Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä

OMELETTI

Kertonut

L. Dilling.

Atanasius Nilsen, joka oli myös Omeletin nimellä tunnettu, oli taitava mies.

Hän oli ollut apulaisena parran ajajalle, palvelijana herrashuoneessa, kulkukauppiaana ja metsästäjänä.

Niin, olipa hän ollut kerran näyttelijänä mukana eräässä teaatterikappaleessa, jolloin hän oli "fiini" herra, joka käveskeli näyttämön perällä neiti Johansen'in kanssa, joka oli "fiini" nainen.

Nyt oli Atanasius tullut koppivankeudesta, ja siellä oli ikävä olla.

Sentähden tahtoi hän vähän lystäillä, ja huomattuaan, että ilmoitettiin maskeraadi-huveista Tivolissa, päätti hän kunnioittaa huveja läsnäolollaan.

Mutta kuten muilta tämän ajan kuolevaisilta puuttui häneltäkin rahaa.

Sentähden meni hän torille ja toimitti itselleen siellä rahakukkaron erään rouvan päällysnutusta, jolla oli taskut varustetut, aivan kuin Atanasiusta varten, takapuolelle.

Sitten osti hän vanhan luutnantti-lakin ja samoin päällystakin sekä pistoolin, panetti parranajajan tuvassa huulilleen muhkeat viikset ja maalautti naamansa juopuneen näköiseksi.

Nyt hän oli aivan kuni virasta eronnut luutnantti.

Maskeraadi-huveihin mennessään tunsi hän ystävällisen lyönnin olkapäilleen.

Omeletti, joka usein oli saanut tuntea poliisin raskaan käden olkapäillään, säikähtyi.

Se oli nuori upseeri, joka oli jokseenkin juovuksissa.

"Eikö se ole luutnantti Hansen, vanha ystäväni?" sanoi upseeri.

"Kuuleppas veikkoseni, etkö tahdo pikkasen auttaa minua?"

"Mielelläni," sanoi Omeletti malttavaisesti.

"Minä olen juonut punssia koko päivän ja nyt pitäisi mennä illalliselle setäni, valtioneuvos Blakmeyer'in luo, mutta – niin, en ole tilaisuudessa. Hän on hyvin rikas, ai! kun hänellä on paljon rahaa ylimmäisessä piironki-laatikossaan, jospa näkisit vaan. Mene ja sano hänelle, ett'en ole tilaisuudessa, minun täytyy pitää vahtia, tai sano jotain muuta. Hän ei ymmärrä laisinkaan virka-asioita."

"Sen teen, mutta sinun täytyy mennä kotia nukkumaan," arveli Omeletti, jonka kekseliäs äly oli täydessä toimessaan.

"Sen juuri ai'onkin tehdä. Hyvää yötä, Hansen, ja kiitoksia."

"Ei ole kiittämistä, mutta missä hän asuu?"

Saatuansa tiedon valtioneuvoksen asumuksesta, meni Omeletti sinne.

Valtioneuvos istui katetun pöydän ääressä ja odotti veljensä poikaa.

Hänen emännöitsijällään oli hampaan kolotus ja hän oli pannut maata.

Omeletti soitti ovikelloa.

Valtioneuvos avasi.

"Oletko se sinä, poikaseni! Mutta mitä näen, vierashan se onkin."

"Niin, teidän veljenne poika lähetti minut sanomaan, että hän on aika humalassa, eikä voi tulla. Mutta te voisitte tarjota minulle iltaruokaa."

"Mielelläni," sanoi Blakmeyer kohteliaasti ja vei Omeletin huoneesensa.

Atanasius Nilsen heitti takin ja päällystakin päältään.

"Te ette ole puettuna täydessä univormussa?"

"En, senpätähden onkin parasta, että lukimme ovet," sanoi Omeletti reippaasti ja pani avaimet lakkariinsa. "Ruvetkaamme nyt syömään. Älkää pahaksi panko, jos otan viikset pois. On niin hankalata pitää niitä syödessä."

Valtioneuvos alkoi joutua pahalle mielelle.

"Mutta, ettekö olekaan luutnantti?"

"En," sanoi Atanasius ja pisti suuhunsa kauniin linnun paistin.

"Mutta, mistä te tulette?"

"Minäkö? Minä tulen koppivankilasta, sieltä pääsin juurin tänään."

Blakmeyer juoksi tuoliltaan.

"Älä hätäile, setäseni," sanoi Omeletti ja pani pistoolinsa pöydälle.

"Olkaamme ystävät."

Valtioneuvos istuutui kalpeana.

Syötyään ja juotuaan sanoi Omeletti:

"Kuuleppas herra valtioneuvos, emmeköhän vaihtaisi takkiamme ja liiviämme?"

Valtioneuvos, joka oli vanha heikko mies ja tahtoi säästää elämätänsä, otti päältään takin ja liivit.

"Muutamat kellonne ja muut pienet kappaleet olla taskussa. Kyllä minä niistä pidän huolta. Täällä riippuu päällystakki, ehkä sekin sopii minulle ja hattu myöskin. Kummallista! mitenkä meidän vaatteet sopivat toisillemme," sanoi Omeletti otettuaan vaatteet päällensä.

"Niin, mutta nyt muistaakin, minun on tänään iltahuvihin mentävä, ja minulta puuttuu rahaa. Sinun täytyy lainata minulle joitakuita kolikoita."

"Minulla ei ole muita rahoja, kuin ne, jotka ovat taskussa," huokaili valtioneuvos puolikuolleena.

"Odotahan vähäsen, liivin taskussa on varmaan piirongin avaimet. Nyt tutkitaan ylimmäistä laatikkoa. Älä vaivaa itseäsi, setä. Sinä näet pistoolin kädessäni."

Rahat otettaan ja saatuansa sikarin suuhunsa otti hän jäähyväiset.

"Hyvää yötä setä, ka kiitoksia tästä illasta," sanoi hän ja lukitsi oven ulkopuolelta sekä pani avaimensa taskuunsa.

Nyt hän meni maskeraadiin.

Hän tarjosi neiti Annalle pihvipaistin ja pullon olutta sekä joi kahden fröökynän ja erään laivamiehen kanssa totia ja pari pulloa punssia!

Hän tuli iloiseksi, hyvin iloiseksi ja ystävälliseksi.

Kun hän kuitenkin kaikessa ystävyydessään viskasi tyhjän pullon toisen fröökynän päähän ja tarjosi poliisimiehelle puoli pulloa olutta, niin arveli tämä, että hänen ystävällisyytensä oli kovin suuri.

Poliisit nimittäin eivät koskaan juo puoli pulloa olutta kaikkien nähden, paitsi suurissa kansanjuhlissa ja silloinkin vaan yleisellä kustannuksella.

Omeletin käytös oli siis vastoin poliisisääntöjä ja hän vietiin putkaan. Siellä tutkittiin hänen taskujaan ja löydettiin nimikortteja, joissa kauniilla kirjaimilla seisoi:

Benediktus Blakmeyer.

Valtioneuvos.

"Hirveätä," sanoi poliisimies, "että parempi herra ei voi käyttää itseään paremmin, vaan juopi ja meluaa, että joutuu poliisikamariin."

Ja kuitenkin tapahtuu usein, että parempia herroja joutuu poliisin haltuun.

Seuraavana päivänä oli valtioneuvos Blakmeyer ilmoittanut asian poliisille ja Omelettia tutkittiin.

Poliisin päällikkö tunsi heti Atanaslus Nilsen'in.

"Mutta, Herra Jumala," sanoi hän, "Omelettihan sinä olet."

Ja sitten lisäsi hän:

"Quel bruit pour une omelette!" (mikä melu yhden pannukakun tähden).

Sitte katsahti päällikkö ympärilleen ja nauroi; silloin ymmärsivät kaikki poliisimiehet, että päällikkö oli lausunut jonkun sukkeluuden, ja he nauroivat myöskin, vaikk'eivät ymmärtäneet lausetta.

Omeletti tuomittiin kuritushuoneesen.

Sitä hän ei ymmärtänyt.

"Eihän se ollut muuta kuin lystillinen leikinteko," sanoi hän. "Kumma miten ihmiset tekevät suurta melua vähäisestä."

Jos hän olisi taitanut ranskankieltä, olisi hänkin ehkä sanonut:

"Quel bruit pour une omelette!"

Ettekö tekin sano samoin?

PITKÄ ODOTUS

Kirjoittanut

Bret Harte.

Noin tunnin matkalla Plazasta on korkea vuoren kukkula, jonka jyrkkää rinnettä vasten valtameri lakkaamatta hyrskyy. Rannalla ympäristössä on muutamia majoja, jotka mahtava laine äsken näyttää heittäneen siihen. Viljelty maatilkku jokaisen asunnon takana on bamburuovoilla, taittuneilla seipäillä ja ajopuilla aidattu. Harvoine kaali- ja nauriskasvineen näyttää jokainen puisto, ikäänkuin akvario, josta vesi on juossut pois. Niin, eipä hämmästyisi, jos kohtaisi meren jumalan kaivamassa perunasarkoja tai veden neitsyen lypsämässä merilehmää heti sen vieressä.

Tämän paikan läheisyydessä oli muinoin näky-telegraafi, joka ojensi laihoja käsivarsiansa taivaan lakea kohti. Nyt on sille sijalle rakennettu tähystystorni, joka sähkölangalla on yhteydessä tuon suuren kauppakaupungin sydämen kanssa. Tältä paikalta ilmoitetaan tulevat laivat ja merkitään sitten kaupungin pörsissä. Ja tässä tähystellessämme tuota odotettua höyryalusta, sallittakoon minun kertoa jutelma.

Ei kauvan sitten oli yksinkertaisen uutteran työmiehen ahkeroilla ponnistuksilla kaivoksissa onnistunut säästämään niin paljon, että hän voi lähettää tuomaan vaimoansa ja kahta lastansa. Hän saapui San Fransiscoon kuukautta ennen kuin laivaa odotettiin, sillä hän oli lännen mies ja oli tullut sinne maata myöten ja käsitti sangen vähän laivoja, merta tai myrskyjä. Hän hankki itsellensä työtä kaupungissa, mutta kun aika läheni, oli hänen tapansa saapua höyrylaiva-konttooriin säännöllisesti joka päivä. Kuukausi kului loppuun, mutta ei laivaa kuulunut, sitten kuukausi ja viikko, kuukausi ja kaksi viikkoa, kuukausi ja kolme viikkoa, kaksi kuukautta ja vihdoin vuosikin.

Korkeat, miettivät kasvot, joiden jyrkkiä piirteitä kevyet juovat lievensivät, ja jotka olivat tulleet jokapäiväiseksi ilmiöksi laiva-asioitsijan luona, eivät sitten enää näyttäytyneet.

Ne ilmaantuivat tähystysasemalla eräänä iltapäivänä, juuri kun mailleen menevä aurinko vapautti tähystäjän palveluksesta. Oli jotain niin lapsellista ja viatonta kysymyksissä, jotka vieras esitteli asiansa suhteen, että tähystäjä pysähtyi antamaan selityksiä. Kun ilmoitusten ja telegraafin salaisuudet olivat selitetyt, oli vieraalla vieläkin yksi kysymys tehtävänä. "Kuinka kauvan saattaa laiva viipyä, ennenkuin lakattiin sitä odottamasta?" Tähystäjä ei saattanut niin tarkoin sanoa, se voi rippua suhteista. "Voiko se viipyä vuoden?" Kyllä se vuoden voi ja laivoja oli kahden vuoden kuluttua pidetty kadonneina, ja olivat tulleet takaisin. Vieras laski karkean kätensä tähystäjän käteen, kiitti häntä "kaikesta vaivasta" ja meni tiehensä.

Laiva viipyi yhä vielä. Muhkeita aluksia saapui satamaan ja purjelaivat kulkivat liehuvin lipuin ohi ja tervehdyslaukaus höyrylaivoista synnytti usein kaikua kukkuloissa. Sellaisissa tapauksissa nähtiin säännöllisesti nuot miettivät kasvot entinen, entinen nöyrä kajastus, mutta selvempi odottava katsanto silmissä, höyrylaivan lastatulla kannella, kun se laski maalle elävän kuormansa. Hänellä oli kentiesi häilyvä toivo siitä, että odotetut vielä voisivat tulla tällä tavoin, joka vaan oli toinen tie oudon tuntemattoman valtameren yli. Mutta hän puhui laivakapteenien ja merimiesten kanssa ja tämä viimeinenkin toivo näkyi katoavan. Kun nuo surulliset kasvot kirkkain silmin taasen näkyivät tähystornin luona, oli tähystäjä kiireessä työssä, eikä hänellä ollut aikaa vastata hullunkurisiin kysymyksiin ja siten poistui toinen. Mutta kun ilta tuli, nähtiin hänen istuvan kukkulalla, kasvot merelle päin käännettynä ja hän istui siellä koko yön.

Kun hän tuli auttamattomasti mielipuoleksi, sillä se oli, sanoivat lääkärit, se, joka teki hänen silmänsä kirkkaiksi ja kaihomieliseksi, otti työtoveri, joka tunsi hänen huolensa, pitääksensä huolta hänestä. Hänen sallittiin tyydyttää halunsa ja mennä tähystämään laivaa, jolla "hän ja lapset olivat" öisin, jolloin ei kukaan vartioinnut. Hän oli saanut mieleensä, että laiva tulisi yöllä. Tämä sekä kuvitus, että hän vapautti tähystäjän, joka voi olla väsyksissä vartioittuaan koko päivän, näytti häntä huvittavan. Ja siten meni hän vapauttamaan tähystäjän joka yöksi.

Kaksi vuotta tuli ja meni laivoja. Hän oli paikallansa nähdäkseen aluksen, joka lähti, ja tervehtiäksensä sitä, kun se palasi. Hänet tunsivat vaan muutamat harvat, jotka kävivät paikalla. Kun häntä vihdoin kaivattiin tavalliselta paikaltansa, kului päivä tai kaksi, ennenkuin tultiin levottomiksi. Mutta eräs huvimatkailija-seurue, joka eräänä sunnuntaina kiipeili kallioilla, kuuli koiran, joka oli heidän edellänsä juossut, haukunnan ja kun he saapuivat paikalle, löysivät he yksinkertaisesti puetun miehen makaavan siinä kuolleena. Vähän paperia löydettiin hänen taskuistansa – pääasiallisesti eri sanomalehdistä leikattuja palasia, jotka sisälsivät vanhoja merenkulkukertomuksia – ja hänen kasvonsa olivat käännetyt ääretöntä valtamerta kohti.

KELLONI

Opettavainen kertoelma.

Kirjoittanut Mark Twain.

Uusi, kaunis kelloni oli käynyt kahdeksantoista kuukautta edistämättä tai jätättämättä, koneiston rikkumatta tai pysähtymättä. Minä olin jo ruvennut pitämään sitä erehtymättömänä päätöksissään vuorokauden hetkistä sekä sen rakennusta ja sisälmyksiä kulumattomina. Mutta vihdoin eräänä yönä annoin sen seisahtua vetämisen puutteesen. Minä surin tuota asiaa, ikäänkuin se olisi ollut onnettomuuden välttämättömänä tunnusmerkkinä ja enteenä. Mutta vähitellen tulin lohdutetuksi, asetin kelloni arviolta ja ajoin enteet ja aavistukset pakoon.

Seuraavana päivänä menin etevimmän kellosepän luoksi, saadakseni kelloni asetetuksi tarkkaan ajallensa ja puodin esimies otti sen kädestäni siirtääksensä sitä. Hän sanoi silloin: "Se käy neljä minuuttia jäljessä; sitä täytyy rukata hieman." Minä koin estää häntä – koin saada hänet käsittämään, että kello kävi mainion tarkasti. Mutta ei! Kaikki, mitä tuo inhimillinen kaalinpää näki, oli, että kello kävi neljä minuutia jäljessä ja sitä täytyi sen vuoksi rukata. Ja hyppiessäni hänen ympärillänsä epätoivoa täynnä ja rukoillessani häntä jättämään kellon rauhaan, hän tyyneenä ja julmana teki tuon häpeällisen teon.

Kelloni rupesi edistämään, se edisti enempi ja enempi päivä päivältä. Viikossa oli se sairastunut riehuvaan kuumeesen, valtimo nousi sataan viiteenkymmeneen lyöntiin varjossa. Kahden kuukauden kuluttua oli se jättänyt kaikki kaupungin ajantiedot jälkeensä kauvaksi ja oli murto-osan kolmattatoista vuorokautta almanakan edellä. Se oli jo marraskuussa ja iloitsi lumesta, kun vielä lokakuun lehdet tanssivat tuulessa. Se kiirehti vuokran, langenneiden laskujen maksamista ja sellaisia asioita niin hävittävällä tavalla, etten voinut sitä kestää.

Minä vein sen eräälle kellosepälle korjattavaksi. Hän kysyi olinko sitä milloinkaan ennen laitattanut. En, vastasin minä, se ei ole tarvinnut laittamista. Hän loi minuun pahansuopaisen tyytymyksen katseen, aukasi kiireesti kellon, asetti sitten pienen sarvitorven silmäänsä ja kiikaili tarkasti koneistoon. Hän sanoi, että se tarvitsi, paitsi asettamista, puhdistamista ja öljyämistäkin. – Minun pitäisi tulla noutamaan se viikon kuluttua.

Kun se oli puhdistettu, öljytty ja asetettu, jätätti se siihen määrään, että naksutti kuin seinäkello. Minä myöhästyin kaikista junista, kaikista kokouksista ja jäin puolipäivällisettä. Kelloni kavensi kolme tavallista päivää neljäksi ja saattoi oikeuden käynnin niskoilleni vekselin tähden. Vähitellen saavuin hiljaista vauhtia takaisin eiliseen, sitten toissapäivään, sitten edelliseen viikkoon ja vähitellen syntyi minussa luulo, että aivan yksin vielä oleskelin viimeisen edellisessä viikossa ja että maailma oli pois näkyvistäni. Luulin itsessäni huomaavani hiipivän veljeystunteen museon muumioihin ja halun vaihtaa tervehdyksiä niiden kanssa.

Menin taasen erään kellosepän luo. Hän otti kellon kokonansa rikki palasiksi odottaessani ja sitten sanoi hän, että sylinteri oli "paisunut," mutta sen voisi korjata kolmena päivänä. Tämän jälkeen piti kello kyllä huolta ajan keskimäärästä, mutta ei sen enempää. Puolen päivää kävi se kuin itse paholainen ja piti aika elämää tyrskien ja öhkien, vinkuen, aivastaen ja kiljuen, etten saattanut kuulla omia ajatuksiani tuolta kohinalta ja niin kauvan kuin sitä kesti ei ainoakaan kello koko maassa voinut sen kanssa kilpailla. Mutta lopulla vuorokautta muuttui se yhä hitaammaksi, kunnes kaikki kellot, jotka se oli jälkeensä jättänyt, saivat sen kiinni. Siten voi se neljänkolmatta tunnin kuluttua ehtiä jälleen alkuperäiselle asemalleen ja näyttää oikean ajan. Se ilmaisi aivan suoraan ajan keskimäärän, eikä yksikään ihminen voinut sanoa, että se oli tehnyt enemmän tai vähemmän kuin velvollisuutensa.

Mutta oikea keskimäärä on ainoastaan heikko avu kellossa ja sen vuoksi vein sen uudelle kellosepälle. Hän sanoi, että kierretappi oli katkennut. Minä vastasin olevani iloinen, ettei sen pahempaa ollut. Totta puhuakseni en tiennyt, mitä kierretappi oli, mutta en tahtonut näyttää tietämättömältä vieraan silmissä. Hän laittoi kierretapin, mutta mitä kello voitti yhdessä suhteessa, kadotti se toisessa. Ensin kävi se hetken, sitten seisoi se hetken ja niin edespäin, määritellen väliaikain pituuden oman päänsä jälkeen ja joka kerta, kun se pysähtyi, ponnahti se kuin kivääri.

Minä kestin muutaman päivän, mutta vihdoin vein kellon toiselle kellosepälle. Hän otti sen kokonansa rikki palaisiksi, käänteli hävityksen jätteitä lasinsa alla ja sanoi sitten, että näytti olevan sen "hanan" laita hullusti. Hän auttoi sen ja antoi sitten sille uutta vauhtia. Nyt se kävi hyvin, paitsi että aina, kun se näytti kymmentä minuuttia vaille kymmenen, viisarit tarttuivat toisiinsa kuin pihtiin ja seurasivat siitä asti toisiansa.

Viisain mies maailmassa ei olisi edestä eikä takaa voinut nähdä oikein vuorokauden aikoja sellaisesta kellosta ja sen vuoksi täytyi minun vielä kerran saada se laitetuksi. Henkilö, jonka puoleen nyt käännyin, sanoi, että lasi oli "kallellaan," eikä vieteri ollut suorassa, jota paitsi hän huomautti, että muutamia kellon osia täytyi "puolianturoida." Hän pani kaikki paikallensa ja sitten kävi ajantietoni kieltämättä oikein, paitsi silloin tällöin, kun se oli käynyt kahdeksan tuntia tyyneesti, yht'äkkiä kaikki sisäkalut pääsivät irroilleen ja se alkoi surista kuin mehiläinen ja viisarit heti rupesivat kiertämään kuin rukin pyörä niin tuimasti, että kadottivat kaiken erikoisuutensa ja näyttivät kuin hämmähäkin verkko peittäisi taulun. Se kehitti lähimmät neljäkolmatta tuntia kuudessa tai seitsemässä minuutissa ja sitten pysähtyi ja jysäyksellä.

Raskaalla sydämellä menin erään kellosepän luoksi ja katselin, kun tämä hajotti kelloni palasiksi. Sitten valmistauduin kuulustelemaan häntä ankarasti, sillä asia oli käynyt vakavaksi. Kello oli alkujaan maksanut minulle kaksi sataa dollaria ja minusta tuntui, että olin maksanut pari, kolme tuhatta korjauksiin. Odotellessani ja katsellessani havaitsin heti kellosepässä tutun entisiltä ajoilta, – koneen käyttäjän eikä sittenkään taitava koneenkäyttäjä. Hän tutki huolellisesti kaikki osat samoin kuin muutkin kellosepät olivat tehneet ja sitten julisti hän päätöksensä yhtäläisellä äänen varmuudella. Hän sanoi.

"Se käy liika kovalla höyryllä, – saatte ripustaa painoa venttiiliin."

Minä löin heti hänen aivonsa mäsäksi ja hautautin hänet omalla kustannuksellani.

Ville enon – joka nyt, ikävä kyllä, on kuollut – tapana oli sanoa että hyvä hevonen pysyi hyvänä hevosena, kunnes se pillastui kerran ja hyvä kello pysyi hyvänä kellona, kunnes joku kelloseppä sai sen korjataksensa. Ja hänellä oli tapana ihmetellä, minne kaikki kehnot lukko- ja pyssysepät, suutarit ja koneenkäyttäjät joutuisivat, mutta ei kukaan voinut hänelle tätä milloinkaan selittää.

AURELIAN ONNETON SULHANEN

Kirjoittanut Mark Twain.

Seuraavan kertomuksen tosiasiat olen saanut kirjeellisesti eräältä nuorelta neidiltä, joka asuu San Josen kauniissa kaupungissa. Minä en tunne häntä ensinkään ja hän nimittää itseänsä ainoastaan "Aurelia Mariaksi," joka luultavasti on salanimi. Mutta se ei tee mitään; tuo tyttöparka on melkein niiden onnettomuuksien, jotka hän on kärsinyt, musertama, ja niin hämmästynyt vastakkaisista neuvoista, joita hän on saanut erehtyneiltä ystäviltä ja salaisilta vihollisilta, ettei hän tiedä mitenkä menettelisi, päästäksensä tuosta vaikeuksien verkosta, johon hän näyttää auttamattomasti kietautuneen. Tässä epäröisyydessä kääntyy hän minun puoleeni apua saadaksensa ja pyytää minulta johdatusta ja neuvoja kaunopuheliaisuudella, joka liikuttaisi kuvapatsaankin sydämen. Kuulkaa hänen surullinen kertomuksensa.

Hän sanoo, että hän kuusitoista vuotiaana ollessaan kohtasi ja liittyi innokkaan luonteensa alttiiksi antavalla rakkaudella erääsen nuoreen mieheen New Jerseyssä, jonka nimi on William Breckinridge Carathers, ja joka oli noin kuusi vuotta vanhempi häntä. He olivat menneet kihloihin ystäviensä ja sukulaistensa vapaalla suostumuksella ja jonkun aikaa näytti ikäänkuin heidän elinratansa olisi ai'ottu kaikista huolista vapaaksi, mikä on tavallisten ihmisten kohtalon ulkopuolella. Mutta mitenkä olikaan, niin onnen virta kääntyi, nuori Carathers sairastui pahimman laatuiseen rokkoon ja kun hän tästä parani, olivat hänen kasvonsa kuopikkaat kuin vohvelirauta ja hänen kaunis muotonsa oli ijäksi mennyt. Aurelia aikoi ensin purkaa kihlauksensa, mutta sääli onnettomasta rakastajastaan teki, että hän ainoastaan siirsi hääpäivän ja pani hänen uudelle koetukselle.

Päivää ennen häitä astui Carathers, katsellessaan ilmaan kohoavaa palloa, kaivoon ja taittoi toisen jalkansa, niin että täytyi sen leikata poikki polven yläpuolelta. Taasen sai Aurelia halun purkaa kihlauksensa mutta vielä kerran riemuitsi rakkaus ja hän vaan siirsi hääpäivän sekä antoi sulhollensa toiveen muodostaa itsensä.

Ja taasen kohtasi onnettomuus nuorukaisparkaa. Hän menetti toisen kätensä Vapautuspäivä-kanuunan liian aikasin lauvetessa, ja kolme kuukautta sen jälkeen leikkasi eräs kone poikki toisen käden. Aurelian sydän oli melkein mujerrettu näiden onnettomuuksien tähden. Ei hän voinut muuta kuin käydä kovin onnettomaksi nähdessään sulhasensa katoavan pala palalta, kun hän nimittäin selvästi huomasi, ettei tämä voinut ijankaikkisesti kestää tuota vähentymisjaksoa, mutta keksimättä keinoakaan tuon kauhean murenemisen pysäyttämiseksi hän epätoivossaan melkein katui, ettei ollut ottanut nuorukaista heti, ennenkuin tämä joutui niin huolehdittavan supistumisen alaiseksi. Kuitenkin vahvisti hänen vahva sielunsa häntä ja hän päätti kärsiä vielä pienen ajan sulhonsa luonnotointa taipumusta.

Taasen läheni hääpäivä ja vielä kerran peitti sen epätoivon varjo: Carathers sairastui silmätautiin ja menetti toisen silmänsä kokonaan. Morsiamen ystävät ja sukulaiset, jotka arvelivat, että hän oli jo antanut alttiiksi enempi, kuin kohtuudella voi odottaakaan, esittivät nyt vaatimuksen, että kihlaus purjettaisiin, mutta hetken horjuttuansa sanoi Aurelia jalomielisyydellä, joka häntä kunnioitti, että hän tyyneesti oli miettinyt asiaa, eikä saattanut huomata, että William missään suhteessa oli moitittava.

Siten siirsi hän vielä kerran ajan ja sulho taittoi toisen jalkansa.

Oli ikävä päivä tuolle tyttöraukalle, kun hän näki lääkärien kunnioittavasti vievän pois säkin, jonka käyttämisen hän jo edellisestä kokemuksesta oli oppinut tuntemaan ja sydämensä kuiskasi hänelle tuon katkeran totuuden, että vielä vähän oli otettu hänen sulhostansa. Hän tunsi, että ihailunsa esine päivä päivältä yhä enemmän hupeni, mutta vielä kerran voitti hän sukulaisensa ja uudisti lupauksensa.

Vähää ennen hääpäivää tapahtui uusi onnettomuus. Viime vuonna nylkivät indiaanit ainoastaan yhden henkilön päänahkan Owens Riverin luona. Tämä mies oli William Breckinridge Carathers New Jerseystä. Hän oli juuri kotimatkalla sydän täynnä onnea, kun hän menetti ijäksi päiviksi hiuksensa ja tuona katkerana hetkenä jonka hän silloin eli, kirosi hän tuota kurjaa armoa, joka säästi hänen päänsä.

Lopuksi on Aurelia kovassa pulassa sen suhteen, mitä hänen on tekeminen. Hän lempii vielä Williamiansa, hän kirjoittaa vielä tälle uskollisella naisen tunteella – hän rakastaa vielä mitä tästä on jäljellä – mutta hänen vanhempansa ovat katkerasti vihoissaan kihlauksesta, koska ei sulho ole rikas eikä voi tehdä työtä eikä tytöllä ole kylliksi varoja elättämään sopivalla tavalla heitä molempia. Mitä nyt on tehtävä, kysyy hän katkeralla ja epätoivoisella levottomuudella.

Se on vaikea kysymys, se kysymys näet sisältää yhden naisen ja lähes kahden kolmasosan miehestä koko elämän onnen tai onnettomuuden ja tunnen, että otan itselleni liian suuren edesvastauksen jos teen useamman kuin yhden esityksen asiassa. Eiköhän voisi parannella sulhoa. Jos Aurelia voi maksaa kustannukset, niin varustakoon revityn sulhonsa varakäsillä, puujaloilla, lasisilmällä ja peruukilla ja toimittakoon hänelle toisen muodon. Anna hänelle sitten aikaa 90 päivää ilman armoa, ja jos ei hän sillä ajalla taita niskaansa, mene hänen kanssansa naimisiin ja uskalla. Minä muuten arvelen, ettei siinä, rakas Aurelia, ole suurta vaaraa, sillä jos hän pysyy halussansa vahingoittaa itseänsä, joka kerta kuin hän keksii tilaisuuden, niin täytyy seuraavan kokeen välttämättömästi tehdä hänestä lopun, ja onhan silloin aivan sama, oletteko hänen kanssaan naimisissa, tai ei. Jos olette naimisissa niin lankeavat puujalka ja mitä muita arvokkaita kapineita hän omistaa hänen vaimollensa ja huomaatte siis, ett'ette oikeastaan kärsi mitään vahinkoa, jos lukee pois armaat jäänokset jalosta, mutta sangen onnettomasta puolisosta, joka rehellisesti pyrki tekemään hyvää, mutta jonka ylenmääräinen äly oli häntä vastaan. Koettakaa Aurelia! Minä olen miettinyt asiata sangen huolellisesti, ja se on ainoa keino, jonka keksin. Olisi ollut onnellinen tuuma Williamilta, jos hän hyvänsuovasti olisi alkanut päästänsä, mutta kun hän luuli voivansa käyttää toista keinoa, anniskellaksensa itseänsä niin paljon kuin mahdollista, niin en luule meidän voivan moittia häntä siitä, kun hänellä itsellään on ollut siitä hauskuutta. Meidän täytyy sellaisissa suhteissa tehdä miten paraiten voimme, emmekä suinkaan saa olla vihaisia hänelle.