Eräänä kauniina Joulukuun kuutamoiltana astui noin kahdenkymmenen vuoden vanha nuorukainen hitaisilla askeleilla Törrölän kylään viepää kaitaista metsäpolkua myöten. Hänen suunsa oli hieman hymyssä ja hänen silmänsä oli alinomaa kiinnitetyt kohti matkansa päämaalia. Hänen korkeasta otsastansa ja jotensakin kauneista kasvoistansa oli huomattava joku erinäinen mielen liikutus. Hän oli puettu pitkävartisiin saappaisiin ja hänen yllänsä oli hienosta, ulkomaalaisesta kankaasta tehty puku. Hiljaa hengitti Pohjola, kulki puusta puuhun ja oksalta oksalle, heiluttaen niiden hyisiä latvoja ikäänkuin kuiskuttaen: "Hyvää yötä. Levätkää rauhassa." Täysi kuu tähtineen valaisi tätä metsäistä seutua. Äänetönnä, polttaen piippuansa, jatkoi nuorukainen matkaansa, eikä mikään häirinnyt hänen päässään kiiteleviä ajatuksia. Hän oli jo kulkenut Porraskorpeen eroavan polun kohdalle, johon hän ikäänkuin salaman lyömänä yht'äkkiä pysähtyi. Samassa tuokiossa esiintyi metsän vastaiselta puolelta valkoverinen, kaunis, nuori, seudun tavan mukaan puettu neitonen, joka, huomattuaan paksun ikihongan varjossa seisovan henkilön, seisahtui, sekä oltuansa jonkun vähäisen aikaa epäröivä käytöstavastaan sellaisessa arvaamattomassa sattumuksessa, kirkasi pelkoa ilmoittavalla, kimakalla äänellä: "ken olet!" "Ken olet," vastasi kaiku, ja pani neidon sydämen pelosta kahta kertaa rajummin sykkimään.

Samassa jupisi nuorukainen huuliensa välissä kuulumattomia sanoja ja lähestyessänsä neitoa huudahti hän: "armas, lemmitty Klaarani. Täällä synkän metsän kaitaisella polulla en luullut tapaavani ketään. Luulin olevani aivan yksin. Minä olin matkalla sinun tykösi, saadakseni sydämelleni rauhoitusta. Oi, minun täytyy lähteä; siitä syystä on sydämeni pakahtua."

Pirttiahon Klaara, se oli neitosen nimi, astui nuorukaisen rinnalle ja tarttui molemmilla käsillänsä nuorukaisen ojentamaan käteen, sekä lausui matalalla, murheellisella äänellä: "niin on. Nämät muutamat viimeksi kuluneet päivät ovat minusta tuntuneet pitkiltä. Tänne," lausui hän, luoden kauniit sinisilmänsä avaruuteen, "tulin kauniina kuutamo-iltana nauttimaan metsän hiljaisuutta. Täällä, niin täällä, etenkin viime keväänä olen monta monituista kertaa nauttinut luonnon suloa läheisessä koivikkometsässä laulavain lintujen tuhatsävelistä laulua kuulemalla ja aina olen kaikesta tästä löytänyt suurinta huvitusta. En voi sinulle minkäänlaista syytä sanoa nyt tulleesen murheeseni. Kuitenkin, minä aavistan jotakin erinomaista tapahtuvan, Paljon on kyyneleitä vuotanut silmistäni. Aavistus, kenties aiheeton, on siihen syypää, Mistä olenkaan senlaista saanut päähäni. Nyt sanon suoraan: anna anteeksi, jos loukannen sinua, mutta minuun on syttynyt luulo, ett'emme saa pitkään aikaan nähdä toisiamme. Lemmitty Edvardini! Sano, milloin saamme sielunpaimenemme edessä notkistaa polvemme, vaan vannoaksemme toisillemme ijäistä rakkautta? Tuskalliselta tuntuu epätietoisuus, mutta kahta kertaa tuskallisemmalta tuntuu paljas ajatus, ett'en saisi sinun läheisyydessäsi olla."

"Murheesi voi lukea kasvoistasi, mutta rauhoitu, Klaarani. Ole kärsivällinen ja tyydy kohtaloon. Sinä tiedät aivan varmaan, että tulevaisuuteni on ilman perustus-kiveä, ja olemiseni niin ollen arvoton. Tämä asian laita, nykyinen kohtaloni, on antanut minulle aihetta miettimiseen. Päästäkseni pyrintöjeni perille, eli toisilla sanoilla sanoen, saadakseni aijotun avioliittomme toteutumaan ja sen esteenä olevat haitallisuudet pois raivatuiksi, olen päättänyt matkustaa muille seuduille hankkiakseni itselleni tarkoitustani vastaavan vaikutusalan. Tätä ennen säästetyillä, pienillä varoillani luulen tulevani toimeen pari vuotta, joten siltä ajalta tuleva palkkani kokonaan jäisi säästöön, jolla, katsoen tulevaisuuteen, voisimme perustaa pienen kodin lemmellemme. Näin ollen tulisi sinun odottaa pitkän aikaa, kenties asianhaarain mukaan yli kahden ajastajankin. Nyt olen suoraan sinulle lausunut ajatukseni. Lupaatko niin kauvan odottaa? Voitko vannoa olevasi minulle uskollinen morsian – voitko?"

Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi Edvard'in ääni tuntuvasti, ei kylmyydestä eikä pelosta, vaan siitä, että hetki oli kallis, joka päättäisi hänen tulevaisuutensa pyrinnöt. Hän syleili Klaaraa ja painoi hänen huulillensa useampia suudelmia.

"Lupaan, lupaan, sill'aikaa ja hamaan elämäni iltaan asti olen oleva sinun uskollinen morsiamesi. Sen vannon kautta taivaan ja maan. Ei mikään muu, kuin kuolema, voi meitä eroittaa. Ei, sen vakuutan. Olkoon tuo tuolla ylhäällä kuumoittava kuu kaikkine lukemattomine tähtineen nyt lausuttujen puheitteni todistajana," kiiruhti Klaara vastaaman ja nojautui Edvard'in rintaa vastaan.

Hiljaa kietoi Edvard kätensä Klaaran ympärille, joka nojasi päänsä vasten Edvard'in kasvoja ja kuiskutti hiljaa: "uskollinen olet ollut ja vannonut vastaisuudessakin olevasi. Minä olen vakuutettu, ett'ei kukaan voi meitä eroittaa. Ei; tuhat kertaa, ei. Haudan toisellakin puolella olet omani. Minä olen tyytyväinen ja rintani on täytetty mitä suurimmilla toiveilla. Kenties jo huomenna lähden matkaan. Saatuani paikan olen sinulle antava tietoja olinpaikastani, jokainen kukkainen maassa ja jokainen lintuinen puun oksalla muistuttakoot sinulle liittomme pysyväisyyttä."

"Hyvästi, kallis Edvard. Yksin ollessasi muistele kaukana olevaa Klaaraasi!" Kun Klaara oli saanut nämät sanat lausutuiksi, tyrskähti hän itkuun. Edvard, painaen suudelman Klaaran otsalle, kuiskutti hänen korvaansa: "ole uskollinen kuolemaan. Palkintosi on oleva vilpitön rakkauteni."

Tämänkaltaisessa asennossa, tunteittensa valtaamina, olivat rakastavaiset kotvan aikaa. Ei mikään häirinnyt näiden henkilöiden tunteiden uhkuamista. Kuukin pistäytyi pilvihattaran taakse välttääksensä katseellaan häiritä rakastavain suloista onnea. Vielä kerran kuiskahdus, muisku sekä kädenpuristus ja kumpikin katosivat hitailla askeleilla eri polkujaan metsikköön.

II

Toistakin vuotta on siitä kulunut, kun tapasimme Edvardin Klaaran seurassa Törrölän kylään vievällä metsä-polulla. On kaunis Kesäkuun ilta. Aurinko oli taivaanrannalla laskeutumassa ja hetken perästä valmis säteillään valaisemaan toista maapallon puoliskoa, jonka tähden sen viimeiset säteet kultaavat järven ja sen ympärillä olevat metsiköt. Vielä lauloivat linnut kiitoslauluaan ja vielä oli mehiläinenkin kiireessä työssä, lennellen kukkaisesta kukkaiselle.

Korkeanlaisen mäen syrjänteellä, Säyne-lammin oikealla puolella, on Törrölän kylä, jossa löytyy parikymmentä taloa, jotka melkeen kaikki ovat varakkaanpuolisia.

Leveä maantie, koukerrellen pitkin Säyne-lammin rantoja alkaa Haapavaarasta ja viepi Törrölän läpi Pirtti-ahon kylään, jolla tiellä etenkin puheenalaisena iltana oli vilkas liike.

"Paljopa on nuorta rahvasta liikkeellä," kuiskasi eräs nuori poika toverinsa korvaan juuri, kun parvi tyttöjä ja poikia juoksujalkaa menivät heidän sivutsensa.

"Ne menevät Kallelaan, sillä siellä on tänä iltana tanssiaiset, etkö, hönttö, tuota ole kuullut; johan siitä on koko viikon aikana hölytty sitä ja tätä. Sinäkö ainoa, joka ei siitä tietäisi?"

"Enpä tuota ole kuullut. Eikö lähdetä kemuja katsomaan?"

"Lähdetäänpä vaan."

"Noh, kissa vieköön! Minusta kuuluu jalkain kopinaa," lausui toinen pojista, kun olivat tulleet Kallelan pihaan.

"Niin minustakin," kuului toverin yksitoikkoinen vastaus.

Tupaan tultuamme huomaamme tanssiaisten olevan täydessä vauhdissa ja Pirttiahon Klaaran keskellä poika- ja naispiiriä, iloisesti laulaen: "Rukkaiset annan muutamalle, kosialle, veitikalle" j.n.e. tanssivan äskettäin maanviljelysopistosta uloslasketun, kylään tulleen nuoren pehtoorin kanssa, josta syystä kylän nuoriso ja etenkin naiset pitivät keskenään puhetta, luullen muun muassa Pirttiahon Klaaran liehakoinneen saadaksensa pehtorin itseensä mieltymään.

Senlaiseen muistutukseen lieneekin naisilla ollut aihetta, kun varmuudella tiesivät Klaaran päätökset olevan tuulen tuomia, niin ja näin, aina sen mukaan kun missäkin tilaisuudessa oli tarpeen.

Piiritanssin loputtua ja jokaisen mentyä istuimellensa lepäämään, huomautti Kiiskilän Katri rinnallaan oleville tovereilleen: "katsokaat tytöt, miten Klaara tirkistää armaasti, rukoilevasti pehtoorin silmiin. Siitä päättäen näyttäisi, kun Klaara olisi kokonaan unhottanut Edvardin. Noh, ei mikään ihme, pehtoori Lilja on kaunis mies, hyvällä tulevaisuudella, ja Klaaran sulhanen, Edvard, ei ole minun tietojeni mukaan täältä lähtönsä jälkeen Klaaralle kirjoittanut riviäkään."

"Ha, ha, haa!" tyrskähti Myllylän Anni nauramaan. "Ha, ha, haa!" Katri luuli näkevänsä Klaarassa välinpitämättömyyttä Edvardiin aivan pienestä, vähäpätöisestä syystä. "Se on anteeksi annettava, vaan minä nä'in Klaaran ja pehtoorin välillä muutatakin tapahtuvan, joka tosiaankin antaisi aihetta Kiiskilän Katrin muistutukseen Klaaran välinpitämättömyydestä sulhasestansa."

"Mitä, mitä?" tiedustelivat tytöt uteliaina.

"Näinpä minä pehtoorin kallistavan päänsä Klaaran korvaan, kuin hän olisi jotakin tahtonut muiden kuulematta Klaaralle lausua. Kun pehtoori oli kuiskutuksensa lopettanut, nyykäytti Klaara päätänsä ymmärtämisensä, tai, jos se koski jotakin pyyntöä, myöntymisensä merkiksi. Mitähän, jos Edvard nyt olisi täällä ja olisi nähnyt sen seikan?"

"Kas nyt," keskeytti Louhelan Miina, "Klaara ja pehtoori menevät ulos.

Ei kummempaa!"

"Tästä lähtien en tahdo seurustella Klaaran kanssa."

"Emme mekään," kuului hiljainen supatus näiden rivissä. Hiljaisilla askeleilla seurasi Klaara nuorta pehtooria, nojaten itsensä pehtoorin oikeaa käsivartta vastaan. Kun he olivat tulleet Säyne-lammin rannalle, otti pehtoori nenäliinan taskustansa ja pyyhkäisi tanssin paljoudesta otsaansa tarttunutta hikeä, jonka jälkeen hän luoden lempeän katseen Klaaraan, sanoi ujostelevalla äänellä: "en tiedä, mikä lienee tehnyt muutoksen siinä, ett'ei seurat, niinkuin ennen, minua enään samassa määrässä ilahuta. Nyt olen taasen ollut kotonani pari kuukautta nuorien alinomaisessa läheisyydessä, ja jos en väärin muista, niin sillä aikaa ei minulla ole ollut yhtäkään hupaista hetkeä."

Klaaran suu vetäytyi hymyyn hänen lausuessansa: "teillä lienee morsian ja ajatus häneen tehnee, että kaikki huvit ovat arvottomia, ell'ei hän ole teidän seurassanne. Jos niin on, ei se ole mikään ihme. Mitä sanonkaan? Anteeksi pyydän, eitä kosketin kenties liian hellään paikkaan ja etenkin, kun asioita sellaisesta laadusta en ensinkään tunne."

"Jos minulla olisi morsian, niin ei minulla olisi minkäänlaista syytä synkkämielisyyteen. Päin vastoin, vaikk'ei se, jota lempisin, olisi lähiseuduillakaan, virkistäisi hänen silmieni edessä oleva kuvansa kaikenlaisissa tilaisuuksissa. Luulen olevani oikeassa tarkoin arvostellessani minulle antamaa lohdutustanne, että te, ollen aina iloinen, tosiaankin olette rakastunut johonkin kylän reippaimpaan nuorukaiseen – ja siltä saaneet vasta-lempeä. Niinkö? Kenties saan toivottaa onnea?"

Klaara vetäytyi muutamia askelia taaksepäin, ja kääntäen päänsä kohti syrjässä olevaa metsää, sanoi hän: "mitä tarkoitatte herrani? Mainitsitte, jos oikein korvani kuulivat, sulhasesta. En sellaista vielä ole kerinnyt edes miettiäkään. Aina siihen lienee aikaa, sillä en vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta."

"Kuulustelemisemme siis todisti, että kumpikin meistä omaa vielä sydämensä, eikä ole sidottu minkäänlaisilla lupauksilla. Eikö niin? Jos uskaltaisin, niin varmaankin aivan paikalla lankeaisin eteenne ja tunnustaisin, että…"

"Mitä että?" keskeytti Klaara, punastuen korviin saakka. —

"Että minä – Oi, jos rohkenisin sanoa!"

"Varmaanhan ette minua tarvitse kainostella," kiiruhti Klaara vastaamaan.

"Että kuvanne on ollut ajatuksieni jokapäiväinen, että minä koko sydämeni voimalla teitä lemmin, uskallanko edes toivoa vastarakkautta?" pehtoorin viimeiset sanat olivat niin heikot, että niitä tuskin kuulikaan, ja hän läheni Klaaraa epävakaisilla askeleilla sekä vastaanotti Klaaran tarjotun käden, jonka hän painoi vasten huuliansa.

"Te teette minut sangen onnelliseksi. Minä olen jo kauvan aikaa rakastanut teitä ja yhtä pitkän ajan olen, hylkäämällä minulle esitettyjä sulhasia, odottanut teidän nyt vihdoinkin tehtyä tunnustustanne. Toivoni on nyt toteutunut."

Nyt uskalsi pehtoori luoda katseensa Klaaraan. Nyt hän rakkauden hurmeessa kieri kätensä Klaaran hoikan vartalon ympärille ja vahvisti rakkautensa useammalla suudelmalla.

Ilta oli viehättävän herttainen. Lehti ei värähtänyt ja lammin pinta oli aivan tyynenä. Siinä rakastavaiset näkivät oman kuvansa ja rannalla rehoittavien puiden varjon. Kaikki oli hiljaista; ei muu kun pelimiehen viulusta lähteneet yksitoikkoiset, kimakat säveleet kuuluivat rannalle.

Aurinko oli jo hetken aikaa sitten mennyt mailleen ja laululintuset olivat lopettaneet ylistyslaulunsa ja pää painettuna pikku siipiensä alle lepäsivät rauhallisina puiden oksilla, ollaksensa valmiina uusilla voimilla seuraavan päivän koittaessa laulullaan alkamaan kiitostansa Luojalleen. Mutta ihmissydämen sisimmässä pohjukassa piilevä totuuden kipinä lienee ollut rauhatoin, kuten myrskyllä valkamaan ajettu aalto, ja omatunto, tuo ihmisen tekemäin pahatekojen alinomainen soimaaja, lienee varmaan kuiskuttanut petturin, valansa rikkojan korvaan: "miksi niin teit? kosto, jumalallinen kosto, seuraa sinua, ettäs näin teit," sillä jotakin erinomaista, ulkopuolisestikin selvästi näkyvää, näyttäytyi Klaaran esiintymisessä. Hän vapisi, eikä voinut edes muutenkaan tunteitaan hillitä; hän itki, ilmoittaen olevansa onne – vaan lopputavut lausuttiin heikolla äänellä, ett'ei sitä tarkimmallakaan kuulolla olisi voinut eroittaa, josko se oli – "llinen," vai – "toin."

Rakastavaiset uneksuivat vielä kauvan aikaa toistensa sylissä sanaakaan sanomatta. Vihdoin Klaara tarjosi kätensä hyvästijätöksi, ja niin jättäen tanssiaiset sillensä, erosimat he eri suunnille.

III

Seuraavana iltana yllä kerrotun tapauksen jälteen tapaamme Klaaran yksin istumassa juuri samassa paikassa, jossa hän vastaanotti pehtoorin rakkauden ilmoituksen. Hänen silmänsä olivat itkusta täytetyt ja kasvonsa olivat kalpeat. Mikä siihen on ollut syynä, sen kenties, tietäessämme Klaaran silloiset suhteet, voimme helposti käsittää. Klaaran sydämessä on parantumaton haava, jonka hän tahallaan oli itselleen saattanut. Varmaankin haavan sivut tuottivat kyyneleitä ja sen lisäksi, – emme kumminkaan voi varmuudella päättää, – tuskaa ja polttavaa toivottomuutta. Hän katseli levottomasti ympärilleen, ponnisti kaiken voimansa tarkkaan vakoilemiseen, voidakseen olla vakuutettuna, ett'ei kukaan läsnäolollaan häiritseisi häntä. Kaikki oli vaan hiljaista, ja mikään ei antanut hänelle syytä epäluuloon. Muuta ei kuulunut kuin metsän hiljainen tohina ja Säyne-lammin laineiden loiskuminen, kun ne saapuivat rantaan.

Ilta oli viileä ja kaunis.

Kun hän oli varma, ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen rannalla oloansa, tempasi hän rintaansa vasten kätketyn kirjeen, oikasi sen käännökset ja iski silmäyksensä sen riveihin, kuten nälkäinen kotka saaliiseensa. Kirjeen luettuaan pani hän sen polvilleen ja jupisi hiljaisella äänellä: "niin, Edvard, vieläkin sinä rakastat yhtä lämpimästi, kuin toista vuotta sitten. Sinä ilmoitat nyt voivasi täyttää lupauksesi, vaan et ilmoita milloin tänne tulet. Noh, yhdentekevä! Ei sen pahempi, jos et tulekaan, vaan rakkauteni – rakkauteni – miten se on jäähdytettävä? Luullakseni yksinkertaisesti: minä halveksin Edvardia ja teeskentelen rakastavani pehtoori Julle Liljaa. Se on päätetty. Julle Lilja on varakas ja voipi paikalla viedä minut vaimonansa omaan, rikkaasen kotiinsa." Klaara nosti nyt vapisevan kätensä vasten rintaansa ja lisäsi: "minä teen mitä tahdon; teen itseni onnelliseksi, rikkaaksi ja samalla suostun äitini tahtoon." Tämän sanottuaan hän yht'äkkiä salaman nopeudella kavahti seisoalleen ja kätki polvillaan olevan kirjeen. Hän loi katseensa ylt'ympäri ja huomasi läheisen metsän reunasta pitkän mieshenkilön ohjaavan kulkuansa samaa suuntaa, jossa hän vavisten seisoi. "Ken tuo mahtanee olla? Minusta näyttäisi, kun se olisi Julle. Mitä hän tänne tulisi? Noh, minulle se on yhdentekevä, kulkipa hän sinne tai tänne, eihän Julle kuitenkaan voi aavistaa, mitä varten olen tänne tullut," jupisi Klaara samalla, kun hän, vakuuttaakseen itseään, ett'ei kirje olisi näkösällä, kädellään työnsi kirjettä kaulaliinansa alle.

Tuokion kuluttua seisoi Julle Klaaran edessä. Hellä käden puristus ja vilpittömästä rakkaudesta, palava suudelma oli Jullen tervehdys.

Kun Klaara oli tointunut ensi hämmästyksestänsä sanoi hän kainoutta ilmoittavalla, vaan jokseenkin sointuvalla äänellä: "tämä paikka tuntuu minusta rakkaalta – rakkaammalta kuin mikään muu paikka seuduillamme. Sentähden tulin tänne tänä erittäin kauniina iltana huvittamaan huvitusta kaipaavaa sydäntäni lintujen laulua kuulemalla. Täällä olen ollut jo tiiman ajan ja tunnen itseni olevan paljoa raittiimman."

"Rinnettä alas tullessani huomasin sinut ja sentähden, vaikka väsyneenä kovasta työstä, tulin hetkiseksi luoksesi. Minä olen halunnut keskustella kanssasi häidemme vietosta, milloin ne olisivat pidettävät. Mihin aikaan olisi sinun mielestäsi häämme vietettävät?"

"Kentiesi noin parin kuukauden perästä."

"Olkoon menneeksi kahden kuukauden kuluttua. Ehkä olisi sopivin ja enemmän muistossamme säilyvä, jos siis huomisesta lukien, eli 27 päivänä Elokuuta, kaksi kuukautta siitä, kun julki ilmoitimme meissä valtaavat tunteemme, häät pidettäisiin."

"Aivan niin. Se on aivan kuin minäkin tässä ajattelin," virkkoi Klaara, hätyyttäen kädessään olevalla nenäliinalla liian lähelle tunkeutuvia hyönteisiä.

"Siis on kaikki päätetty. Joko kohta aijot mennä kotiasi? Minä voisin seurata sinua kappaleen matkaa."

"Kohta. Aurinko kohta laskeutuu. Mitähän äitini minusta ajattelee, kun viivyn näin kauvan pois hänen näkyvistänsä? Varmaankin hänen on ikävä kotitöitä yksin toimitella."

IV

Rakastavaisten vielä näin puhuessa hiipi hiljasilla, kuulumattomilla askelilla pienehkö naishenkilö pitkin Säyne-lammin rantaa. Vähän väliä hän, jouduttuaan lähelle rannalla olijoita, seisahtui kuuntelemaan, vakoilemaan pienillä kiiluvilla silmillään, josko rannalla istujat olisivat huomanneet hänen lähestymistänsä. Taasen, kuten kissa, tarkasti määritellen askeleensa pituutta, saalista väijyessä, läheni hän lähenemistänsä. Muutamia silmänräpäyksiä vaan, niin hän olisi ollut heidän edessänsä. Nainen, puettu seudun tavan mukaan, kyyristyi kumminkin tiheän kataja-pensaan taakse siitä voidakseen tarkasti kuulla, mitä rannalla olijat keskenänsä puhelivat ja samoiten nähdä heidän pienimmätkin liikkeensä. Saatuansa näin mukavan aseman, vetäytyi hänen suunsa hymyyn hänen itsekseen sanoessansa: "Klaara, tyttäreni! Sinä vo'it lumota seudun rikkaimman ja kauniimman miehen. Sen minä varmuudella voin sanoa. Nyt, jos milloinkaan, koettele parastasi, sillä maailmallinen onnesi riippuu kokonaan siitä ainoasta miehestä, jonka kaulan ympärille olet saanut lumousvoimallasi sijoittaa lumivalkeat käsivartesi. Klaarani, sinä tulet olemaan minun vanhuuteni ilo, tuki ja turva. Kaikkivaltias, anna siunauksesi vuotaa tyttäreni ja hänen vieressään istuvan uhrimme ylitse. Salli niin, että he sillä pyhän pyhällä avioliiton siteellä toisiinsa ikuisesti ja milloinkaan eriämättömiksi yhdistettäisiin!" Tämän toivomuksensa sanottua hän vaikeni ja paljasti hienolla huivilla peitetyn päänsä selvemmin kuullaksensa rakastavain puhelemista.

Jättäkäämme nainen hetkeksi piilopaikkaansa kuuntelemaan ja jatkakaamme kertomustamme:

"Noin viikko-kausi tätä ennen en voinut aavistaa, että minä olisin tilaisuudessa niin pian, kuin nyt on tapahtunut, ilmoittamaan sen, mikä monta vuotta tätä ennen on sydämessäni itänyt. Siemen on kantanut hedelmän. Lemmitty Klaarani! Vaimon velvollisuudet ovat raskaat, tuskalliset, vaan hän kantaa ne kärsivällisyydellä sen nojassa, että hänen sydämensä on yhdistetty sydämeen. Koettele täyttää naisellinen velvollisuutesi, niin olet voittanut elämäsi korkeimman onnen. Niin; paljon olisi minulla puhuttavaa, paljo muistutettavaa, vaan olkoon tässä jo iällä kertaa kylliksi. Aika lähenee kiireillä askeleilla. Kentiesi äitisi sinua ikävöiden odottaa." Näin puheli Julle Klaaransa kanssa. Puheen lopetettuansa hän kieri kätensä Klaaran kaulan ympäri ja suuteli häntä.

"Armas Julleni! Elämäni korkein määrä ja toivoni on täytetty. Kokematon sydämeni, joka äskettäin oli murheesta pakahtua, on rauhallinen ja nauttii lempeäsi. Kauvan on kuvasi piillyt sydämessäni ja yhtä kauvan olen sinua odottanut."

"Olipa sattumus, että illalla tulin tanssiaisiin, joihin ensin en aikonut mennä, vaan joku sisällinen kuiskaava ääni houkutteli minua. Se oli sallimus. Kaikki on mennyt meidän molempien aatteiden mukaan."

"Vielä on yksi asia aivan unohduksissa jäänyt mainitsematta," lisäsi Klaara samassa, kun hän pan| kätensä silmiensä eteen. Onhan minulla rakas äiti. Hänen pitäisi myöskin saada tieto puheistamme ja päätöksistämme, sillä se voisi muuten loukata häntä! Eikös se olisi sinun velvollisuutesi, että häneltä pyytäisit hänen äidillistä siunaustansa? Minä tiedän, ett'ei hän sitä voi kieltää. Minä tunnen äitini sydämmelliset toiveet. Hän rakastaa meitä kumpaakin."

"Aivan niin Klaarani. Sinulla on oikein. Oli hyvä, että muistutit siitä. Kenties tulen ensi sunnuntaina sinua tervehtimään, jolloin myöskin olen tilaisuudessa puhumaan äidillesi asiasta ja samalla pyytämään hänen suostumustansa."

"Tee niin, kuin hyväksi katsot. Kuitenkin pidän velvollisuutenani muutamilla sanoilla antaa pieni viittaus hänelle, ettei hän, kuullessaan sinua joutuisi epäröisyyteen."

"Kaikki olemme puhuneet niin valmiiksi, ettei meidän välillä, koskeva avioliittoamme, ole mitään keskustelematta. Kuitenkin, anna anteeksi uteliaisuuteni: loukkaamatta sinua tahtosin sinulta suoranaisen selityksen, josko sinä, kuten minä ensi alussa hiukan epäilin, olet ollut missään yhteydessä kauppakirjuri Edvard Tallan kanssa, sillä varmaankin, sen luulen siitä, että hän usein vielä isäsi eläessä kävi teidän kotonanne, hänet perin pohjin olet tullut tuntemaan?"

"Suoraan sanoen, kuten toivot," vastasi Klaara, "tunnustan, että minun ja Edvard Taltan väli oli ystävällinen. Hän tosin joku aika ennen täältä pois lähtöänsä, ilmoitti minulle kunnioittavansa ja samalla rakastavansa minua. Sitä puhetta en ensinkään ollut kuulevinani ja otin keskustelu aineellemme muita sopivia asioita, joten hänen kosioimisensa sillä kertaa jäi sikseen. Taisi olla pari kuukautta sen jälkeen, niin tapasin hänet matkalla Polvikoskelle. Hän seisautti hevosensa ja nousi kärryistään ylös, loi minuun pitkän läpitunkevan katseen ja tervehdittyään sanoi: 'viime kerran tavatessani oli puhe asiasta, joka lähin koski sydäntäni.' Edvard uudisti silloin kosioimisensa, vaan sai minulta kieltävän vastauksen. Kun hän vihdoinkin, puheltuaan sitä ja tätä, oli valmis matkaan, lisäsi hän: 'jos kohta et ole vastaan ottanut lempeäni ja sen olet ajattelemattomasti polkennut jalkaisi alle, niin kuitenkaan et sitä minulta voi riistää. Koko elinaikanani olen sinua rakastava. Muista!'… Mitä Edvard sanalla 'muista' tarkoitti, en tiedä, enkä ole ollut utelias sitä tiedustelemaankaan. Senjälkeen en ole koko miestä nähnyt."

"Sen minä kyllä arvasin, että hän sinua lempii. Hyvä oli, että koko tuo hänen puuhansa meni myttyyn."