja laski sen sitten takaisin äidin syliin.

"Voi, se ei saa tehdä niin – pelkäisin tulla katsomaan sitä liian usein!" sanoi hän hymyillen. Ja sitten, vastustaen rouva Strutherin harrasta tarjousta tulla saattamaan ja toistaen lupauksensa tulla tietenkin pian takaisin ja tehdä Georgen tuttavuutta ja nähdä palleroisen kylpemässä, hän lähti kyökistä ja laskeutui yksin portaita.

* * * * *

Kadulle päästyään hän totesi tuntevansa itsensä voimakkaammaksi ja onnellisemmaksi. Hän oli nyt ensi kerran kokenut oikullisen hyväntahtoisuutensa tuloksia ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunne poisti jäisen kylmyyden hänen sydämeltään.

Vasta astuessaan asuntonsa ovesta sisään hänet valtasi entistä syvempi yksinäisyydentunne. Kello oli jo paljon yli seitsemän ja alakerroksesta tuleva valo ja ruoanhaju ilmaisi, että päivällinen oli alkanut. Hän kiirehti huoneeseensa, sytytti kaasun ja alkoi pukeutua. Hän ei aikonut hemmoitella itseään kauempaa syömättä olemisella siksi, että hänen ympäristönsä teki sen vastenmieliseksi. Koska hänen kohtalonsa oli elää täysihoitolassa, täytyi hänen oppia alistumaan elämän vaatimuksiin. Hän oli kuitenkin iloinen, kun hänen astuttuaan ruokasalin kuumuuteen ja huikaisevaan valoon, ateria oli melkein ohi.

Päästyään jälleen omaan huoneeseensa hän sai äkillisen toiminnan halun. Hän oli viikkomääriä ollut liian haluton ja välinpitämätön järjestääkseen tavaroitaan, mutta nyt hän alkoi tutkia järjestelmällisesti arkkujaan ja laatikoitaan. Hänellä oli jäljellä muutamia sieviä pukuja – jäännöksiä hänen viimeiseltä loistokaudeltaan Sabrinalla ja Lontoossa – mutta kun hänen oli pakko luopua palvelijattarestaan, oli hän jakanut tälle anteliaasti vaatevarastoaan. Jäljelläolevat puvut, vaikka ne olivatkin menettäneet uutuutensa, olivat säilyttäneet jalon kuosinsa, korkean taiteellisen laajuutensa ja mittasuhteensa, ja kun hän levitti ne vuoteelleen, tulivat ne tilaisuudet, joissa hän oli pitänyt niitä, elävinä hänen eteensä. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, miten hänen vanhan elämänsä ilmapiiri ympäröi häntä. Mutta sehän oli kuitenkin kaiketinkin se elämä, johon hänet oli luotu: jokainen versoava taipumus hänessä oli huolellisesti suunnattu sitä kohti, kaikki hänen harrastuksensa ja toimensa oli opetettu keskittymään sen ympärille. Hän oli kuin näytettäväksi kasvatettu harvinainen kukka, josta on revitty joka nuppu paitsi sen kauneuden huippukukka.

Kaikista viimeiseksi hän veti arkkunsa pohjalta kasan valkoista villakangasta, joka putosi hänen käsivarrelleen. Se oli Reynoldin puku, joka hänellä oli ollut yllä Bryn elävissä tauluissa. Hänen oli ollut mahdotonta antaa sitä pois, mutta hän ei ollut nähnyt sitä koskaan tuon yön jälkeen, ja pitkistä laskoksista, kun hän suoristi niitä, lähti orvokkien tuoksu, joka tuntui hänestä kuin henkäys kukkien reunustamalta suihkukaivolta, missä hän oli seisonut Lawrence Seldenin kanssa ja puhunut kohtalostaan. Hän asetti puvut takaisin yksitellen, pannen kunkin mukana pois jonkin valonvälkähdyksen, jonkin naurun sävyn, jonkin harhailevan henkäyksen huvittelun ruusunhohtoiselta alueelta. Jokainen viittaus menneisyyteen värisytti hänen hermojaan.

Hän oli juuri sulkenut arkkunsa, kun ovelle koputettiin ja irlantilaisen palvelustytön punainen nyrkki heitti sisään myöhästyneen kirjeen. Lily luki hämmästyen kuoren ylänurkkaan painetun osoitteen. Se oli ilmoitus hänen tätinsä pesänselvittäjien toimistosta, ja hän ihmetteli, mikä odottamaton asiain kehitys oli aiheuttanut heidät rikkomaan vaitiolon ennen määräaikaa.

Hän avasi kuoren ja shekki tipahti lattialle. Hänen kumartuessaan nostamaan sen syöksähti veri hänen kasvoilleen. Shekki sisälsi koko hänen perintöosuutensa ja myötäseuraavassa kirjeessä selitettiin, että saatuaan pesän selvitetyksi pikemmin kuin mitä he olivat odottaneet, he olivat päättäneet suorittaa osuuden ennen määrättyä maksupäivää.

Lily istui sänkynsä jalkopäässä olevan pikku pöydän viereen, levitti shekin ja luki uudestaan ja uudestaan kymmenentuhatta dollaria, joka oli kirjoitettu sen yli tanakalla liikemieskäsialalla. Kymmenen kuukautta sitten tuo summa olisi edustanut puutetta ja köyhyyttä; mutta hänen arvojen arvioimisensa oli muuttunut sillä välin ja nyt tirkisti rikkauden haave jokaisesta kynänvedosta. Tuijottaessaan yhä siihen hän tunsi tuon haaveen säihkyä nousevan aivoihinsa ja hetken kuluttua hän nosti pöydän kannen ja heitti tuon taikapaperin näkyvistään. Oli helpompaa ajatella ilman noita viittä kuviota, jotka tanssivat hänen silmissään, ja hänellä oli paljon selailemista ennen nukkumistaan.

Hän avasi shekkikirjansa ja syventyi samanlaisiin tuskallisiin laskelmiin kuin Bellomontissa tuona yönä, jolloin hän oli päättänyt mennä naimisiin Percy Grycen kanssa. Köyhyys yksinkertaistuttaa kirjanpitoa ja hänen finassiasemansa oli helpompi selvittää kuin se oli ollut silloin. Mutta hän ei ollut kuitenkaan oppinut pitämään huolta raha-asioistaan, ja ohimenevänä loistokautenaan Emporiumissa hän oli soljunut takaisin entisiin ylettömiin elämäntapoihinsa, mikä vielä huononsi hänen heikkoa raha-asemaansa. Hänen shekkikirjansa ja hänen laatikossaan olevien maksamattomien laskujen huolellinen tarkastelu osoitti, että kun nämä olivat suoritetut, hänelle tuskin jäisi kylliksi, millä elää lähimmät kolme tai neljä kuukautta; ja senkin jälkeen täytyi kaikki satunnaiset menot supistaa vähimpään, jos hänen olisi jatkettava nykyistä elämäntapaansa ansaitsematta lisärahoja.

Oli kuitenkin surkeaa olla köyhä – nähdä edessään puutteenalainen, huolten painama keski-ikä, kulkea säästäväisyyden ja itsensäkieltämisen synkkien asteiden kautta vähittäistä häviämistä kohti täysihoitolan tuhruiseen yhteisoloon. Mutta oli jotain vieläkin surkeampaa – se oli yksinäisyyden puristus hänen sydämessään, tunne, että on pyyhkäisty juuristaan irtikiskotun ajelehtivan kasvin tavoin alas vuosien mistään piittaamatonta eteenpäinmenoa. Tämä oli tunne, joka valtasi nyt hänet – tunne, että hän on juureton ja pian häviävä, pelkkä lastu olemassaolon pyörteisellä pinnalla, ilman mitään, johon hänen olentonsa pienet avuttomat tuntosarvet voisivat tarttua, ennenkuin kauhea virta peittäisi ne. Ja kun hän katsoi taaksepäin, näki hän, ettei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin hän oli ollut todellisessa suhteessa elämään. Hänen vanhempansakin olivat olleet juurettomia, jokaisen tavan ja muodin virtauksen sinne tänne viskelemiä, ilman mitään persoonallista olemassaoloa, joka heitä olisi suojellut sen vaihtelevilta mauilta. Hän itse oli kasvanut ilman että mikään tilkku maata oli hänelle rakkaampi kuin jokin toinen; ei ollut mitään varhaisten kiintymysten ja kunnioituksen ja vakavien rakkaiksitulleiden traditsionien keskustaa, jonka puoleen hänen sydämensä saattoi kääntyä ja josta se saattoi ammentaa tarmokasta vakavuutta itseään ja hellyyttä muita kohtaan. Missä muodossa hitaasti patoutuva menneisyys eläneekin veressä – joko näkyvillä muistomerkeillä varustetun vanhan talon konkreettisessa kuvassa tai ei käsintehdyn vaan perittyjen tapojen kyhäämän talon käsitteessä – sillä on sama yksilöllistä olemassaoloa laventava ja syventävä voima – voima, joka liittää sen sukulaisuuden salaperäisillä siteillä kaiken inhimillisen pyrkimyksen mahtavaan loppusummaan.

Sellaista elämän yhtenäisyyden näkyä ei Lilyllä ollut koskaan ennen ollut. Hänellä oli ollut siitä hämärä aavistelu toveruusvaistonsa sokeissa liikunnoissa, mutta hänen ympärillään olevan elämän hajoittavat vaikutukset olivat karkoittaneet ne. Kaikki hänen tuntemansa miehet ja naiset olivat kuin atomeja, jotka pyörivät pois toinen toisistaan jonkinlaisessa sentrifugaalitanssissa; ensimmäisen elämän yhtenäisyyden välähdyksen hän koki tuona samana iltana Nettie Strutherin keittiössä.

Tuo köyhä pieni työläistyttö, joka oli saanut tarmoa koota yhteen elämänsä sirpaleet ja rakentaa itselleen niistä suojan, näytti Lilystä saavuttaneen olemassaolon keskeisen totuuden. Se oli jotenkin laihaa elämää, köyhyyden julmalla jyrkänteellä ja vain niukka hätävara sairauden ja onnettomuuden mahdollisuuksia varten, mutta sillä oli samanlainen hennon rohkea kestävyys kuin linnunpesällä, joka on rakennettu jyrkänteen partaalle – pelkkä lehti- ja korsikimppu, mutta kuitenkin niin pantu kokoon, että siihen uskotut oliot voivat turvallisina riippua kuilun yllä.

Niin – mutta pesän rakentamiseen oli tarvittu kaksi: miehen usko yhtä hyvin kuin naisen rohkeus. Lily muisteli Nettien sanoja: Minä tiesin, että hän tiesi, mitä minulle oli tapahtunut. Miehensä usko häneen oli tehnyt uudistumisen mahdolliseksi – naisen on niin helppo tulla siksi, mitä hänen rakastamansa mies uskoo hänen olevan! No niin – Selden oli kaksi kertaa ollut valmis panemaan uskonsa Lily Bartiin, mutta kolmas koetus oli ollut liian kova hänen kestävyydelleen. Itse hänen rakkautensa laatu oli tehnyt sen mahdottomammaksi herättää uudestaan eloon. Jos se olisi ollut yksinkertainen veren vaisto, olisi Lilyn kauneuden mahti saattanut elähyttää sen jälleen. Mutta se seikka, että se oli syvemmällä, että se oli selvittämättömästi kietoutunut perittyjen ajatus- ja tuntemistapojen kanssa, teki sen yhtä mahdottomaksi saada uudelleen kasvamaan kuin syväjuurisen kasvin, joka on revitty paikaltaan. Selden oli antanut hänelle parastaan, mutta hänen oli yhtä mahdotonta kuin Lilynkin kääntyä kritiikittömästi takaisin entisille tunneasteille.

Lilylle jäi, kuten hän oli sanonut Seldenille, kohottava muisto tämän uskosta häneen. Mutta hän ei ollut saavuttanut sitä ikää, jolloin nainen voi elää muistoillaan. Hänen pitäessä Nettie Strutherin lasta sylissään olivat jähmettyneet nuoruuden virrat irtaantuneet ja juosseet lämpiminä hänen suonistaan. Vanha elämänkiihkeä halu valtasi hänet ja koko hänen olentonsa vaati persoonallisen onnen osuuttaan. Niin – onnea hän halusi, ja ne välähdykset, jotka hän oli siitä saavuttanut, tekivät kaiken muun vähäpätöiseksi. Vähitellen hän oli irtautunut halpa-arvoisemmista mahdollisuuksista ja hän näki, ettei hänelle nyt jäänyt muuta kuin kieltäytymisen tyhjyys.

Tuli myöhä ja suunnaton raukeus valtasi hänet kerran vielä. Se ei ollut hiipivää unen tunnetta, vaan kiihtynyttä valvottavaa väsymystä, sairaalloista mielen selvyyttä, jota vastaan tulevaisuuden kaikki mahdollisuudet kuvastuivat jättiläismäisinä. Häntä kauhistutti näyn erinomainen selvyys; hänestä tuntui, kuin olisi hän murtanut sen ihmeellisen verhon, joka on aikomuksen ja toiminnan välillä, ja näkisi tarkkaan, mitä hän tulisi tekemään kaikkina tulevina pitkinä päivinä. Siellähän oli esim. shekki laatikossa – hän aikoi käyttää sen velkansa maksuksi Trenorille, mutta hän aavisti, että hän huomispäivänä tahtoi lykätä sen toistaiseksi, tahtoi luisua velan vähittäiseen siirtämiseen. Tuo ajatus hirvitti häntä – hän pelkäsi lankeavansa Lawrence Seldenin kanssa vietetyn viimeisen hetken korkeudesta. Mutta miten hän saattoi uskoa pysyvänsä jaloillaan? Hän tunsi vastustavien vaikutinten voiman – hän saattoi tuntea tavan lukemattomien käsien vetävän häntä takaisin taas jotenkin pilaamaan kohtaloa. Hän tunsi voimakasta halua pidentää, ikuistuttaa henkensä hetkellisen innostuksen. Jos vain elämä voisi loppua – loppua tähän traagilliseen, mutta samalla suloiseen menetettyjen mahdollisuuksien tajuamiseen, jotka antoivat hänelle sukulaistunteen kaikkiin rakastaviin ja ennen häntä eläneisiin maailmassa!

Hän oikaisihe äkkiä ja ottaen shekin pöytälaatikostaan hän sulki sen kuoreen, jonka hän osoitti käyttämäänsä pankkiin. Sitten hän kirjoitti toisen shekin Trenorille ja pannen sen ilman yhtään myötäseuraavaa sanaa kuoreen, jolle hän kirjoitti hänen nimensä, hän asetti molemmat kirjeet vieretysten pöydälle. Senjälkeen hän jäi yhä istumaan pöydän ääreen ottaen esille paperejaan ja kirjoittaen, kunnes talossa vallitseva syvä hiljaisuus muistutti häntä, että oli myöhä. Kaduilla oli pyörien räminä lakannut ja vain humalaisten hoilotusta kuului silloin tällöin läpi syvän, luonnottoman hiljaisuuden. Salaperäisessä öisessä yksinäisyydessään, erillään elämän kaikista ulkopuolisista merkeistä, hän tunsi olevansa vielä omituisemmin ristiriidassa kohtalonsa kanssa. Tuo tunne huimasi häntä ja hän koetti päästä tietoisuudesta painamalla kätensä silmiään vastaan. Mutta kauhea hiljaisuus ja tyhjyys näytti symbolisoivan hänen tulevaisuuttaan – hän tunsi kuin talo, katu, maailma olisivat kaikki tyhjiä ja hän yksin olisi jäänyt tuntevaksi elottomassa maailmankaikkeudessa.

Mutta se oli hulluuden partaalla olemista… hän ei ollut koskaan riippunut niin lähellä epätodellisen huimaavaa jyrkännettä. Unta hän tahtoi – hän muisti, ettei hän ollut ummistanut silmäänsä kahteen yöhön. Pieni pullo oli hänen vuoteensa vieressä odottaen saavansa huumata hänet. Hän nousi ja riisuutui nopeasti ikävöiden nyt tyynynsä kosketusta. Hän tunsi itsensä niin pohjattoman väsyneeksi, että hän ajatteli täytyvänsä vaipua uneen heti. Mutta heti kun hän oli pannut pitkäkseen, kävi jokainen hänen hermonsa yht'äkkiä vieläkin erikoisen virkeäksi. Oli kuin suuri häikäisevä sähkövalo olisi väännetty palamaan hänen päässään ja hänen kurja pieni kiusaantunut minänsä luhistui ja kyyristyi siinä tietämättä, minne paeta.

Hän ei ollut kuvitellut sellaista unettomuuden toistumista mahdolliseksi: koko hänen menneisyytensä kertautui sadoissa tietoisuuden eri kohdissa. Missä oli juoma, joka saattoi asettaa tämän kapinoivien hermojen legionan? Raukenemisen tunne olisi ollut suloinen verrattuna tähän toiminnan läpitunkevaan meluun; mutta väsymys oli väistynyt hänestä, ikäänkuin jotain julmaa kiihoketta olisi väkivalloin vuodatettu hänen suoniinsa.

Hän saattoi kestää sen – niin, hän saattoi kestää sen, mutta mitä voimia hänelle jäisi seuraavaksi päiväksi? Seuraava päivä lähestyi armotta ja sen kintereillä tulivat toiset päivät – ne keräytyivät uhkaavina hänen ympärilleen kuin kirkuva roskajoukko. Hänen täytyi karkoittaa ne muutamiksi hetkiksi; hänen täytyi saada hetkinen unohdusta. Hän ojensi kätensä ja mittasi vaimentavat tipat lasiin. Mutta sitä tehdessään hän tiesi, että ne olisivat voimattomia hänen aivojensa yliluonnollista selkeyttä vastaan. Hän oli jo aikoja sitten nostanut annoksen korkeimpaan määrään, mutta tänä yönä hän tunsi, että hänen täytyi ylittää se. Hän tiesi olevansa siinä hieman uhkarohkea – hän muisti proviisorin varoituksen. Jos uni tuli ollenkaan, niin olkoon se sitten uni, josta ei heräisi. Mutta loppujen lopuksi se oli vain yksi mahdollisuus sadasta. Lääkkeen vaikutus oli arvioimaton, ja muutaman tipan lisäys säännölliseen annokseen ei luultavastikaan tekisi muuta kuin toisi hänelle levon, jota hän niin epätoivoisesti kaipasi.