Ja Elli meni puutarhaan ja kuukistui karviaispensaiden kupeelle niitä puhdistelemaan. Taitteli kuivia varsia ja antoi okaiden revellä käsiään. Tahallaan ei varonut ja melkein nautti siitä, että pisti. Oli osaksi suloistakin ajatella tuota, että hän näin painautuu maata vasten, ei katsokaan taivaalle eikä huoli sen korkeudesta … rupee muurahaiseksi. Ja mitä ne silloin liikuttavat häntä taivaan korkeudet ja avarat maailmat ja ne, jotka siellä rientävät? Rientäkööt! Hän on luotu sinne, missä on, ja siellähän hänen täytyy olla…

»Ihminen on maan myyrä ja nainen on työjuhta.»—Se oli sanottu jossain kirjassa, jonka hän joskus oli lukenut. Totta kai se oikein oli, koska kirjassa niin sanoi?

Ja siis hän penkoo, tahtoo tahallaankin maata vasten painua! Sehän on hänen—kutsumuksensa!

Siinä oli jo ivaa tuossa, ja se kasvoi, ja sitä keräytyi yhä tiukempaan sydämen alle. Sitä enemmän raastoi ja repi Elli marjapensaita.

Portti narahti, ja maisteri tuli hiljaa kävellen sinnepäin, missä Elli kitki. Hän oli tarkastelevinaan lavoja ja kukkasia. Taittoi herneenpalon ja kuului sitä pureskelevan. Elli kuuli hänen lähenevän. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tulla puhelemaan. Mutta Elliä ei mikään tällä kertaa niin vähän haluttanut. Mitä heillä olisi toisilleen puhumista? Ei mitään, ainakaan ei hänellä.

Elli kääntyi niin poispäin kuin mahdollista eikä ollut huomaavinaan maisterin rykimisiä.

–Neiti on ruvennut maantyöhön … enkö minä voisi olla missään suhteessa avullisena?

–Tekö? Mitäs te voisitte?

–Ehkä olisi jotain … minä rakastan kovasti puutarhatyötä … neuvokaa nyt minulle jotain.

–En minä tiedä mitään … kysykää äidiltä.

–Eikö tuo käy kipeästi käsiin, kun noin revitte varomattomasti?

–Mitäs se kävisi…

–Pidättekö karviaismarjoista?

–En.

–Viinimarjat ovat minustakin parempia.

Siihen ei Ellin mielestä tarvinnut välttämättömästi vastata. Koko aikana ei hän päätään kääntänyt ja koetti yhä asettua niin, että tuli selin maisteriin.

–Enkö saa noutaa päivänvarjoa … aurinko paahtaa teitä niin kovasti.

–Eihän se paahda, kun on kohta laskemaisillaan.

–Laskemaisillaanko? … eihän se vielä ole hetikään … katsokaa, kuinka paljon se on ylhäällä vielä!

Monta kertaa oli ollut pitkänlaisia äänettömyyksiä. Nyt tuli muita pitempi, ja Elli toivoi maisterin jo lähtevän.

–Näistäkö kukkasista te aina laitatte kukkavihkoja?

–En minä laita mistään.

–Vaan laitoittehan te…

Elli nousi lähteäkseen, kun huomasi, ettei kysymyksistä loppua tullut.

Maisteri tuli vähän aikaa harhailtuaan hänkin pois.

* * * * *

Samanlaista tuttavuuden tekoa kesti tästä lähtien melkein joka päivä. Maisteri tunkeutui Ellin seuraan kohteliaisuuksillaan ja kysymyksillään ja neuvoillaan. Neuvot koskivat etupäässä niitä kirjoja, joita hän näki Ellin lukevan.

–Saanko luvan kysyä, mitä kirjaa neiti lukee?

Elli ei vastannut heti, ja maisteri kumartui lukemaan kirjan selkää.

–Walter … Scott … »Talis … maani», _tavaili hän. Walter Scott on hyvä kirjailija, etenkin nuorisolle … minä olen lukenut useita hänen romaanejaan … tätä en ole lukenut … onko tämä hyvä?

–En tiedä.

–Mutta mikähän siihen on syynä, että kaikissa romaaneissa ja kertomuksissa puhutaan niin paljon rakkaudesta … ja ne päättyvät aina naimisilla … saa olla varma siitä, että kun kaksi nuorta esiintyy, tyttö ja poika, niin ne kohta rakastuvat ja lopulta niistä tulee pari. Onkohan todellisessakin elämässä sillä tavalla?

Maisteri katsoi syrjästä Elliin ja hymyili toisella silmällään. Elli nousi taaskin ja muutti johonkin toiseen huoneeseen. Ja kun maisteri vähän ajan kuluttua käveli jälessä, täytyi Ellin mennä jonnekin ulos lukemaan. Mutta maisteri ei mitään epäkohteliaisuuksia huomannut, eikä Ellikään lopulta välittänyt mennä. Istui paikoillaan, luki ja antoi hänen puhua aikansa. Vastasi, jos viitsi, useimmittain oli vaiti.

XX

Tuli syksypuoli ja sateiset säät, eikä voinut ulkona elää. Taivas ruuhotti melkein maata myöten, raukaisi mielen ja masensi kaiken halun olla ketään vastaan ja sitä kenellekään näyttää.

Isä ja äiti olivat lisäksi vielä erittäin ystävällisiä maisterille, isä varsinkin. Kiitteli häntä Ellille melkein joka kerta, kun olivat yhdessä istuneet ja maisteri oli jonnekin poistunut.

–Hän on suorittanut papintutkintonsa erittäin loistavilla arvosanoilla, sanoi isä. Olisi hänellä ollut päätä lukea filosofian maisteriksikin … ja lapsena oli hänen ihanteensa tulla lääkäriksi, mutta hän valitsi maineettomamman papin uran, kun se oli hänen äitinsä tahto. Omilla varoillaan hän koulutti itsensä, ja nyt hän lähettää puolet palkastaan vanhalle äidilleen.

–Kuka sitä on kertonut? kysyi Elli.

–Kukako? Hän itse … sinä kysyt, niinkuin olisi siinä jotain epäiltävää, että hän itse on sitä kertonut. Ei mitään! Hän on kunnon mies, ja minä voin rauhassa antaa kaikki toimet hänen huostaansa.

–Niin, kyllä hän on suurena apuna isälle, sanoi äitikin.

Elli ei tahtonut väitellä. Mutta hän ei saanut itseään siitä innostumaan, että apulainen oli ruvennut papiksi, vaikka olisi voinut lukea maisteriksikin. Hän vain ompeli mitään vastaamatta ja kun otti rihmaa kerältä, katsahti hän ulos ikkunasta jonnekin tyhjään ilmaan ja ajatteli muita asioita.

Mutta kun isä kerran oli maininnut, että apulainen ylioppilasajallaan usein oli nälkääkin nähnyt, silloin kohosi Ellinkin pää, ja illallista syödessä yhdytti hän itsensä yht'äkkiä apulaista tarkastelemasta. Ehkä on hänessä sentään jotakin omituista ja erinomaisempaa tuon tavallisen ulkomuodon takana? Mutta jos on, miksei sitä milloinkaan sieltä tule näkyviin? Miksei hän koskaan puhu mitään erinomaista … miksi aina vain sitä samaa, jota kaikki muutkin!

Kerran huomautti hän siitä äidille, ja äitikin sen myönsi, mutta sanoi, että hänellä saattaa olla paljon yleviäkin mielipiteitä, vaikka hän ei niistä puhu.

Elli jäi siihen, että saattaa olla, ja oppi vähitellen häntä sietämään, niin että joskus aloitti lyhyen puhelunkin hänen kanssaan.

Mutta ikävä hänen oli kovasti niinä aikoina. Ja usein hän istui pitkät illat katsellen ulos puutarhaan, jossa kellastuneita lehtiä karisi, ja ulos salmelle, jossa rumat säännöttömät laineet sitä pengoskelivat…

Eikä hänkään luultavasti enää tule! Johan kesä on loppuun kulunut eikä siis hänen matkansa sopinut enää tänne.

Kerran kun Elli taas istui ajatuksissaan, kasvot melkein ikkunanruudussa kiinni, kuuluivat isän askelet salista. Hän raotti ovea, ja takana seisoi apulainen valkoisessa huivissa.

–Täällä hän on… Maisteri tahtoisi puhella sinun kanssasi, Elli, eräästä asiasta… Ole hyvä ja käy vain sisään.

Isä meni ja painoi suojelevalla hymyllä oven puoleksi kiinni.

Elli nousi ylös eikä tiennyt, mitä tehdä. Heti aavisti hän jotain erinomaista ja aikoi mennä, mutta kumosi samassa sen sillä, että se ei voi olla mahdollista. Ja niin hän jäi järjestämään kirjoja pöydällään.

Apulainen rykäisi pari kertaa.

–Teidän isänne suostumuksella, alkoi hän vihdoinkin, pyytäisin saada puhua kanssanne eräästä asiasta, jonka asian ehkä aavistatte … vai ettekö?

–En minä tiedä, mitä te tarkoitatte!

–Isällänne ei ole mitään sitä asiaa vastaan … eikä äidillänne myöskään … Minä olen miettinyt ja tullut siihen vakaumukseen, että te … eikä kukaan muu… se, jonka Jumala on minulle suonut … ja jos te itse…

Elli oli mennyt ikkunan eteen ja seisoi siinä selin maisteriin. Nyt hän teki liikkeen lähteäkseen pois.

–Elkää menkö, ennenkuin olette vastannut, ettekö voi tulla kumppanikseni elämän tiellä.

–Elkää kysykö … en minä … antakaa minun olla!

–Te ette ehkä vielä ole oppinut minua rakastamaan … vaan ehkä kuitenkin saan elää siinä toivossa, että joskus … kun opimme tuntemaan…

Elli oli seisonut siinä niin kauhistuksissaan, että oli vähällä ollut kirkahdus päästä tulemaan. Mutta kurkkua kuristi samalla niinkuin kouralla.

Puhuessaan hän tunsi apulaisen häntä takaapäin lähenevän, ja hänestä oli, niinkuin olisi tuo tahtonut tehdä hänelle jotain sanomattoman pahaa.

–Sallikaa minun kuitenkin toivoa, että edes vuoden päästä … tai vaikka kahdenkin…

Ääni oli aivan korvan juuressa, ja samassa tarttui lämmin, hikinen käsi Ellin oikeaan kalvoseen, jolla kädellä hän puristi tuolin selustinta.

Hän riipaisi sen kiivaasti irti ja kiiruhti ulos saliin ja sieltä keittiökamariin. Aivan voivuksissa vaipui hän täällä tuolille, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta kun hän kuuli isän ja apulaisen äänet isän kamarista ja kun hän oli kuulevinaan, että ne sieltä tulivat, pakeni hän toista tietä takaisin omaan huoneeseensa.

Ensin ei hän oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän kaiken muisti, kuinka oli käynyt ja kuinka hän oli ollut, rupesi häntä harmittamaan hänen oma käytöksensä. Miksi hän oli ollut niin hullu ja niin tyhmä, ja miksei hän rauhallisesti ja kylmästi sanonut, että se on mahdotonta … ettei siitä voi tulla mitään ja että hän suorastaan kieltää…

Mutta nyt hänen pitää mennä ja sanoa se … heti kohta! Ja hän nousi mennäkseen.

Mutta silloin tuli äiti huoneeseen. Elli näki, että hän tuli tästä asiasta puhumaan.

–Onko maisteri sinulle jotakin puhunut?

–On.

–Mitä sinä vastasit?

–En minä juuri mitään … minä olin hullu, hassu, mieletön … vaan nyt minä menen ja sanon hänelle heti paikalla!

–Kuule, Elli, miksi sinä olet niin kiihkoissasi … mitä sinä aiot hänelle sanoa?

–Mitäkö! Minä tietysti sanon, etten voi häntä koskaan rakastaa … en koskaan … ja nyt minä menen!

–Odotahan nyt … elä mene … rauhoituhan ensin ja istu tähän tuolille.

Elli istuutui väkinäisesti ja punoi lakkaamatta nenäliinaa käsissään.

–Mutta miksi sinä et voi häntä rakastaa? sanoi äiti vähän ajan perästä.

–Siksi, etten voi!

–Mutta ehkä aikaa myöten voit … eikähän sillä niin kiirettä olekaan. Jos rukoilisit Jumalaa, että hän sinua opettaisi hänestä pitämään. Onhan hän hyvä ja kunnollinen mies. Ja mitä sinä sitä paitsi muutakaan? Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada turvaa maailmassa.

–Jos menen naimisiin, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.

–Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa … usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.

Elli herkesi punomasta nenäliinaansa, ja kädet vaipuivat liikkumattomina helmaan. Hänellä ei ollut niin paljon kokemusta kuin äidillä, mutta hänestä tuntui kuitenkin, kuin äiti olisi ollut oikeassa … siinä, näet, että tyttö harvoin saa sen, jota oikein rakastaa.

–Ehket sinä vielä päätä sinne etkä tänne … ehkä mietit vielä…

–Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta?

Äiti hymyili surullisesti…

–Saa luvan voida … ja näkyy sitä vain voivan.

Äiti lähti, ja Elli jäi siihen aivan sekaisin kaikesta.

Vähän päästä raotti isä salin ovea ja tuli sisään. Hän hymyili ja taputti Elliä päälaelle:

–Elä ole noin onnettoman näköinen … se ehkä tuli liian odottamatta, mutta elä ole milläsikään, kyllä se menee ohi … maisteri sanoi, ettet hänelle mitään varmaa vastausta antanut, mutta eihän sillä kiirettä olekaan. Nuorihan sinä oletkin vielä, ja kyllä hän mielellään suostuu odottamaankin … niin todellisesti hän sinua rakastaa, lapsukaiseni.

Isä käveli pari kertaa tyytyväisenä lattian yli ja meni sitten saliin takaisin ja sieltä omaan kamariinsa. Elli tunsi, että nyt hänen olisi pitänyt sanoa se ja pyytää isää puhumaan maisterille. Mutta hän ei saanut sanoja suustaan, ennenkuin isä jo oli salissa. Ja niin se jäi sanomatta sinä päivänä.

Eikä ollut rohkeutta tehdä sitä seuraavinakaan päivinä. Asian ratkaisu siirtyi yhä kauemmaksi, ja sitä mukaa kävi sanominen yhä vaikeammaksi.

XXI

Maisterin kanssa täytyi Ellin olla yhdessä niinkuin aina ennenkin, ja kun maisteri ei enää koskaan pyrkinyt häntä aluksi puhuttelemaan ja kun hän, jos sattuivat kahden kesken joutumaan, aina lähti pois jonnekin, niin Elli vähitellen tähän tilaansa tottui. Illalla oli hän kyllä usein aivan varma siitä, että hän huomenna aamulla sen sanoo, mutta aamun tultua oli niin valoisaa, että pelkäsi punastuvan ja hämmentyvän, ja kaikki kävisi silloin niin kankeasti ja ehkä loukkaavastikin. Ja niin ei hän olisi tahtonut sitä sanoa … vaan hienosti, varovaisesti ja lempeästi, mutta samalla varmasti ja päättäväisesti pitäisi sen tapahtua. Sillä maisteri oli tullut surullisemmaksi ja muuttunut ikäänkuin hienommaksi. Niin että Ellin tuli häntä välistä melkein kuin säälikin, kun tapasi hänet istumassa pää käsiin painettuna; ja katse oli silloin arka ja pelkäävä, miltei nöyräkin, kun hän päänsä nosti. Eikä Elli olisi mitään niin sydämestään suonut, kuin että hän olisi tullut onnelliseksi ja tyytyväiseksi—jonkun toisen kanssa.

Eräänä pyhänä oli Elli ehtoollisella, ja maisteri piti rippipuheen. Elli häntä tarkasteli koko ajan. Oli siinä hänen mielestään jotain vakavaa ja juhlallistakin, kun hän seisoi musta kauhtana päällä vasten valkeaa alttariliinaa.

Ja kun hän ehtoollista jakoi, kulki arvokkaasti ja sivulleen katsomatta miehestä mieheen ja sanoi jakamissanat kullekin rippivieraalle syvällä rintaäänellä, niin vaimot Ellin kahden puolen ääneensä itkivät, ja hänelle itselleenkin tietämättään ilmaantui kyynel silmään. Ja sillä kertaa näytti maisterista kadonneen tuo tavallinen jokapäiväisyys, joka hänessä Elliä eniten kaikesta vaivasi.

Päivällistä syödessä samana pyhänä tarjosi Elli hänelle yht'äkkiä leipäkorin. Maisteri katsahti häneen ikäänkuin kummastuen, ja Elli hämmästyi ja punastui siitä.

Tähän asti hän oli aina koettanut osoittaa niin vähän ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kuin suinkin.

Isä sen sijaan kantoi melkein käsillään maisteria. Ja nimitteli heitä toisilleen ja kohteli niinkuin puoleksi kihlatuita. Juotti heillä sinun-maljankin. Maisteri kutsui sen jälkeen Elliä nimeltä ja Elli koetti välttää kutsumasta maisteria miksikään.

Talvi tuli, tuli lunta, pakkasta ja helisevä keli. Isä oli ostanut kauniin hevosen ja mukavan reen ja toimitti maisterin ja Ellin kahden kesken ajamaan. Elli meni ajamaan, mutta kummasteli joka kerta, kuinka hän todellakin oli voinut mennä. Mutta niin se aina tapahtui, ettei hän isän mieltä pahoittamatta ja ikävyyksiä aikaan saamatta olisi voinut kieltää. He ajoivat hauskaa maantietä, jonka molemmin puolin levisi sileät hanget ja kohosivat huurteiset koivut. He ajelivat pitkät matkat, ja silloin oli pakko jotain puhella. Matkan varrella olevien esineiden ympärillä se kuitenkin vain liikkui, koski taloja, hevosta ja vastaan tulevia ihmisiä.

Mutta pinnistys ja jäykkyys Ellin puolelta sen johdosta kuitenkin vähitellen poistui. Ja reen liukuessa eteenpäin ja aisakellon hauskasti helistessä tuli hetkellinen reippaus mieleen, niin että melkein halusi jotain ratkaisevaa saadakseen heittäytyä tuohon elämään, joka luultavasti kuitenkin kerran tulisi elettäväksi ja jota välistä ikäänkuin odotti saadakseen nähdä, mimmoista se olisi. Tulla yht'äkkiä rouvaksi, papin rouvaksi, ehkä ruustinnaksikin, sitä hän silloin tällöin hassuuden vuoksi kuvitteli, ja suukin meni sitä ajatellessa hymyyn.

Mutta ei maisteri suoraan tästä asiasta koskaan puhunut, välistä vain kaukaisesti viittaamalla. Eikä kukaan muukaan puhunut. Mutta kaikista kuitenkin näkyi, että he hänen suhteensa pitivät jotain ikäänkuin päätettynä asiana. Vastaantulijatkin tervehtiessään hymyilivät merkitsevästi.

Ja kun tultiin kotiin sellaisilta retkiltä, hymyili isä salaperäisesti ja kyseli, missä he olivat olleet ja oliko heillä ollut hauska.

Kun Elli tuon otti mitään virkkamatta vastaan, tuntui siltä, että häneltä päivä päivältä katosi oikeus kieltää, jos häneltä jotain vielä vaadittaisiin.

Tuollaisina kirkkaina talvi-aamupäivinä, kun sitten noin oli ajelemasta tultu ja astuttu ruokasaliin, jossa kahvipöytä odotti hauskoine valkoisine kattimineen ja jossa isä tyytyväisenä keinutuolissaan istuen piippuaan poltti ja äitikin miltei iloisen näköisenä sukkaa kuteli, semmoisina hetkinä herahti mieli yht'äkkiä helläksi ja rakastavaiseksi. Hän tarjosi iloisesti kahvia kaikille ja istuutui huolettomasti pienen sohvan toiseen nurkkaan, jonka toisessa nurkassa istui maisteri.

Mutta päivällisen jälkeen ja illan alkaessa riutua surulliseksi ja ikäväksi täytti kalvava suru rinnan. Oli kuin olisi ollut ikäänkuin kala kierrettynä suureen apajaan, joka hyvin hiljalleen supistui yhä ahtaammaksi. Olisi pitänyt hypätä yli jostain, mutta kun alkoi etsiä sitä kohtaa, mistä mennä, ei rajaa näkynyt, eikä tiennyt, mistä hypätä…

Semmoisina iltapäivinä istui Elli pitkät hetket kamarinsa ikkunassa ja katseli ulos kylmään ilmaan, jokin kirja lukemattomana polvellaan. Paljon oli lunta puutarhassa, ja sieltä täältä harrotti vain muutamia karviaismarjapensaiden ja vatun varsia hangen alta. Venheet oli pantu kumolleen nuottakodan kupeelle, vahva nietos päällään. Salmella ajaa kituutteli joku viluinen matkamies. Päivä pilkotteli laskemaisillaan, ja kylmän keltainen puna jäi siitä vähäksi aikaa etelään, yhä heiketen. Sitä vastaan kuusien latvat toisella puolen salmen näyttivät mustilta ja jäätyneiltä. Ylempänä taivaalla harhaili yksinään joku kylmän haalakka pilvi, jota laskeva päivä vielä valaisi. Semmoisia pilviä Ellin silmä aina etsi, ja niitä hän katseli, kunnes pimeni.

Eikä hän juuri mitään ajatellut eikä mitään tuntenut. Koko olennon valtasi herpoontuminen ja välinpitämättömyys kaikesta siitä, mikä oli ollut ja aikoi tulla. Olisi voinut ottaa vastaan mitä hyvänsä … kun ei kuitenkaan elämässä tainnut toinen olla toistaan. parempaa.

Hipumalla hipui mieleen kuitenkin tunne siitä, että jos hän olisi täällä, tuo, jonka matkat eivät tänne toista kertaa osuneet ja joka jossain riensi, missä lienee rientänyt, jos hän sattumalta tulisi ja ilmaantuisi!—niin vaikkei hän välittäisikään sen enempää … niinkuin tietysti ei välittänytkään … mutta kunhan vain saisi nähdä hänet, niin pelastuisi…

Eräänä sellaisena iltana tuli isä ruokalevoltaan ja kertoi haukotellen tietävänsä uutisen.

–Minkä uutisen? kysyi Elli edelleen ulos katsellen.

–Sanomissa seisoo, että se ylioppilas Kalm … joka täällä kävi mennä kesänä … että se on matkustanut useammiksi vuosiksi ulkomaille.

Elli ei kysynyt, minne eikä mitä varten? Vapiseva, pidätetty huokaus pusersi vain rintaa, ja pari kertaa kierrähti kyynel silmässä ja kuivi siihen. Tuntui, kuin olisi pitänyt äärettömästi itkeä, mutta että kyyneliä puuttui.

Eikö sitten häntä kukaan ajattele eikä hänestä välitä? Eikö kukaan koko avarassa maailmassa?

Isä oli kävellä köpästellyt takaisin muihin huoneisiin. Jonkun ajan kuluttua kuuluivat maisterin askeleet isän huoneessa liikkuvan ja sieltä lähenevän salin yli Ellin kamarin ovea kohti… Elli ne kuuli ja tunsi ne eikä noussut ylös. Oli, kuin olisi hän melkein niitä odottanut…

Muita kun maisteri avasi oven, liikahti mielessä lyhyeksi hetkeksi ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.

Se ajatus katosi kuitenkin samassa kuin tulikin.

Mutta kun tuo asia oli tapahtunut, ilmaantui sama ajatus uudelleen siinä muodossa, että nyt oli antautuminen tapahtunut. Eikä se ajatus tahtonut niinkään pian kulua tuntumattomaksi.

Vähän päästä tuli siihen äiti. Maisteri oli mennyt, ja Elli istui yhä entisellä sijallaan.

–Täällä oli maisteri … oliko puhetta siitä?

–Oli.

–Uudistiko hän siis kysymyksensä?

–Uudisti…

–Ja mitäs sinä?

–Minä suostuin.

–Vaan rakastatko sinä häntä siis todellakin oikein? kysyi äiti arasti.

–Tehän sanoitte, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää…

Äiti loi tyttäreensä pitkän tutkivan katseen. Olikohan noissa hänen sanoissaan jotain ivaa? Äidistä tuntui, että niissä ainakin oli joku salainen syytös häntä kohtaan. Hän aikoi kysyä, oliko tyttö ottanut nuo hänen sanansa silloin todeksi, vai suottako hän ne vain nyt kertoi. Ei hän kuitenkaan saanut mitään kysytyksi.

Mutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä. Vaan samassa sanoi toinen ääni, että ehkä niin kuitenkin on parasta, kuin on. Jos vain olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei koskaan pääse selville.

Ehkä Elli itse sen sentään parhaiten tietää, mikä hänelle on onnellisinta. Hän onkin viime aikoina niin muuttunut … tullut aivan aikaihmiseksi. Tuo oli äidin viimeinen lohdutus. Vaikka se tuntui hyvin horjuvalta.

Äidin mentyä jäi Elli yhä edelleen istumaan entiselle sijalleen.

Istui kauan ja katseli eteensä lattiaan…

Mitä hän miettii?—Kuka sen tietää, mitä ihminen silloin miettii, kun hän kädet helmaan hervonneina ilman mitään määrää eteensä yhteen kohti tuijottaa. Vaikea on sitä toisen tietää. Ei hän sitä aina itsekään tiedä.