Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä

VÄHÄISET VAATIMUKSET

L Dilling'in kirjoittama.

(Suomennos).

Alfhild Kreiner oli kotiopettajatar.

Täksi rupeaminen on ainoaa säädyllistä nuorelle tytölle, joll'ei hän voi päästä naimisiin, joka on tietysti kaikkein suloisin elämän tie kuin valita voi; mutta tämänlaatuiset tilaisuudet käyvät meidän ahtaissa ajoissamme yhä harvinaisemmiksi, ja niitä on paljon useampia, jotka pitävät itsellänsä kotiopettajatarta kuin vaimoa.

Alfhild'in isä oli ollut epäkelpo; hän kuoli, ja äiti, joka nyt oli leski, oli erinomaisen säädyllinen, kumminkin sanoi hän itse olevansa se.

Hän oli syntyänsä Knakmayer, Knakmayer & Kumpp. tytär ja hän puheli aina Theodora-serkustansa, joka oli naimisissa Viktor Slangenfeldt-Thorkildsen'in, pääsotakomisarius Slangenfeldt'in sisarenpojan, kanssa, ja omaten näin ylhäisiä sukulaisia, ei voinut Alfhild'ikaan ruveta miksikään jokapäiväiseksi.

Joutaminen johonkin kauppakonttooriin oli luonnotointa, seisominen myymäpuodissa oli epänaisellista, rupeaminen talonhoitaja-mamselliksi oli sopimatointa ja vaatteitten ompeleminen oli epäsiveellistä, siis ei Alfhild'illa ollut mitään muuta valittavana kuin rupeaminen kotiopettajattareksi.

Kun hän siis oli tullut valmiiksi valetuksi kotiopettajatartehtaassa ja oli saanut siloituksensa ylimmäisessä luokassa, asetettiin hän näkyville sanomalehdissä "palvelusta hakevien" joukossa ja häneen listaroittiin leima, jossa luettiin: "vaatimukset vähäiset".

Muuan rehellinen talonpoikais-patroona, joka oli huomannut tarpeelliseksi antaa lapsillensa paremman kasvatuksen, kuin minkä hän itse oli saanut, tarttui onkeen ja Alfhild muutti maalle.

Rouva Kreiner oli sangen tyytyväinen tähän asian menoon; sillä maalla on kotiopettajattarella paljon parempi mahdollisuus päästä naimiseen kuin kaupungissa.

Siellä on ensiksikin suuri joukko vanhoja, rikkaita, naimattomia tilanomistajia, joilla on piano kodissansa ja joista sentähden tuntuu hauskalta saada vaimo, joka osaa soittaa; sitten on siellä vielä useita kappalaisia ja opettajia, jotka etsivät ihannettansa, jolla olisi hyvät koulutiedot, ja tähän tulee lisäksi paljous ylioppilaita, jotka ovat maalla kesälomilla ja joista elämä maalla tuntuu paratiisilliselta ja jotka miettivät aivan kuin Aadam, että paratiisissa pitää olla Eevakin ja siksi valitsee sitten tuo nuori ylioppilas kotiopettajattaren.

Tämä on samalla sivistyksen asteella kuin hänkin ja on ystävällinen sekä mukaamenevä ja hänessä on aina hiukka haaveilua ja runollisuuttakin.

Senlaisia on kaikissa opettajattarissa.

Hän käy puettuna vaaleaan hameesen ja kantaa metsäkukkia rinnassansa, hän liehuu ylioppilaan kanssa pitkin niittyjä ja riippuu iloisena hänen käsivarressansa ja näin hän jää riippumaan – koko elinkaudeksi.

Siinä on hän yhden metsäkukan, takkiaisen, kaltainen, että hän riippuu kiinni, kovasti kiinni.

Alfhild Kreiner läksi siis maalle saavuttamaan onneansa.

Ja miksi ei hän voisikaan sitä saavuttaa? Olihan hän täydellinen kaunotar, sen täytyi kaikkein myöntää, joka näki hänen paksun, tumman tukkansa, mikä riippui poikkileikattuna otsalla, hänen pitkät silmäripsensä ja tuliset silmänsä, hänen täyteläiset huulensa ja siron vartalonsa.

Hän oli ollut ihailtuna koko elinaikansa. Kun hän vielä oli pienokainen, sanoivat kaikki: "Ah, kuinka ihana lapsi!" Lasten tanssiaisissa matkaansaattoi hän pienille ihailijoillensa monta mustelmaista silmää ja paljon verenvuotoa nenästä ja kun hänen piti käymän ripille, oli hän jo ollut kolme kertaa salaisesti kihloissa täysikasvaneiden herrojen kanssa.

Hän virnusteli kaikkein herrain kanssa ja kaikki häntä ihantelivat; myös oli ihailu tullut hänelle elämänehdoksi. Se oli yhtä tarpeellinen hänelle kuin käsientaputus näyttelijättärelle.

Matkalla höyrylaivasillalta siihen taloon, jossa hän oli saanut opettajattaren paikan, ei hänellä ollut muuta, jonka edessä hän olisi virnaillut, kuin talonpojan renki, joka häntä kyyditsi, ja hän virnusteli siis hänen edessänsä ja sillä seurauksella, että tämä niin pian kuin oli saanut hevoisensa talliin, meni purkamaan kihlajaisensa karjapiian kanssa, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa yhden kokonaisen ja neljänneksen vuotta.

Kun hän nousi vaunusta, seisoi pehtoori pihassa paidanhihaisillansa. Vilahdus hänen mustista silmistänsä ja valkoisista sukistansa oli kylläksi saattamaan hänet päästä pyörälle.

Hän meni epätoivoissaan huoneesensa, pesi kasvonsa ja otti juhlavaatteet yllensä.

Patroona Helleby vaimoinensa ja molempine lapsinensa, jotka olivat Alfhild'in oppilaita, seisoivat ovella häntä vastaanottamassa.

Hän astui esille kuningattaren näöllä ja ryhdillä ja oli niin ystävällinen ja alhainen, että tuo pariskunta-parka tuli siihen luuloon, että hän osoitti suurta hyväntahtoisuutta vastaanottamalla heiltä ruokaa ja palkkaa.

Ruokapöydässä söi pehtoori muiden mukana.

Alfhild oli terävällä älyllänsä hoksannut hänen olevan ainoan naimattoman miehen tässä talossa ja – "herkkulintujen puutteessa syödään varpusiakin," kuten ranskalainen sanoo – muiden ihailioiden puutteessa tyydytään pehtooriloihinkin.

Hän tuli siis yht'äkkiä huvitetuksi maataloudesta, puhui karjanhoidosta ja maanviljelyksestä ja tahtoi tuota onnetointa pehtooria antaman itsellensä opetusta kyntämisessä ja salaojituksessa, ja sill'aikaa kuin pehtoori puhui, lepäsi hänen silmänsä niin leppeästi tämän ruskeilla kasvoilla, että tämä joutui tykkänään haltioihinsa.

Hän koki turhaan syödä pelkällä kahvelilla ja ryykäsi joka silmänräpäys ulos pöydästä tarjoamaan Alfhild'ille milloin sitä milloin tätä ja kaateli jokaisessa senlaisessa tilaisuudessa kumoon lasiastioita.

Ruuan jälkeen lähdettiin kävelemään, ja pehtoori oli upottamaisillaan itsensä, hankkiakseen Alfhild'ille pari ulpukkaa; mutta sitte saikin hän runsaan palkinnon siinä silmäyksessä, jonka tämä lahjoitti hänelle, kiinnittäessänsä toisen ulpukoista rintaansa ja toisen tummiin kiharoihinsa.

Siitä päivästä alkaen huomasivat seudun asukkaat kummastuksella, että pehtoori pesi silmänsä joka päivä – muutoin oli hänellä tapana tehdä sitä vaan sunnuntakisin – ja että hän aina näyttäytyi pyhävaatteissansa.

Näinä aikoina oli pehtoori taivaan lintujen kaltainen. Hän ei kylvänyt, eikä kyntänyt, ei ko'onnut latoihin ja kuitenkaan ei ollut kuningas Salomo kaikessa komeudessansa niin onnellinen kuin hän.

Hän oli onnellinen saamalla olla Alfhild'in läheisyydessä, onnellinen saamalla kuulla tätä lempeätä ääntä, onnellinen saamalla katsoa näihin syviin silmiin.

Mutta voi, tämä onni ei kestänytkään kuin kolme viikkoa.

Silloin sattui, näet, kesäloma, ja sen ohella tuli kotia John Helleby, patroonan veljenpoika.

Hän oli ylioppilas ja tykkänänsä kansan mies.

Hän kävi kaulahuivitta ja pitkällä, vaalealla tukalla sekä piti aina puheita vapaudelle ja kauneudelle. Ei siis mitään ihmettä, että hän rakastui Alfhildiin, joka edusti kumpaankin; sillä kaunis oli hän ja vapaa myöskin, kumminkin herroja kohtaan.

Kuten helposti voidaan arvata, muuttui Alfhild ihmeellisen lyhyessä ajassa ihmeellisen kansalliseksi ja samalla aikaa sai pehtoori sen käsityksen, ettei häntä ollut olemassakaan, sillä niin vähän piti tämä lukua hänestä.

Tullaksensa aivan selville kysymyksessä to be or not to be (olla tahi olla olematta), meni hän kurjastelematta Alfhild'in luokse ja kysyi, josko tämä tahtoisi ruveta hänen vaimoksensa.

Hän oli varakkaasta talonpoikais-perhseestä, hänellä oli rakastavainen sydän sekä kaksi vankkaa nyrkkiä ja, jos ei Alfhild'in vaatimukset olisi liian suuret, tulisi hän puuhamaan valmistamisessa tälle onnellista kotia.

Kumminkin joutuisi hän paremmille päiville kuin ansaitsemalla leipäänsä kotiopettajattarena.

Alfhild tähysteli häntä kiireestä kantapäihin ja purskahti ääneensä nauramaan.

Hänkö tämän vaimoksi!

Pehtoori oli kuitenkin luullut huomanneensa, että Alfhild tunsi – Kuinka ne miehet sentään ovat itserakkaita! Kun heihin vaan katsahtaakin, luulevat he aina, että heitä jumaloidaan. Hän, Alfhild Kreiner, menisi naimiseen talonpojan kanssa! Mitä tulisi mamma, mitä pää-sotakomisarius Slangenfeldt, mitä rouva Slangenfeldt-Thorkildsen, syntyisin Knakmayer, mitä tulisi koko maailma sanomaan.

Alfhild purskahti uudestansa nauramaan.

Pehtoori ei nauranut, mutta ei hän itkenytkään, eikä hän kuljeskellut laulellen monivärsyisiä lauluja, joihin Grleg ja Nordraak sitten olisi voinut sepittää säveleen.

Tänlaisia tekee ainoastansa nuot onnettomat pojat kertomuksissa kansan elämästä.

Pehtoori meni suorastansa ja hirtti itsensä.

Sehän ei ollut laisinkaan runollista. Sentähden eivät talonpoikaispojat te'ekään sitä kertomuksissa kansan elämästä: mutta he tekevät sen väliin todellisuudessa.

Patroona sai kuitenkin ensiksi nähdä hänet, sekä leikkasi hänet alas ja asia meni kaikessa hiljaisuudessa. Ensin kerrottiin hänen kuolleen halvauksesta ja hän sai kunniallisen hautajaisen.

Alfhild käytti mustaa hametta hautajaispäivänä, laski seppeleen ruumisarkulle ja vuodatti pari kyyneltä pitseillä koristettuun nenäliinaan, eikä pehtoori voi enempää vaatiakaan.

Hän oli sitäpaitsi saanut tärkeimpiä asioita mietittäväksensä.

John Helleby oli kosinut häntä ja saanut hänen myöntymyksensä.

Häntä täytyi nimittäin pitää sangen etevänä kosijana.

Hän oli suuren maatilan ainoa perillinen, hän voi parin vuoden perästä olla lakitieteen kandidaatti ja jos hän oikein rupeaisi harrastamaan kansallisuutta, voisi hän päästä valtiopäivämieheksi ja saada monta muuta luottamustointa.

Ei mikään ole sen hyödyttävämpää kuin kanssllisena oleminen.

Alfhild oli tykkänänsä muuttunut.

Hän kävi puolivillaisessa hameessa ja hänen tukkansa oli laitettu jokseenkin yksinkertaisesti, hän kirjoitti kotia äidillensä, että hän halusi astua ales kansan joukkoon, joka oli kahlehdittuna, ja laski koristeltuja lauselmia, että hän nyt oli saanut "elämän työn" tehtäväksensä.

Työstänsä kotiopettajattarena ei hän sitä vastoin pitänyt paljon lukua.

Hän kuulusteli harvoin oppilainsa läksyjä, istui ylioppilaan polvella oikaisemassa kirjoitusvihkoja ja sai suudelman jokaisesta lyijykynän piirteestä, jonka hän veti virhien alle ja sehän oli lapsille sangen opettavaista nähdä.

Ylioppilaan piti pysähtyä talossa jouluun saakka, saadakseen rauhassa ja häiritsemättä hoitaa lakitieteellisiä opintojansa ja kihlausta ei pitänyt julkisesti ilmoitettavan ennenkuin uutena vuotena.

Aika kului ja joulu tuli, tuo iloinen juhla, jolloin syödään voileivoksia, saadaan joululahjoja ja käydään vieraisilla.

Patroona Hellebyn koti oli täynnänsä vieraita.

Sinne oli tullut kolme kadettia ja yksi todellinen luutnantti, kaikki nykyisin leivotuita ja kiiltäviä kuin nuot uudet kahden äyrin rahat.

Alfhild nautti mässäämällä hänen osaksensa tullutta ihantelemista.

Hän oli, näet, talon ainoa nuori nainen ja hän liehui kuin kaunis, kirjava perhonen näiden loistokukkien ympärillä, joita niin halukkaasti etsitään koristuskasveiksi tanssisaleihin.

Hänen kansallisena olemisensa väheni samassa suhteessa, kuin hänen hivuskoristuksensa eneni, ja puolivillainen hame oli jo aikoja sitte piilottaunut erääseen pimeään loukkoon ullakossa.

Nuori herra Helleby kuljeskeli sinne tänne mustasukkaisuuden ahdistuksen vaivaamana, silitti vaaleat hivuksensa sivullepäin ja kutsui ales "kansan" kirousta näiden virkapukuun vaatehittujen kalastajien yli, jotka saavat naisten sydämiä kuin pikkusilliä.

Toisena joulupäivänä oli suuret tanssiaiset, ja nyt oli Alfhild oikeassa elementissänsä.

Ruusuja tukassansa ja ruusuja poskillansa, valkoisen tarlakaanikangasvaipan ympäröimänä, liihoitteli hän tanssin pyörteissä ja unohti sekä kansan, jota pidettiin kahleissa, että "elämän työnsä," vieläpä John Hellebynkin, joka istui eräässä syrjähuoneessa ja loivasi kylmää punssia haavoitettuun sydämeensä.

Ylioppilaiden kainalosta lensi hän kadettien syliin ja saapui lopulta luutnantin rinnoille, missä hän nojautui erään pitkän, riemuisen valssin kestäessä.

Tämän loputtua istahtivat he erääsen syrjähuoneesen levähtämään ja sillä aikaa kun soitto epäselvään kuului heille tanssisalista, istuivat luutnantti ja neiti Kreiner tuolla syrjähuoneessa ja taistelivat mitä hauskinta taistelua, kuin ajatella voi.

Luutnantti hienosteli ja tyttö virnasteli ja kummaltakin puolelta taisteltiin ahkerasti hymyilyillä, silmäyksillä ja imartelevilla lauseparsilla.

Alfhild'in istuessa ja odottaessa, että luutnantti ilmaiseisi hänelle rakkautensa ja jo ajatuksissansa kirjoittaessaan kauniin erokirjan John Hellebylle, tuli joukko nuoria naisia ylioppilaiden ja kadettien seuraamina syöksyen kamariin.

"Oletteko nähneet nuorta herraa Hellebytä? Hän on nukkunut tuolille ruokasaliin. Tulkaatte, niin mennään hiukan ilveilemään hänen kanssansa!"

Ja koko tuo iloinen joukko, luutnantti etunenässä, riensivät sinne.

Siellä istui John-parka suloisesti nukkuen ja näytti kaikelta muulta vaan ei kauniin näköiseltä.

Alfhild'in täytyi vasten tahtoansakin verrata häntä luutnanttiin ja hän alkoi halveksia itseänsä siitä syystä, että hän koskaan oli voinut lempiä senlaista ihmistä.

Onnetoin rakastaja, joka tahtoo ottaa hengen itsestänsä, on hiukan romantillinen, onnetoin rakastaja, joka juo itsensä humalaan, on naurettava.

"Tulkaa, maalatkaamme hänelle viikset," sanoi yksi naisista.

"Oivallisesti! Onhan se poikaparka aivan parratoin," lausui luutnantti ja riensi polttamaan korkkia.

Hänen tultua takaisin ei yksikään naisista uskaltanut noeta ylioppilasta.

"Neiti Kreinerin pitää tehdä se, hän tuntee hänet parahiten."

Alfhild seisoi silmänräpäyksen neuvotoinna. Joku parempi tunne sanoi hänelle, olevan häpeällistä tehdä se mies, jolle hän oli antanut sydämensä, pilkanalaiseksi.

"Noh?"

Luutnantin silmäys oli ivallisesti kiintynyt häneen.

Hän otti äkkiä korkin ja nokesi vakavalla kädellä parin paksuja viiksejä ja pienen leukaparran sulhonsa kasvoille.

Ylioppilas nukkui makeasti.

Luutnantti oli vetänyt kädestänsä hansikkaan voidaksensa polttaa korkkia.

Kun Alfhild'in piti antaa sen hänelle takaisin, näki hän tämän kantavan kihlasormusta.

Hän vavahti hiukan.

"Oletteko te kihloissa? Toivotan onnea!"

"Kiitoksia?"

"Miksi ette ole ennen kantanut sormustanne?"

"Senlaisia pikkukaluja ei kanneta aina kesälomilla, kun tahdotaan pitää hauskaa."

Soittajat alkoivat soittaa, parit kiiruhtivat tanssisaliin ja Alfhild liihoitteli taaskin luutnantin käsivarsilla, mutta hänen hymyilynsä oli heikompaa kuin ennen ja hänen silmäyksensä paljon kylmemmät.

Heti sen jälkeen kuului yleinen virskuminen.

Nuori herra Helleby oli herännyt ja tuli sisään tanssisaliin.

Hän luuli heidän nauravan sen vuoksi, että hän oli nukkunut ja meni huolimatta naurusta suorastaan Alfhild'in luokse, jonka luutnantti juuri oli vienyt paikallensa istumaan.

"Sallikaa, neiti, minun puhua pari sanaa teidän kanssanne."

"Onko se niin tärkeätä?"

"On, se on sangen tärkeätä," sanoi hän ja tarttui morsiamensa käsivarteen.

Hän johti hänet etehiseen.

"Tule, tehtaamme pieni kävelyretki pitkin puistokäytävää."

"Mitä sinä mietitkään? Tässäkö pakkasessa?"

"Voithan kietoa huivin ympärillesi. Ulkona käveleminen on terveellistä.

Me kummatkin tarvitsemme jäähdytystä."

Alfhild seurasi häntä koneentapaisesti.

Kihlauksen rikkominen hänen kanssansa, nyt, ei olisi ollut viisaasti.

Olihan luutnantti vaan tehnyt pilaa hänellä ja ketään toista ei sitä nykyä ollut, ketä ajatella.

Sitäpaitsi pitikin hän oikeastansa John'ista.

Kuten hän seisoi siinä tyynenä ja vakavana, rupesi Alfhild kunnioittamaan häntä ja kaunis oli hän todella myöskin.

Nuot nokiviikset julisti häntä oivallisesti.

Ja voisihan hän aikaa myöten saada viiksetkin, vaikka ne eivät tulisikaan niin mustiksi.

Ilta oli kaunis, tähtikirkas, ja maa oli huuruinen.

Tultuansa moniaan askeleen huoneuksesta, pysähtyi hän yht'äkkiä.

"Alfhild," sanoi hän ja katsoi tyttöä vakavasti silmiin, "lemmitkö sinä minua?"

"Mitä veroittaa senlainen kysymys?"

"Vastaa minulle Alfhild, vastaa minulle totuudella ja vakavuudella: lemmitkö sinä minun todellakin?"

"Tietystikin."

"Ja tuletko sinä olemaan uskollinen?"

"Kuinka voit epäillä sitä?"

"Alfhild, anna minulle suudelma!"

"Mutta, John" —

"Anna minulle suudelma!"

Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja painoi pitkän suudelman hänen huulillensa.

"Nyt minä tiedän mitä minun tulee tehdä. Tästä hienostelemisesta täytyy tulla loppu."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Sen tulet saamaan nähdä. Käy kansani! Minä tahdon julkaista kihlauksemme."

"Mutta John, John, mitä sinä ajattelet?"

Hän ei kuullut tytön sanoja, vaan veti hänet kanssansa saliin.

Nyt oli juuri tanssin loma-aika.

Heitä kohtasi yleinen virskuminen.

Neiti Kreinerillä oli, nimittäin, nenän alla jäljennös tuon nuoren ylioppilaan viikseistä, ei täydellisesti niin mustat, mutta jotakuinkin selvät.

John ei huomannut naurua.

Hän otti lasin ja pyysi saada puhua.

Kaikki tulivat koolle.

"Hyvät naiset ja herrat," lausui hän korkealla äänellä; "minä olen silmänräpäykseksi pyytänyt teidän huomiotanne, saadakseni ilmoittaa, että neiti Kreiner ja minä olemme olleet kihloissa puolen vuotta."

Luutnantti, joka seisoi Johnin takana, lausui jokseenkin kova-äänisesti:

"Ah, nytpä minä käsitän, miksi neiti Kreiner on ottanut kopian niistä viiksistä, jotka hän maalasi herra Hellebylle tämän nukkuessa. Kaiketi nimitetään tätä vastapainokseksi."

Kovaa virskumista.

John heitti silmäyksen Alfhild'iin, joka kauhistuneena vei nenäliinansa suunsa eteen ja sitten hiveli nenänalustaansa, katseli noettuneita sormiansa ja ymmärsi kaiken.

"Alfhild," kuiskasi hän, "sinäkö olet tämän tehnyt?"

"John!"

"Siis totta! Pilkattu, pidetty narrina," ajatteli hän.

"Sallikaatte meidän toivottaa onnea," sanoi luutnantti.

"Onnea, onnea!"

"Malttakaas vähäisen, hyvät naiset ja herrat," lausui John, "minä en ole vielä lopettanut. Minä sanoin: neiti Kreiner ja minä olemme olleet kihloissa, mutta me emme ole enään."

Hän riensi ulos.

Alfhild seisoi kuin huimaantuueena.

Kaikki meni ympäri hänen silmissänsä mitä hurjimassa pyörätanssissa, luutnantti ja kadetit, pöydät ja tuolit, ovet ja akkunat, patroonat ja ylioppilaat ja kuitenkin oli hänelle mahdotointa pyörtyä, jota kaikki naiset pitävät ainoana soveliaana.

"Saanko ehkä tarjota neidille lasin kylmää vettä?" kysyi luutnantti.

"Kiitoksia," lausui hän tuimasti, "minä en ole pahoinvoipa."

Sitten astui hän uljaasti salin läpi ja riensi huoneesensa, mutta täällä petti itsensä voittaminen hänet.

Hän vaipui tuolille ja itki surusta ja raivosta.

Ylioppilas matkusti pois varhain seuraavana aamuna ja pari päivää sen jälkeen muutti Alfhild'kin jälleen pääkaupunkiin.

"Viiksikäs neiti Kreiner," kuten häntä nimitettiin, huomasi, että hän oli tehnyt itsensä mahdottomaksi olemaan näillä seuduin.

Nyt on neiti Kreiner opettajattarena eräässä tyttökoulussa ja ottaa sangen vilkkaasti osaa seuraelämään, käypä hän vieraisilla pää-sotakomisarin Slangenfeldt'inkin luona.

Kaikkialla on hän hyvin ylösotettu ja suvaittu mutta siinä se sitten onkin.

Alfhild Kreiner ei ole noita vaatimattomia tuoksuvia pikkukukkasia, joita niin mielellään kiinnitetään rinnoille.

Hän on kameliakukka hehkuvalla väriloistolla, joka on asetettava kullattuun ruukkuun – minä tarkoitan rikkaasen kotiin – voidakseen menestyä.

Mutta eipä olekaan monta, joilla on kullattuja ruukkuja, ja ne, joilla on, eivät pidä lukua kameliakukasta.

Se alkaa valitettavasti jo vähän kellastua reunasta.

Alfhild Kreiner ei menetä kuitenkaan rohkeuttansa.

Hän tanssii, virnastelee ja on onnellinen omalla tavallansa.

Se johtolause, jota hän käytti, kun hän ensi kerran etsi paikkaa, on tullut koko hänen elinkautiseksi johtolauseeksensa:

"Vaatimukset vähäiset."

Te olette varmaankin tavannut hänet tanssiaisissa.

Hän on aina hymyilevä, ystävällinen ja mukiinmenevä jokaiselle herralle, vaikka se olisi kuinkakin vähäpätöinen, sillä siinä suhteessa on hänelle vähäiset vaatimukset.

Hän on onnellinen vähimmästäkin hienostelemisesta ja te voitte kyllä sanella hänelle imarruslauseita, vaikkapa ne eivät olisi aivan sieviäkään, sillä siinä suhteessa on hänellä erinomaisen vähäiset vaatimukset.

Te voitte kernaasti kosiakin häntä. Hän myöntyy silmänräpäyksessä, sillä hänellä on, kuten sanottu, vähäiset vaatimukset; mutta teidän ei pidä naiman häntä, sillä silloin en minä laisinkaan luule hänen saavan vähäisiä vaatimuksia.